torstai 20. tammikuuta 2022

Voi Eurooppa-parka! Tai pitäisikö sanoa Suomi-parka!

Nyt taitaa olla taas sellaisen postauksen aihe, ettei yhtä ainoaa aihetta ole ja teksti tulee, mitä on tullakseen. Elämme mielenkiintoisia sodan kosiskelun aikoja, joita ei ollut edes kylmän sodan loppuvaiheissa. 

Putinin Venäjä uhittelee Euroopan ja Usan kanssa. Yksi syy on varmasti se, että alle 40 prosenttia venäläisistä luottaa omaan hallintoonsa. Silloin täytyy kansan huomio saada pois kotimaasta. Vanha historiallinen kikka. Ja jos kaikki media on hallinnon hallussa, niin tätä viestiä muun maailman pahuudesta on helppo levittää. 

Ukraina tuskin on mikään demokratian tai edes tasa-arvon mallimaa, mutta ansaitsisi sekin jo rauhaa rakentaa maataan, mikäli sieltä joku rehellinen poliitikko löytyy. 

Mutta EU natisee sekin liitoksistaan. Se ei tule koskaan olemaan mikään yhtenäinen voima. Vielä vähemmän kun Angela Merkel lähti. EU-maat vaan kahmivat etuja EU:lta itselleeen minkä ehtivät. Onhan tuo Suomessakin huomattu, kun ensiksi valitetaan, etteikö niissä neuvotteluissa enempää rahaa saatu kotimaahan.

EU on Venäjän silmissä puudeli, jota on helppo kiristää millä milloinkin. Samaa ajattelee taatusti Turkki, joka kiristää eurooppalaisia pakolaisvyöryllä. Nyt sitä tekee myös Venäjä Valko-Venäjän kautta. USAa taas johtaa seniili mies, joka saattaa jopa taistella presidenttikautensa läpi.

EU ei saa edes kuriin kapinallisia jäseniään. Päinvastoin. Nyt Puolalle tuskin uskaltaa muu EU uhitella siitä kun se ei hyväksy miestä naiseksi ja päinvastoin, kun Puola on epäonnisessa asemassa Valko-Venäjän naapurissa. Valko-Venäjän diktaattori Lukasenka on taas heittäytynyt täysin Putinin sylikoiraksi, koska haluaa pitää vallastaan kiinni hinnalla millä hyvänsä.

Joskus 2000-luvun alussa olin innostunut EU:sta, kun kuvittelin, että siitä vielä jotain tulee. Ei ole tullut ja nyt tuntuu, että Suomea huijataan median pelottelukampanjalla samalla tavoin Natoon kuin aikoinaan Suomi huijattiin EU:n. 

Kansa on helposti peloteltavaa ja säikyteltävää. Ja koska suomalaisia riivaa ikuinen ryssäviha ja kauna Venäjää ja venäläisiä kohtaan, niin en olisi yllättynyt, että Suomi todella on kohta Natossa. Ja sehän tarkoittaa sitä, että Venäjä (ainakin jos Putin on vallassa) pitää Suomea vihollisenaan. Nythän Venäjällä ei ole mitään Suomea vastaan, vaikka natohaukat uhkia ellei sotaa lietsovat mediassa.

PS. Viikonlopulla sitten aluevaalit. Onneksi ehdokkaat ovat tulevien tehtäviensä tasalla. Persut vouhkaavat bensan hinnasta sosiaali- ja terveysalan vaaleissa. Eivät vahingossa sillä huomasivat erinomaisen mahdollisuuden tarttua kansaa vituttavaan asiaan kun mamuista ei voi vouhkata. Vihreiden ehdokas taas haluaa kuukautiset kaikille. No. Onneksi noissa vaaleissa ei kukaan äänestä. Itse en edes saa kun asun Helsingissä. Näin se demokratia toimii ja äänioikeus viedään.


tiistai 18. tammikuuta 2022

20 maailman parasta laulua

Hesari pyysi asiantuntijoilta selvitystä sadasta maailman parhaasta laulusta. Minä olen itse oman elämäni paras asiantuntija ja teen myös listan. 

