Teatterissa: Humiseva harju Helsingin kaupunginteatterissa: Se loppumaton koston ja rakkauden kierre

Kuva: Hkt/Robert Seger

En ole koskaan lukenut Emily Brontën Humisevaa harjua kirjana, joten en tiennyt mitä odottaa, kun astuin sisään Helsingin kaupunginteatteriin. Tiesin hänen olevan sisarussarjan yksi kirjailijoista, joka eli suojattua elämää isänsä pappilassa. Kirjoitti silti yhden väkevimmistä teoksista kirjallisuuden historiassa.

Helsingin kaupunginteatterin Humiseva harju on sujuva näytelmä. Se ei souda tai huopaa missään vaiheessa. Se vie vääjäämättä traagista loppuaan kohden. Orpopoika Heathcliffin ja parempisukuisen Cathyn rakkaustarina on eräs klassisimpia tragedioita. 

Nimittäin epäsäätyinen rakkaustarina, joka ei ainakaan Emily Brontën elinaikana 1800-luvun alkupuolella voinut päättyä onnellisesti, jos kohta edes nykyäänkään. Ainakaan, jos mies on se köyhempi osapuoli, kuten tässäkin näytelmässä.

Julmaahan se on kun rakastavaiset erottaa raha Cathyn valittua miehekseen varakkaamman miehen Edgarin, joka sinänsä rakasti vaimoaan, joka rakasti taas toista miestä ja tuijotteli nummea taulutelevisiosta. Hienosti nykyaikaan soljutettu näytelmä muuten väliajan jälkeen. 

Koko näytelmä on täynnä epäonnistuneita rakkaustarinoita ja rakastamisen puutetta. Cathyn isä ei rakasta poikaansa Hindleyta, joka taas kostaa sen Heathcliffille, joka vaurastuttuaan taas kostaa takaisin kaikille. Cathyllekin. Ironista kyllä. Cathyn isä rakastaa kaikkia muita, paitsi omaa poikaansa. Sellainenkin on mahdollista.

Jo Clifford on kirjoittanut eriomaisen tulkinnan itse kirjasta. Tässä näytelmässä kaikki on menetystä, olematta silti yleisöä kurjistuttavaa kurjuutta. Ihme kyllä näytelmässä on paljon huumoria. Mikä olisikaan parempaa huumoria kuin huumori tragedian kynnyksellä.

Kuva:Hkt/Robert Seger

Näytelmän puitteet ovat hyvät. Suuri näyttämö on varsin niukasti kalustettu, mutta se palvelee tarkoitustaan eli liikettä, jota näytelmässä toden totta riittää. Katsomon sekaan vedetty liuska tuo näyttelijät vielä todella lähelle. Näyttelijöille tuli varmasti kunnon lenkki tehtyä vajaan kolmen tunnin aikana. 

Valaistus palvelee räväköillä väreillään tarinaa ja ennen kaikkea musiikille iso kiitos. Musiikki soljuu aivan huomaamatta koko esityksen läpi olennaisena osana näytelmää. Eritoten mieleen jäi alkoholisoituneen Hindleyn juoppolaulu, jonka sanat olivat suorastaan koskettavat. Hittikamaa. Äänitehosteet tulivat "satasella" ulos myös. Meinasin saada sydänkohtauksen, kun pistooli paukahti.

Näytelmän pääparin näyttelijät tai muutkaan näytelmän näyttelijät eivät ole aivan tunnetuimmasta päästä, vaikka ovatkin tehneet paljon rooleja teatterissa. Heidän naamansa eivät ole kuluneet televisiossa ja mielestäni se antaa itse tarinalle tilaa. Oona Airolan (Cathy) ja Markus Järvenpään (Heathcliff) työskentelyssä ei ole moitteen sijaa, eikä muidenkaan. 

Näytelmän loppukohtaus on itsessään ikimuistoinen. Valo yhdistää toisiaan kohti ojentuvat rakastavaiset näyttämön vastakkaisilta laidoilta. Kuolemassa he lopulta yhdistyivät, kuten nummilla silloin alissa. Romanttistahan tuo on.

Jos jotain jäin kaipaamaan niin ehkä syvempää pureutumista Heathcliffin hahmoon. Esimerkiksi hänen äkillinen sosiaalisen statuksen nousu jäi kirjaa lukemattomalle arvoitukseksi.Tämä koston ja rakkauden sekä köyhyyden repimä mies kun on mielenkiintoisempi hahmo kuin Cathy, jonka ympärillä näytelmä pyörii.

