Kaiken hyödyllisyydestä ja hyödyttömyydestä
Joskus pikkupoikana olin jo pohdiskeleva. Silloin koin kaikki turhaksi, josta ei ollut mielestäni hyötyä.
Pikkupojalle tuollainen ajattelu oli turhaa ja turhaa se olisi vieläkin. Oikeasti lapsena kun ei olisi tarvinnut vielä tietää, mikä on turhaa ja mistä on hyötyä. Muiden lasten mielestä pohdiskeluni oli tietenkin huvittavaa, mutta mistä he olisivat nyt jotain tietäneet.
Lapsena omaksuin valtavasti tietoa. Ajattelin, että tämä kaikki vaivannäkö maksaa itsensä vielä takaisin. Nyt taas ajattelen, että turhaahan tuo oli. Eikä siitä ollut hyötyä. Oikeastaan se, minkä ajatteli olevan hyödytöntä on hyödyllistä. Mikään ei valmista suurelle sattumalle. Se tie minkä kuljet, voi olla kurja kaikesta työstä huolimatta ja taas päinvastoin.
Ironista kyllä, lapsena uskoin järkeen ja nyt taas tunteisiin. Yleensä asian voisi kuvitella menevän toisinpäin. Nykyisin päälläni on enemmänkin eksistentiaalinen kriisi nimenomaan siitä, onko kaikki todella ollut turhaa.
Jotkut kokevat tällaisen ajattelun negatiivisena valittamisena. Ymmärrettävästi. Eivät kaikki ajattelussaan yritä kovin syvälle. Jostain syystä nykyään kaiken negatiivisuuden ilmaiseminen on myrkkyä, kun siitä voi kummuta ajatuksia, joilla on merkitystä.
Mistä sitten on oikeasti hyötyä? En ole päässyt niihin tavoitteisiin, jotka jo lapsena itselleni asetin. Ehkä tämä on itseruoskintaa, ehkä ei.
Olen itse tuhlannut aikaa. Rakkaussuhteisiin, jotka eivät minun tapauksessani tule koskaan toimimaan. En koe, että minua olisi missään ihmissuhteissani oikeasti rakastettu. Olen tuhlannut aikaa myös kaikenlaiseen päättämättömyyteen ja jahkailuun. Eikä tuota aikaa saa enää takaisin.
Olen kokenut aina torjuntaa elämässäni, mutta viime aikoina tuo määrä on kasvanut. Kun riittävän kauan lyö päätään seinään, niin jossain vaiheessa ajattelee, että antaa seinän jo olla. Joskus sitä voi jäädä vangiksi unelmiinsa.
Jokin minussa estää aina luovuttamasta. Onko se ylpeys? Tyhmyys? Ikuinen lapsi minussa, joka uskoo, että jotain suurta vielä tapahtuu.
Vuosia ei vain ole tuhlattavaksi liikaa. En saa sitten millään aloitetuksi romaanin kirjoittamista, joka on se asia, minkä haluaisin vielä tehdä. Jokin estää minussa ja energia kuluu rahatöiden etsimiseen, joita niitäkin on oma kamppailunsa saada. Joskus ei saa edes kieltävää vastausta.
Yhtenä päivänä minulle sanottiin, että olet aivan liian rehellinen. Ehkä se on se. Rehellisyys on ollut tragediani ja autuuteni. En oikein usko, että rehellisyys perisi maata. Ainakaan minun kohdallani. Mutta olisi liian helppoa valehdella itselleen, että haluaa luovuttaa.
Pikkupojalle tuollainen ajattelu oli turhaa ja turhaa se olisi vieläkin. Oikeasti lapsena kun ei olisi tarvinnut vielä tietää, mikä on turhaa ja mistä on hyötyä. Muiden lasten mielestä pohdiskeluni oli tietenkin huvittavaa, mutta mistä he olisivat nyt jotain tietäneet.
