Janne Reinikaisen ohjaama näytelmä ei ollut missään tapauksessa huono, vaikka se ei ollut uskollinen alkuperäisnäytelmälle. Nummisuutarin Eskona Aku Hirviniemi oli mahtava, vaikka välillä tuntui, että näytelmän huumori piili Hirviniemessä. Nummisuutarin olisi tarkoitus olla komedia, mutta siltä se ei tuntunut. Yleisö nauroi lähinnä ryyppäyskohtauksien aikana, kuten Suomessa tapana on.
Eskosta oli Reinikaisen versiossa tehty pilottireppana, joka sinänsä on oivaltava tapa nitoa näytelmä nykyaikaan. Epäonnistumisesta toiseen vaeltavasta perussuomalaisesta (ei välttämättä persusta) on mahdotonta olla pitämättä. Eskon rakkauden väenväkisin tekeminen mieheksi ja muut homoviittaukset sen sijaan tuntuivat väkinäisiltä. Vaikka aikamme on, mitä on, niin en ymmärtänyt tarkoitusta.
Oivaltavalla tavalla näytelmässä yhdisteltiin kuitenkin mennyttä aikaa ja nykyaikaa. Näytelmän musiikkiraidat olivat mainiot, mukana esim. Amy Winehouse ja 70-luvun suomalaiset suuruudet. Niiden matkassa oli helppo matkata Eskon turmioon, jossa hänet hylkäsivät kaikki, kuten elämässä usein käy turmion hetkellä.
Itse näytelmä muodostui yksittäisistä kohtauksista ja varsinaista juonta ei ollut. Esko vain törmäili kohtauksesta toiseen. Kun lakkasi odottamasta juonta, näytelmä toimi. Ilman Aku Hirviniemeä olisi vaan oltu aika eksyksissä. Jos Esko olisi ollut vähemmän tunnettu, en tiedä, miten näytelmän olisi käynyt.
Isot kiitokset on annettava lavastukselle ja puvustukselle. Väärinpäin olevat männyt menevät sisuksiin halusi tai ei. Niitä päin on kelpo juosta, kuten Esko teki. Puvustuksessakaan ei ollut ongelmia, vaikka aika vaihtui sujuvasti kesken kaiken.
Aleksis Kiven näytelmiä on kosolti Suomessa tehty. En oikein edes ymmärrä miksi. Kivi on menettänyt tosiasiassa suomalaisuuden määritelmän. Luullaan, että kun Kiveä tehdään, ollaan alkuperäisyyden äärellä. Siksi tälle näytelmälle on annettava pisteet, että se oli halunnut hylätä iänikuiset Kivi-kliseet.