Painajaiset seuranani

Silmiini osui uutinen, että Helsingin yliopiston tutkijat keräävät ihmisten kokemuksia painajaisista, muun muassa selvittääkseen, mistä nykypäivän ihmiset näkevät painajaisia ja miten ne eroavat painajaisista joskus ennen.

Painajaiset ovat minulle tuttuja. Näen niitä eri muodoissaan lähes jokainen yö. Eivät ne kaikki ole tietenkään mitään pirujen kanssa painia. Painajaisiini osaan suhtautua luontavasti, enkä niitä pohdi sen enemmän. Joskus niihin silti herää.

Useimmat painajaiseni ovat klassisia eksymisunia, joita ihmiset näkevät. Kovasti yrität päästä kotiisi tai mihin nyt onkaan unessa polttava tarve päästä. Toinen variaatio on se, että putoat jostain. Useimmiten siinä putoamisessa ei vain käy mitään hullua kyllä.

Tavaroiden kadottelustakin näen unia, vaikka ei minulla mitään arvokasta ole. Saatan etsiä autoani päästäkseni kotiin tai kännykkää soittaakseni jollekin, mutta soittaminen ei onnistu. Jonkinlaista kaipuutahan se on jonnekin, minne ei ole pääsyä.

Ihmisistäkin näen painajaisia. Usein yritän jollain tapaa pelastaa jo kuollutta isääni. Kai sillä tavalla käsittelee asiaa, joka on jäänyt vaivaamaan jollain tasolla. Joskus saatan nähdä painajaisia ihmisistä, jotka ovat kauan sitten kadonneet elämästäni, mutta ero tai muut tapahtumat ovat jääneet ilmeisesti vaivaamaan.

Harvemmin näen mistään yksittäisestä tapahtumasta painajaisia. Itselleni traumaattisesti koetut ajat kyllä tulevat painajaisiin. Näen olevani yläasteella uudestaan, muistan jopa sen talon yksityiskohtia ja ihmisiä, joiden nimiäkään en enää muista.

Eräs erikoinen painajainen on se, että palaan armeijaan uudestaan ja uudestaan. Minulla on aina viikko suorittamatta varusmiespalvelusta. Unessa viihdyn armeijassa, jota en todellakaan tehnyt silloin kun olin siellä.

Painajaisista en ole jutellut oikein kenenkään kanssa. Ei se oikein kuulu Suomessa nykyään tapoihinkaan, kun täällä pitää olla virheetön ja nuhteeton menestyjä. Heikkouksien paljastaminen ei kuulu tapoihin.

Hullua kyllä pystyn taas kirjoittamaan täysin avoimesti painajaisistani. Mutta minä en ehkä olekaan se järkevin porukasta.

Minä yritän väistellä kaikkia steissillä (runo)

narkkari heiluu
kamapäissään steissillä
menee uskovaisten eteen
ne laulavat herrajumalaa
kukaan ei kuuntele
kukaan ei näe
kaikki kävelevät
puhelevat laitteisiin
lauantaisin steissi
on tavallistakin pahempi
hullunmylly
narkkarin kaveritkin
eksyttivät sen
näyttävät vanhuksilta
voiko yksinäisempi olla?
ohikulkijat pohtivat lomamatkojaan
minne menisivät
vaikka vastustavat lentämistä
suomessa on huono olla
suurin osa ei välitä
mitä ympärillä tapahtuu
minä yritän väistellä
heitä kaikkia

Luettua: Kiitoskortti Hitleriltä: SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjat 1941-1943

Sodasta kertovia tietokirjoja on Suomessa kirjoitettu väsymykseen asti. Niitä on yksinkertaisesti niin paljon, etten ole enää niitä jaksanut lukea. Harvoin niissä enää mitään uutta on. Minervan julkaisema Kiitoskortti Hitleriltä-SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjat 1941-1943 on virkistävä poikkeus.

Kirja nimittäin perustuu tavallisen rivimiehen päiväkirjoihin, joiden väliin kirjan kirjoittajat ovat kirjoittaneet fakta- ja historialaatikoita tapahtumista. Onnistunut ratkaisu. Laitinen ei edes ollut varsinaisissa taistelujoukoissa vaan autojoukoissa, joten ehkä hänellä siksi jäikin aikaa kirjoitella enemmän.

