Unohtuneet sotasankarit

Katselin tässä hiljattain kotimaisen elokuvan Lupaus. Ohjaus Ilkka Vanteen. Elokuva kertoi jatkosodasta, mikä sinänsä ei ole kovinkaan poikkeuksellista. Näkökulma sen sijaan oli. Päähenkilöinä oli kolme lottaa. Pääosaa näyttelevä Laura Birn sopi roolinsa kuin nakutettu. Herkkä ja haavoittuvan oloinen Birn kannatteli elokuvaa aika pitkälle. Hänessä on jotain samaa kuin esimerkiksi Ansa Ikosessa.

Elokuvapoliisina kuitenkin muutama asia pisti silmään. Välillä näyttelijät unohtivat ajan ääntämyksen intonaation ja ilmoille pääsi pääkaupunkiseutulainen tämän hetken sanojen ääntämys. Mutta onneksi vain hetkeksi. Käsikirjoitus oli toimiva, vaikka ei sinänsä yllätyksellinen. Ehkä vain tykkään hieman ennustettavasta perusdraamasta. Näkökulma oli ehkä makuuni turhan Valkoisen Suomen, jossa koti, uskonto ja isänmaa on kaiken edellä. Toisaalta lotat tuskin nyt olivatkaan Punaisista perheistä.

Vanhaa ennakkoluuloa siitä, että lotille kelpasivat vain upseerit elokuva ei myöskään parantanut. Ainoa kolmesta naisesta, joka rakastui upseeria alempaan oli Kari Hietalahden näyttelemä hieman hölmö karjalaiskersantti. Ja tämäkin tietenkin kuoli ennen vihille pääsyä. Lottien hyveellisyyttä korostettiin myös vähän turhan paljon. Itse en näkisi mitään lotta-aatetta tahraavaa siinä, että elokuvan lotat olisivat käyttäytyneet hieman epähyveellisemminkin. Kyseessähän oli kuitenkin nuoret ihmiset ja vieläpä poikkeusoloissa, jolloin ei tiennyt näkeekö edes seuraavaa päivää. Tuskin silloin aina hyveellisyyttä jaksaa ajatella. Ei historiaa tuntematon nykykatsoja edes tiedä lottien historiasta juuri mitään.

Lotista on loppujen lopuksi vähän kuvaksia aiemmin kirjallisuudessa ja elokuvissa. Linnan lotta-kuvaukset olivat kaikkea muuta kuin lottia arvostavat. Ja niitä sensuroitiin Tuntemattoman alkuperäisestä versiosta kustantajan toimesta. Itsekään en näe hirveää lisäarvoa lottien käyttäytymisen tahraamisessa. Kyseessähän on sama vanha asia, että naisten pitäisi käyttäytyä hyveellisesti, kun miehet saavat tehdä, mitä ikinä lystäävät. Eiköhän nämä ajat ala olla ohitse. Tosin 50-luvulla asiat olivat toki aivan toisin. Ylipäätään naisten rooliin sodassa on aina suhtauduttu ristiriitaisesti. Siinä missä miehet ovat joko sotasankareita tai pelkureita, niin naiset sitten ovat hyveellisiä uhrautujia tai hyveellisyytensä menettäneitä huoria. Jos taisteluiden on täytynyt olla karmeita kestää, on myös täytynyt olla niiden lottien työ, jotka esimerkiksi pesivät runnellut kaatuneet kotiseuduille lähetettäväksi.

Sotaa on käsitelty paljon taiteessa. Puuttumatta jää joitakin harvoja teoksia lukuunottamatta kotirintaman osa sota-aikana. Se valtava ahdistus, kun ei koskaan tiennyt, koska suruviesti kohtaa. Ja varmaan se suuri ilottomuus, jota kesti vuosia. Miten ihmeessä suomalaiset ovat kestäneet sen kaiken? Hattua täytyy nostaa kaikille yhä eläville sodan kokeneille. En ole yhtään varma, olisiko minusta sellaisten aikojen eläjäksi. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että kokemukset ja kasvatuskin ovat kovin erilaisia ja eivät valmenna valmiiksi kestämään enää kovia aikoja kuten ehkä ennen.

Mutta valmentaako mikään sodan kaltaiseen mielettömyyteen? Ihminen on siitä ihmeellinen olento, että se kestää kuitenkin uskomattomia asioita, kun on pakko. Siitä ovat esimerkkinä keskitysleireiltä selviytyneet.

PS. Nyt alkoi meikäläisellä kuukauden loma. Vähän jännä fiilis, jotenkin tuntuu, että maanantaina taas töihin. Mutta kyllä se siitä. Ihana autuus kun saa vain olla. Siis mikäli vain pystyn siihen :)

Helsinki, Sipoo ja minä

Niinhän siinä sitten kävi, että Helsinki nappasi Sipoosta sen haluamansa palasen lähes neitseellistä maata. Siis oikea vanhan ajan neidon ryöstö sananmukaisesti. Olen yrittänyt ymmärtää näitä Helsingin vaikuttimia, mutta en vain pysty. Olen aina ollut/tulen olemaan heikomman puolella ja tässä asiassa Sipoo on takuulla heikompi osapuoli. Oikeustajuuni ei uppoa tällainen mafiatyyliin tehty tarjous, josta ei voi kieltäytyä. Ja juuri silloin kun kunnallispäätöksenteko on avoimempaa kuin koskaan ennen. Ja sitten haetaan vielä kumileima isoilta pojilta (lue hallitus).

Saa nähdä mitä hallinto-oikeus sanoo teon laillisuudesta. Sydämeni on sipoolaisten puolella. Tassut irti Sipoosta! Samallahan lähtee Vantaastakin taas palanen, mutta en oikein osaa ikävöidä jo valmiiksi rehevöityvää merenlahteakaan. Vantaalta Helsinki on jo aiemmin ryöstänyt Malmin ja Vuosaaren. Miten perustella enää sipoolaisille uskoa kuntapolitiikkaan, kun toiset kuitenkin tekevät mitä lystäävät? En myös ymmärrä ikuista vimmaa kasvuun ja rakentamiseen. Pitääkö jokaikinen niemennotko rakentaa Etelä-Suomessa täyteen ennen kuin ollaan tyytyväisiä? Missä kasvun raja tulee vastaan? Tuleeko koskaan? Ja missä ovat muut arvot tässä maailmassa?

Oma suhteeni on vantaalaisena rakentunut Helsinkiin oikeastaan vasta aikuisiässä. Olen ollut niin kotipaikkauskollinen, että ensimmäistä kertaa kävin yksin Helsingissä vasta murrosikäisenä. Ja tein itsestäni juntin helsinkiläisten silmissä, kun en edes tiennyt, mikä on ratikkalippu. Olisin yhtä hyvin voinut huutaa ääneen jo "hyvvee päevee, mikä se tällane pien juna oekein on, joka keskel kaupunkii kulkoo". Nykyisin Helsingissä tulee juostua jo harva se päivä työn ja pääkaupunkiseudun yhteistyön ja yhdistystoiminnan nimissä. Ja kaupunki on tullut tutummaksi. Työni ja yhdistystoiminnan avulla olen saanut  tutustua monipuolisestikin Helsinkiin. Eikä Helsingissä vikaa ole, tykkään eritoten vanhoista taloista. Erityinen suosikkini on Kansallisteatteri. Ja voisin hyvin kuvitella asuvani Kalliossa tai jossain muuta perinteitä omaavassa kaupunginosassa.

Itse helsinkiläisyys on jäänyt minulle vieraaksi. Onko sellaista sen enempää kuin vantaalaisuuttakaan? Kantakaupunkilaiset tuntevat varmasti enemmän helsinkiläisyyttä kuin mellunmäkeläiset. En tiedä. Joku helsinkiläinen osaisi kertoa paremmin. Maaseutulaisten silmissä pääkaupunkiseutu on jo yhtä. On aivan turha selittää olevansa vantaalainen Heinävedellä. Stadilainen sinä olet p...le! Mutta minähän olen vantaalainen, vaikka sitä sätinkin. Samanlaillahan sitä on monesti ilkein niitä kohtaan joista eniten välittää. Itse haluaisin, että pk-seudun kaupungit säilyisivät itsenäisinä. En näe mitään etua Megapoliksesta, mikäli yhteistyö vailla rajoja saadaan muutenkin toimimaan. Ja uskon että saadaan kun on pakko. Suuri ei ole välttämättä aina kaunista.

PS. Kesän kohututkimuksesta menee palkinto tälle terveydenhuollon tehottumuutta tutkineelle kaverille. Tiedottajana täytyy sanoa, että julkistamishetki oli loistava. Lehdistö janoaa uutisia juhannuksen jälkeen, kun uutistuotanto hiljenee kaikkialla ja kesätoimittajille täytyy löytyä töitä. Ja tehottumuutta toki löytyy terveydenhuollossa, turhia tutkimuksia sekä leikkauksia varmasti tehdään. Mutta liikaa henkilökuntaa terveydenhuollossa ei todellakaan ole! Lupaan henkilökohtaisesti järjestää kierroksen vanhainkoteihin ja sairaaloihin ja terveysasemille niille, jotka tällaisia väittävät. Hoitajia on aivan liian vähän ja piste samoin kuin lääkäreitäkin. Sitäpaitsi en ymmärrä, miten täysin toisten avun varassa elävän ihmisen elämä olisi jotenkin parempaa yksin kotona kuin esim. vanhainkodissa mitä tämäkin tutkimus väitti.

PS.PS. Jos joku etsii hyvää musiikkia kuunneltavaksi kannattaa kuunnella Jeff Buckleyn Grace. Ostin levyn ja se on tosi hyvä. Hallelujahin voisi melkein nimetä yhdeksi kauneimmaksi koskaan tehdyksi biisiksi erityisesti Buckleyn esittämänä.

