Haluan rakkaan televisioni takaisin

Perinteisen television kuolemaa on ennustettu yhtä kauan kuin perinteisen median kuolemaa. Siitäkin huolimatta ne molemmat elävät yhä. Samasta ongelmasta ne kyllä kärsivät. Massoja ei enää tavoiteta.

Minulle televisio on ollut lapsuudesta lähtien tuki ja turva. Television turruttavan ruudun äärellä lauhtuvat niin suru, kiukku ja tuska. Ennen kun tarjontaa oli vähemmän, hullua kyllä, sieltä tuli enemmän katsottavaa.

Nykyisin televisio toimii yhä rauhoittimenani kun olen yksin tai en saa yöllä unta. Ja näitä öitä on paljon. Riittää, kun tulee taustahälyä. En muista, että mitään ohjelmaa olisin  varsinaisesti televisiosta seurannut vuosiin.

Sinänsä on sääli, ettei televisio kiinnosta enää massoja. Ennen kansalla oli edes jotain yhteistä. Kaikki tiesivät, mitä Karpossa puhuttiin tai mitä Dallasissa tapahtui. Ja tuota herkkua katsottiin vielä katvealueilla helvetin huonolla kuvanlaadulla. Sekään ei haitannut menoa.

Nyt samaa riemua eivät tuo edes kymmenen tv-kanavaa, Netflix tai Youtube. Niistäkin kun ihmiset etsivät usein epätoivoisina vanhoja klassikoita. Ei sitä alkuperäistä tunnetta voi korvata, vaikka tv-kanavat näin luulevat lanseeratessaan uudet versiot Napakympistä, Kymppitonnista yms.

Ja jotta tämä yhtälö olisi tarpeeksi ahdistava, niin samat naamat ovat joka helvetin ohjelmassa. Niin ne tosin taisivat olla ennenkin, mutta ehkä ne naamat eivät tuolloin ärsyttäneet, koska kaikki ei ollut niin sliipattua ja tuotettua. Kas kun juontajille ei tätä nykyä laiteta niitä pupunkorvia vielä päähän, että ovat enemmän somekelpoisia.

Nykyisin toimittajakin saa ehkä armosta muutaman minuutin haastatella tiedotustilaisuudessa tv-tähteä. Ei siinä sitten juuri muuta ehdi kuin todeta, että kiva on leninki tai kravatti sinulla. Suuren maailman meininkiä maassa, jossa aito-tv on henkitoreissaan.

Televisiosta vain puuttuu aitous ja innostus. Oikeat tekijät eivät pääse sitä tekemään. En jaksa uskoa, että luovuus olisi tästä maailmasta kadonnut. Miljoona katsojalukuja vetää vain Linnanjuhlat. Aikoja on turha haikailla takaisin, mutta television suhteen voi edes toivoa.

Rakkaus loppui ihmiseen, kritiikkiä kapitalismille (runo)

Kritiikkiä kapitalismille.
Kahdeksan miestä pelastaa viemärirottaa,
mutta ihminen anelee armoa vieressä.
Ei ole oikeaa rakkautta,
kun sitä tarvitaan.
Rakkautta on rotille. 
Ihminen, älä puhu,
ellei siihen anneta lupaa.
Jos vaikenet,
ehkä vain katoat.
Eurooppa on banaanitasavalta.
Sitä johtaa sata pientä toimitusjohtajaa. 
Suomi on sijoittajien pikku puudeli.
Viemärirotta on pelastamisen arvoinen.
Ihminen ei.
Rakkaus loppui ihmiseen. 

Yrittäisikö vielä kerran

Mietin tässä, koska rakastuin tarinoihin ja kirjoihin. Koskaan en ole kyllästynyt kuuntelemaan ihmisten elämäntarinoita. Tai no, jos joku jankkaa niitä kännissä, saattaa turnauskestävyys olla koetuksella. Periaatteessa elämässä ei ole mikään niin mielenkiintoista kuin tarinat.

Olen minä miettinyt sitä omiin kokemuksiini perustuvaa kirjaa, mutta en vain pääse alkuun. En tiedä estääkö siinä laiskuus, väsymys vai pelko. Epäonnistumisen pelko kun on koko ajan läsnä. Tai sitten  vain kirjoitan jo työkseni muuten, niin palo ei ole riittävän suuri.

