Jospa lumosta tulisi nyt todellisuuttakin

Kesälomalla olen ajatellut tarttua yhteen pitkäaikaisempaan projektiini/unelmaani. Toimittajan, kolumnistin ja runoilijan uran lisäksi olen haaveillut pitkän elokuvan kirjoittamisesta jo kauan, ehkä jo 13 vuotta. Ideoita on ollut paljon ja jopa joitakin raakileitakin olen saanut aikaiseksi.

Olen käynyt kurssejakin elokuvakäsikirjoittamisesta ja lukenut paljon alasta. Näin jälkeenpäin ajateltuna aivan liian nuorena yritin ensimmäiset käsikirjoitukseni kirjoittaa.  Harva on nuorena tarpeeksi hyvä kirjoittamaan draamaa tai ainakaan hyvää elävää dialogia. Kirjoittaessa sitten on minulla ainakin aina loppunut usko kesken, niin kuin liian monessa muussakin asiassa on tullut aiemmin elämässäni tehtyä.

Toivottavasti tällä kertaa kuitenkin onnistun selättämään vanhat demonini epävarmuuden ja huonon itsetunnon. Nekin täytyisi kääntää vain taiteeksi, eikä antaa niiden kaataa hankkeitani, minkä ne ovat liian monta kertaa tehneet. Onneksi olen päässyt näistä demoneistani aika paljon eroon, mutta tuskin koskaan täysin. Uskon, että tällä kertaa kaikki on toisin. Olen mielestäni kasvanut viidessä vuodessa muutenkin pojasta mieheksi.

Minulla ei ole edes mitään pakkoa, että joku käsikirjoituksen ostaisi. Tiedän tasan tarkkaan, miten epätodennäköistä se on. Vaikka sellaista ei saisi etukäteen tietenkään manatakaan. Haluan vain todistaa pystyväni siihen. Jospa se sitten löydetään jäämistöstäni kuoltuani ja on sitten kuumaa kamaa. Tai sitten täytyy kirjoittaa vain niin hyvä, ettei sitä voi olla ostamatta. Näin neuvoi nuorempiaan Uneton Seattlessa elokuvan käsikirjoittaja, jonka nimeä nyt en muista. Oikeastaan nyt tunnen olevani tarpeeksi kypsä muutenkin kirjoittajana. Elämä on hionut liian dramaattisuuden, nyt osaan kirjoittaa pienemmin, joka on itse asiassa draamassa monesti suurempaa.

Aiheita on pyörinyt jokunen mielessäni jo pidemmän aikaa. Haluaisin kirjoittaa sellaisen tarinan, missä kaikki elämän kyynisyys käännettäisiin hyväksi. Eräänlainen Ihmeellinen on elämä suomalaisittain. Samalla sitä voisi vapautua omastakin kyynisyydestä ja epäuskosta, mitkä ovat niitä asioita, joista itsessäni en useimmiten pidä. En kuitenkaan kirjoita milllään imelällä Hollywood-tyylillä. En ole vielä päättänyt päähenkilön sukupuoltakaan, enkä tapahtumapaikkaakaan. Ehkä antaudun vain kuuntelemaan tarinaa sisälläni. Aikaisemmin päähenkilöni olivat aina nuoria werthereitä, tai sitten muuten vaan historiallisia spektaakkeleita, mutta nyt taidan olla jo liian vanha ja epäuskoinen kyseisten genrejen kirjoittajaksi.

Elokuvissakin kun kaikki on toisaalta mahdollista, toisin kun aina karussa reaalimaailmassa. Monesti elokuvat voivat olla todellisempia kuin tosimaailma. Ainakin silloin kun elokuvataiteeseen ensi kerran hurahtaa. Minulle elokuvat ovat olleet hyvää todellisuuspakoa, mutta toisaalta haluan, että jokaisella elokuvalla täytyy olla sanoma. Silloin kun on paha olla, on kuitenkin helpottavaa ajatella, että mitä Marlon Brandokin tällaisessa tilanteessa tekisi...

PS. Olen harkinnut yrittää taas tupakanpolton lopettamista kesän jälkeen. En ole antamassa periksi holhousyhteiskunnalle, enkä terveysfasisteille, mutta ehkä nyt on taas aika yrittää taistelua vihollista nimetä tupakka vastaan. Ja on pakko kirjoittaa vielä se tänne, koska kun se on julkisesti tehty, on vaikeampi perääntyä.

Tänään jynssäsin myös kämppäni lattiasta kattoon. Siis oikein elämä uusiksi päivä. Ikkunoita en voinut pestä, kun en osaa avata ikkunoita. Niissä on joku ihme lukitussysteemi.

Voiko enää säälittävämpää uusavutonta löytyä :)