Mauno Koivisto nukkui pois viime perjantaina varsin iäkkäänä. Koivisto toi mukanaan muistoihin ne ajat, kun maailma nyt vaan jotenkin turvallisemmalta paikalta. Koiviston halu "fundeerata" päätöksiä tuntuisi nykyjohtajan mielestä hirveältä. Kuulostaa vanhan miehen puheelta ja kai sitten olen jo vanha.
Nythän kaikki suunnitelmat on hösättävä kasaan ja katsoa sitten mitä tapahtuu ja toivoa parasta sekä pelätä pahinta. Presidenttiys lienee ainoa instituutio, johon liittyy vielä jonkinlainen arvovalta. Presidentin ei tarvitse mainostaa mielipiteitään sosiaalisessa mediassa ja Suomessa presidentti harvemmin muutenkaan ajautuu mihinkään julkiseen riitaan.
Koivisto oli sen ajan presidentti kun olin lapsi. No joo, Kekkonenkin oli, mutta silloin en kyennyt vielä kovin paljon ajattelemaan. Ja lapsena jaksoin vielä katsoa ne presidentin uudenvuodenpuheetkin, nykyään niitä tulee harvemmin seurattua kovinkaan tarkasti.
Ennen presidentin ulkomaanmatkatkin olivat tapahtuma. Kuka muuten muistaa, missä Niinistö on käynyt viimeksi.
Koivisto oli sen ajan miehiä, että hän oli sodankin käynyt. Liekö siitä hänelle tullut se viisas harkintakyky. Kun on nähnyt kuolemaa silmästä silmään, tietää, ettei elämässä ole pahempaa odotettavissa kuin kuolema.
Mutta joo. Ajat muuttuvat. Ihmiset ovat nopeampia, mutta mieli hitaampi.
keskiviikko 17. toukokuuta 2017
Lapsuuden loppu: Koivisto
Labels:
lapsuus,
Mauno Koivisto,
presidentit

torstai 11. toukokuuta 2017
Runo satavuotiaasta Suomesta
Me emme rakenna tätä maata yhdessä.
Jos olemme koskaan rakentaneet.
Yhdet sanovat tekevänsä täällä kaiken,
toiset eivät halua tehdä mitään,
ja jotkut eivät saa tehdä mitään.
Jotkut haluavat kaiken,
toiset saavat kaiken,
ja jotkut eivät saa mitään.
Olemme eksyneet siitä, mikä joskus oli Suomi.
Tai sitä Suomea ei koskaan ollutkaan.
Vain oletus siitä, millainen Suomen piti olla.
Sellainen se ehkä hetken oli.
Sota on mennyt kauas pois,
mutta Suomessa se pysyy ikuisesti,
se on itsenäisyyden mitta,
ei anteeksianto, unohdus,
armon aika.
Onneksi olkoon Suomi sata vuotta.
Jos olemme koskaan rakentaneet.
Yhdet sanovat tekevänsä täällä kaiken,
toiset eivät halua tehdä mitään,
ja jotkut eivät saa tehdä mitään.
Jotkut haluavat kaiken,
toiset saavat kaiken,
ja jotkut eivät saa mitään.
Olemme eksyneet siitä, mikä joskus oli Suomi.
Tai sitä Suomea ei koskaan ollutkaan.
Vain oletus siitä, millainen Suomen piti olla.
Sellainen se ehkä hetken oli.
Sota on mennyt kauas pois,
mutta Suomessa se pysyy ikuisesti,
se on itsenäisyyden mitta,
ei anteeksianto, unohdus,
armon aika.
Onneksi olkoon Suomi sata vuotta.
Labels:
Runo,
Suomi sata vuotta