En jaksa vängätä sataa parasta, joten tyydyn 20 parhaaseen. Oikeastaan järjestys voisi olla mikä tahansa. Jätän siitä myös kotimaiset pois, koska voin tehdä niistä oman listan. Olen tainnut joskus listata jo aiemmin, mutta antaa mennä uudestaan. Mielihän muuttuu. 

Googlehan tykkää listauksista, joten toivottavasti nyt tulee lukijoita roppakaupalla. 

1. The Beatles:Across the universe
2. The Doors: Five to one
3. Nirvana: Heart shaped box
4. Led Zeppelin: Kashmir
5. John Lennon: God
6. REM: Everybody Hurts
7. Rolling Stones: Sympathy for the devil
8. U2: Sunday Bloody Sunday
9. Bruce Springsteen: Born to run
10. Sex Pistols: Anarchy in UK
11. ABBA: Winner takes it all
12. Bob Dylan: Like a Rolling Stone
13. Depeche Mode: Barrel of a Gun
14. Prince: Purple Rain
15. Elton John: Candle in the Wind
16. Frank Sinatra: When I was seventeen
17. The Doors: Riders on storm
18. Amy Winehouse: Back to Black
19. Janis Joplin: Me and Bobby McGee
20. Oasis: Wonderwall

sunnuntai 16. tammikuuta 2022

KIrja-arvostelu: Helismaa - Sanoittajamestarin värikäs ja traaginen elämä

Sanoittaja Reino "Repe" Helismaasta kertovan kirjan nimi ehkä hämmentää alkuun. Kyseessä kun on asiallinen teos Helismaan elämäntyöstä eikä niinkään käsittele mitään kohahduttavia tapahtumia hänen yksityiselämästään. Päinvastoin luettelee vielä liitteenä Helismaan koko valtavan tuotannon. Mutta kirjan nimi on nykyään oltava toki seksikäs.

Tuhansia laulunsanoituksia tehnyt Repe oli paljon muutakin kuin sanoittaja. Kuumimpana rillumarein aikana 1950-luvulla hän teki järkyttävän määrän elokuvakäsikirjoituksia,  radiohupailuja ja jopa romaaneja. Taso sitten oli tehtaillessa mitä oli. Mutta Repeltä on jäänyt elämään varsinkin loistavia sanoituksia, joita vieläkin löytyy muuten uusia arkistojen kätköistä. 

Repen elämää väritti jatkuva sota ns. korkeakulttuurin edustajien kanssa, kriitikoista puhumattakaan. Nythän ero korkeakulttuurin ja viihteen välillä on jo kaventunut, mutta ennen tuo sota eli hyvin. Ja kun kriitikot kirjoittivat, että kaikki mitä Repe tekee on paskaa, niin Repe kosti joko lauluissaan tai elokuvissaan. 

Ei uskoisi, että Repe oli vasta noin 50-vuotias kuollessaan. Niin laaja tuotanto oli. Mielenkiintoista oli ollut nähdä, millaiseksi hänen tuotantonsa olisi muuttunut, kun hän olisi hiljentänyt lähes pakkomielteistä työtahtiaan ja keskittynyt laatuun määrän lisäksi. 

Nyt Repe on arvostettu, mutta ei eläessään. Ehkä Repe janosi tuota tunnustusta vaatimattomista oloista lähteneenä. Hänen isänsä ampuivat saksalaiset vallatessaan Helsinkiä 1918, vaikka Repen isällä ei ollut mitään tekemistä kapinan kanssa. Ehkä tuo tapahtuma loi hänelle epäluottamuksen valtaapitäviin ja rikkaisiin. 

Hieman ennen kuolemaansa 1965 hän joutui myös nuorten radikaalien kynsiin. Hädintuskin 50-vuotias Repe oli nykykielellä sanottuna setämies ja vanhan maailman edustaja takertuessaan runomittoihin, kun nuoret halusivat niistä jo eroon. 