Mikään kirjoittajalahjakkuus Laitinen ei toden totta ollut. Hän ei pohdiskele elämän oikeutusta tai edes sodan syntyä. Jollain kumman tavalla nuo varsin arkipäiväiset merkinnät koukuttavat. Olisiko kyseessä meidän ihmisten luontainen tirkistelynhalu kanssaeläjiemme elämään?

Pääosin hän raportoi kranaatti-iskuista, ruoasta tai sen puutteesta sekä naisista. Tervehenkinen 20-vuotias mies. Niin normaaleista asioista kun sodassa voi kirjoittaa. Edes saksalaisten ystävä hän ei ollut, vaikka liittyi vapaaehtoisena Saksaan lähetettyihin suomalaisiin SS-joukkoihin. Laitinen vinoilee saksalaisia "vittumaisiksi valionuorukaisiksi" sekä tietenkin muistaa ryssitellä vihollista, kuten ajan tapaan kuului.

Kuin ohimennen hän kirjoittaa myös siitä suomalaisten SS-miesten nyt keskustelussa olevasta kipukohdasta. Osallistuivatko suomalaiset juutalaisten ja muiden siviilien joukkomurhiin itärintamalla, kuten monet saksalaiset osallistuivat?

Suomessa on hellitty ajatusta suomalaisten SS-miesten puhtoisuudesta, vaikkakaan enää ei kiistetä mahdollisuutta heidän osallistumisestaan joukkomurhiin, vaikka todisteita osallistumisestakaan ei ole säilynyt.

Laitinen ei anna siihen suoraa vastausta, mutta kirjoittaa yhdessä kohtaa joukkosurmista ja raiskauksista. Hieman kavahtaenkin niitä. Viinapullollakin ostettiin seksiä siviilinaisilta ja laitatettiin ruokaa. Vihollinen kun oli jättänyt siviilit rintaman taakse yksin selviytymään.

Kirjan toimittaneet Jari Vilen ja Markku Jokisipilä sen sijaan analysoivat SS-miehiä ja heidän tekojaan. On ilmeistä, että SS-joukkoihin liittyi enemmän äärioikeistolaista aineista sekä suoranaisia natseja kuin on ennen myönnetty. Heidän määränsä ei kuitenkaan ollut yli 1000 miehen joukoissa hallitseva.

Ainakaan Laitinen ei näihin natseihin kuulunut, sillä hän ei mainitse politiikkaa sanallakaan. Olisiko saksankielentaitoisen Laitisen motiivina ollut enemmän seikkailunhalu. Kovan hinnan hän maksoi seikkailustaan. Hän haavoittui ja invalidisoitui joksikin aikaa.

Suomalaisten miesten uhri itärintamalla osoittautui lopulta turhaksi. Saksa hävisi sodan ja Suomi kutsui jäljelle jääneet sotilaansa hyvissä ajoin kotimaahan kun Saksan tappio alkoi olla jo selvä vuonna 1943. Mahdollista rauhantekoa kun ei haluttu estää suomalaisten SS-miesten olemassaololla suoraan Hitlerin joukoissa.

Nainen Tallinnasta (runo)

Sinä tulit jostain kaukaa.
Et tiedä itsekään mistä.
Kulkiko sinussa
Valko-Venäjän henkäys,
Venäjän laulut
Tallinnan kaduilla?
Vai mistä veresi on tullut?
Äitisi katosi sinut synnytettyäsi.
Ei kysynyt sinua koskaan takaisin.
Sinä et ole etsinyt,
mutta edelleen etsit, et sitä ymmärrä.
Et ole koskaan kysynyt.
Kuka olet ja mistä tulet.
Olet kesyttämätön nainen Tallinnasta.
Kovuutesi ei ole totta.
Pehmeytesi taistelee puolestasi.
Sinut ihmiset muistavat,
siinä missä muistijäljet
toisilla ovat lyhyet.

Luettua: Arthur Miller: Poltinmerkki: Keskiluokkainen mies nousee antisemitistejä vastaan

Arthur Miller tunnetaan näytelmäkirjailijana, mutta hän kirjoitti myös romaaneja. Poltinmerkki, alkuperäiskielellä Focus on vuodelta 1945 eli aivan Millerin uran alkuvaiheilta. Sen teemana on antisemitismi. Aihe, joka oli kirjan ilmestyessä ajankohtainen ja on yhä tänä päivänä.