lauantai 6. toukokuuta 2017
Mitä tekisit elämäsi viimeisenä päivänä?
Katsoin televisiosta dokumentin kuolemaantuomituista vangeista Usassa. Tai oikeastaan heidän viimeisistä hetkistään. Yllättävän rauhallisia miehet olivat, vaikka tiesivät, että loppu koittaisi 48 tunnin päästä. Tietysti heillä oli ollut vuosia aikaa ajatella omaa kohtaloaan ja osa jo toivoi teloituspäivän koittavan.
Kuolemaantuomitut eivät voi ottaa elämästään tai oikeastaan viimeisistä hetkistään iloa irti, vaikka ovat niitä harvoja, jotka tietävät oman tarkan kuolinhetkensä. He eivät voi valita, mitä tekevät elämänsä viimeisinä hetkinä. Viimeisen ateriansa he saivat valita, mutta se siinä.
Olen miettinyt, että jos tietäisi tarkan hetken milloin kuolee ja olisi toimintakykyinen, miten elämänsä viimeisen päivän viettäisi. Juhlisiko kuin sananmukaisesti viimeistä päivää vai yrittäisikö hoitaa itseään vaivaamaan asiat, kun vielä viimeisenä päivänä ehtisi. Niitä kun aina jää.
Tieto omasta kuolemasta voisi olla liikaa. Seurauksena voisi olla pakokauhu tai lamaantuminen, ellei sitten olisi saanut tietoa omasta viimeisestä päivästä hyvissä ajoin etukäteen. Vai lamaantuisiko sitä jo etukäteen, kun asettuisi odottamaan omaa kuolemaansa. Senkun tietäisi varmasti tulevan, ihmiselämän harvoja odottamattomia asioita kun on kuolema.
Mutta jos tästä kaikesta ajattelusta pääsisi yli, niin... mitä sitä tekisi. Sitä voisi vain kävellä ympäriinsä ja katsella tätä maailmaa, jonka kohta joutuisi jättämään, miettien, ettei tämä maailma sittenkään kai niin paha paikka ollut. Muutakaan maailmaa meillä ei sillä hetkellä ollut.
Kuolemaantuomitut eivät voi ottaa elämästään tai oikeastaan viimeisistä hetkistään iloa irti, vaikka ovat niitä harvoja, jotka tietävät oman tarkan kuolinhetkensä. He eivät voi valita, mitä tekevät elämänsä viimeisinä hetkinä. Viimeisen ateriansa he saivat valita, mutta se siinä.
Olen miettinyt, että jos tietäisi tarkan hetken milloin kuolee ja olisi toimintakykyinen, miten elämänsä viimeisen päivän viettäisi. Juhlisiko kuin sananmukaisesti viimeistä päivää vai yrittäisikö hoitaa itseään vaivaamaan asiat, kun vielä viimeisenä päivänä ehtisi. Niitä kun aina jää.
Tieto omasta kuolemasta voisi olla liikaa. Seurauksena voisi olla pakokauhu tai lamaantuminen, ellei sitten olisi saanut tietoa omasta viimeisestä päivästä hyvissä ajoin etukäteen. Vai lamaantuisiko sitä jo etukäteen, kun asettuisi odottamaan omaa kuolemaansa. Senkun tietäisi varmasti tulevan, ihmiselämän harvoja odottamattomia asioita kun on kuolema.
Mutta jos tästä kaikesta ajattelusta pääsisi yli, niin... mitä sitä tekisi. Sitä voisi vain kävellä ympäriinsä ja katsella tätä maailmaa, jonka kohta joutuisi jättämään, miettien, ettei tämä maailma sittenkään kai niin paha paikka ollut. Muutakaan maailmaa meillä ei sillä hetkellä ollut.
Labels:
Elämän viimeinen päivä,
kuolema,
Kuolemaantuomittu

torstai 4. toukokuuta 2017
Vuosaari (runo)
Olemme kuin peilit toisillemme, totesimme.
Vuosaari.
Parvekkeellasi tupakalla.
Punaviiniä ja tulevaa rakkautta.
Metrolla lopulta takaisin.
Olen vieraantunut siitä,
mikä oli kotini Helsingissä.
Se kuitenkin luetaan kodikseni.
Haavaani särkee.
Haavan sain, koska itse sitä halusin.
Tämän haavan sain, että voin rakastaa.
Rakastajana olen kuin Napoleon,
intohimoinen, mutta ujonpuoleinen.
Suurmiehet kun syntyvät usein orpopoikina.
He pääsevät korkeammalle tasolle,
mutta eivät korkeampaan voimaan.
Vuosaari.
Parvekkeellasi tupakalla.
Punaviiniä ja tulevaa rakkautta.
Metrolla lopulta takaisin.
Olen vieraantunut siitä,
mikä oli kotini Helsingissä.
Se kuitenkin luetaan kodikseni.
Haavaani särkee.
Haavan sain, koska itse sitä halusin.
Tämän haavan sain, että voin rakastaa.
Rakastajana olen kuin Napoleon,
intohimoinen, mutta ujonpuoleinen.
Suurmiehet kun syntyvät usein orpopoikina.
He pääsevät korkeammalle tasolle,
mutta eivät korkeampaan voimaan.
Labels:
Runo,
runo helsingistä,
Vuosaari

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)