Siitä kirja kertoo mainiolla tavalla Pentti Saarikosken ja Repe Helismaan kirjoituskilpailulla. Repen piti kirjoittaa nykyrunoutta ja Pentin iskelmäsanoitus. Molemmat kyllä epäonnistuivat. Tuolloin muuten Helismaa oli, absurdia kyllä, Suosikki-lehden päätoimittaja.

perjantai 14. tammikuuta 2022

Miksi Ano Turtiaista pelätään? Ja Suomen ontuva sananvapaus

Hesari omisti Ano Turtiaiselle oikein kunnon jutun. Ideana oli varmasti saada Ano Turtiainen ja kumppaninsa nurin, mutta jutun tekemällä Hesari teki heistä varteenotettavia. Nythän he ovat jotain, kun Hesarikin on heidät huomioinut.

Ano Turtiainen olisi varmasti vaipunut unholaan toisen persukapinallisen, James Hirvisaaren lailla, ellei korona olisi puuttunut peliin. James on muuten Anon eduskunta-avustaja. Nyt Ano ilmeisesti kanavoi koronakriittisten  ääniä, eikä mahdottomuus ole, että Ano menee vielä läpi seuraavissa eduskuntavaaleissa. Hän edustaa myös vanhoillisia uskovaisia, mielenkiintoinen kattaus.

Poliittisen eliitin hysteriaa Anon edessä on kyllä hauskaa seurata. Osa kansanedustajista ilmeisesti ihan oikeasti pelkää Anoa, että Ano kävisi heidän kraiveliinsa. Pelottava ilmestyshän hän on ulkoisesti. 

Muistatteko vielä aikoinaan kun Tony Halmeen tuloa eduskuntaan pelättiin? Loppujen lopuksi Tony pilasi uransa sekoilulla. Ano ei tee edes sitä, omiensa joukossa hänen sometteluaan varmaankin ihaillaan.

On kyllä käsittämätöntä, miten yhden koronan on annettu laittaa politiikka sekaisin. Ja peräti ehkä vaikuttaa vaalitulokseen. En itse ole näiden anoturtiaisten miehiä, mutta nyt heille annetaan loistava tilaisuus. Ja ihan ilmaiseksi.

Suomessa muuten sananvapaudesta on tullut yhä mielenkiintoisempi prosessi. Kaikki toimittajat riemuitsivat kun feministitoimittaja Johanna Vehkoolle annettiin ihan Korkeimmasta oikeudesta lupa nimitellä ihmisiä natsipelleksi. Koska Johanna on kiva ja varmaan omasta mielestään suvaitsevainen. Junes Lokka taas kaikkea muuta heidän mielestään. 

Samaan aikaan käräjille viedään jatkuvasti Sebastian Tynkkystä, jonka kielenkäyttö on huomattavasti parempaa kuin Vehkoon puhumattakaan Lokasta. Mutta kun Tynkkynen ei ole kiva, eikä feministi. Itse en pidä suomalaista oikeusjärjestelmää enää minään näissä sananvapausasioissa. Suuri vitsi.

Kaikkein surullisinta on, että toimittajatkin ovat lähtenee mukaan tähän peliin Journalistiliittoa myöten. Sana on vapaa vain niille, joiden sanat miellyttävät. Tosin suomalaiset toimittajat ovat jo ajat sitten menettäneet ymmärryksen, mitä kansa ajattelee. Heitä kiinnostaa vain se, miten he itse ajattelevat.

tiistai 11. tammikuuta 2022

Kirja-arvostelu: Monsieur Mosse - Voi pojat kun tietäisitte: Suomen ensimmäisen julkihomon ratkiriemukkaat muistelmat


Monsieur Mosse, oikealta nimeltään Raimo Jääskeläinen oli aikoinaan kovan luokan julkkis, julkkisten ystävä ja kampaaja. Vähän kuin Teuvo Loman, mutta tunnetumpi, eikä tuomittu alaikäisiin sekaantumisesta. 

Ja ennen kaikkea Mosse oli Suomen ensimmäinen julkihomo. No. Eipä Tarmo Mannikaan suuntautumistaan salaillut, mutta Mosse teki siitä jo elannon ja varsinkin naisjulkkikset luottivat häneen kuin muuriin. Ehkä syyttä.