Pieni mies isossa maailmassa

Syntymälahjakseni en ole saanut pitkää vartta. Mittaa on tullut noin 170 cm. Korkeapohjaisilla kengillä vähän enemmän. Pituutta ei ole luvassa lisää, eikä toivottavasti leveyttäkään. Itseäni pituuteni ei ole koskaan haitannut, mutta varsinkin peruskouluaikoina se tuntui olevan muiden mielenkiinnon alituinen kohde. Negatiivisessa mielessä, tutuksi tulivat lyhyitä ihmisiä halventavat nimitykset. Ja pikkuinen toden totta olinkin, joskus seiskaluokalla olin jättien seassa 145 cm:n sintti. 13-vuotiaatkin ovat nykyisin jo 180-centtisiä korstoja.

Telkkarista (tuosta luovuuteni ikuisesta lähteestä) tuli joskus dokkari varhaismurrosikäisten poikien unelmasta kasvaa pitkäksi. Voi kun suututti poikien puolesta. Pikku-poika kun ei osaa ajatella muuta, miksi ei ole kuin muut. Ylpeys omasta habituksesta kasvaa kun vasta ajan myötä. Kaikille ei edes silloin.

Itse olen tyytyväinen nyt, että erotun 175-185-cm miehistä, joita kuitenkin miesten enemmistö on. Jos en muuten jää mieleen, niin ainakin sinä huomionkipeänä pikku kaverina. Lyhyellä miehellä on myös helppo löytää vaatteita ja kenkiä. Ei tarvitse pelätä, ettei alennuskorista löytyisi enää pienempiä kokoja. Meitä kun on enää jäljellä muutama pulavuosien kitukasvuiseksi jättämä sekä kaltaisiani geneettisiä "kääpiöitä". Jos isä on alle 170 cm ja äiti alle 150 cm, on turha kuvitella kasvavansa "puoluejohtajien" mittoihin.

Meissä pikkukavereissa on luonnetta, sillä naisten keskuudessa ja miesporukoissa emme voi päteä miehekkäillä mitoilla. Siksi meillä on liiankin kova näyttämisen tarve elämän muilla osa-alueilla. Aina täytyy yrittää olla paras jossain ja jotenkin esillä. Ehkä johtuu siitä, että lapsuusvuosina itsetuntomme sai kolhuja pelkän pituuden vuoksi. Pahimpia esimerkkejä tästä esilläolosta kai ovat diktaattorit, jotka melkein järjestään olivat pikkumiehiä. Toisaalta moni näyttelijä ja taiteilija on pieni mies, todistanee tämän esillä olo-teoriani. Henkisesti pieniksi pieniä miehiä voi harvoin sanoa. Rohkeutta ja uskallusta on kuin terrierillä ajoittain. Hölmön rohkeuttakin ja turhaa todistamisen halua.

Naisilla pieni koko on paljon hyväksytympää, monet miehet suorastaan etsivät pienikokoisia naisia, joita on kiva suojella. Läheskään kaikki naiset eivät puolestaan innostu pienestä miehestä, varsinkin jos itse on miestä pidempi. Pienestä miehestä ei ole "lohikäärmeiden karkoittajaksi". Ymmärrettävää kyllä. Omakin itsetuntoni olisi kovilla, jos mahdollinen naisystäväni olisi itseäni huomattavasti pidempi. Harvan miehen itsetunto vain kestää muiden ihmisten tuijotuksen yms. Onneksi ihmiset ihastuvat silti muihinkin asioihin kuin pituuteen, vaikka älykkyyteen ja muihin ominaisuuksiin. Vaikutusta heti on vain vaikeampi tehdä, mutta toisaalta hyvälle suhteelle pidempiaikainen tutustuminen ennen varsinaista seurustelua tekee varmasti vain hyvää.

Oman itseni ulkopuolella täytyy todeta, että pitkien ihmisten maailmahan yhteiskunta on muutenkin. Todella pienikokoiset ovat aika huonossa asemassa ihan käytännön elämässäkin. Pankkiautomaatit sijaitsevat pilvenpiirtäjien korkeuksissa keittiönkaapeista puhumattakaan. Esimerkiksi Usassahan pienikasvuisia kutsutaan vieläkin kääpiöksi ja viihdeteollisuus palkkaa heitä edelleen vain narrien rooleihin.

Niin, maailmassa on rasismin ulkopuolellakin vielä paljon parannettavaa.

PS. Saan varmaan kohta supernörtin maineen, kun kirjoittelen tänne kesälläkin usein. Toisaalta en välitä, pääasia että puhutaan, sehän se on se julkisuuden periaate. Sitäpaitsi sitä ei aina jaksa lukea ja kirjoittaakaan ja televisiosta tulee vasta illan korvilla katsomisen arvoista. Eikä sosiaalinen elämäni ole niin järin vilkasta "tosielämässä" kun yhdistykset ja muut yhteiskunnalliset harrastukset ovat kesätauolla. Blogiani tuntuu lukevan myös ilahduttavan moni viksu ja vilmaattinen ihminen.

Saisinpa vain tuon blogin visuaalisesti kutsuvammaksi. Ja kategoriat uuteen järjestykseen. Jos joku vuodatus.netin käyttäjä osaa neuvoa, otan avun enemmän kuin mielellään vastaan.

Sama kansa, eri kieli

Nyt se on sitten todistettu. Ruotsalaiset lapsetkin ovat onnellisempia kuin suomalaiset lapset. Tutkimuksen mukaan syynä on ruotsalaisten vapaampi ja luovempi kasvatus. Noh tuota, jos Suomessa on ankara kasvatus, niin miten vapaata Ruotsissa mahtaa olla. Eikö siellä Ruotsissa suljettu koulukin järjestyshäiriöiden takia. En kuitenkaan ala paasaamaan lasten kasvatuksesta. Ennemminkin Suomen ja Ruotsin mielenkiintoisesta suhteesta. Tai oikeastaan suomenkielen ja ruotsinkielen välisestä suhteesta.

Suomalaisillahan on viha-rakkaussuhde ruotsalaisiin. Tosin paljon positiivisemmassa mielessä kuin venäläisiin. Ruotsalaisten kanssa ei ole sodittu, mutta sen verran on jäänyt hampaan koloon yhteisistä vuosista, että hieman hyväntahtoisesti mitellään ainakin urheilussa. Me suomalaiset olemme tietenkin niitä altavastaajia, jotka kukistamme ne hannu hanhet.

Tosi paikan tullen ruotsalaiset ovat olleet suomalaisten kamuja. Sotien aikana ruotsalaiset lähettivät Suomeen vaatteita ja ruokaa ja jopa vapaaehtoisia. Jokin suomalaisissa on estänyt ruotsalaisten kehumisen. Ehkä se johtuu suomalaisten koettelemuksista sodissa, lamassa ja vaikka missä ongelmissa. Samaan aikaan ruotsalaiset ovat rakentaneet kansankotiaan pienemmillä tuskilla. Tosin kansankodissa näyttää nykyisin olevan jo ongelmia puutarhassa. Itse  haluaisin, että vanha kunnon pohjoismainen yhteistyö elvytettäisiin taas eläväksi.

Iso syy suhtautumisessa Ruotsiin ja ruotsalaisiin taitavat myös olla kotoisat kieliriitamme. Suomenruotsalaiset ovat toki suomalaisia, mutta kädenvääntöä suomen ja ruotsinkielten välillä on käyty jo suuriruhtinaskunnan ajoista. Aluksi oli suomenkieli altavastaajana ja sitten ruotsinkieli jo pelkästään pienemmän väestöpohjansa takia. Niin kauan kuin koulutus oli ruotsinkielisten yksinoikeus heidän etuoikeutensa säilyivät. Siitä nimitys Bättre folk.Tämän hetken tilanteessa on vaikea sanoa, että ruotsinkielisillä  hirveästi etuoikeuksia olisi, vaikka joitain asioita on säilynytkin. Kiista Ahvenanmaasta sitten kärjisti kieliriidat melkein katutappelujen partaalle 1920- ja 1930-luvuilla.

Minusta pakkoruotsi on sinänsä pahinta mitä voi ruotsinkielen kohtalolle tapahtua sen elinvoimaisuuden kannalta. Historia on näyttänyt, että mikään pakolla opetettu ei jukuripäiden kalloon jää. Omalla luokallani jokaisella pojalla oli ruotsinkielestä korkeintaa kutonen torkassa. Siinä olen ruotsinkielisten kanssa samaa mieltä, että heillä tulisi olla oikeus saada julkista palvelua omalla kielellään. Kysymys tulevaisuudessa tietysti kuuluu, pitäisikö esim. venäjänkielelläkin olla saatavana palveluja. Toisaalta kaikki perustuu lakiin, jota on kunnioitettava. Toisaalta meidän on ajatelteltava, että suomenkielisten asema on varsin heikko Ruotsissa viimeaikaisista parannuksista huolimatta.

Omassa kasvinympäristössä ei juuri suomenruotsalaisia asunut ja käsitys heistä tuli paljolti kliseiden ja ennakkoluulojen pohjalta. Myöhemmin olen työelämässä tutustunut useisiin suomenruotsalaisiin. Pidän siitä, että heillä on aivan loistava huumorintaju. Televisionkin suomenruotsalaiset ovat heille hyvää pr:ää, kuka voisi olla pitämättä vaikkapa Bettina S:stä.

Suomenruotsalaiset pärjäävät varmaan seurassa kuin seurassa.  Varmaan meidän härmän puhujienkin kanssa, kunhan kumpikin osapuoli joustaa hiukan. Itsekin haluaisin parantaa hieman heikkoa ruotsinkielentaitoani jossain vaiheessa. Joku sanoi, että HBL olisi hyvä keino siihen. Samoin pitäisi parantaa rapistunutta venäjänkielentaitoakin. Vieläköhän Pravda ilmestyy?

Mihin katosivat hipit ja keskikesän juhlamietelmiä

Jaahas, siinä se yksi juhannus meni. Kaupunkikin on kuin ulkonaliikkumiskiellon aikaan. Vähän turhan perinteiseksi juhannusjuhlimiseksi itselläänkin taas lipsahti. Seurassa ei mitään vikaa ollut, mutta pikku hiljaa sitä haluaisi löytää itsestäänkin vaihtoehtoisia tapoja viettää juhannusta. Taidan sulkeutua johonkin erämaamökkiin ensi juhannukseksi. Tai ainakin ihan sitten vain yksiööni Hiekkaharjuun.

