Organisaatio-onni...

Nykypäivänä jokaisessa yhteisössä on tapana tehdä organisaatiomuutos, kun homma ei toimi. Ei älkää klikatko vielä itseänne blogistani pois. Tästä voi oikeasti tulla vielä hyvä kirjoitus ja lupaan olla kirjoittamatta kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta. Ja jatkan silläkin uhalla, että minut leimataan muutoskyvyttömäksi ihmiseksi.

Jokainen työelämässä oleva, ainakin konttorirottana töitä tekevä, ei ole onnistunut välttymään organisaatiomuutokselta. Omassanikin työpaikassa sellainen on nyt käynnissä.

Organisaatiomuutos paljastaa ihmisistä uusia puolia. Silloin näkee, ketkä ovat johdon suosikkeja ja ketkä eivät, ja ketkä kestävät paineita ja ketkä eivät. Moni kokee, että muutos vie heiltä jotain. Itse koen, ettei niillä ole juuri mitään vaikutusta käytännön työhön. Koskapa toimintatavat säilyvät samanlaisena lähes aina, elleivät sitten ihmiset vaihdu samalla. Ja ainakaan julkisella puolella tälläista ei tapahdu. Johtajat lähinnä vaihtavat sijoituspaikkaansa.

Organisaatiomuutoksesta tulee vähän samanlaisella tavalla onnelliseksi kuin krapulaisella siivoustuokiolla juhlitun yön jälkeen. Tulee hyvä olo, kun saa vanhaa muutettua hieman uuteen uskoon samaan aikaan kun eilinen palailee mieleen moraalisella tasolla. Tai kun vaihtaa kumppaniaan, mutta huomaakin, että uusikin muistuttaa kovasti entistä ja on aivan yhtä tylsä, ellei ikävystyttävämpikin.

Suurimman voiton ainaisesta muutostilasta taitavat viedä kouluttajat. Tiedonjanohan on loppumaton, kun ei tiedä "uudesta". Tuntuu, että organisaatioluennoitsijat ja kouluttajat ovat aikakautemme suurimpia voittajia. Katsokaapa vaikka Sarasvuon putiikin vuosituloja. Voittoja tehdään sillä, että firmoille ja yhteisöille sanotaan, että muutos täytyy lähteä itsestään.

Haloo. Kukahan sitä on laihtunut liikkumatta tai lopettanut tupakanpolttoa polttamalla.

Koskahan keksitään ihmisten sisäiset organisaatiomuutokset. Maksa vaihtaa paikkoja aivojen kanssa.

Joo...niinpä...

Ylen hyvä Yle

Maksan lupamaksuni mielihyvin, vaikka se ei kaikilta ruotsalaispoliitikoilta onnistukaan. Siihen on syynä Ylen ylivoimaisen hyvä ohjelmatarjonta.

Yle Teema on mielestäni parasta mitä digiboksi on mukanaan tuonut. No, okei, Subilta tulee kyllä Big Brother, joka on hyvä :) Teemalta tulee kuitenkin tällaisille hiljalleen "keski-ikäistyvälle" hyviä dokumentteja. Esimerkiksi juuri alkanut Scorsesen blues-historiiikki on aivan mainio. Puhumattakaan teemaelokuvista, nyt tulee esim. vanhoja kunnon Bogie-elokuvia. Olen pitänyt kovasti myös klassikkoalbumi-dokkareista.

Ylen pääkanavillakin löytyy. Mukavan turvallinen olo tulee joka lauantaina Uutisvuodosta ja  Frasierista. Molemmat kun ovat menneet jo ikuisuuden, Frasier jo uusintoinakin. Muistaako kukaan muuten, miten kauan Kahden Keikka on jo mennyt Kakkosella? Yksityisetsivä Matulan ulkonäön muuttumatta lainkaan. Itse muistan Matulan jo varhaislapsuudesta 80-luvulta. Matula on yksi levottoman aikamme pysyviä peruspilareja.

Unohtaa ei sovi myöskään Ylen kotikutoisen jäykkiä meteorologeja, joita seuratessa itsekin tuntee olevansa supliikkimiesten aatelia. Jäykkä kuin loton virallinen valvoja on jo käsite. Jos sääpuolella on petrattavaa, niin Ykkösen aamu-tv:n juontajat ovat suorastaan suloisen raikkaita sanailussaan. Heillä synkkaa, toisin kuin maikkarin väkisin naitetuilla viihdeohjelmien juontajilla.