Miller oli itse juutalainen ja koki aiheen luonnollisesti itselleen tärkeäksi. Itse en ole antisemitismiä koskaan ymmärtänyt. Juutalaisethan ovat aina pärjänneet maailmassa ajojahdista huolimatta ja ennen elivät vieläpä aika omissa oloissaan. Mutta ehkä se menestys on herättänyt sitä vihaa.

Itselleni tuli hieman yllätyksenä, että Yhdysvalloissa on ollut noinkin suurta antisemitististä toimintaa, kun kirja antaa ymmärtää. Eli ei maa ole ollut mikään kansojen sulatusuuni vielä 1940-luvulla. Ironista sinänsä, sillä samaan aikaan Usan armeijan joukot vapauttivat juutalaisia keskitysleireistä Euroopassa.

Kirjan päähenkilö Lawrewce Newman on keski-ikäinen New Yorkissa toimiston henkilöstöpäällikkönä toimiva mies, joka asuu äitinsä kanssa. Ensimmäisen maailmansodan veteraani. Hänen maailmansa mullistuu vuosikymmenien uskollisen palveluksen jälkeen, kun hänet syrjäytetään nuoremman toimesta työpaikallaan. Newman päättää irtisanoa itsensä nöyryytettynä.

Vieläkin suurempaa traumaa hän kokee, kun hankittuaan silmälasit häntä luullaan juutalaiseksi. Tämä tietysti risoo tätä periamerikkalaista hahmoa.Onhan hänen sukujuurensa 1840-luvun Englannista. Eihän hän nyt juutalainen ole. Hän ajautuu nukkumalähiössään kylmään sotaan, joka muuttuu oikeaksi sodaksi.

Lopulta hänen roskiksiaan kaadetaan ja osallistuttuaan juutalaisvastaisten ralliin hänet piestään ja hän kohtaa antisemistit vielä toisenkin kerran oikean juutalaisen, naapurinsa kauppias Finkesteinin kanssa. Antisemistien lähtiessä käpälämäkeen.

Kirjaan liittyy myös Newmanin rakkaustarina Gertrude-nimisen naisen kanssa, joka kannustaa Newmania mukaan juutalaisvastaisten toimintaan, siihen pahamaineiseen ralliinkin. Gertrude epäilee juutalaisvastaisten ottavan maan haltuunsa sodan jälkeen. Nainen kuitenkin jätti miehen oman onnensa nojaan antisemististien hyökätessä. Ironista jälleen, Gertrudea pidettiin juutalaisena. Ja että antisemistit pitivät itseään kunnon kristittyinä.

Lopussa Newman miehistyy ja marssii poliisien puheille, ottaen kantaa juutalaisten puolesta. Petollinen nainenkin saa mennä. Tarina ei kerro, tekivätkö poliisit sitten mitään.

Poltinmerkki ei välttämättä ole mikään romaanitaiteen mestariteos. Tämäkin suomennos on vuodelta 1960. Sinänsä Elvi Sinervon suomennus on pitänyt aikaa. Kirjalla on arvonsa aikansa kuvana ja antisemitistisen maailman kuvaajana. Lisäksi New Yorkin kuvaus on todella elävää. Voi kuvitella helposti olevansa 1940-luvun New Yorkissa.

Ja kyllähän Poltinmerkin touhu on voimissaan tänä päivänä, kun kulttuurien vastakkainasettelu on kasvamaan päin. Antisemitismikin nostaa jälleen päätään Euroopassa. Usasta en tiedä. Juutalaisten ystävät ovat vähissä, sillä Israelin toimet Palestiinassa ovat rokottaneet juutalaisiin kohdistuvia sympatioita.

Puliukon kättely (runo)

Puliukko halusi kätellä minua Lidlissä.
Tämä tuli minulle yllätyksenä,
kättelyyn kun ei liittynyt väkinäisyyttä,
joka siihen yleensä liittyy.
No. Minun puoleltani kyllä. 
Ei sillä, että häntä halveksin,
mietin, mitä hän haluaa,
harvoin kun lähestytään tuntematonta,
vailla mietityttäviä aikeita.
Etkö halua kätellä? hän kysyi.
Monet eivät halua, hän jatkoi.
Kättelen kaikkia, joita haluan, vastasin.
En erottele käteltäviä ja kättelemättömiä,
ulkonäön mukaan ainakaan, jatkoin.
Kättelimme.
Hän lohdutti,
että kaikkea muuta on vetänyt paitsi huumeita.
Taisi lohduttaa enemmän itseään.
Sitten hän siirtyi kaupan uumeniin.
Minä mietin, paljonko riisi tänään maksaa.