Alkaa kyllästyttämään iänikuiset morkkikset, joita ei olisi edes pakko kärsiä. Vaikka itse olen lähinnä rasittava jankuttaja humalassa, välillä iloinen ja sitten taas maailman murtama. Ärsyttävää, mutta sitähän se alkoholi teettää. Ja loppupeleissä on vaikeaa valita vaihtoehtoisia tapoja viettää näitä "dokujuhlia" tässä maassa, suomalaiseen kulttuuriin kun alkoholi on juurrutettu jo niin pitkältä ajalta. Tietysti loppupeleissä kaikki on kiinni omasta valinnasta, ellei sitten ole jo alkoholisti.

Enkä varmasti ole humalassa edes hyvää seuraakaan, jos kukaan nyt silloin parhaita puoliaan varsinaisesti esittelee. No se siitä perinteisestä suomalaisesta juhlien jälkeisestä syyllisyydestä, olen ainakin hengissä, mikä ei sekään kaikilla suomalaisilla onnistunut tänäkään juhannuksena. Voiko olla turhempaa kuolemaa kuin kuolla juhlimisen takia? Tässä elämänvaiheessa haluaisi silti jo seestyä enemmän. Onko se sitten mahdollista, kun ei ole syntymälahjanaan saanut Matti Vanhasen elämäntapoja ja luonteenlaatua, jos ei nyt toisaalta sentään Andy McCoynkaan.

Niinpä juu ja seli seli.

Hesarin Nyt-liitteessä oli ainakin hauska hippiteemanumero näin keskikesän juhlan tietämillä. Minusta tosin Suomessa ei oikeita hippejä ole koskaan ollutkaan. Mikä sitten nyt oikea hippi ylipäätään on. En voi mitään, mutta minulle hipeistä on aina syntynyt kuva sellaisina hieman höppäninä taivaanrannamaalareina, joilla ei oikein ole jalat maassa. Sellaisina rikkaan isäpapan kakaroina, jotka välttivät Usassa Vietnamin sodan samaan aikaan, kun köyhien kakarat raahattiin surutta tykinruuaksi. Yksi paha virhe jutussa kyllä oli. Doorsin Light my fire oli mainittu yhtenä hippianthemina. Doorsin musiikissa ja ideologiassa kukkasten seassa Friscossa hyppiminen oli kyllä aika kaukana. Doorshan etsi enemmänkin sitä pimeämpää puolta elämästä.

Hippiaatteessa, joku voi ehkä selventää minulle paremmin mitä se on, on toki hyviäkin puolia. Aatteessa haettiin/haetaan kai yhäkin vaihtoehtoista tapaa elää elämää. Ennen hippejä ympäristöarvotkin olivat olleet vain höppänien professorien huoleenaiheena. Hipit vastustivat myös turhaa kulutusta ennen kulutuksen aikakauden varsinaista alkuakaan. Vapaata rakkautta en voi lähteä oikein kehumaan, kun itse en ainakaan vapaaseen rakkauteen usko, vielä vähemmän aidsin aikana.

Mihinköhän vanhat hipit ovat joutuneet? Asuvatkohan harmaahapset vieläkin kommuuneissa vai ovatko alistuneet länsimaisen yhteiskunnan vaatimukseen ja vetäneet puvut ja jakkupuvut päälleen. Jos jotain hippiaatteesta jäi jäljelle, niin ainakin vaihtoehtoinen tapa elää elämäänsä. Huumeet vain jättivät koko hommaan ikävän tahran. Minusta huumeet ovat todellisuuspakoa, eikä keino etsiä toista tietoisuutta. Tuota toista tietoisuutta ei löydy alkoholista, ja vielä vähemmän huumeista. Itse olen alkoholia tullut tissutelleeksi elämässä sen verran, ettei sillä ainakaan löydy suuria elämänratkaisuja, päinvastoin.

PS. Yksi asia mikä juhannuksessa ärsyttää on tämä juhannusheiloista vouhkaaminen. Jos ei heilaa helluntaina ym. Jotenkin tulee ihmisistä vielä sellainen kertakäyttöinen mielikuva. Ikään kuin olisi kannustettavaa käyttää jotain toista ihmistä juhannuksen ajan ja sitten dumpata pois. Tai sitten olen kai vain tylsä tosikko, jos itse en pidä tuollaisesta touhusta.

No, onneksi tänään tulee televisiosta vanha kunnon Tuulen Viemää.  Hollywood-spektaakkeli piristää aina. Vivien Leighän on niin ihanakin. Pikku hiljaa pitää alkaa fiilistelemään myös ensi lauantain Puistobluesia varten. Bluesista saa niin paljon iloa, vaikka se useimmiten kertoo surusta.

Näitä elämän ihania ristiriitaisuuksia sekin...

Ihan tavallinen Jörn Donner

Olen ainakin minä. Ja niinhän sitä jossain laulussa aikanaan sanottiin. Nyt kun on taas vapautunut aikaa lukemiseen luin Jörn Donnerin Elämänkuvia. Kirja koostuu tuokionomaisista ajatelmista Jörnin elämästä ja elämän tarkoituksesta yleensä. Kirja löytyi Lasipalatsin Kirjatorilta varsin huokealla. Kirjana hyvä, Donner luotasi rehellisesti vaikuttimiaan niin taiteesta, avioliitoista ja maineestakin.

Olen aina tuntenut yhteenkuuluvuutta Donnerin kanssa, vaikka saavutukseni kulttuuri- ja naismaailmassa ei vedä vertoja Jörkalle. Taustammekaan eivät voisi olla kauempana toisistaan. Siinä missä Jörn syntyi varakkaaseen suomenruotsalaiseen perheeseen, itse synnyin duunariperheeseen Vantaan Korsoon.  Silti sitä voi tuntea ajatusmaailmojen samankaltaisuutta. Nykypäivä on tehnyt tästä mahdollista. Ainakin kirjan perusteella Donnerista on aika väärä kuva. Johtuu siitä, että Donner ei ole siloitellut julkisuuskuvansa, siinä missä tietoisesti itsestään suurmiestä rakentavat ihmiset tekevät.

Donner on siitä hieno ihminen, ettei hän ole koskaan piitannut, mitä muut ihmiset ovat hänestä ajatelleet. Hän on uskaltanut sanoa ja tehdä, miltä hänestä on tuntunut. Donnerin 60-luvun "seksielokuvathan" herättivät aikanaan pahennusta, vaikka samantason seksuaalisuutta on nykyisin jo kaikissa elokuvissa. Donner oli myös ensimmäisiä maailmankansalaisiamme, mikä saattoi aikanaan herättää pahennusta. Samoin kuin tosi-asioiden toteaminen tv-keskusteluohjelmissa. Se oli sitä aikaa, kun vieraatkin kai saivat enemmän suunvuoroa tv-juontajilta. Niin ja, nythän kaikki muut ovat kiertäneet varmaan maailmaa paitsi minä.

Donner on vapaa sielu, minkäkaltaisia ihmisiä pitäisi olla enemmän. Aivan liian usein ympäristö kahlitsee luovuutta muussakin kuin taiteessa. Ja uskalluksen puute. Se asia ei Jörkan kunnian päivistäkään ole muuttunut. Minäkin haluaisin olla vapaampi sielu kaikesta mahdollisesta, mutta kai vapaaksi sieluksikin täytyy aidosti syntyä.

Jönnerin kaltainenkin vapaa sielu kuitenkin vanhenee, jota hän kuvailee kauniisti kirjassaan. Elämäntehtävänään hän pitää nyt poikiensa kasvun seuraamista. Siinä suhteessa Jörn voi olla onnellinen. Siinä vaiheessa kun sielu rauhoittuu menestyksen tavoittelusta, harvalla on enää lapsia, joiden kasvua seurata. Jos lapsia ollenkaan. Donner tosin kiistää koskaan tietoisesti tavoitelleensa menestystä.

Donner kysyy kirjan loppupuolella "Aikani on rajallinen, mutta kenen toimesta ja mihin tarkoitukseen?" Tuo kysymyshän tulee ihmisten mieleen viimeistään vanhuuden koittaessa. Sitten kun kuolinilmoituksia selaillessa alkaa olla tuttuja nimiä useamminkin. Vanhuudesta antaa merkkejä myös rapistuva ruumis, joka ei tottele enää tahtoa niinkuin tahtoisi. Kirjoittaminenkin kysyy jo enemmän virkamiesmäisyyttä ja räjähtävää inspiraatiota on enää vaikea löytää.

Siinä olen Donnerin kanssa samaa mieltä, että elämä on loppujen lopuksi yhä enemmän sattumaa ja tapahtumia, ainakin sellainen elämä joka ei ole toisten etukäteen määrittelemä.

Silloin kun presidentitkin olivat vielä Kekkosia...

Olen henkeen ja vereen demokratian kannattaja, mutta ainakin yhtä persoonaa olen ihaillut salaa, joka ei nykytutkijoiden mukaan aina niin kovin demokraattinen ollut. Nimittäin Urho Kekkosta. En tiedä, onko kaltaisiani kaappikekkoslaisia enemmänkin, jotka eivät ole laillani uskaltaneet tulla aiemmin kaapista ulos.

Kekkonenhan oli ja on yhä instituutio, jonka kaikki vähänkin aikaansa ja historiaa seuranneet ihmiset tietävät. Kekkonen oli miesten mies. Urheilu- ja naissankari, josta kaltaisieni puolipehmomiesten kai pitäisi ottaa oppia, miten asiat otetaan haltuun ja miten tätä maata johdetaan isännän ottein.