Kakkonen puolestaan pitää sitkeästi niin sanotun Junttisuomen oikeuksista. Kesäillan valssi ei suostu hiljentymään trendibiisien tieltä ei sitten kirveelläkään. Kakkonen jaksaa myös uskollisesti tilata kyläfarsseja ohjelmistoonsa.

En siis tarvitse uusia, nyt vielä brändäyksen alla olevia "äijäkanavia". Minulle riittää Yle ja sen arkistot.

Niin harvat niin monille

Winston Churchill sanoi "Taistelun Englannista" jälkeen toisessa maailmansodassa, että harvoin ovat niin monet olleet kiitollisia niin harvoille. Näillä harvoilla hän tarkoitti saksalaisten ilmahyökkäyksen torjuneita Spitfire-lentäjiä. Samaa lausahdusta voi käyttää harmaantuvien suomalaisten lapsentekoinnostakin.

Nyt kun vaalit lähestyvät lapsiperheiden puolustajat kaivautuvat taas esiin. Lähes jokainen poliitikko tuntee olevansa lapsiperheiden ystävä. Yhtä asiaa en vain jaksa ymmärtää, miksi yksinasuville löytyy niin vähän ystäviä poliitikoista.

Tämän päivän teksti-tv:n mukaan 40 prosenttia suomalaisista asuu yhden hengen kotitalouksissa. Aloittelevana poliitikkona ei tietysti pitäisi paljastaa seuraavien kuntavaalien vaaliteemojaan, mutta sillä uhallakin nyt sen teen. Tämä lähestulkoon kansanpuolikas on ollut kovin hiljaa oikeuksistaan. Yksinasuvien vähän palveluita käyttävien aikuisten verorahoille kyllä löytyy käyttäjiä.

Kaupatkin ovat vallanneet perhekoot. Jos ostaa sipsipussin saa sitä valmistautua syömään ähkyyn asti. Pieniä pakkauksia on lähes mahdotonta löytää, ellei asu trendikkäästi Helsingin keskustassa, missä kaupat ovat ymmärtäneet vastata huutoon, kun Kalliossa taitavat sinkut olla muutenkin enemmistönä.

Yksinasuvia syyllistetään myös elämästä nautiskelijoiksi, jotka eivät halua täyttää velvollisuuttaan lisääntymisessä ja maan täyttämisessä. Lapsenvahdiksi sinkku toki aina on tervetullut. "Pikku-kauhukakaroita" vahtiessa sitä voikin sitten vahvistaa uskoaan sinkkuuden onnesta... Unohtaa ei sovi myöskään vanhan hyvän ajan vanhapiikatätejä ja setiä, jotka erityistaidoillaan olivat aina käytettävissä.

Unohtakaamme siis sinkut hetkeksi deittipalstojen epätoivoinen plärääminen lisääntymiskumppanin toivossa ja lähdetään politiikkaan :)

Mitä tapahtui Huhtiniemessä?

Viime aikoina julkisuudessa on puhuttu pienestä lappeenrantalaisesta niemestä. Tai oikeastaan mitä siellä tapahtui tai ei tapahtunut. Niin tai näin, Huhtiniemestä kuitenkin löytyi luurankoja ja viime tietojen mukaan lisää löytyy yhä.

Oikeastaan ensimmäistä kertaa Suomessa aletaan pestä jatkosodan likaista jälkipyykkiä, jos vainajat paljastuvat jatkosodan aikaisiksi. Suomessahan viime sodan tapahtumat on jo kanonisoitu. Sotiminen Natsi-Saksankin kanssa koetaan pelkästään olosuhteiden pakoksi.  Minusta viralliset vähän päälle 40 karkurina teloitettua kuullostaa hieman epäuskottavalta ottaen huomioon jatkosodan kaaoottiset loppuvaiheet. Vaikea uskoa, että perääntymisvaiheessa pystyttiin kirjaamaan edes kadonneita tai kaatuneita sotilaita kunnolla. Puhumattakaan teloitetuista.