Rakkauden laulu (runo)

Olimme tavanneet kotibileissä.
Olin kovasti humalassa.
Hänen nimensä kuitenkin muistin,
numerokin onneksi löytyi.
Hän näki minussa jotain,
salli minun lähestyä.
Jollain tavalla tunsimme sielumme.
Se osoittautui myöhemmin valheeksi.
Eräänä iltana hänen kotonaan,
hän halusi laulaa minulle laulun.
Hetken pohdittuaan hän totesi,
että valot olisi sammutettava.
Hän sanoi olevansa ujo,
muuten se ei olisi mahdollista.
Ei hän ujo ollut,
sekaisin ja hämmentynyt,
kuten kaikki nuoret ovat.
Minä silloin eniten.
Sitten hän lauloi minulle laulun.
Se oli sen hetken listahitti.
Ei hän tähti ollut, mutta tosissaan.
Ei minunkaan runoni hänelle hyviä olleet.
Sekään rakkaus ei kestänyt kauan.
Sekin loppui omaan mahdottomuuteensa.

Palvelijattaren pako (runo)

Hänen elämänsä jäi lyhyeksi uutiseksi päivälehdessä.
Vaatimaton oli hänen alkunsakin.
Loppu sentään huomioitiin.
Kukaan ei tiedä, mitä hän pakeni.
Kukaan ei tiedä, mistä hän tuli.
Kukaan ei tiedä, miksi hän oli.
Ei hän itsekään tiennyt.
Osasiko niin ajatellakaan?
Aamun valjettua hän löytyi kuolleena meren jäältä.
Lumi ja jää olivat häntä hyväilleet kuolettavasti.
Hyväily oli hellempi kuin ne hyväilyt, joita hän sai kokea.
Selvisi. Hän on Palvelijatar, isäntääkö paossa?
Puhuttiin mielenhäiriöstä,
mutta hän ei enää puhu,
ei enää kerro, miksi ja milloin hän oli,
mitä hänelle tapahtui?
Edelleenkään kukaan ei tiedä,
mitä hän pakeni alastomana,
puolivälissä pois Helsingistä.

Kaiken hyödyllisyydestä ja hyödyttömyydestä

Joskus pikkupoikana olin jo pohdiskeleva. Silloin koin kaikki turhaksi, josta ei ollut mielestäni hyötyä.

Pikkupojalle tuollainen ajattelu oli turhaa ja turhaa se olisi vieläkin. Oikeasti lapsena kun ei olisi tarvinnut vielä tietää, mikä on turhaa ja mistä on hyötyä. Muiden lasten mielestä pohdiskeluni oli tietenkin huvittavaa, mutta mistä he olisivat nyt jotain tietäneet.

Lapsena omaksuin valtavasti tietoa. Ajattelin, että tämä kaikki vaivannäkö maksaa itsensä vielä takaisin. Nyt taas ajattelen, että turhaahan tuo oli. Eikä siitä ollut hyötyä. Oikeastaan se, minkä ajatteli olevan hyödytöntä on hyödyllistä. Mikään ei valmista suurelle sattumalle. Se tie minkä kuljet, voi olla kurja kaikesta työstä huolimatta ja taas päinvastoin.

Ironista kyllä, lapsena uskoin järkeen ja nyt taas tunteisiin. Yleensä asian voisi kuvitella menevän toisinpäin. Nykyisin päälläni on enemmänkin eksistentiaalinen kriisi nimenomaan siitä, onko kaikki todella ollut turhaa.

Jotkut kokevat tällaisen ajattelun negatiivisena valittamisena. Ymmärrettävästi. Eivät kaikki ajattelussaan yritä kovin syvälle. Jostain syystä nykyään kaiken negatiivisuuden ilmaiseminen on myrkkyä, kun siitä voi kummuta ajatuksia, joilla on merkitystä.

Mistä sitten on oikeasti hyötyä? En ole päässyt niihin tavoitteisiin, jotka jo lapsena itselleni asetin. Ehkä tämä on itseruoskintaa, ehkä ei.