Vakavasti ottaen, Kekkosesta kuitenkin löytyi todellista vastuunkantajaa, jota nykyhuippupoliitikoista saa etsiä. Kekkosen omin sanoin, pakko jaksaa kun on pakko jaksaa. Kekkosen keinot taas nykyvalossa eivät ehkä niinkään ole niin suositeltavia oppikirjaan myllykirjeineen ja ihmisten urien tuhoamiseen. Kekkonen varmasti itse tunsi, että tarkoitus pyhittää keinot.

Kekkosestahan on tehty nyt jo useitakin tutkimuksia ja kirjoja. Ihmeellisintä on, että melkein jokainen niistä päätyy eri lopputulokseen Kekkosen persoonasta. Siinä missä toinen tekee hänestä lähes diktaattorin, niin toinen taas demokratian lipunkantajan ja kansakunnan pelastajan idän ikeestä. Eri sukupolvien tutkijat tappelevat niin, että tukka pöllyää. Totuus taitaa löytyä siitä puolivälistä. Turhaakin törkyä on Kekkosen yksityiselämästä kaiveltu, jonka olisi voinut jättää kirjoittamatta. Suurmiehet on aina haluttu pian heidän kuoltuaan lyödä lyttyy, ennen kuin seuraava sukupolvi taas arvioi asiaa uudelleen. Itse näen Kekkosen ajan toisaalta hyvinvointiyhteiskunnan luomisen aikana, mutta samalla rähmällään olon ja henkisen pysähtyneisyyden aikana.

Jotain Kekkosessa kuitenkin on, mikä ihmisiä jaksaa kiinnostaa. Aikalaisia on vielä paljon elossa, itsekin olen Kekkoslandiassa viisi ensimmäistä elinvuotta elänyt. En tosin muista sitä Onnelaa. Varsinkin vanhat mummot toteavat usein televisiodokkareissa, kun käydään jälleen kuvaamassa vanhustenhoidon kurjuutta "ettei tälläistä Kekkosen aikaan ollut. Kekkonen rakensi meille nämä vanhainkodit ja nyt nämä nykypoliitikot vievät p...le kaiken". Ja tottahan tuo. Kekkosen riesana kun olivat vain toimivat idänsuhteet globalisaation sijasta.

Todellinen valta on toden totta valunut poliittisilta päättäjiltä talouselämälle. Kekkonenhan aikanaan hallitsi tilannetta erinomaisilla suhteilla talousvaikuttajiin. Nyt talousvaikuttajat ovat lakanneet kuuntelemasta todellisuudessa poliitikkoja, siinä missä tehdaspatruunat huolehtimasta työväestään. Nykytalouselämä kuuntelee vain kasvottomia suursijoittajia, noita nykypäivän arkipäivän bisneskristuksia. Heille pienen ihmisen huolet ovat huolenaiheista pienimpiä. Jopa moni pitkän linjan ammattiyhdistysihminenkin muistelee jo kaiholla patruunoiden aikaa. Todellinen valta tässä maassa lepää noin 10 suurimman talouspäättäjän harteilla. Heillä on valttina Suomesta pois lähdöllä uhkaaminen. Globalisaatio ei anna armoa härmäläiselle työteliäälle kansalle.

Nämä talouspäättäjät eivät vain ole enää niin kuin vanhan ajan kuria vaatineet, mutta myös työläisille hyvääkin antaneet patruunat. He pysyvät mieluusti sivussa ikään kuin harmaina eminensseinä. Ja miksi eivät pysyisi, hehän tietävät, että heillä se todellinen valta on. Media myös toistaa uskollisesti kaiken heidän sanomansa. Ja varmasti ei keksitä mitään omasta päästä, niin kuin joskus julkisesta vallasta kirjoitettaessa. Siinä on kaltaisieni vastarannankiiskien turha piipittää, kun talouselämähän lehdetkin omistaa ja vaihtoehtolehtiä ei tavallinen kansa lue.

Löytyisipä meille taas jostain "poliittinen messias", joka palauttaisi tavallisen ihmisen uskon poliittisen päätöksentekoon. Ja että sillä voitaisiin hillitä talouselämän pahimpia väärinkäytöksiÄ. Tässä Kekkonen onnistui, vaikka häntä monesta asiasta moititaankin.

Mikä se suomalainen on, joka ei mökillä viihdy

Lähestulkoon jokainen pakinoitsija on kirjoittanut kesäisin mökkeilystä. Ajattelin siis minäkin kantaa korteni kekoon, oli se sitten tarpeellista tai ei. Mökkeilyhän on suomalaista jos mikä, vaikka kait venäläisetkin hyvin datsoillaan viihtyvät. Onkohan muuten mökkeilyn historiaa tutkittu. Minua ainakin kiinnostaisi tietää, mistä mökki-intoilu juontaa juurensa.

Joitakin omia olettamuksiani voin tietenkin mökkeilystä kehittää. Meillä taitaa olla vähän samanlainen luonto kuin muuttolinnuilla. Haluamme vähintää kerran vuodessa karistaa talvehtemispaikkamme pölyt jaloistaan. Tässä tapauksessa kaupungin. Toisaalta maalla asuvillakin on kesämökkejä. Eli miten asian nyt selittäisi. Oikein yksinäisyyden ja rauhan kaipuukaan ei käy selitykseksi. Kaupungissa jos missä saa olla yksin ja omissa oloissaan. Päätykäämme siis siihen olettamukseen, että MP3-kansa haluaa palata luontoon oikein Rousseaun hengessä.

Joillakin mökkeily menee kyllä pahasti överiksi, kun ei oikein tiedä, asuvatko jo mökissä vai kotonaan kaupungissa. Sitten on myös näitä megamökkejä, joissa on parempi varustelu kun monessa vakinaisessa kaupunkiyksiössä. Minusta mökkeilyyn täytyy kuulua tietty epämukavuus. Sittenhän sitä tietää olevansa maalla oikein kunnolla ja arvostaa posliinipyttyäkin ihan eri tavalla kun palaa takaisin "sivistykseen". Hyttysten paukamat paperinpyörittäjän iholla tekevät vain hyvää ja ulko-wc:n jokavuotinen tyhjentämisvuoro on suorastaan kunnia-asia.

Mökkeilyyn ja kesään kuuluu erottamattomasti myös saunominen. Sanonta, että jos ongelmat ei saunomisella lähde, niin ei sitten millään. Se pitää paikkaansa. Saunassa on jotain kivan masokistista ja puhdistavaa. Olen vanhemmiten jäänyt pahasti koukkuun saunomiseen. Kerran sain kavereilta "moitteita", kun olisi pitänyt lähteä ravintolaan. Mielummin jäin kotiin saunomaan, kun olin sen kerran ehtinyt jo lämmittää. Ei kai nyt hyviä löylyjä kannata hukkaankaan heittää.

Mökit ovat erittäin tapaturma-alttiita paikkoja. Joka kesä kotikuntaan tulee laskuja mökkikuntien terveyskeskuksista. Silloin kun kaikki konttorirotatkin innostuvat rakennuspuuhiin. Omallanikin mökillä suvun miehillä on joka kesä jokin loppumaton rakennusprojekti menossa. Mikähän suomalaisten rakennusinnossa muuten on? Varsinkin suomalaisilla miehillä on loppumaton tarve rakentaa ja nikkaroida jotain. Itsekin rakentaisin varmaan, jos vain osaisin. Onneksi sentään osaan saunan lämmittää ilman bensiinin apua. Kai sekin on jo alku.

Kesämökille itsekin kesällä suunnistan. Koko kesää tuskin maltan mökillä viettää. Kesä kun on niitä harvoja aikoja, kun kaupungitkin vaikuttavat viehettäviltä paikoilta, kun ihmiset ovat iloisia ja kaikki värikästä. Kesä on siitäkin hauskaa aikaa, että silloin suomalaiset lakkaavat pingottamasta ja ovat luovalla tavalla hulluja, kun on näitä kaiken maailman suopotkupalloja ja muita. Vanhempien mökin lisäksi lähden kavereiden kanssa juhlistamaan kolmekymppistä elämäntaivalta. Siitä tulee varmasti hauskaa kamppailla viimeiset päivät kaksikymppisenä.

Positiivisen hullua ja kivaa kesää kaikille :)

Eri-ikäistä rakkautta?

Viime viikonlopun Iltalehdessä varttuneemmat julkkisnaiset kertoivat elon ihanuudestaan nuorempien miestensä kanssa. Samalla he kuitenkin tuntuivat hieman häpeillen selittelevän, että miten nyt näin on päässyt käymään ja kehuivat sitten ainakin näiden suorituskykyä kuin juuri vaihdettua autoa. Vanha kunnon boy toy-teema siis, vaikka rakkautta hehkutetaankin. Miksi eri-ikäisestä rakkaudesta tehdään aina jotain ihmeellistä ja erikoista?

Minun on vaikea kuvitella, että mikään suhde kestää kovin vakavalta pohjalta, jos ikäero on kovin suuri. Minun olisi ainakin vaikea kuvitella eläväni äitini ikäisen naisen kanssa, vaikka sinänsä ikäerolla ei hirveästi merkitystä ole, jos toisesta ihmisestä pitää. Sielunkumppania kun on vaikea muutenkin löytää tässä maailmassa. Varsinkin jos ikäero liikkuu 5-10 ikävuodessa. Sinänsähän ihminen voi kyllä rakastua missä tahansa ja keneen tahansa, jos asiaa ajattelee syvällisemmin. Mutta tuskin noissa suhteissa äitiä haetaankaan.

Varmaan tälläiset suhteet perustuvat seksiin aika pitkälti, kun nuorempia miehiä kiinnostavat vanhemmat naiset seksuaalisesti ja päinvastoin. Vanha väitehän on, että nainen on parhaimmillaan seksuaalisesti 40 plus iässä samalla tavalla kuin mies alle kolmikymppisenä.