Odotan mielenkiinnolla, mihin toimenpiteisiin ryhdytään, mikäli vainajat paljastuvat jatkosodan aikaisiksi. Tehdäänkö sen jälkeen puolueeton selvitys jatkosodan loppuvaiheista, kuten kansalaissodasta tehtiin jokunen vuosi sitten. Jotenkin kuolemantuomio karkureille tuntuu turhaltakin ratkaisulta, kun ajattelee, että suurin osa karkureista oli muutenkin hermonsa menettäneitä, eivätkä kykeneviä taisteluihin. Tietysti sekasorrossa ihminen ei ajattele järkevästi, puhumattakaan kohtuullisuudesta.

Tekijöitä on varmasti turhaa ja tarpeetontakin etsiä. Suurin osa on varmasti kuollut, tai vähintäänkin kärsinyt vuosikymmeniä omantunnontuskista. Itse en koe, että teloituksia ja Huhtiniemen tapahtumia olisi parasta jättää kuitenkaan tutkimatta, kun niemen tutkintaa jo 70-luvulla vaikeutettiin. Jotainhan täytyy silloin olla tapahtunut tai jotain ainakin salaillaan. Huhtiniemen vainajat ansaitsevat viimeistään nyt itselleen oikeutta ja kunniallisen hautapaikan. Kansakin on heille varmasti anteeksiantanut 60 vuoden jälkeen.

Amerikkalaista politiikkaa suomalaisittain

Amerikkalainen politiikka on tulossa Suomeen lausahti Eero Heinäluoma taannoin. Jaa, onkohan Eero lyöttäynyt Vanhasen kanssa samoille linjoille punamultayhteistyön ulkopuolellakin. Itse en juuri amerikkalaistyylistä politiikkaa ole Suomessa nähnyt. Ellei sitten Niinistön hieman noloa työväenpresidentti-kampanjaa pidetä sellaisena. Roskapusseja ei Suomessa kaivella.

Ja rötökset pitääkin kaivella esiin.

Tämän viikon suurimpia uutisia oli Vanhasen lausunnot tv-luvan ilmoittamisesta. Tai oikeastaan vauraiden ruotsalaisministerien ilmoittamatta jättämisestä. Lyöttäydyn enemmistön mielipiteeseen, että kyllä toimittajilla oikeus on kysyä. Ei kansa niin tyhmää ole, ettei se osaisi erottaa p....aa oikeista asioista. Sitäpaitsi poliitikkojen tulee näyttää esimerkkiä, vaikka se unohtuukin joiltain. Silti kukaan ei ole täydellinen ja anteeksi täytyy osata antaa. Kuinka moni meistä tavallisistakaan ihmisistä on virheetön, vaikka ei tekisikään/teettäisi työtä pimeästi.

Ja kun amerikkailaisesta politiikasta puhutaan, niin siellä on tapana joko tappaa parhaat johtajat tai vesittää heidän sanoma naurettaviin skandaaleihin. Clinton olisi todella muuttanut kansakuntaa ja kansaa, ellei häntä olisi tuhottu Lewinsky-skandaalilla. Clinton ei varmaasti ole maailman ainoa poliitikko, joka on ollut uskoton. Minusta uskottomuus kuuluu yksityiselämään, se kun ei ole laissa kielletty. Vaikka en nyt ketään uskottomuuteen rohkaisekaan parisuhteen kestämisen kannalta. Amerikan parhaimmaksi poliitikoksi nostaisin Robert Kennedyn, joka jäi veljensä varjoon. Minkälaiseksi maailma olisikaan voinut muotoutua tämän oikeudenmukaisen juristin käsissä. Itse pidän häntä yhtenä suurimmista esikuvistani.

Edelleen...Suomen amerikkalainen politiikka ei minun mielestäni ole alkanutkaan, sillä Suomessa ryvettyneimmätkin poliitikot nousevat kuin feeniks-lintu tuhkasta. Miettikääpä Juhantaloa ja kumppaneita.. Ehkä me tunnemme tässä murheellisten laulujen maassa sympatiaa synkkiä ihmiskohtaloita kohtaan.

Pöytälaatikkorunoilijan ajatuksia

Olen viime kuukausina taistellut tyhjän paperin kammoa vastaan. Olen ajatellut saattaa vuosien varrella kirjoittamiani runoja vaikka omakustanteeksi. Töissä kyllä kirjoitan vaikka puhelinluettelosta, mutta kun pitäisi kirjoittaa paperille omia ajatuksiaan, niin kynnys kasvaa ylitsepääsemättömäksi. Mikä siis avuksi? Palkitsemista ja rangaistuksia itseään kohtaan on jo kokeiltu.