Olen itse tuhlannut aikaa. Rakkaussuhteisiin, jotka eivät minun tapauksessani tule koskaan toimimaan. En koe, että minua olisi missään ihmissuhteissani oikeasti rakastettu. Olen tuhlannut aikaa myös kaikenlaiseen päättämättömyyteen ja jahkailuun. Eikä tuota aikaa saa enää takaisin.

Olen kokenut aina torjuntaa elämässäni, mutta viime aikoina tuo määrä on kasvanut. Kun riittävän kauan lyö päätään seinään, niin jossain vaiheessa ajattelee, että antaa seinän jo olla. Joskus sitä voi jäädä vangiksi unelmiinsa.

Jokin minussa estää aina luovuttamasta. Onko se ylpeys? Tyhmyys? Ikuinen lapsi minussa, joka uskoo, että jotain suurta vielä tapahtuu.

Vuosia ei vain ole tuhlattavaksi liikaa. En saa sitten millään aloitetuksi romaanin kirjoittamista, joka on se asia, minkä haluaisin vielä tehdä. Jokin estää minussa ja energia kuluu rahatöiden etsimiseen, joita niitäkin on oma kamppailunsa saada. Joskus ei saa edes kieltävää vastausta.

Yhtenä päivänä minulle sanottiin, että olet aivan liian rehellinen. Ehkä se on se. Rehellisyys on ollut tragediani ja autuuteni. En oikein usko, että rehellisyys perisi maata. Ainakaan minun kohdallani. Mutta olisi liian helppoa valehdella itselleen, että haluaa luovuttaa.

Kuninkaalliset karttelevat kruunua (vastuuta)

Mikäpä voisi olla maailmassa tärkeämpää kuin kuninkaalliset. Nyt prinssi Harry ja Meghan-morsionsa on päättänyt ottaa pesäeroa brittien kuninkaalliseen perheeseen. He peräti haaveilevat normaalielämästä, jos sellainen on mahdollista julkkikselle. Heidän normaalielämänsä jää haaveeksi, olivat kuninkaallisia tai eivät.

Kuningatar Elisabethille tämä on ymmärrettävästi kova paikka. Hänen poikiensa vaimotkaan eivät olleet skandaalien suhteen helpoimmasta päästä. Rapa on roiskunut. Setä Edward päätti luopua kruunusta. Minkäs muunkaan kuin naisen takia. Harrynkin takana on nainen, joka sanelee ilmeisesti ehdot.

Kuninkaallisten ongelmat naimamarkkinoilla alkoivat siitä hetkestä, kun he päättivät ottaa tavallisia ihmisiä puolisoikseen. Ruotsissa sekin on toiminut, mutta briteissä ei. Ruotsissa paineet kuninkaallisia kohtaan ovat tietenkin pienemmät.

Ennen kuin kuninkaalliset ottivat vain kuninkaallisia, nämä tiesivät miten homma toimii. Jos rakkautta ei ollut, sekään ei haitannut. Kun lapset oli tehty, saattoi elää omaa elämää avioliitossakin.

Julkisuus ja viimeistään somet sun muut ovat aiheuttaneet sen, että ymmärrän hyvin, jos joku haluaa lopettaa kuninkaallisen hommat. En minäkään jaksaisi olla päivästä toiseen kuvattavana ja halaamassa ihmisiä. Hymyillä vaikka väkisin. Ei kiitos.

Tietynlainen kohtalonusko on hävinnyt. Edes paavit eivät ole paavina kuolemaan asti. Harvempi kuningas tai kuningatarkaan enää. Tuskin he kuvittelevat olevansa jumalan valittuja, enemmän ehkä kärsivät kohtalostaan, joka heille langetettiin velvollisuuksineen. Oikeus eläkkeeseen pitäisikin olla kaikilla. Kuninkaallisia kadehditaan ja heidän elämäänsä pidetään etuoikeutettuna.

Mielestäni ei ole etuoikeutettua, jos kohtalosi on määritelty etukäteen. Syntymä kuninkaalliseksi kun on sekin pelkkää sattumaa, kuten moni muukin asia elämässä. Vielä vähemmän elämäänsä sirkuseläimenä töllisteltävänä ovat valmiita uhraamaan nuoret ihmiset kuten Harry ja Meghan, jotka ovat saaneet elää myös toisenlaista elämää.