Lapsena omaksuin valtavasti tietoa. Ajattelin, että tämä kaikki vaivannäkö maksaa itsensä vielä takaisin. Nyt taas ajattelen, että turhaahan tuo oli. Eikä siitä ollut hyötyä. Oikeastaan se, minkä ajatteli olevan hyödytöntä on hyödyllistä. Mikään ei valmista suurelle sattumalle. Se tie minkä kuljet, voi olla kurja kaikesta työstä huolimatta ja taas päinvastoin.
Ironista kyllä, lapsena uskoin järkeen ja nyt taas tunteisiin. Yleensä asian voisi kuvitella menevän toisinpäin. Nykyisin päälläni on enemmänkin eksistentiaalinen kriisi nimenomaan siitä, onko kaikki todella ollut turhaa.
Jotkut kokevat tällaisen ajattelun negatiivisena valittamisena. Ymmärrettävästi. Eivät kaikki ajattelussaan yritä kovin syvälle. Jostain syystä nykyään kaiken negatiivisuuden ilmaiseminen on myrkkyä, kun siitä voi kummuta ajatuksia, joilla on merkitystä.
Mistä sitten on oikeasti hyötyä? En ole päässyt niihin tavoitteisiin, jotka jo lapsena itselleni asetin. Ehkä tämä on itseruoskintaa, ehkä ei.
Olen itse tuhlannut aikaa. Rakkaussuhteisiin, jotka eivät minun tapauksessani tule koskaan toimimaan. En koe, että minua olisi missään ihmissuhteissani oikeasti rakastettu. Olen tuhlannut aikaa myös kaikenlaiseen päättämättömyyteen ja jahkailuun. Eikä tuota aikaa saa enää takaisin.
Olen kokenut aina torjuntaa elämässäni, mutta viime aikoina tuo määrä on kasvanut. Kun riittävän kauan lyö päätään seinään, niin jossain vaiheessa ajattelee, että antaa seinän jo olla. Joskus sitä voi jäädä vangiksi unelmiinsa.
Jokin minussa estää aina luovuttamasta. Onko se ylpeys? Tyhmyys? Ikuinen lapsi minussa, joka uskoo, että jotain suurta vielä tapahtuu.
Vuosia ei vain ole tuhlattavaksi liikaa. En saa sitten millään aloitetuksi romaanin kirjoittamista, joka on se asia, minkä haluaisin vielä tehdä. Jokin estää minussa ja energia kuluu rahatöiden etsimiseen, joita niitäkin on oma kamppailunsa saada. Joskus ei saa edes kieltävää vastausta.
Yhtenä päivänä minulle sanottiin, että olet aivan liian rehellinen. Ehkä se on se. Rehellisyys on ollut tragediani ja autuuteni. En oikein usko, että rehellisyys perisi maata. Ainakaan minun kohdallani. Mutta olisi liian helppoa valehdella itselleen, että haluaa luovuttaa.
Hyvää ja karua pohdintaa, johon on monelta osin helppo samaistua. Uskon silti, että vastoinkäymiset voivat kääntyä jossain elämän vaiheessa voitoksi. Kirjoittamiseen ihminen ei ole koskaan liian vanha, kunhan vain motoriset ja kognitiiviset toiminnot pelaavat jonkinlaista yhteispeliä. Tosirakkaudenkin voi löytää vielä vaikka vanhainkodissa (sukulaiseni tositarina), vaikkei se nuorella iällä lohduta pätkän vertaa. Oikeat ihmiset kohtaavat harvoin maailmassa, joka on täynnä ymmärtämättömyyttä ja rikkoutuneita sieluja. Mutta se on mahdollista, kun ei luovu toivosta. Ja sitähän sinulla selvästi on, kun et ole luovuttanut haaveidesi suhteen. Rehellisyys on yhtä kuin aitous. Voimavara, josta yhtä lailla on tärkeä pitää kiinni. Toivon sinulle onnen ja menestyksen vuosikymmentä!
VastaaPoistaKiitos kauniista sanoistasi. Arvostan paljon.
VastaaPoista