Useasti tulee mieleen, että lopettaisi koko kirjoittamisharrastuksen. Joskus nuorempana sitä elätteli turhia toiveita kirjallisesta tulevaisuudestaan. Nyt sitä taas ajattelee, miten epätodennäköistä on saada mitään julkaistua tällaisessa maassa, missä lähes jokainen kirjoittaa. Ja kuinka muilla on enemmän päämäärätietoisuutta kuin itsellään. Ja aikaa. Aika on paha vihollinen, kun on mukana järjestötyössä ja leipätyötäkään ei voi sulkea mielestään klo 16.

Haaveet säilyvät kuitenkin sitkeästi päässä. Oikeastaan sitä ei ole hirveästi muuttunut siitä 16-vuotiaasta pojasta, joka kirjoitti hapuillen paperille ensimmäisiä ajatuksiaan. Kirjoittamisen tekniikka on kehittynyt hurjasti noista ajoista. Mutta se palo... Saako sitä enää koskaan takaisin... Ehkä oikeilla kirjailijoilla tuo palo säilyy sitten loppuun asti.

Joskus sitä haaveilee, että lähtisi kiertämään Suomea kuin Kerouac Amerikkaan konsanaan. Ja sitten taas pohtii, ettei se ole niin yksinkertaista sittenkään. Täytyy varmaan löytää arkipäivästä noita ideoiden helmiä. Eihän Päätalokaan kirjoittanut Kongo-joesta vaan Ii-joesta.

Ehkä se totuus on sittenkin jo lähellä.

900 euron vanhuus

Tänään siirryin henkisessä keskiluokkaistumisessani aimo annoksen eteenpäin. Päätin nimittäin ryhtyä eläkesäästäjäksi.

Enpä olisi uskonut itsestäni kymmenen vuotta sitten. Niin he boheemisuuden rippeetkin alkavat karisemaan pikku hiljaa.

Pankkini laskelmien mukaan nauttisin noin 900 euron eläkettä, jos en säästäisi itse osaa sivuun. 900 euron ! Herra Jumala, minkäläinenhan hintataso mahtaa olla 2030-luvulla? Ja  mitä silloin tuolla rahalla saa. 900 eurolla on jo nyt mahdotonta tulla toimeen ihmisarvoisesti.

Mutta nyt kuin ryhdyin eläkesäästäjäksi saan 64-vuotiaana, jos siis silloin pääsen eläkkeelle,  käsiini noin 1300 euroa eläkettä. Tietysti on mahdollista, että kuolen ennen kultaisia vuosiani, jolloin vaivalla säästämäni rahat jäävät "varakkaasta" vanhuudestani käyttämättä. No, eivätpähän ainakaan hautauskulut jää yhteiskunnan kontolle.

No, jospa minusta tulisi vaikka optiomiljönääri 30 vuoden aikana. Muuten ei tämä vanhus kyllä etelänmatkoilla roiku. Pikemminkin siellä EU:n leipäjonoissa. Taidan alkaa jo nyt harmaaksi pantteriksi, jotta oikeuteni toteutuisivat...

Mielenterveyspalvelut kartalle

Tänään olin vantaalaisen mielenterveyskartta -oppaan julkistamistilaisuudessa. Työni puolesta olen ollut oppaan kokoamisessa mukana alusta asti. Oppaassa on koottu vantaalaisia mielenterveyspalveluja yksiin kansiin.

Tilaisuuden aikana kävi jälleen kerran ilmi, ketkä ovat niitä yhteiskunnan hiljaisia. Mielenterveyskuntoutujat ovat tyytyneet/tai ovat olleet pakotettuja tyytymään varsin kirjaviin palveluihin, joita saadakseen on täytynyt melkein taistella. Monesti mielenterveyskuntoutujilla ei vain ole voimia tähän taisteluun. Niinpä vastuu on jäänyt paljolti läheisten vastuulle. Onko sitten kaikilla läheisilläkään voimia tähän, mielenterveysongelmat kun ovat kokonaisvaltaisia ja voimavaroja syöviä. 