Luettua: Kaarlo Uskela: Kootut teokset: Rääväsuu teki paluun kuolemansa jälkeen

Kaarlo Uskela kuuluu niihin suomalaisen kirjallisuuden hahmoihin, jotka eivät ole tuttuja suurelle yleisölle. Syytä olisi, sillä Uskela on ainoa suomalainen kirjailija, jonka kirja on joutunut kirjaroviolle. No. Moinen herätti välittömästi mielenkiintoni, kun sain tästä tietää.

Tuohon rovioon joutui hänen teoksensa Pillastunut runohepo. Tämä tapahtui vieläpä noin kymmenen vuotta Uskelan kuoleman jälkeen. Kaiken lisäksi hän sai tuomion oikeudessa kirjastaan. Postuumisti.

Syynä vainoon oli se, että Uskela oli joidenkin mielestä sosialistinen anarkisti ja hänen tekstinsä eivät sisällissodan jälkeistä Suomea miellyttäneet. Itse pitäisin Uskelaa anarkistia enemmän rääväsuuna, jollaisia aina tarvitaan.

Jo aiemmin Uskela oli ollut syytteessä teksteistään ennen sisällissotaa, kuitenkin vapautuen syytteistä. Hän kun kirjoitti ironisesti hallitsevan luokan olevan niitä suurimpia varkaita teoksessaan Yhteiskunnan varkaat, eikä nälkäänsä varastelevien köyhien.

Tämä todellinen radikaali maksoi kirjoittelustaan kovan hinnan. Kuten arvata saattaa, hän joutui sisällissodan jälkeen vankileirille. Selvisi hengissä, kuollen vain 44-vuotiaana verenmyrkytykseen päästyään vankileiriltä ja koitettuaan paikata hammastaan itse. Rääväsuuna ja kaiken liikkuvan leppymättömänä arvostelijana hän olisi varmasti arvostanut kuolemansa ironiaa.

Uskela kirjoitti paljon kriittisesti uskonnosta, joka tietenkin hänen aikanaan ärsytti kovasti. Köyhän kansan puolustajana hän oli myös leppymätön, vaikka heitäkin moitiskeli kiltisti osaansa tyytyvinä orjina ennen sisällissotaa. 

Ennen Suomen itsenäistymistä hän kirjoitti runsaasti myös Venäjän valtaa kritisoivia tekstejä, joten säilää riitti sinnekin. Hänen genrensä oli laaja. Hupinäytelmistä poliittiseen runouteen. Hänen tekstinsä ovat mielestäni aika epätasalaatuisia, johtuen siitäkin, että hän oli itseoppinut kirjoittaja, joka elää tihruutti loppuaikansa sanomalehtikirjoituksilla.

Vahvimmillaan hän on Pillastuneessa runohevossa sekä viimeisessä kertomuskokoelmassaan Vainovuosilta. Nuo kertomukset vankileiriltä ansaitsevat suurempaakin huomiota, mitä ne ovat saaneet. Uskela ei edes peittele katkeruuttaan kohtalostaan. On suoranainen ihme, miten hän edes sai nämä kertomukset julkaistua ja selvisi siitä hengissä.

Sanasato on kyllä tehnyt minusta kulttuuriteon jo julkaistessaan uudelleen kaikki Uskelan tekstit. On hienoa, että Suomessa on pieniä kustantamoja, jotka julkaisevat tällaisia unohdettuja klassikkoja, vaikka myynnit jäävät muutamaan sataan kappaleeseen. Isojen kustantamojen kustannusohjelmissa kun runokirjakin alkaa olla harvinaisuus.

Julkinen kuolema (runo)

Jotkut ovat liian kauniita kuolemaan.
Ihmiset sanoivat hänelle,
ettei kuoleva voi näyttää kauniilta.
Kuolevan täytyy olla kärsivämpi,
ikään kuin kuolema ei olisi lopullista.
Julkinen kuolema herättää kateutta,
jos kuoleva on kaunis.
Kauneus on aina tuomittavaa ja kadehdittua.
Kuolevan tautia ei kukaan kadehdi,
sitä epäillään kyllä.

Katsottua: Kaksi paavia: Paavikaan ei voi ostaa rakkautta

Heti ei tulisi mieleen, että kahteen paaviin perustuva elokuva voisi olla mielenkiintoinen. Voi se olla. Tositapahtumiin perustuva elokuva vanhoillisen Benedictus XVI ja viimeisimmän uudistusmielisemmän paavin Franciscuksen ystävyydestä ennen Benedictuksen ennenkuulumatonta eroa paavin tehtävistä on todellakin mielenkiintoinen.