Jossain keski-ikäisille naisille suunnatussa lehden lööpissä muuten oikein kehoitettiin ottamaan kesäkolli itselleen. Voin tietysti olla väärässäkin, ehkä kyse näissä suhteissakin voi olla rakkaudestakin. Mutta tosi rakkautta saa ollakin, kun ikäero alkaa todella vaikuttamaan ikää tullessa lisää. Ja hoitajat vanhainkodissa huomauttelevat, että äitiäkö tulit katsomaan. En kuin vaimoani. Joku kesäkolli sanoi haastattelussa, että vanhempi nainen ymmärtää miestä paremmin kuin nuorempi nainen. En tiedä, voi varmasti pitää paikkaansa, kun on joutunut elämän aikana joustamaan enemmän. Ja tietää mitä elämässään haluaa, eri tavalla kuin nuorempi ihminen.

Enemmän on tietysti näitä kesäkissoja käsipuolessaan vieviä keski-ikäisiä miehiä. Näissä suhteissa lienee ainakin kyse pääasiassa seksistä. Vaikea kuvitella, että vanhempi mies hakee hädintuskin parikymppisestä likasta itselleen ainakaan sielunkumppania. Tai tuo tyttö olisi rakastunut miehen komeaan ulkomuotoonkaan. Joillakin tytöillä lienee myös jonkin tason isäkompleksi.

Yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi se on aina ällöttävää naistenlehtien mielestä, kun vanhemmalla miehellä on nuorempi nainen, mutta jos vanhemmalla naisella on nuorempi mies, niin silloin nainen vain etsii itseään, tai ei ole saanut mieheltään sitä mitä on halunnut. Eikö se viidenkympin villityskin ole jonkinlaista itsensä etsimistä miehilläkin?

Ehkä pahimmillaan eri-ikäisten suhteessa on vain kyse ikuisen nuoruuden kaipuusta. Varsinkin keinotodellisuus Hollywoodissa on näitä räikeänkin epäsopivia pariskuntia. Botoxin kiristämiä hirviönaamareita.

En tiedä, onko eri-ikäisten suhdekaan enää mikään tabu loppupeleissä, vaikka huomiota herättääkin ja otsikoita siitä saa aina revittyä, kun muutakaan kirjoitettavaa ei ole tarjolla kesäisin.

Nykyisin kun ei ole oikein enää mitään tabua. Se on itse asiassa aika tylsääkin, mistä sitä saisi enää syyllisyydentuntoakaan tai kapinallisuutta, kun kaikki raja-aidat on jo murrettu. Koko ikäkin alkaa olla vähän sellainen määre, ettei sillä ole merkitystä. 30-60-vuotias ihminen alkaa olla samanlainen tänä päivänä. Kuuntelevat samanlaista musiikkia, pukeutuvat samanlailla ja ajattelevatkin samalla tavalla. Ehkä eri-ikäisiä pariskuntiakin on sen takia enemmän. Ja mikäs siinä, jos kyse on vain rakkaudesta.

PS. Suhteista puheenollen. Voiko mikään olla säälittävämpää kuin suomalaisten vonkaaminen ja möyryäminen Valkoisen talon oven takana? Miksi suomalaiset nöyristelevät aina johonkin suuntaan?

Elämästä pois haluavat suomalaiset

Itsemurhat ovat jälleen palanneet (hetkeksi) julkisuuteen. Samoihin aikoihin on käsitelty syrjäseutujen nuorten miesten itsemurhabuumia kun julkaistiin WHO:n tutkimus siitä, että suomalaiset nuoret tytöt tekevät itsemurhia maailman huipputahtiin. Tuo tutkimus oli minulle yllätys, kun olen luullut, että me miehet hoidamme tuon tilastojen valitettavan kunnian.

Itsemurha taitaa (en tunne tarkkaan tilastoja) tapahtua usein nuoren ihmisen ratkaisuna. Olisiko syynä se, että nuori saattaa kokea ylitsepääsemättömänä asiana sellaisen asian, minkä elämänkokemusta enemmän saanut ihminen osaa suhteuttaa elämäänsä paremmin. Toisaalta taas yksinäiset vanhuksetkin tappavat itseään aiempaan enemmän. Joten itsemurha taitaa valitettavasti kuulua arkipäivään kaikissa ikäryhmissä.

Lieneekö Suomessa enää yhtään ihmistä, joka ei tietäisi yhtään itsemurhan tehnyttä ihmistä? Itselläni itsemurhan on tehnyt tuttavia ja ylä-asteella samalla luokalla ollut 15-vuotias tyttö. Koko yläasteeni aikana itsemurhan teki useampi koulussani. Silloin sitä ei osannut ajatella, kuinka monta itse asiassa oman käden kautta menikään tuolloin synkimpänä lama-aikana. Alle 15-vuotiaita ihmisiä vieläpä.

Ahdistuneimmilla hetkilläni varhaisnuoruudessani itsemurha kävi omassakin mielessä. Itsemurhahan on se äärimmäinen pakokeino, kun ei enää mitään muuta keksi tai ei ole voimia ajatella. Itse en olisi tehnyt/tai tule tekemään koskaan itsemurhaa. Vaikka ei kai tuollaisia asioita voi koskaan varmaksi sanoa, kun ei tiedä, minne elämä loppujen lopuksi vie. Varmaan melkein jokainen on joskus ajatellut itsemurhaa, uskalsi sitä tunnustaa itselleen tai ei. Rakastan kuitenkin elämää aivan liiaksi tappaakseni itseäni, vaikka se aina herkkua olekaan. Mielialani vaihtelevat joskus niin nopeasti, etten yksinkertaisesti ehtisi tehdä itsemurhaa synkimpinä hetkinänikään ennen kuin päivä taas paistaa.

Haluan ajatella, että niitä mukaviakin yllätyksiä on. Olisi hirveää ajatella, ettei mitään odotettavaa enää olisi, vaan kaikki olisi lopullisesti ohi. Joillekin tuo rauha ja hiljaisuus on se ainoa ratkaisu. Tietysti, jos ajattelee, niin kovin moni Suomessa tekee tälläkin hetkellä hidasta itsemurhaa juomalla rankasti. Tupakointikin kai loppupeleissä on hidasta itsemurhaa. Samoin kuin ylensyönti ja muut terveyttä tuhoavat asiat.

Ovatko itsemurhan tehneet sitten tavallista herkempiä, kykenettömiä kestämään arkipäivää ja sen tuomaa mielipahaa.Vai voiko elämään pelkästään yksinkertaisesti kyllästyä? Brittinäyttelijä George Sanders päätti itsemurhakirjeensä sanoihin "Maailma on kusiputka, olen väsynyt siihen". Lukemattomat muut taiteilijatkin ovat päätyneet itsemurhaan. Ja vetäneet mukanaan heitä ihailevia nuoriakin. Puhumattakaan kaikista tavallisistakin ihmisistä, jotka ovat päivänsä päättäneet. Suomessa kai aika harvoin tehdään kunniaitsemurhia japanilaisten tavoin. Suomalainen ilmiö ovat nämä perheensä tai tyttöystävänsä tappavat miehet. Eräänlaisesta kunniasta lienee näissäkin tapauksissa kyse.

Itse nostaisin yhden asian esiin. Suomessa, jossa jos missä kärsitään mielenterveysongelmista. Niistä ei kuitenkaan puhuta. Masentunut tai ylipäätään mielenterveysongelmista kärsivä ihminen suljetaan tai hän itse sulkeutuu yhteiskunnan ulkopuolelle. Jotkut kokevat varmasti itsemurhan parempana ratkaisuna, kun elää leimattuna yhteiskunnan ulkopuolella. Samanlaistahan yhteiskunnan ulkopuolelle sulkemista esiintyy alkoholistienkin ja asunnottomienkin suhteen.

Ihmisiä kai pelottaa ajatus, että hyvin kuka tahansa voi sairastua mielenterveysongelmiin ja alkoholismiin, kun elämä tarpeeksi heittelee. Ja valitettavasti sitten liian moni avaa pilleri purkin tai lopettaa itsensä haulikolla.

Kaikesta huolimatta itsemurha ei ole ihmisen oma ratkaisu. Se on loppujen lopuksi itsekäs teko ja itsemurhan tehnyt tappaa samalla osan häntä rakastavien sielusta. Silti ymmärrän itsemurhan tehneitäkin. Viime kädessä meistä jokainen tekee niin kuin näkee ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi. Oli se sitten mikä tahansa.

Oli miten oli, itsemurhat ovat kansallinen epidemiamme.

Kirjat, jotka muuttivat maailmaani

Ykkösellä pyörähti käyntiin sarja kirjoista, jotka muuttivat maailmaa. Itse en nähnyt kuin viime jaksosta lopun, joten ei sarjasta sen enempää. Siitä saa vain pirun hyvän kirjoitusaiheen käyttööni.

Voin olla taas kyynikko, mutta enpä usko, että Raamatun ja Koraanin lisäksi monikaan kirja olisi muuttanut maailmaa. Ehkä Marxin Pääomakin perusajatuksiltaan, vaikka en ole kuullut, että kukaan sitä olisi kyennyt lukemaan loppuun asti, saatikka ymmärtämään. Itse luovutin tuon teoreetikan järkäleen luvun jo muutaman kappaleen jälkeen. Mutta jos joku on lukenut, ilmoittautukoot, nostain nimittäin hänelle hattua.

Sitä vastoin kirjat kyllä ovat mullistaneet ihmisten omaa henkilökohtaista maailmaa. Olen aikaisemmin kirjoittanut lempikirjailijoistani, joten keskityn nyt niihin kirjoihin, jotka ovat muuttaneet omaa maailmaani. Jätän myös runokirjatkin pois, kun olen niistäkin jo kirjoittanut. Ylipäätään kirjat muuttavat ihmistä viipyilevämmin kuin esimerkiksi musiikki. Hyvä musiikki nousee päähän kuin viina hetkessä. Kirjaa voi lukea taas jonkun matkaa, kun huomaa, että herran jumala, minähän en pysty laskemaan tätä kirjaa käsistäni. Kuinka joku onkaan voinut ajatella asioista niin kuin minä, vaikka on elänyt ihan toista aikaakin. Ja vieläpä tuntea. Silloin sitä kylmät väreet hiipivät selkäpiissa. Kuinka perustunteet pysyvät aina samoina, vaikka kieli muuttuu. Parhaat kirjailijat tallentavat ajastaan sen, mikä niistä täytyykin säilyä.