Olemassa olevat palvelut ovat varmastikin laadukkaita. Ongelmana on, että ne kuuluvat moniin eri organisaatiohin. Niiden hakijoilla ei aina ole voimavaroja selvittää sitä oikeaa numeroa, mihin soittaa. Tilaisuudessa ehdotettiinkin yhtä numeroa, mihin kaikissa mielenterveysasioissa voisi soittaa Vantaalla. Ei lainkaan huono idea.

Minusta tilanne mielenterveysasiossa ei kuitenkaan ole aivan synkkä. Julkisuudessa mielenterveysasioista puhutaan avoimesti julkkisten suilla. Enää ei ole häpeä ilmoittaa käyvänsä terapiassa tai syövänsä masennuslääkkeitä. Tekeehän näin useampi satatuhatta suomalaista.

Jos julkisuudessa maalataan tietoisesti synkkää kuvaa, vierastavat ns. tavallisetkin ihmiset asuntoloita entiseen tahtiin lähinurkilleen. Mielenterveysongelmiin ei tule kuitenkaan suhtautua kuten katkenneeseen jalkaan. Sairastuminen saattaa keskeyttää opinnot tai lopettaa lupaavan työuran. Sairastuminen tapahtuu harvoin salamana taivalta, oireet kehittyvät pikkuhiljaa, niinpä esimerkiksi kouluissa pitäisi seurata tarkemmin nuorten käyttäytymisen äkillisiä muutoksia. Tämä ei tietenkään ole helppoa nykyisillä resursseilla, sen verran realisti täytyy olla.

Yksi asia on kuitenkin varmaa. Mielenterveysongelmista voi ja pitää kuntoutua. Kukaan ei ole tuomittu vanhan ajan malliin kunnalliskotiin vanhusten ja muiden vähäosaisten joukkoon.

Vantaalaisen mielenterveyskartta  -opas tehtiin myös kaupungin, järjestöjen ja sosiaalipalveluyritysten  yhteistyönä.  Joten tahtoa  palvelujen koordinointiin löytyy ainakin  Vantaalla.

Tiedottajan työn ihanuus ja kurjuus

Joskus sitä ihmettelee, miksi niin moni nuori halajaa viestintäalalle. Ja kuinka onnekas sitä on kun saada tehdä tiedottajan työtä. Halukkaita kun olisi niin paljon.

Monesti kun puhuu ns. taviksen kanssa, tämä kysyy, että mitä se tiedottaja sitten oikeasti tekee. Tekeekö se tiedotteita? Vai juokseeko kokkareilla? Kumpikin pitää paikkansa, joskin enemmän kuitenkin niitä tiedotteita. Useammin kuin kerran on puhelimessa tuohtunut asiakas todennut "että sinähän olet tiedottaja, täytyisihän sinun tietää". Niin, totta tosiaan, paljonhan sitä tietää, mutta ei sentään kaikkea. Onneksi useimmiten kiitetään hyvästä palvelusta ja erotaan ystävinä. Tiedottajn työtä on tosiaan vaikeaa selittää yksinkertaisesti.

Monet eivät kuitenkaan tiedä, miten monimuotoista työtä tiedottaja tekee. En voi puhua kaikkien tiedottajien puolesta, mutta omassa työssäni hoidaan kenttää asiakasvalituksista työpaikkailmoitusten julkaisemiseen sekä hoidan suhteita lehdistöön, virkamiehiin ja poliitikoihin. Hyvän tiedottajan on pystyttävä ajattelemaan asioita asiakkaan/kuntalaisen kannalta, mutta tultava toimeen kaikkien osapuolten kanssa. Joskus tiedottaja on ns. puun ja kuoren välissä.

Tiedottajan työssä on harvoin samanlaista päivää, vaikka sinänsä tietyt rutiinit toistuvatkin. Tiedottajan työ lähtee ihmisistä. On hieno tunne, kun tietää saattaneensa lehdistötiedotteella asioita ihmisten tietoisuuteen. Toimittajatkin saavat monesti kritiikkiä turhasta. Valtaosa heistä on mukavaa ja huumorintajuista porukkaa.