Aina 50-luvulta kuolemaansa 90-luvun alkuun vaikuttanut Mosse oli persoona, jollaisia ei enää ole. Mosse tykkäsi avoimesti luksuksesta ja nuorista pojista. Luksuksesta varsinkin, jos joku toinen maksoi. Hän toki tienasi itsekin parhaimpina aikoinaan, mutta oli tuhlaileva ja elämänsä loppua kohden rahat menivät.

Mosse ei muuten ollut kuten nykyään seksuaaliset vähemmistöt usein ovat eli haukkumassa kaikkia sorrosta, vaikka Mossen aikana homoilla oli oikeasti tukalat oltavat. Sanallakaan hän ei valita syrjinnästä, josko kukaan Mossen kaltaista drama queeniä olisi uskaltanut haukkuakaan. 

Mosse tuntui todella nauttivan erilaisuudestaan ilon kautta kirjansa perusteella. Homouteensa hän epäili syyksi geenejä. No. Tuota arvoitusta lääketiede ei ole edelleenkään kai ratkaissut, mistä homous johtuu.

Mosse ei käynyt edes kansakoulua loppuun, joten hän on tainnut sanella enemmänkin elämäkertansa kuin kirjoittaa sen. Mutta mitäpä tuo haittaa. Kirjan lisäksi Mossesta löytyy niukalti tietoa netistä. Hieman yllättäen eniten Murha.infosta, josta löytyy Mosse-faneja.

Kirja vilisee aikansa julkkiksia. Monet heistä ovat tietenkin jo kuolleet tai vaipuneet unholaan, mutta löytyyhän sieltä Aira Samulin ja Lenita Airisto, jotka edelleen ovat julkkiksia. Mosselle tosin kävi huonosti. Suomen kohtuu niukassa julkkismaailmassa julkkikset arvelivat Mossen vuotavan juoruja juorulehdille ja kaverit katosivat.

Kirja on aikansa kohumediatalon Lehtimiesten tytäryhtiön kustantama. Olihan Mosse uskollinen Hymyn syväkurkku juorujen suhteen. Sama tytäryhtiö kustansi myös toisen aikansa kohuteoksen Tamminiemen pesänjakajat. Enää ei ole edes Lehtimiehiäkään.

Mossen kirjaa myytiin ilmestymisvuonnaan 1981 kuitenkin yli 20 000 kappaletta. Nyt Mossen muistelmia on lähes mahdotonta löytää. Itsekin jonotin kirjastosta kuukausia. Mutta kai Mossen tähtikin on ollut laskussa. Turhaan. 

Kirjan sisällöstä voi olla sitten montaa mieltä. Onko Mosse värittänyt tapahtumia? Varmasti. Mutta oli maailma ennen yllätyksellisempikin, kun viihde- ja julkkisbisnes oli nuorta ja ankea Suomi avautunut kaikelle uudelle, jolloin kaikki oli mahdollista.

maanantai 10. tammikuuta 2022

Kirja-arvostelu: Kauko Röyhkä - Marjatan poika: Oululainen exodus tähdeksi

 

Kauko Röyhkän muistelmien ensimmäinen osa Marjatan poika on ehdottoman suositeltavaa luettavaa. Röyhkän lapsuuden ja nuoruuden sekä sen, kuinka Jukka-Pekka Välimaasta tuli Kauko Röyhkä, luotaava teos on hyvin samaistuttava myös. 

Mikäli olit omituinen, taiteellinen poika, jolle ensimmäisen tyttöystävän saantikin oli työn ja tuskan takana. Tai ainakin Röyhkä omistaa tuolle tyttöystävän puutteelle ihailtavan paljon palstatilaa.

Röyhkä kasvoi pikkuyksiössä ajoittain kiukkuisen yksinhuoltajaäitinsä kanssa Oulussa. Äiti purkaa raivoaan tilanteestaan siivoamiseen, joka ilta töiden jälkeen ja sättii yhdeksän keskiarvon todistuksen poikaansa.

Isäänsä Röyhkä näki vain kerran ohimennen tavaratalossa, sillä ukolla oli perhe ja Röyhkä sivusuhteen (kylläkin vuosien) hedelmä. Edes elatusmaksuja ukko ei maksanut, koska ei ollut koskaan tunnustanut poikaansa. Röyhkän lisäksi ilmeisesti herralla oli muitakin aviottomia lapsia.