Edellisestä kirjastani on aikaa neljä vuotta, enkä tiedä, odottaako kukaan edes uutta. Uskoa lahjoihinsa voi olla joskus vaikea ylläpitää, kun lopullista läpimurtoa ei ole koskaan tullut. Olen menestynyt vähintään kohtuullisesti journalistina, mutta muuten en. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö tämä kaivelisi.

Kirjat ja sanat ovat olleet elämässäni aina läsnä. Perheessäni luettiin sanomalehtiä, kirjoja, kaikkea mahdollista. Sellainen ei välttämättä ole itsestäänselvyys tänä päivänä. Muistan, että ekalla luokalla opettaja luki meille kirjaa silloin tällöin tunnilla. Ei taitaisi sellaistakaan enää olla. Rauhoittavaa se oli. Niin ja kuuli taas tarinoita.

Luin valtavasti ennen. Nyt saatan lukea ajoittain paljon ja sitten on taas kausia, etten lue mitään. Kai tekstille on käynyt niin kuin kuvillekin. Liikaa ja liikaa joka puolella. Miten minun tekstini poikkeaisi mistään, mitä on jo kirjoitettu. Kun ei edes ole lainkaan varmaa, että sitä kukaan haluaisi julkaista.

Joskus kannattaa vain lakata haluamasta jotain ja sitten asiat toteutuvat, jos ylipäätään ovat toteutuakseen.

Kun kuvista katosi taika (ehkä julkkiksilta ja hetkiltäkin)

Oletteko miettineet koskaan, miksi nykyään on joillakin vimma ottaa kuva yhdessä kaikkien ihmisten kanssa, jonka he tapaavat. Varsinkin, jos kyseessä on julkkis tai muuten merkittävä persoona.

Joku kuninkaallinen sanoi taannoin, taisi olla prinsessa Anne, että pysähtyy mielellään juttelemaan kasvokkain kansan kanssa, mutta kieltäytyy siitä, että häntä vaaditaan selfieihin ilman, että edes halutaan muutamaa sanaa vaihtaa. Ja tungetaan kännykkäkamera päin naamaa.

Hän totesi vielä, että ihmiset ajattelevat nykyään, että ikäänkuin kohtaamista ei olisi koskaan ollutkaan, jos siitä ei ole kuvaa. Ja sehän täytyy tietenkin ehdottomasti laittaa jonnekin sosiaaliseen mediaan, koska jos kuvaa ei nykyään jaa kaikille, kohtaamista ei ole koskaan tapahtunutkaan.

Eilen ja tänään olen seurannut Yö-pomo Olli Lindholmin poismenon jälkeistä kuvahysteriaa. Lähes jokainen kynnelle kykenevä julkkis julkaisee sosiaalisessa mediassa yhteisselfien Lindholmin kanssa ja ylistää, kuinka kaipaa hyvää ystäväänsä.

No, jos minun hyvä ystäväni kuolisi, niin viimeinen ajatukseni olisi samana päivänä päivittää meistä yhteiskuva sosiaaliseen mediaan ja kerätä tykkäyksiä ja seuraajia sosiaaliseen mediaani.

Sosiaalisen median myötä kuvilta on kadonnut arvo. Ne ovat kertakäyttökamaa. Jonkinlaista narsismin ja epätoivoisen huomion saannin välimuotoa pahimmillaan joidenkin julkkisten kohdalla varsinkin.

Ei sillä, ettenkö niitä itsekin laittaisi (kuvia) sosiaaliseen mediaan, harvoin itsestäni, mutta en ainakaan ole perse pystyssä ja puolialastomana poseeraamassa Instagramissa ja valita sitten, että saan törkyviestejä.

Tai jahtaa julkkiksia vaan sen takia, että pääsisin samaan kuvaan heidän kanssaan. Vaikka moni toki mielellään myös suostuu kuviin, koska saa näin ilmaista mainostilaa projekteilleen ihmisten mielissä ja sosiaalisessa mediassa.

Taikahan kuvilta on kadonnut, kuten olen tainnut joskus kirjoittaa. Hetkiltä taika on kadonnut tyystin, koska hetken ikuistaminen kuviin on nykyään se tärkein.

Miksi Suomi ei rakasta vanhuksiaan?