Meidän tiedottajien täytyisi ehkä itse tulla hiukan kuorestamme ja kertoa työstämme enemmän yleisölle. Tulisimme paljon tutummiksi. Vaikka tietysti, "kyllähän meidän tiedottajien pitäisi tietää :)"

Ikea-land

Käväisin lauantaina Vantaan Ikeassa auttaessani pikkusiskoani muuttopuuhissa. Ensimmäisenä silmiini osuivat turistibussit. En ole aiemmin suostunut uskomaan, että kauppoihin todella tullaan tilausbussilla. Nyt sekin on uskottava.  Mutta miten sohvan saa mahtumaan bussiin, mutta näyttivät olevan hyvin pakattuja Klippanit. Kerrottakoon, että Jumbossa en ole vielä käynyt. Lupaan kirjoittaa sitten siitäkin :)

Mutta koska periaatteenani on löytää aina negatiivisia asioita kaikesta, ohessa muutamia huomioita :) Ihmiset ovat kaikkeen valmiita, jos hinta on halpa. En ole aiemmin tavannut kauppaa, jossa sohva pitää itse hakea tiskille.. Ja missä olisi niin paljon asiakkaita. Jotain kultaista täytyy Ikean markkinoinnissa olla, kun vieressä olevan Askon parkkipaikka kumisi tyhjyyttään.

Jotta tästä ei olisi Ikean markkinoinnin ihailujuttua, minun täytyy sanoa itse olevani vannoutunut pikkuliikkeiden kannattaja, mikä nyt tuskin yllättää ketään. Hyvien vaateliikkeiden ynnä muiden liikkeiden löytäminen Helsingin keskustan ulkopuolella alkaa olla vaikeaa. Liikkeet valuvat Jumboihin ynnä muihin supertaloihin. Tikkurilassakin on jatkuvasti liiketiloja tyhjinä, joihin tulee aina uusi parturi. Koskahan nekin ymmärtävät siirtyä vaikka sitten Ikeaan. Sen jälkeen lupaan kyllä parturoida itse omat hiukseni. Nehän näkevät muutenkin harvoin kampaa.

Kauhuskenario:  Onko Suomessa  20 vuoden päästä enää muutama yritys kullakin kilpailukentällä ?  Onko kaikki kodit sisustettu Ikean huonekaluilla? Tai kaikki koirat Kultaisia noutajia? Jotenkin tuntuu, että vahvat syövät hitaammat kilpailijansa armoitta pois. Esim. puoluelehdistöäkään tuskin olisi ilman valtion tukea. Tosin valtio päättääkin poistaa tukensa muutenkin kitulialta kulttuurilehdiltä. Tätä ei pitäisi sanoa näin poliittisesti epäkorrektisti, mutta voiko vaihtoehtolehti olla vaihtoehtolehti, jos se saa valtiovallan tukea? Silloinhan sekin on osa tätä byrokratian kaikki syövää ratasta. Varsinkin kun todellinen vallankumous ja muutos tapahtuu nyt verkossa. Verkko on aidon vuorovaikutteinen sosiaalinen foorumi, joss erilaiset ihmiset voivat kohdata,vaikka toisin väitetäänkin.

Mutta samaan aikaan kuin verkossa tapahtuu, on ulkonainen ympäristö muuttumassa Ikea-landiksi, jossa kaikki muistuttaa toisiaan ja miehetkin puvustetaan Prismassa setämäisen maolaisesti.

Eurooppalaisen politiikanteon tekopyhyys

Anna Politkovskaja murhattiin viikonloppuna. Traaginen tapaus paljasti eurooppalaisen politiikanteon tekopyhyyden. Venäjän demokratiaongelmat nousivat ikään kuin nyt vasta framille, vaikka rohkeita toimittajia ja poliitikkoja on tapettu heti maan "vapautumisen" jälkeen. Suomalaisten kärkipoliitikkojen kommentteja oli myös tragikoomista seurata. Teko tuomittiin luonnollisesti niin kuin pitääkin.

Mitä mieltä oltiinkaan taas aiemmin tänä vuonna, kun Heidi Hautala uskalsi ottaa Venäjän demokratiavajeen esille eduskunnan juhlaistunnossa. Silloin hänet tuomittiin lähes koko eduskunnan toimesta.