Heti alkuun on todettava, että näyttelijälegenda Anthony Hopkins vie elokuvan itselleen paavi Benedictuksena. Hän on jopa pelottavalla tavalla esikuvansa kuva. Eikä hänellä ole edes varsinaista pääroolia elokuvassa. Jonathan Prycen rooli on sympaattisempi kansanomaisena miehenä, mutta hän jää myötäilemään Hopkinsin tähtisuoritusta.

Totean myös itse elokuvan ulkopuolelta, että en ymmärrä, mistä Franciscuksen maine liberaalimpana paavina tulee. Hän vastustaa samalla tavalla aborttia ja pitää katolisen kirkot papit tulevaisuudessa selibaatissa. Toki hän on onneksi profiloitunut köyhien ystävänä. No. Se on se kuva minkä julkisuudessa itselleen saa.

Benedictuksen rooli on ikävämpi. Saksalaisena häntä ei pidetty kansanmiehenä. Hänet pakotettiin toiseen maailmansotaan, vaikka ei natsi ollutkaan. Hän oli myös tunnettu Vatikaanin rottweilerina, koska soti kaikkia katolisen kirkon uudistuksia vastaan.

No. Jokainen tiedämme, ellei katolinen kirkko päivitä itseään tälle vuosituhannelle sille käy kuin luterilaiselle kirkolle. Eli se muuttuu instituutioksi, johon valitettavan harva uskoo. Katolisen kirkon lisäongelmana on vielä lasten hyväksikäyttöskandaalit, joihin uusikaan paavi ei ole saanut loppua.

Mutta itse elokuvaan taas. Mainioimmillaan elokuva kuvaa sitä, mikä nykyään on niin vaikeaa ihmisille. Kahden mielipiteiltään erilaisen ihmisen ystävyyttä.

Ystävyyden lähtöasetelma on se, että Franciscus tulee hakemaan eroa istuvalta paavilta Benedictukselta kardinaalin tehtävistään, mutta tämä ei anna eroa, sillä tietää, että hänen kirkkonsa tarvitsee uudistajaa, koska on itse eroamassa. Näin sitten tapahtui vuonna 2013.

Kumpikaan miehistö ei ole synnitön, vaikka Jumalan miehiä ovatkin ja he hakevat toisiltaan vapautusta tai ainakin lohtua tekoihinsa ja taakkaansa. Benedictus katuu, ettei ole puuttunut pedofiilipappien tekoihin ja Franciscus sitä, ettei suojellut kansalaisia kotimaansa Argentiinan sotilasjuntan teoilta 1970-luvulta. Kukaan ei ole meistä synnitön. Eikä meistä kaikki pysty kaikkeen.

Benedictus janoaa myös kansan rakkautta ja ymmärrystä, koska ei ollut koskaan varsinaisesti suosittu. Paavikaan ei voi ostaa rakkautta. Hän kadehtii Franciscusta ja tämän suosiota kansan keskuudessa ja suhtautuu tähän siksi ensiksi ynseästi. 

Ja sitä elokuva kuvaa myös, että ihminen on muutakin kuin mielipiteidensä summa. Onhan se hellyttävää, kun kaksi paavia katsoo jalkapalloa yhdessä tai mässyttää pizzaa.

-60 prosentin ihmiset (runo)

-60 prosentin ihmiset.
He, jotka etsivät kauppojen oransseja alennuslappuja.
Heistä on tämä maa luotu, ei menestyjistä.
Nuo hiljaiset sinnittelijät eivät valita tuoreudesta,
eivät huomauta alennuksesta,
eivät edes viimeisestä myyntipäivästä.
Heille kelpaa se, mikä menee vanhaksi,
tai mikä jää yli.
Lopun tarvittavan saa leipäjonosta,
ja dyykkaamalla roskiksista,
jotka nekin ovat lukittu.
He ovat niitä, joita muistetaan vain jouluna,
silloinkin hyväntekijöiden toimesta.
He eivät ole eksoottisia,
heidän hätänsä vielä vähemmän eksoottista,
ja he eivät herätä edes tiedostavan myötätuntoa.
Muina aikoina he muistuttavat ikävästi siitä,
että hyvinvointivaltio vuotaa,
ja että muidenkin elämä voi johtaa köyhyyteen,
syystä tai syyttä.
Heidän hätänsä on niin arkista,
että se on muille normaalia,
ikävystyttävä tahra hyvinvointivaltion kilvessä.