Ehkä ensimmäinen aikuistenkirja, mikä muutti maailmani oli Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla. Se avasi minulle portit historian ymmärtämiseen. Se myös muovasi ajatusmaailmaa suomalaisuuden ytimeen. Rakastin Linnan ilmiselvästi Tolstoi-vaikutteisia suomalaisen luonteen kuvaus osuuksia. Yhtä suuren vaikiutuksen on tehnyt Linnan Tuntematon sotilas, joka avasi ymmärtämään sotaa. Monien pikkupoikien tapaan olin ihaillut sotaa sitä ennen, mutta Tuntematon jos mikä, on pasifismin perusjärkäleitä sodan itse kokeneen miehen kirjoittamana. Yhtä kovasti minuun vaikutti Norman Mailerin sotaromaani Alastomat ja kuolleet.

Olen aiemmin tunnustanut kiintymykseni amerikkalaiseen romaaniin ja sieltä löytyvät muut minuun vaikuttaneet kirjat. Truman Capoten Kylmäverisesti on loistava lehtimiesmäisessä tarkkuudessaan. Kirjan synnystä on tehty muuten mainio elokuva ja Capote on yksi unohdetuista mestareista. Mikään lista ei ole täydellinen ilman John Steinbeckiä. Oikeastaan melkein kaikki hänen kirjansa ovat vaikuttaneet minuun, mutta Vihan hedelmät kaikkein eniten.

Kaikki edellämainitut kirjat ovat enemmän tai vähemmän yhteiskunnallisia järkäleitä. Pienimuotoisemmista tarinoista minuun ovat vaikuttaneet Bukowskin kirjat, Postitoimisto yhtenä parhaimmista. Bukowskin juoppoeepoksia on jäljitetty, mutta kukaan ei ole pystynyt yhtä aitoon kuvaukseen.

Yhtenä parhaana rakkausromaanina, joskin kaukana onnellisesta sellaisesta, nostaisin vielä Joel Lehtosen Rakastuneen ramman. Joel on muutenkin parhaita suomalaisia pienen ihmisen kuvaajia. Niin, ja muuten harvemmin kirjallisuudesta onnellisia rakkaustarinoita löytyykään. Kamelianainen tai Anna Kareninakin olivat kaukana onnellisista lopuista.

Voisin varmaan jatkaa listaa minuun vaikuttaneista kirjailijoista loputtomiin, mutta kertokaa te muut, jos ehditte/jaksatte, mitkä kirjat teihin ovat vaikuttaneet. Ihan olisi kiva tietää pelkästä mielenkiinnosta :)

Jospa lumosta tulisi nyt todellisuuttakin

Kesälomalla olen ajatellut tarttua yhteen pitkäaikaisempaan projektiini/unelmaani. Toimittajan, kolumnistin ja runoilijan uran lisäksi olen haaveillut pitkän elokuvan kirjoittamisesta jo kauan, ehkä jo 13 vuotta. Ideoita on ollut paljon ja jopa joitakin raakileitakin olen saanut aikaiseksi.

Olen käynyt kurssejakin elokuvakäsikirjoittamisesta ja lukenut paljon alasta. Näin jälkeenpäin ajateltuna aivan liian nuorena yritin ensimmäiset käsikirjoitukseni kirjoittaa.  Harva on nuorena tarpeeksi hyvä kirjoittamaan draamaa tai ainakaan hyvää elävää dialogia. Kirjoittaessa sitten on minulla ainakin aina loppunut usko kesken, niin kuin liian monessa muussakin asiassa on tullut aiemmin elämässäni tehtyä.

Toivottavasti tällä kertaa kuitenkin onnistun selättämään vanhat demonini epävarmuuden ja huonon itsetunnon. Nekin täytyisi kääntää vain taiteeksi, eikä antaa niiden kaataa hankkeitani, minkä ne ovat liian monta kertaa tehneet. Onneksi olen päässyt näistä demoneistani aika paljon eroon, mutta tuskin koskaan täysin. Uskon, että tällä kertaa kaikki on toisin. Olen mielestäni kasvanut viidessä vuodessa muutenkin pojasta mieheksi.

Minulla ei ole edes mitään pakkoa, että joku käsikirjoituksen ostaisi. Tiedän tasan tarkkaan, miten epätodennäköistä se on. Vaikka sellaista ei saisi etukäteen tietenkään manatakaan. Haluan vain todistaa pystyväni siihen. Jospa se sitten löydetään jäämistöstäni kuoltuani ja on sitten kuumaa kamaa. Tai sitten täytyy kirjoittaa vain niin hyvä, ettei sitä voi olla ostamatta. Näin neuvoi nuorempiaan Uneton Seattlessa elokuvan käsikirjoittaja, jonka nimeä nyt en muista. Oikeastaan nyt tunnen olevani tarpeeksi kypsä muutenkin kirjoittajana. Elämä on hionut liian dramaattisuuden, nyt osaan kirjoittaa pienemmin, joka on itse asiassa draamassa monesti suurempaa.

Aiheita on pyörinyt jokunen mielessäni jo pidemmän aikaa. Haluaisin kirjoittaa sellaisen tarinan, missä kaikki elämän kyynisyys käännettäisiin hyväksi. Eräänlainen Ihmeellinen on elämä suomalaisittain. Samalla sitä voisi vapautua omastakin kyynisyydestä ja epäuskosta, mitkä ovat niitä asioita, joista itsessäni en useimmiten pidä. En kuitenkaan kirjoita milllään imelällä Hollywood-tyylillä. En ole vielä päättänyt päähenkilön sukupuoltakaan, enkä tapahtumapaikkaakaan. Ehkä antaudun vain kuuntelemaan tarinaa sisälläni. Aikaisemmin päähenkilöni olivat aina nuoria werthereitä, tai sitten muuten vaan historiallisia spektaakkeleita, mutta nyt taidan olla jo liian vanha ja epäuskoinen kyseisten genrejen kirjoittajaksi.

Elokuvissakin kun kaikki on toisaalta mahdollista, toisin kun aina karussa reaalimaailmassa. Monesti elokuvat voivat olla todellisempia kuin tosimaailma. Ainakin silloin kun elokuvataiteeseen ensi kerran hurahtaa. Minulle elokuvat ovat olleet hyvää todellisuuspakoa, mutta toisaalta haluan, että jokaisella elokuvalla täytyy olla sanoma. Silloin kun on paha olla, on kuitenkin helpottavaa ajatella, että mitä Marlon Brandokin tällaisessa tilanteessa tekisi...

PS. Olen harkinnut yrittää taas tupakanpolton lopettamista kesän jälkeen. En ole antamassa periksi holhousyhteiskunnalle, enkä terveysfasisteille, mutta ehkä nyt on taas aika yrittää taistelua vihollista nimetä tupakka vastaan. Ja on pakko kirjoittaa vielä se tänne, koska kun se on julkisesti tehty, on vaikeampi perääntyä.

Tänään jynssäsin myös kämppäni lattiasta kattoon. Siis oikein elämä uusiksi päivä. Ikkunoita en voinut pestä, kun en osaa avata ikkunoita. Niissä on joku ihme lukitussysteemi.

Voiko enää säälittävämpää uusavutonta löytyä :)

Ujon pojan muistelmat

Suomalaisia sanotaan ujoksi kansaksi. En tosin tiedä, kuinka ujoja suomalaiset enää loppujen lopuksi ovat. Ehkä varautuneita vieraassa seurassa enemmänkin.

Minusta ujoudessa on jotain hirveän söpöä. Ujot ihmiset pelkäävät yleensä sanoa mielipiteitään, mutta kun sanovat, on se sitäkin hienompaa.  Ujo ihminen kun on voinut sanomisiaan miettiä minuuttitolkulla, eikä vain äänekkäämpien tapaan hetken mielijohteesta. Nykyisinhän ujous on vähän pannassa, pitäisi olla aina suuna ja päänä. Olla hyökkäävä, ettei jää toisten jalkoihin. Itse tulen hyvin juttuun ujojen ihmisten kanssa, johtuen siitä, että olen itsekin ollut ujo.

Eniten minua ärsyttää, kun pitäisi aina kokouksissakin kommentoida joka asiaa. Hiljaisuus on ikäänkuin tuomittavaa, vaikka ei olisi mitään sanottavaakaan. Jos lapsikin on hiljainen ja ujo, niin melkein heti aletaan kaivamaan esiin jotain diagnoosia. Ikäänkuin ihmiset eivät saisi olla erilaisia luonteeltaakin. Jännää miten ajat ovat muuttuneet tässäkin suhteessa. Ennen kuin hiljainen ja vakaa ihminen kuvasti hyvää ihmis- ja johtajatyyppiä, niin nyt hiljaiset ovat jotenkin syrjässä "sosiaalisten ihmeiden varjossa".

Itse olin ennen hyvinkin ujo ihminen. Nykyisin taas pitäisi enemmän osata olla joskus hiljaakin, eikä aina kommentoida jokaista asiaa ja ottaa kierroksia. Melkein toivon, että osaisin paremmin ajatella sanojani. Mutta ei, aina sitä tulee hölmöjä sanottuja ja katuu, että oliko nyt tuokin ihan pakko sanoa. En vain halua enää jäädä miettimään, miksi en sanonut mitään silloin. En ole todellakaan mikään hetkessäeläjätyyppi, mutta tässä asiassa olen jotain oppinut elämässä.

Ja ehkä sitä ihminen muuttuu vastakohdakseen, kun on ollut liian kauan hiljaa. Itsessäni muutos alkoi joskus parikymppisenä, vielä lukioaikana pelkäsin suurinpiirtein vastata tunnilla ja väistelin melkein ihmisiä kadulla. Pikkuhiljaa aloin vain ajattelemaan, että mitä helvettiä.. Miksi minun pitäisi olla hiljaa, kun on niin paljon sanottavaa, ja paljon typerämpiäkin puheita joutuu kuuntelemaan.