On totta, että Venäjän kehitystä ei voi ymmärtää länsimaisesta näkökulmasta. Maassa kun ei ole demokratiaa oikeastaan koskaan ollutkaan. Miksi Euroopan taloudelliset intressit kuitenkin menevät kerta toisensa jälkeen todellisten Venäjän demokratia vaatimusten edelle? Venäjän energian kautta tapahtuvaa kostoa pelätään. Siitä sai jo Ukraina esimakua rohjetessaan poiketa ruodusta. Ja nyt kiristetään jo Georgiaa.
 
Eurooppalaisessa politiikassa olisi ryhtiliikkeen aika. Suomettuminen on Euroopankin ongelma, puhumattakaan suomalaisen politiikan uussuomettumisesta. Kuinka paljon venäläiset demokratialiikkeet ovatkaan saaneet tukea Euroopasta?

Veikkaanpa, etteivät yhtään. Venäjän hieno kulttuuri ja kansa ansaitsisi sen.

T. A-Venäjän opiskelija kahdeksan vuoden ajan.
 

Suomen parhain runoilija

Sinä aikana kun kesällä olisi  pitänyt löhötä biitsillä, päätin tutustua  Arto  Mellerin  tuotantoon.  Ostin  kirjakaupan alennusmyynnistä  Mellerin kootut  runot. Nopeaa  muuten  on muuten  maallisen kunnian  katoaminen, sillä kirja oli  painettu  vuonna  2005.

En ollut lukenut Mellerin tuotantoa oikeastaan lainkaan, tiesin vain hänen julkisen minänsä. Aiemmin olen ollut vannoutunut Saarikoski-fani, mutta nyt käänsin takkini. En muista koska olisin viimeksi lukenut suomalaista runoutta, jossa sanat oikeasti merkitsevät jotain. Mellerin merkitsevät. Ulkonaisesti rumatkin asiat kääntyvät kauniiksi. Se on aika harvinaista, kun pelkällä vittu-sanan käytöllä pyritään saamaan "rohkean kirjailijan leimaa".

Mellerin tarinan tekee mielenkiintoisemmaksi se, että hän oli lähtöisin Pohjanmaalta. Tuntuu, että kaikkein näkemyksellisimmät tulevat pohjoisesta. Johtuisiko siitä, että pienissä "tuppukylissä" täytyy olla vahva näkemys taiteilijaluonnostaan, että pärjää ja uskoo itseensä.

Toki Mellerissä kiehtoo viimeisen boheemin leima. Tai viimeisen ja viimeisen... Melleri kuitenkin eli niin kuin opetti. Sellaisesta rohkeudesta ei voi moittia, eikä sellaisesta voi olla pula.

Suomessa käyttöä Michael Moorelle

Suomen luisumisen bilateraalisesta vaihtotaloudesta neokapitalismiin huomaa parhaiten siinä, että valtiomiesten sijasta ihaillaan kovapintaisia yritysjohtajia. Kun esimerkiksi Jorma Ollila avaa suunsa jonkun kansainvälisyysseminaarin yhteydessä, on suomalainen media varpaisillaan. Siinä unohtuvat Tarja Halosen "tanttamaiset" lausunnot veljeydestä ja tasa-arvosta, kun Ollila moittii suomalaisia nuoria miehiä vetelyksiksi ja ylipainoiseksi. Edes armeijaa eivät mokomat enää jaksa.

Suomi luotiin kai sodan jälkeen vahvoilla miehillä ja samaa kunnioitusta patruunoiden lausuntoja kohtaan koetaan  yhä vieläkin,kun niinä aikoina, jolloin patruuna saattoi laittaa kilometritehtaalle koska tahansa. Ja samalla tavalla ihmisiä tuolle surulliselle kilometritaipaleelle laitetaan ihmisiä yhä vieläkin. Nyt puhutaan vain tuottavuuden kasvusta ja järkeistämisestä. Kansan koulutustaso kun on parantunut ymmärtämään potkut kauniimmillakin ilmaisulla.

Yhtä asiaa olen jäänyt ihmettelemään. Miksi suomalaista päättäjäkritiikkiä harrastaa karvahattuineen ainoastaan Hannu Karpo? Miksi suuryritysten ovenpielissä ei näy suomalaista tähtitoimittajaa, joka taitaa viihtyä paremmin Viivin kirjanjulkistamistilaisuudessa? Suomalaisessa yhteiskunnassa taitaa olla Michael Mooren mentävä iso aukko.