Tuolloin isätön poika oli noilla Oulun korkeuksilla ilmeisesti vielä kummallista ja paheksuttavaa. Röyhkän lapsuus vaikutti kuitenkin aika normaalilta muuten alkuvaiheissaan. 

Mielenkiintoiseksi Röyhkän elämä muuttuu kun hän löytää taiteen. Hänen sitkeyttään ei voi vähätellä. Kun hän päätti, että hänestä tulee rocktähti ja kirjailija, niin hänestähän tuli. Aika nuorena vielä 20-vuotiaana teki läpimurron molemmilla taiteenaloilla. 

Mielenkiintoisen kirjasta tekee se kivinen taival tuohon asti. Röyhkä treenaa yksiössä hikipäissään laulamista, bändikaverit eivät osaa soittaa, eikä taiteilija itsekään. Kaiken tuon yläpuolella leijailee tyrmäävän tylsä ja ankea Oulu.

Röyhkä oli käytännössä vailla ystäviä useita vuosia, jolloin hän tutustui taiteeseen ja loi omanlaisensa hahmon, jollaisia ei Suomessa oltu nähty.  Ja mikä poikkeuksellista, Röyhkän kohdalla tuohon metamorfoosiin kului äärimmäisen vähän alkoholia ja kompromisseja.

Kaikeksi onneksi Röyhkää ei koulukiusattu, sillä on täytynyt miehellä olla kova itsetunto, kun jaksoi uskoa itseensä kaikkia todennäköisyyksiä vastaan ja pääsi kuin pääsikin elättämään itsensä taiteella. Muistelmat loppuvatkin juuri Röyhkän läpimurron kynnykselle.

lauantai 8. tammikuuta 2022

Miksi tavanomaisuus on kirosana? Ihmiset pakottivat minut erilaiseksi

Markus Kajo pohtii Kodin Kuvalehden haastattelussa sitä ikuista dilemmaa, kuinka erilaisuus on maailmassa muokattava hinnalla millä hyvänsä tavanomaisuudeksi. Hän itse luokittelee itsensä jonkinlaiseksi autistiksi, joka on aistiyliherkkä ja jolla on erikoiset mielenkiinnonkohteet. 

Nykyään on peräti muotia sanoa olevansa tunneyliherkkä ja kaikkea muuta mahdollista erikoista. Kunhan erottuu massasta. Tavanomaisuus on kirosana. Nykyään jos koskaan, on pakonmielteinen tarve erottautua massasta. Todellisuudessa suurin osa ihmisestä ei ole millään tavalla erikoisia tai erotu massasta. He vain luulevat näin.

Itse olen aina ollut erikoisuudentavoittelija sen myönnän. Peräti ehkä joissain asioissa snobi, vaikka olen köyhä ja mihinkään hipsteritouhuihin en siksi pysty. Olen yrittänyt elää taviksen elämää ihan tosissani elämässäni, mutta se ei ole koskaan onnistunut. Olisin todella onnellinen tavanomaisessa elämässä.

Minun tapauksessani yhteiskunta (eli ihmiset) eivät ole yrittäneet edes korjata erilaisuuttani vaan päinvastoin pakottaneet minut erilaiseksi sulkemalla minut koulussa ja vapaa-ajallakin yksinäisyyteen kertomalla ettet ole hyvällä tavalla normaali tai edes erilainen.  Kaikki yritykseni elää tavallista elämää yhteiskunnassa on tylysti torpattu. Joten ei erilaisuudestani kai voi minua itseäni syyttää.

Olen jäänyt armotta perheettä ja kaikkien tavallisten ihmisten elämien kiemuroiden ulkopuolelle. Minut on tyrkitty ulkopuolelle, ettet missään tapauksessa kuulu meidän porukkaamme. Pois siitä vain silmistä erikoisuuteesi. 

Voisi sanoa, että minut on jopa pakotettu erilaiseksi. Itse tätä haluamatta.