Vieläkään tosin en tunne oloani mukavaksi vieraassa ihmisjoukossa, vaikka yritän sosiaalinen ollakin. Itseltäni puuttuu vain kokonaan se sosiaalinen smalltalk, joka pitäisi osata. En jaksa kysyä ja vastata ainaisiin kysymyksiin esim. No mitä kesällä teet? Mites on sujunut? Onko paljon töitä? Onkos sitä emäntää vieläkään löytynyt? Toki olen kohtelias ihmisille, mutta joskus voisi käyttää luovuutta keskustelunaiheissa vähän enemmän. Ymmärrän tietenkin, ettei sitä heti voi kysyä töksäyttää ihmisiltä henkilökohtaisiakaan, ainakaan jos ei ole kovin tuttu.

Jotenkin on vain sääli, jos ujous toisaalta estää ihmisiä toimimasta. Menee aivan hukkaan hirveästi hyviä ajatuksia ja kaikkea muutakin, jos ihminen jää oman itsensä vangiksi. Toisaalta taas ujous voi olla hyvä voimavara. Monet näyttelijätkin sanovat olevansa ujoja, vaikka joka ilta yleisön eteen teatteriin menevätkin. Ujouden voittamisesta he saavat materiaalia taiteeseensa. Olen itsekin varmaan eräänlainen näyttelijä, koska joka päivä voitan itsekin oman ujouteni ja olen kai sitten eräänlainen arkipäivän näyttelijä. Vaikka ne jotka minut tuntevatkin, eivät minua varmaankaan hirveän ujona ihmisenä pidä.

En tiedä, mutta kiva olisi ainakin, jos hiljaisetkin ihmiset saisivat enemmän tilaa tässä maailmassa. Maailma kun on monesti äänekkäiden. Joskus hiljaisuus kertoo vain enemmän kuin ääneen sanotut asiat.

Vähän sadun hämyä Suomeenkin

Paraikaa taitaa vieläkin Suomen kamaralla viettää aikaa Norjan kuningaspari. Olen aina ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka lähtevät heiluttamaan vaikkapa nyt Norjan lippua presidentin linnan eteen, kun kuninkaallisia on luvassa.

Voiko sitä enempää enää itseään rahvaaksi tehdä? Puuttuu enää vain maata viistävä kumarrus ja "teidän majesteettinne". Ovatko kuninkaalliset jotenkin ansainneet tämän erityishuomion osoituksen? No, hehän ovat sattuneet syntymään jo valmiiksi julkkiksiksi etuoikeutettuun perheeseen. Hömppäjulkkiksetkin ovat sentään taistelleet tiensä julkisuuteen.

Ehkä kuninkaallisten ihannoinnissa on kyse tavallisten ihmisten kaipuusta satuelämään. Kaikkihan tietävät ne prinsessa- ja prinssisadut. Oma tylsä kautta ehkä henkisestikin köyhä elämä tuntuu sekin sadulta hetken, kun paistattelee kuninkaallisten varjossa. Tosin tämä satu on ollut kovassa inflaatiossa, kun höpölehdet suoltavat törkyä kuninkaallisista tasaiseen tahtiin, eikä koko hommassa ole enää sitä kansalta kiellettyä hohtoa. Eikä hommassa sinänsä pahaa ole jos se iloa tuo elämään, itse en lähtisi hurramaan kenenkään kuninkaallisen perään ainakaan.

Ihmeellisin on minusta kuitenkin prinsessa Dianan lähes myyttinen suosio. En ymmärrä, mitä niin kovaa ja kauheaa on syntyä aatelisperheeseen ja mennä sitten prinssin kanssa naimisiin. Joskin näin myöhemmin tiedämme, että liitto oli rakkaudeton. Silti, mikä hänessä kiehtoo yhä ihmisiä? Kai hän oli sen satumaailman huipentuma. Tosin Dianan tarina taitaa vahvistaa sen, ettei raha ja mainekaan ketään onnelliseksi tee.

Nyt kun kuninkaalliset ovat lopettaneet suppeasta piiristä naimisen, heistä on tullut myös tylsiä, kun veri on vaihtunut ja sukurasitteet siten hävinneet. Ennen he olivat hyvin ekstrovertteja liikkuen hulluuden rajamailla. Jonkin verran kun olen historiaan perehtynyt, löytyy heistä äärimmäisen mielenkiintoisia tarinoita. Silloin kuninkaallisilla pelottavaa kyllä oli vielä valtaakin. Mitä kertovat esimerkiksi lisänimet Mielipuoli, Julma, Vähämieli ja jopa Paholainen. Kaikki nämä herrat löytyvät historian arkistoista. Haluisitko omaksi kansanedustajaksesi?

Niin, kuninkaalliset jaksavat silti kiinnostaa ihmisiä, vaikka mystiikka ja sadunomainen maailma heidän ympäriltään on viety. Aikanaahan Suomeenkin puuhattiin kuningasta, joka jäi Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan sitten tuomatta. Olisikohan sekin yksi syy kuninkaallisintoon Suomessa, meillä kun ei ole sitä omaa kuninkaallisperhettä? Ja siksi jokin julkkispari nostetaan aina innolla lehtien otsikoihin, että saisimme edes ripauksen kuninkaallista loistoa. Ja hurrataan rahvaana presidentinlinnan edessä.

PS. Olen useasti kirjoittanut miehen ja naisen välisestä suhteesta ja miten se on muuttunut/ei ole muuttunut. Nyt se on ainakin todistettu, että näin on kyllä muuttunut. Merikukkahan puolusti Matin kunniaa vessapaperirullan voimin terveysasemajupakassa, eikä toisinpäin, kuten olisi perinteitä ajatellen voinut olettaa. Parista en uskalla puhua tässä yhteydessä, kun en tiedä totuutta.

We shall not overcome

Yleltä tuli taas eilen erinomainen alku dokumenttisarjaan Get Up, Stand Up, joka kertoo politiikan ja musiikin yhteistyöstä. Hieman tuskaisella tavalla sitä tajusi, kuinka yhteiskunnallisen vaikuttamisen halu on hävinnyt musiikista ja taiteesta ylipäätään. Lähinnä halutaan kohahduttaa jollain tietyllä asialla omaa uraa pönkittäen. Kukaan ei ole halunnut tai osannut ottaa minkäänlaisen vastarinnan ääntä. Tietysti kyse on osittain siitä, että asiat ainakin länsimaissa ovat paremmin kuin 60-luvulla, mutta jotain on silti kadonnut. Ketään ei kiinnosta enää aito maailman pelastaminen. Tai edes elämän pelastaminen.

On mielenkiintoista, kun ihmiset kaikissa kyselyissä ilmoittavat kaipaavansa enemmän henkisyyttä ja parempia arvoja, mutta silti yhteisöllisyys joukkoliikkeiden muodossa ovat armotta mennyttä aikaa. Jokainen vähänkin aktiivi (joita niitäkin on vähän) ajaa omassa pikkuviiteryhmässään tärkeäksi kokemiaan asioita. Mitään todellisia joukkoliikkeitä ei oikein enää ole. Jos vertaa vaikka tämän päivän opiskelijaliikkeitä 60-lukulaisiin, tuntuvat ne hieman hiirulaismaisilta. Ja opiskelijoiden asemahan on surkea aina.

Ihmiset siis kaipaavat jotain suurempaa mihin uskoa, mutta eivät halua sitoutua mihinkään. Sama dilemma yhteiskunnallisissa asioissa kuin ihmissuhteissakin. Poliittiset järjestöt kuihtuvat vanhempien jäsenien pikkuhiljaa kuollessa. Jos nuoria politiikkaan hakeutuukin, niin ei välttämättä oikeaa ainesta, vaan kokeneempien poliitikkojen "puudeleita". Ei niitä, jotka tekevät muutoksen. Siksi itsekään en oikein enää usko politiikkaan sinä keinona, jolla todelliset muutokset saadaan aikaan.

Jos jonkun edes ennustaisin olevan seuraava aito joukkoliike, täytyy sen olla ilmastonmuutoksen vastainen liike. Mutta edes tätä liikettä ei ole syntynyt samassa mittakaavassa kuin esim. 70-80-lukujen ydinsodan vastainen liike. Se olisi ainakin niitä liikkeitä, joihin olen itse valmis sitoutumaan. Ilmastonmuutos koettelee kaikkia. Irakin sodan vastustaminen joukkoliikkeen tasolla on tällä hetkellä lähinnä vitsi. Jopa ympäristöliikkeet ylipäätään osoittavat hiipumisen elkeitä muiden kuin aktiiviensa tasolla. Esim. Greenpeace oli 80-luvulla huomattavasti näkyvämpi.

Jotten vaikuttaisi hurskastelijalta, en itsekään ole missään joukkoliikkeessä mukana, joten ihan samanlainen olen kuin muutkin. Tosin itse en massojen ihminen ole koskaan ollutkaan. Mutta olisin/olen kunhan löydän siihen syyn.

Mutta itse johdantoon... musiikin ja politiikan kariutuneeseen avioliittoon. Itselleni ei tosiaan tämän päivän muusikoista tule yhtään yhteiskunnallisesti aktiivista mieleen. Parhaiten on  hieman mauttomien taistolaissävelmien jaloista jääneet elämään Irwinin ja Vexi Salmen rallit. Samanlaisia asiaan pureutuvia, mutta mieleenjääviä lauuja kaipaisin nykyhetkeenkin. Mutta onkohan meillä suomalaisilla sitten liian hyvin asiat, vai kiinnostaako levy-yhtiöitä vain Smurffi5-levyn julkkarit enemmän samoin kuin helpommin brändättävissä olevat Idols-laulajat.

