lauantai 31. lokakuuta 2015

Muuttuiko maailma, Eskoseni?

Myönnettäköön heti alkuun, etten ole koskaan lukenut ensimmäistäkään pätkää Aleksis Kiveltä. En edes Seitsemää veljestä. Minkäänlaista ennakkokäsitystä ei hänestä ollut. Siksi saatoinkin mennä vapain mielin katsomaan mestarin Nummisuutarit-näytelmää Kansallisteatteriin.

Janne Reinikaisen ohjaama näytelmä ei ollut missään tapauksessa huono, vaikka se ei ollut uskollinen alkuperäisnäytelmälle. Nummisuutarin Eskona Aku Hirviniemi oli mahtava, vaikka välillä tuntui, että näytelmän huumori piili Hirviniemessä. Nummisuutarin olisi tarkoitus olla komedia, mutta siltä se ei tuntunut. Yleisö nauroi lähinnä ryyppäyskohtauksien aikana, kuten Suomessa tapana on.

Eskosta oli Reinikaisen versiossa tehty pilottireppana, joka sinänsä on oivaltava tapa nitoa näytelmä nykyaikaan. Epäonnistumisesta toiseen vaeltavasta perussuomalaisesta (ei välttämättä persusta) on mahdotonta olla pitämättä. Eskon rakkauden väenväkisin tekeminen mieheksi ja muut homoviittaukset sen sijaan tuntuivat väkinäisiltä. Vaikka aikamme on, mitä on, niin en ymmärtänyt tarkoitusta.

Oivaltavalla tavalla näytelmässä yhdisteltiin kuitenkin mennyttä aikaa ja nykyaikaa. Näytelmän musiikkiraidat olivat mainiot, mukana esim. Amy Winehouse ja 70-luvun suomalaiset suuruudet. Niiden matkassa oli helppo matkata Eskon turmioon, jossa hänet hylkäsivät kaikki, kuten elämässä usein käy turmion hetkellä.

Itse näytelmä muodostui yksittäisistä kohtauksista ja varsinaista juonta ei ollut. Esko vain törmäili kohtauksesta toiseen. Kun lakkasi odottamasta juonta, näytelmä toimi. Ilman Aku Hirviniemeä olisi vaan oltu aika eksyksissä. Jos Esko olisi ollut vähemmän tunnettu, en tiedä, miten näytelmän olisi käynyt.

Isot kiitokset on annettava lavastukselle ja puvustukselle. Väärinpäin olevat männyt menevät sisuksiin halusi tai ei. Niitä päin on kelpo juosta, kuten Esko teki. Puvustuksessakaan ei ollut ongelmia, vaikka aika vaihtui sujuvasti kesken kaiken. 

Aleksis Kiven näytelmiä on kosolti Suomessa tehty. En oikein edes ymmärrä miksi. Kivi on menettänyt tosiasiassa suomalaisuuden määritelmän. Luullaan, että kun Kiveä tehdään, ollaan alkuperäisyyden äärellä. Siksi tälle näytelmälle on annettava pisteet, että se oli halunnut hylätä iänikuiset Kivi-kliseet.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Työtehtävissä, kuva merenrannalta

Kaikenlaisissa paikoissa olen ollut kirjoittamassa artikkeleita ja mukana kuvauksissa, mutta Espoon Haukilahti oli yksi kuvauksellimmista.


torstai 22. lokakuuta 2015

Addikti ei ole tyytyväinen elämäänsä

Luen jo työni puolesta melkeinpä satoja uutisia päivässä. Harva niistä jää mieleen. Jostain syystä tämä uutinen jäi

En ota kantaa siihen, pitäisikö huumeidenkäyttö laillistaa, mutta tuo jutun loppu jäi mieleen.

- Addiktiossa on kyse siitä, ettei kestä olla läsnä omassa elämässään.

Se on mielestäni parhain kuulemani addiktion tiivistelmä, sillä siitähän siinä on kyse. Kukaan, joka on lähestulkoon tyytyväinen elämäänsä ei vain ole addikti.

Se on taas eriasia, kuinka paljon on edes ihmisiä, jotka eivät ole addikteja. Yleensä addikteilla tarkoitetaan päihteiden väärinkäyttäjiä, mutta yhtä hyvin ihminen voi jäädä koukkuun vaikka treenaamiseen.

Onko edes ihmistä, joka ei olisi addiktoitunut jollain tavoin?

Ja jos vielä haluaa asiaa monimutkaistaa, missä menee esimerkiksi intohimon ja addiktion raja?

tiistai 20. lokakuuta 2015

Osallistu kilpailuun, voit voittaa kirjani!

Voit voittaa kirjani, kun osallistut kilpailuun. Tästä kilpailuun.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Minä olen kaunis, runo

Tässä yksi näyteruno uudesta runokokoelmastani Glamour kuolee.

MINÄ OLEN KAUNIS
Minä pysäytän sydämeni
huomenna televisiossa.
Olen käytännössä kuollut.
Olen kaunis.
Televisiossa täytyy olla kaunis.
Ei ole olemassa sisäistä kauneutta.
Sisäistä kauneutta ei huomata minussa.
Televisiossa on oltava kaunis.
Rumia varten on elämä,
jossa istutaan
itseään lihottaen
katsellen minua.
Minä olen taika.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Yksikään ihminen ei ole roskaa

Taannoin särähti korvaan Jari Tervon kolumnista sana roskaväki. Ymmärrettävää tietenkin on, että kun tunnekuohussa kirjoittaa, niin ylilyöntejä tulee. Roskaväellä Tervo tarkoitti pakolaisvastaisia kansalaisiamme.

En ota kantaa kyseiseen kolumniin enempää, mutta ainahan vallalla on ollut roskaväkiajattelu. Useimmiten roskaväellä on tarkoitettu sitä kansanosaa, joka ei punaviiniä siemaile kultivoituneesti keskustellen.

Mielestäni on kuitenkin aina suhteellisen vaarallisesti leimata jotkut roskaväeksi, vaikka nämä eivät ajattelisi samalla tavalla kuin itse ajattelee. Se on se ja sama, kuinka vastenmielisiä heidän eli omasta mielestään roskaväen ajattelu on kirjoittajan mielestään.

Itse en näkisi yhtäkään ihmistä roskana. Kaikki eivät yksinkertaisesti vain voi olla samanlaisia. Ja jos jotkut ihmiset saatetaan tuntemaan itsensä roskaväeksi odotettavissa on lisää ongelmia. Yksinkertaisesti.

Se on totta, että yhteiskunnassamme moni tuntee itsensä roskaksi, turhaksi ja tarpeettomaksi, mikäli ajatellaan siltä kannalta, kuinka paljon yhteiskunta on heistä kiinnostunut ja kuinka tärkeäksi yhteiskunta heidät kokee muutenkin kuin pelkkänä kuluina tai ongelmatapauksina.

Mutta tunteeko joku ihminen roskaksi, vaikka joku häntä väittäisi roskaksi. Luulisin, että siinä tapauksessa nousee vain vastarintaan, etten ole roskaa, ellei ihmistä ole täysin lannistettu.  Toivon kovasti, ettei kukaan alistu siihen, että joku väittää hänen olevan roskaa.