Aistiyliherkkä olen. En pidä räikeästä valosta ja äkillisistä kovista äänistä. Suorastaan säikähdän niitä. En pidä siitä, että vieraat ihmiset koskevat minuun. Esimerkiksi jonot ovat minulle helvettiä. Jonkinlainen autisti lienen. Minulla riittää fobioita muille jakaa. 

Silti en halua tavalliseksi. Eläkööt muut keskiluokkaista unelmaansa rauhassa. En edes mitään paikkaa yhteiskunnassa halua.

torstai 6. tammikuuta 2022

Pakkopositiivisuus ei naurata, mutta rouskuttakaa samalla masennuslääkkeitä!

Nyt kun Prismasta ostetut seksilelut on pukinkonteista nostettu aktiivikäyttöön, niin tässä on kaikenlaista. Ja tietenkin ei-rokottamattomat ystävät ja sukulaiset on lähipiiristä viimeistään joulun jälkeen karkoitettu varsinkin jos koronatesteistä on kieltäydytty. Suomalainen rakkaus on syvää ja kestää kriisiajat.

Yksi rakkain valitusvirteni on Suomessa käytössä oleva naurettava pakkopositiivisuus. Nykyäänhän täytyy olla positiivinen hampaat irvessä. Vaikka syän märkänis, vai miten ne karjalaiset sanoi?

Mikä ihme siinä on, että kansa joka mussuttaa mielialalääkkeitä hampaat rouskuen kuitenkin haluaa leikkiä positiivista ja iloista, koska negatiivisuus näyttää jotenkin huonolta. 

Mikä täytyy olla ihmisen elämässä teeskentelyn määrä ja mitä kaikkea uhrata siksi, että vaikuttaa positiiviselta. 

No. Ehkä ne Prisman seksivälineet auttavat. 

-------------------------------------------

Oletteko muuten huomanneet näiden intersektionaalisesta feminismistä innostuneet miehet? Hehän somessa puolustavat naisten kunniaa setämiehiltä ja ilkeiltä mukasovinisteilta kuin ritarit konsanaan. Varmaankin ajattelevat, että naiset innostuisivat heistä enemmän kun leikkivät ymmärtävää. 

Minusta ainoat oikeat feministit ovat naisia ja nämä heitä miellyttävätä miehet hangaroundeja ja oppurtunisteja jotka ajattelevat hyötyvänsä jotenkin. Ei mies voi koskaan ymmärtää täysin naisen lähtökohtia ja päinvastoin. Näin se vain on.

Niin ja, Erehdytte feministimiehet. Persun ne naiset ottaa kuitenkin. Pettymys teille. 

-----------------------------

Twitterissä ei koskaan tiedä, milloin osuus ampiaspesään. Välillä kirjoittelen sinne hyvinkin räväköitä mielipiteitä, vailla minkäänlaista vastakaikua. Nyt menin kirjoittamaan, että miksi kuntosalilla käyvät eivät voi ulkoilla ulkona, kun ne salit kerran ovat suljettuina. 

No siitä sitten tuli pari päivää pääosin äreää palautetta. Jopa itse Mikael Jungner kävi haukkumassa minut. 

No. Painin nyt vähän isommassa liigassa sitten. Heh. 

keskiviikko 5. tammikuuta 2022

Ikiroudasta nousee uusi virus (runo)

Sokea ennustaja
povasi tälle vuodelle
sulaneesta ikiroudasta
nousevan uuden viruksen.

Ne taitavat voittaa meidät jo,
mielet ja sielut veivät.
Pikkuriikkiset isäntää etsivät oliot hallitsevat
maailman mahtavinta ja rikkainta oliota,
jota älykkäimmäksikin kutsuttiin.

Ne jättävät meidät lopulta anelemaan huomista kuin pikkulapsi,
kiukuttelemaan ja kiusaamaan toisiamme kuin lopun edellä,
vaikka elämä jatkuu vailla määrittelemättömiä olioita.

tiistai 4. tammikuuta 2022

En odota tältä vuodelta yhtään mitään

Vuosi vaihtui vähän ankeissa tunnelmissa, kun sitkeä flunssa paljastuikin eilen lääkärissä keuhkokuumeeksi. Onneksi en sentään covidia saanut kyytipojaksi. En ole joutunut ainakaan vielä sairaalaankaan. Siellä vielä joku sairaalabakteeri kun iskisi keuhkoihin. Toivotaan parasta. 