Varmaankin jo 30 vuotta Suomessa on pohdittu, miksi vanhustenhuolto ei tunnu toimivan. Ei Suomessa vamnhukset kaduilla asu, vaikka puutteita on. Vanhustenhuolto on ollut ikuisuusongelma, jota vaaleja ennen hehkutetaan, mutta vaalien jälkeen tilanne säilyy ennallaan.

Viime viikolla leimahti keskustelu käyntiin jälleen kerran vanhustenhuollon tilasta, kun yksityisen  Esperi Caren hoivakodissa paljastui vakavia puutteita. Muissakin yksityisissä hoivakodeissa on ollut ongelmia, sillä raha ratkaisee. Jostain ne voitot on saatava.

Seurasinkin tätä tilannetta aitiopaikalta, sillä tällä hetkellä työskentelen erään hoiva-alalla toimivan ammattiliiton toimittajana. Mielipiteet täällä ovat toki aina ja ikuisesti omiani. Mutta hoitajien kertomukset ovat karua kertomaa. Ei kukaan jaksa loputtomiin venyä, varsinkaan jos työnantaja ei veny ja arvosta työntekijöitään.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että hoitajien riittävä määrä vanhainkodeissa turvataan, mikäli vaalien jälkeen ei syödda sanoja, niin kuin ennenkin on tehty. Jos näin tapahtuisi, että hoitajia on riittävästi, se oli valtava edistysaskel.

Jari Sarasvuo puhui moraalin rappeutumisesta, joka ulottuu siihenkin, ettei vanhuksista huolehdita. Itse kokisin kyllä, että heitä ei arvosteta. Ainakaan minun elinaikanani vanhuksia ei ole arvostettu. Pikemminkin heidät on koettu ajastaan tipahtaneina taakkoina, jotka eivät hallitse tietotekniikkaa ja vievät muutenkin nuorempien aikaa ja resursseja.

Suomessa ei ole aitoa vanhusten arvostamisen kulttuuria. Siinä ehkä se suurin syy, miksi vanhusten elämä on siinä jamassa missä on. Sotaveteraaneja arvostetaan paljonkin, mutta siinä se sitten on.

Monissa muissa kulttuureissa vanhukset ovat arvostettuja yhteisön jäseniä, joiden mielipidettä kysytään ja heitä kuunnellaan.

Nytkään käynnissä olevassa keskustelussa en muista lukeneeni yhtään ainutta vanhuksen haastattelua. Mitä hän haluaisi nyt, ennen kuin ei enää pysty tahtoaan ilmaisemaan. Eipä tullut minullekaan mieleen, vaikka olen aiheesta kirjoittanut. Siinä voin itsekin mennä itseeni. Meidän pitäisi kaikkien oppia arvostamaan enemmän vanhuksia.

Runo Matti Nykäsen kuolemasta

Sinun piti kuolla jo monta kertaa aiemmin.
Selvisit pienistä kuolemista monta kertaa.
Tästä viimeisemmästä et.
Sinua ei saatu enää hengittämään.
Kuolit kotonasi, vaikka jotkut odottivat kapakkaa.
Toimittajat olivat kotonasi kuolemaasi seuraavana päivänä.
Liputuskin tilattiin.
Kuolemastasi kerrotaan tarkkuudella millä elämästäsikin.
Sinua kuten meitä muitakin rakastetaan eniten kuoleman jälkeen.
Silloin kun olit syvissämmässä kuopassa olit yksin.
Pikkupoikana hyväksikäyttäjien maailmassa.
Mitalisi myyneenä.
Sinä kuuluit Suomen kansalle.
Se rakasti sinua enemmän kuin virheitä omassa itsessään.
Kuolemantakaakin tiedät, että sinusta kirjoitetaan.
Jokainen on ottanut sinusta osansa.
Jokainen on kirjoittanut sinusta osansa.
Olit Nykäsen Matti.
Osa kansaa.
Viisi vaimoa ja yksi kihlattu.
Sinusta kaikilla oli mielipide.
Sinulle elämä oli kiusaus ja kunnia.
Elämä ei ole aina ihmisen parasta aikaa.
Parempi kuitenkin kuin kuolema.
Sinua muistellaan aikasi.
Sitten on jonkun muun vuoro kuolla.