Ihan tavallinen Jörn Donner

Olen ainakin minä. Ja niinhän sitä jossain laulussa aikanaan sanottiin. Nyt kun on taas vapautunut aikaa lukemiseen luin Jörn Donnerin Elämänkuvia. Kirja koostuu tuokionomaisista ajatelmista Jörnin elämästä ja elämän tarkoituksesta yleensä. Kirja löytyi Lasipalatsin Kirjatorilta varsin huokealla. Kirjana hyvä, Donner luotasi rehellisesti vaikuttimiaan niin taiteesta, avioliitoista ja maineestakin.

Olen aina tuntenut yhteenkuuluvuutta Donnerin kanssa, vaikka saavutukseni kulttuuri- ja naismaailmassa ei vedä vertoja Jörkalle. Taustammekaan eivät voisi olla kauempana toisistaan. Siinä missä Jörn syntyi varakkaaseen suomenruotsalaiseen perheeseen, itse synnyin duunariperheeseen Vantaan Korsoon.  Silti sitä voi tuntea ajatusmaailmojen samankaltaisuutta. Nykypäivä on tehnyt tästä mahdollista. Ainakin kirjan perusteella Donnerista on aika väärä kuva. Johtuu siitä, että Donner ei ole siloitellut julkisuuskuvansa, siinä missä tietoisesti itsestään suurmiestä rakentavat ihmiset tekevät.

Donner on siitä hieno ihminen, ettei hän ole koskaan piitannut, mitä muut ihmiset ovat hänestä ajatelleet. Hän on uskaltanut sanoa ja tehdä, miltä hänestä on tuntunut. Donnerin 60-luvun "seksielokuvathan" herättivät aikanaan pahennusta, vaikka samantason seksuaalisuutta on nykyisin jo kaikissa elokuvissa. Donner oli myös ensimmäisiä maailmankansalaisiamme, mikä saattoi aikanaan herättää pahennusta. Samoin kuin tosi-asioiden toteaminen tv-keskusteluohjelmissa. Se oli sitä aikaa, kun vieraatkin kai saivat enemmän suunvuoroa tv-juontajilta. Niin ja, nythän kaikki muut ovat kiertäneet varmaan maailmaa paitsi minä.

Donner on vapaa sielu, minkäkaltaisia ihmisiä pitäisi olla enemmän. Aivan liian usein ympäristö kahlitsee luovuutta muussakin kuin taiteessa. Ja uskalluksen puute. Se asia ei Jörkan kunnian päivistäkään ole muuttunut. Minäkin haluaisin olla vapaampi sielu kaikesta mahdollisesta, mutta kai vapaaksi sieluksikin täytyy aidosti syntyä.

Jönnerin kaltainenkin vapaa sielu kuitenkin vanhenee, jota hän kuvailee kauniisti kirjassaan. Elämäntehtävänään hän pitää nyt poikiensa kasvun seuraamista. Siinä suhteessa Jörn voi olla onnellinen. Siinä vaiheessa kun sielu rauhoittuu menestyksen tavoittelusta, harvalla on enää lapsia, joiden kasvua seurata. Jos lapsia ollenkaan. Donner tosin kiistää koskaan tietoisesti tavoitelleensa menestystä.

Donner kysyy kirjan loppupuolella "Aikani on rajallinen, mutta kenen toimesta ja mihin tarkoitukseen?" Tuo kysymyshän tulee ihmisten mieleen viimeistään vanhuuden koittaessa. Sitten kun kuolinilmoituksia selaillessa alkaa olla tuttuja nimiä useamminkin. Vanhuudesta antaa merkkejä myös rapistuva ruumis, joka ei tottele enää tahtoa niinkuin tahtoisi. Kirjoittaminenkin kysyy jo enemmän virkamiesmäisyyttä ja räjähtävää inspiraatiota on enää vaikea löytää.

Siinä olen Donnerin kanssa samaa mieltä, että elämä on loppujen lopuksi yhä enemmän sattumaa ja tapahtumia, ainakin sellainen elämä joka ei ole toisten etukäteen määrittelemä.