Jatkosota - jo vihdoin sankarillinen sota?

Jatkosodan alkamisesta tulee juhannuksen kieppeillä kuluneeksi 70 vuotta. "Juhlapäivän" lähestyessä jatkosodasta on luonnollisesti riittänyt juttua tuttuine iltapäivälehtien Jatkosota-liitteineen. Ei kuitenkaan samalla tavoin, kun talvisodasta kerrottaessa. Syykin piilee siinä, että jatkosota kuuluu itsenäisyytemme ajan kiusallisimpiin sotiin sisällissodan kanssa.

Ja se kiusallinen osuus on siinä, että Suomi toimi hyökkääjänä vuonna 1941 ja se vielä kiusallisempi, että Suomi hyökkäsi vanhan rajan ylitse Suur-Suomea tekemään. Jatkosodan maineen on pelastanut sankarillinen puolustustaistelu vuonna 1944, jota tuskin kukaan voi jättää arvostamatta.

Siitä on aina väitelty, oliko siihen jatkosotaan pakko sitten lähteä. Minä olen amatöörihistorioitsijana sitä mieltä, että tuskin niitä vaihtoehtoja loppujen lopuksi jäi. Jos Neuvostoliitto ei olisi Suomeen hyökännyt jälleen kerran Pietaria puolustaakseen niin Suomeen olisi hyökännyt Saksa, mutta kuten tiedämme, Suomi valitsi kumppanuuden Saksan kanssa. Kanssasotiminen Natsi-Saksan kanssa ei tietenkään sekään kuulu historian ylpeydenaiheesiin, mutta eipä noita kumppaneita muitakaan ollut silloin tarjolla.

Nyt ei voi kyllä enää väittää, että jatkosodasta ei kirjoitettaisi rehellisesti. Vähän aikaan sitten tuli jopa dokumentti niistä sotilaista, jotka kieltäytyivät hyökkäämästä vanhan rajan yli. Aikaa on kulunut sen verran kauan, että suurimmat intohimot puoleen ja toiseen ovat hävinneet. Se tekee yleensä hyvää historiankirjoitukselle.

Mutta 60- ja 70-luvuilla jatkosodan veteraanien arvostus oli vielä niin ja näin. Mutta ainahan se on mennyt niin, että kun sodasta on vielä vähän aikaa, se halutaan unohtaa ja tietenkin myös ne, jotka sodissa olivat oikeasti olleet. 90-luvulla jatkosodankin veteraanit saivat kunnianpalautuksen tai ne, jotka olivat vielä elossa siitä nauttimassa.

Kaikkia historianratkaisuja on kyllä helppoa arvostella jälkeenpäin, mutta Suomi säilyi itsenäisenä, mitä voinee pitää tämänkin sodan päälopputulemana. Sotahulluja kenraaleja jatkosodassa oli varsinkin hyökkäysvaiheessa kunniaa keräämässä, mutta kuten aina Suomen historiassa, Suomen kansa kesti vuoden 1941-44 rääkin. Epäilen kyllä, ettei moinen onnistuisi tänä päivänä.

Talvisodasta on aina kirjoitettu enemmän sen epätoivoisen ja sankarillisen taistelun luonteen vuoksi, mutta jatkosota oli kansalle loppujen lopuksi vieläkin ankarampi. Yli 60 000 nuorta miestä kaatui, jonka täytyi vaikuttaa tuolloin alle neljämiljoonaisen kansan elämään. Rampoja ja hermonsa menettäneitä tuli kaksinkertainen määrä. Suomi menetti talvisodassa menetetyn lisäksi vielä Petsamon.

Jos ei ole muuten historiasta tai jatkosodan ajoista kiinnostunut, suosittelen kuitenkin lukemaan Tuntemattoman sotilaan. Se antaa hyvän kuvan sodan vaiheista, eikä varmasti sotapropagandan tai silmänsä ummistaneiden tutkijoiden näkemyksellä varustettuna. Itse olen muuten lähdössä jutuntekomatkalle Venäjän Karjalaan Tuntemattoman sotilaan hengessä heinäkuussa. Odotan mielenkiinnolla. Minullehan tämä tarkoittaa lähes pyhiinvaellusmatkaa.