Kylläpä sitä vuoden vaihtuessa riitti taas ihmisillä lupauksia ja katsauksia viime vuoteen. Itse en jaksa muistella viime vuotta millään tavalla, enkä odota tältä vuodelta yhtään mitään. Ehkä jotain positiivista näin tapahtuisikin. 

Ja mitä tällaisella keski-ikäisellä väärää sukupuolta ja ihonväriä ja jopa väärää seksuaalisuutta omaavalla miehellä (joka vielä ajattelee väärin) voisikaan olla odotettavaa. Ainakaan mitään hyvää. 

Sen vain sanon, että woke- ja cancel-ihmiset tulevat ensi vuonnakin tekemään tuhoa. Kannattaa katsoa mitä Usassa tapahtuu ja siirtää se sitten parin vuoden päähän tänne. Woke ajaa huumoria käytännössä täysin alas. Tai huumorin pitäisi olla oikeaoppista kuin stalisnismissa konsanaan. Huumoria ilman huumoria.

Lukekaa mitä koomikko Dave Chappellelle kävi tai wokejen lapsuudensankarille J.K.Rowlingille. Rikos oli, että he molemmat ovat todenneet, että biologisia sukupuolia on vain kaksi. 

Toimittajat kyllä mielellään kirjoittavat lestadiolaisten riveistä paenneista. Islamin ikeestä paenneista ei tietenkään koskaan, koska islamille sinisilmäiset woket on yksi islamradikalismin käyttövoimista. Wokekulttuurista ja sen uhista he eivät kirjoita, koska itse kuuluvat woke-lahkolaisuuteen. 

Että tällaisia herännäisiä meillä nykyään.

sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Kirja-arvostelu: Viv Groskop - älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista

 

Kaikki vähän iäkkäämmät muistavat vielä Paavo Väyrysen hurjan väitteen. Paavohan väitti lukeneensa Dostojevskin tuotannon muutamassa päivässä. Oliko Tolstoikin mukana? En enää muista. Molempien herrojen tuotanto käsittää tuhansia ja tuhansia sivuja.

Venäläinen kirjallisuus on vaikeaa, vaikka muuta väitetään. Itse olen aloittanut venäläisiä klassikoita moneen kertaan ja aina ovat jääneet kesken puhumattakaan että viikonlopussa olisi tullut valmista. 

Venäjällä kun yhdellä henkilöllä voi olla lukemattomia lempinimiä kirjassakin. Jopa siinä jo eksyy juonesta, joka on yleensä hyvin polveileva. Parhaiten olen päässyt kiinni Gogolin, Turgeneviin ja Dostojevskin pienoisromaaneihin. Ja tietenkin venäläisiin runoilijoihin.

Viv Gronskopin kirja on hyvä opas venäläisestä kirjallisuudesta kiinnostuneelle. Hän itse asui Venäjällä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja kuvitteli olevansa nuorena venäläinen, kunnes oikeat juuret selvisivät.

Venäjällä sielulla ja kohtalolla on vielä merkitystä. Siellä ei täysin uskota siihen, että jokainen on oman onnensa seppä ja jos homma ei pelitä, niin se on sitten oma vika, kuten täällä länsimaissa. Tuo ajattelutapa näkyy kirjallisuudessa. 

Moni sanoo, että hänellä on venäläinen sielu, mutta venäläisten tapaa ajatella voi olla kenenkään muu vaikea ymmärtää, kun venäläisen itsensä. Se näkyy heidän kirjallisuudessakin. 

Jos venäläistä kirjallisuutta ei pidetä viihdyttävänä ja helppolukuisena, niin Groskopin kirja on kyllä sitä. Hän laittaa kivalla tavalla omia Venäjä-kokemuksiaan likoon ja onnistuu tiiliskiviklassikoista kaivamaan jotain tiivistettyä sanomaa.