Jotain samanlaista nykyhetkessä on kuten 60-luvussakin. Jotain väreilee pinnan alla. Se jokin odottaa ottajaansa. Jonkun täytyisi löytää, mikä on se, mitä muistamme ajastamme. Mikä se sitten on, en tiedä. Ehkä kadonnut yhteisöllisyys ja kerran ehyenä ollut, nyt pirstoutunut maailma. Ehkä yksinäisyyteen rikkoutuneet sielut. Jonkin täytyisi yhdistää meidät, että meillä olisi taas sama päämäärä eli parempi maailma. Tai edes parempi ihminen. Silloin meille syntyisi varmaan musiikkiakin yhdistämään. Sillä kunnon protestilaulu yhdistää sieluja enemmän kuin sata lehtikirjoitustakin.

PS. Musiikista puheenollen. Ostin Vesku Loirin Ivalo-levyn. Aivan loistava. Olisipa sitä itse samassa iässä yhtä karismaattinen ihminen, josta näkyy myös eletty elämä. Ja Veskun tapauksessa myös kuuluu.

Ei sitä minun lapsuudessani...

Sitä huomaa ikääntyvänsä, kun nuorten ja lasten käytös alkaa ärsyttämään. Jokainen ikäluokka vuorollansa aloittaa saman vanhan virren. Voi, voi kun nykyajan nuoret käyttäytyvät huonosti ja kuinka helpolla nuo nykyajan lapset pääsevätkään. Minun aikoinani sitä oli toista, töihinkin menin 15-vuotiaana ja kuinka helvetin kovaa olikaan jne.

Nopeasti se oma lapsuus ja nuoruus tosiaan unohtuu. Vaikka toisaalta itse olen paljon onnellisempi näin aikuisena kuin koskaan lapsena tai ainakaan nuorena.

Paikkaansa kyllä pitää, että monet lapset ovat pikkukeisareita ja keisarinnoja, jotka tuntuvat määräävän kaapin paikan perheessään. Enää ei siis lapset hiljenny, kun isi tulee töistä kotiin. Samaa mieltä ovat olleet eräät kasvatusalan ammattilaisetkin, joiden kanssa olen asiasta jutellut. Lapset saavat tosiaan liian helpolla asioita, eikä edes koulussa saa heitä oikaista.Auta armias, jos sen teet, niin näiden kultamussukoiden vanhemmat tulevat viivana kimppuusi. Monet opettajat tuntevat olonsa varmaan aika voimattomiksi, kun heiltä on viety keinot kurinpitoonkin. Kotona kun mitä ilmeisemmin näille lapsukaisille enää kuria pidetä. En kaipaa karttakeppiaikoja, mutta jotain paluuta vanhaan voisi harkita, kyllähän aikuisen täytyy olla se, joka tien suunnan vetää. Eihän lasta saisi palkita ilman, että tämä on ansainnut palkintonsa.

En tiedä, onko parin sukupolven vapaa kasvatus tehnyt jo tehtävänsä. Jos vanhemmat itsekin ovat henkisiä lapsia, niin miten he pystyisivät toisia lapsia kasvattamaankaan.  Kovia ollaan vaatimaan yhteiskunnalta, mutta kitsaita antamaan mitään sen eteen, edes kasvattamalla lapsensa kunnolla. Yksi hokemahan on tämä vanhemmuuden hukassa oleminen, mutta tottahan se on. Minusta tuntuu, että lapset kaipaisivat itsekin enemmän rajojen asettamista. Loppujen lopuksi lapsihan kaipaa vain, että hänestä pidetään huolta. Ja rajojen asettaminen jos mikä on huolenpitämistä tässä hullussa maailmassa.

Jottei totuus unohtuisi, nykynuoret ja lapset ovat aivan erilaisen paineen kourissa kuin jopa omana lapsuutenani 70-80-luvuilla. Kännyköitä ei ollut, ei tietokoneitakaan kovin monella ja televisiossakin vain kaksi kanavaa. Siinä missä itse leikin neppiautolla, pelataan nyt verkossa autopelejä. Tiedon tulva oli paljon pienempi ja siitä helpompi suodattaa se oikea tieto. Varsinkin kun se oli tehty medioissa jo valmiiksi, lastenohjelmissakin opetettiin aina selkeästi oikea ja väärä DDR-henkeen. Monessa suhteessa yhteiskunta oli muutenkin suojatumpi lintukoto kuin nykypäivänä. Lapset joutuvat kasvamaan liian varhain aikuiseksi. Siinä mielessä ollaan palattu vanhaan negatiivisessa mielessä. Ennen vanhaanhan lapsuutta ei edes ollut, vaan töihin mentiin jo varhain pelloille ja tehtaisiin. Nyt lapset taas joutuvat kasvamaan liian varhain aikuiseksi informaatiotulvan takia. Houkutuksia on aivan liikaa pienelle lapselle.

Lasten hyvinvointi on myös aika jakautunutta. Siinä missä nämä pikkukeisarit ja keisarinnat saavat kaiken haluamansa, niin toiset lapset joutuvat kasvamaan erittäin huonoissa oloissa. Siitä kertovat jo vuosi toisensa perään kasvavat huostaanottotilastotkin.

Lisäksi täytyy muistaa, että osa vanhemmista tekee varmasti parhaansa ja siinä mielessä suututtaakin vanhempien iänikuinen syyllistäminen. Itselläni kun ei ole lapsia, niin vaikeahan sitä on tietää, minkälaisten paineiden kanssa he elävät. Ja helppoahan on aina muita neuvoa.  Mutta mielipiteitähän saa olla.

Muuttuva sankaruus

Tämänpäiväisessä Suomen Kuvalehdessä olleessa ilmoituksessa Seura-lehti ilmoitti etsivänsä sankareita. Sankaruushan jos mikä, on näitä viimeisiä myyttejämme. Totta puhuen sankarit alkavat olla tätä nykyä vähissä. Itse en pidä urheilijoita minään sankarina, niin kai kuin tässä maassa pitäisi. Suurempia sankareita ovat minusta taiteilijat ja huom. aivan tavalliset ihmiset. Superäidit ja superisät, miehet, naiset ja lapset. Sanonpa suoraan heti, että arkipäivän sankaruus pitäisi nostaa kunniaan. Niitähän ilmeisesti Seura-lehtikin on hakemassa. Hieno homma. Suurimpia suomalaisia olemme suomalaiset itse.

Arkipäivän sankareita ovat minusta monet sosiaali- ja terveysalalla työskentelevät. Tosin ehkä olen jäävi objektiivisesti arvioimaan, kun olen alaa niin lähellä. Mutta silti... Varsinkin vanhustyössä tai lastensuojelussa työskentelevät ovat kultakimpaleita heitä arvostamattomalle yhteiskunnalle. Tai arvostavat, mutta vain korupuheissa. Näille naisille ja miehille ei juuri kiitosta heru, mutta hyvin (ja liian vähään ja hiljaisuuteen tyytyen) he sarkansa hoitavat. Minua suututtaa kuinka heitä moititaan julkisuudessa vain virheistä ja huonosta hoidosta. Onko kukaan ajatellut millaista helvettiä esimerkiksi lapsen elämä alkoholistiperheessä voi olla? Pitäisikö lapsen antaa kitua siellä vuosikausia ennen kuin huostaanotto olisi vasta hyvä vaihtoehto? No niin, eksyin aiheesta, mutta kukaan ei ole kiinnostunut koskaan hyvästä hoidosta ja sosiaalityöstä ja kuinka paljon nämä ihmiset itseään likoon laittavat.

Toisaalta sankareita ovat oikeastaan kaikki suomalaiset, jotka selviävät tästä hullunmyllyn arjesta itseensä ja toista ihmistä kunnioittaen. Ovat rehtejä, eivätkä anna periksi. Sillä luovuttaminen ei ole koskaan sankaruutta. Jokaisessa meistä täytyy asua pieni taistelija, joka tekee meistä sankareita.

Mutta jos palaamme sankarimyyttiin itseensä. Antiikin Hellaan sankarit ovat muuttuneet julkisuuden sankareiksi tai monesti jo antisankareiksi. Ihmiskuntahan rakastaa palvomien sankareidensa rappiota. Tai oikeastaan olivathan jo antiikin sankaritkin erehtyväisiä ja rappioon taipuvaisia. Esimerkiksi Matti Nykänenhän on muuttunut uljaasta mäkikotkasta säälittäväksi alkoholistiksi, jonka alaspäin menevällä kohtalolla jaksetaan herkutella yhä.

Sehän kai sankareiden tehtävä onkin. Jos noustaan muiden yläpuolelle, täytyy sieltä alaspäinkin tulla vähintään yhtä kovaa vauhtia, että voidaan todistaa sankareidenkin olevan vain kuolevaisia. Samaa rappioon tuomittua sankarimyyttiä edustavat monet taiteilijat ja viimeisimpänä rockmuusikot. Varsinkin ne legendaariset 60-luvun lopun nuorena kuolleet rock-ikonit. Sankareiden tehtävänä on ollakin kuoltuaan ikoneita. Jotain suurempaa, mitä palvoa ja kunniottaa. Kuolleen osalta kun unohdamme virheet. Ja eläviltä virheet vain korostuvat.

Sankareiden tehtävänä on olla/tehdä sitä, mitä kaikki haluaisivat tehdä/olla, mutta eivät uskalla/pysty. Sankarit ottavat sen riskin ja lopulta hajoavat paineen alla, mutta heiltä vaaditun sitä ennen tehden. Sankari ei välttämättä ole sankari omassa nykyhetkessään. Esimerkiksi sotaveteraaneja ei ennen 90-lukua juuri sankareina pidetty. Hehän muistuttivat siitä ikävästä ajasta, joka olisi haluttu unohtaa. Vasta myöhemmin tajuttiin heidän uhraustensa arvo. En ole kiihkoisänmaallinen, mutta minusta oma henki on kalleinta, minkä epätäydellisen yhteiskuntamme puolesta voi antaa. Tosin luulen, että suurin osa veteraaneista kyllä vain halusi säilyä sodasta hengissä, eikä kuvitellut itsestään mitään suuria sankaritarinoita.

Aivan niinkuin Antti Rokka sanoi, sankari ei voi olla, jos on kuollut. Tuo lause kuvastaa hyvin sankaruutta. Sankari on kun elää, mutta antaa itsestään riittävästi muillekin.