Murheen solidaarisuus

Kuumuus. Jos uskoisi lopun aikoihin, sen täytyisi tuntua tältä. Paahtava kuumuus päivästä toiseen ja loppua ei näy. Ajatustoiminta on ajoittain vähän heikoilla. Minä kun en kuulu niihin ihmisiin, jotka nauttisivat helteistä. Lähinnä sinnittelen ja yritän tehdä työt, joita saan. Terassilla käynti vain pahentaisi kärsimystä.

Yksi artikkeli minulla jäi tässä yksi päivä mieleen. Se kertoi naisesta, joka kärsii niin kovasta hylkäämisen pelosta, että se tekee hänet kirjaimellisesti sairaaksi. Eipä ihme, että hän eleli elämäänsä yksin. Ihan sen takia jo, että tapaisi jonkun, niin pelkää jo niin paljon, että menettää ihmisen elämästään.

No kukapa haluaisi tulla hylätyksi elämässään. Itse olen sitä herkkua saanut maistaa monesti elämässään ja yhtä katkeralta ja karvaalta se tuntuu joka kerta. Onneksi usein vuodessa ja parissa ihminen unohtuu.

Ja eihän sellainen ihminen ole säilyttämisen arvoinen elämässä, jos hän hylkää. Vaikka sydän hylkäämisen hetkellä luuleekin, ettei tule toimeen ilman sitä toista ihmistä, niin kyllä sitä vain tulee.

Joseph Brodsky kirjoitti joskus, että hän tuntee yksin murheen kanssa solidaarisuutta, mutta niin kauan kuin suu ei ole täynnä savea, siitä tulee kuulumaan pelkkää kiitollisuutta. Niinkin voisi elämästä ajatella.

Murhe koskettaa kaikkia joskus. Kukaan ei siltä säästy. Osa ei vain kuuntele murhettaan. Silloin se ei myöskään kasvata tai katkeroita. Murhe voi asua sisällä koko elämän koskaan lähtemättä pois. Mutta ei se välttämättä estä koko elämää. Eikä murhe täytä kaikkea.

He pakenivat metsään

Katselin erään dokumentin. Se kertoi 1980-luvulla metsiin eristäytyneistä Vietnamin sodan veteraaneista. He olivat päättäneet jättää taakseen kaupungin, ystävät ja perheensä ja elivät lähes erakkoina metsässä kuka missäkin mörskässä. Osan heistä olivat muut hylänneet, kun eivät enää jaksaneet.

Sanomattakin lienee selvää, että moni heistä kärsi eriasteisista traumoista vielä vuosikymmenen jälkeen sodasta. He eivät päässeet muistoistaan irti ja osa jopa piti niistä kiinni viimeiseen asti, eikä edes halunnut kuulua ympäröivään yhteiskuntaan. Sinänsä mielenkiintoinen dilemma. Yhteiskunta lähettää sotaan, mutta pesee sen jälkeen kätensä niistä, jotka eivät palattuaan solahda mukavasti mihinkään virkaan. Näin ainakin ennen.

Olisi kiva tietää, kuinka moni noista miehistä on vielä elossa ja mitä heille kuuluu nyt. Yritin etsiä tietoa, mutta en löytänyt.

Itseäni kiehtoo ajatus myös siitä, että jättäisi hyvästit koko yhteiskunnalle ja painuisi elämään yksin jonnekin. Opettelisi huolehtimaan itsestään. Aika vähällä ihminen selviää loppujen lopuksi. Itse taidan olla kuitenkin liian sosiaalinen moiseen radikaaliin ratkaisuun. Se on tietysti eriasia, jos kokee jonkinlaisen valaistumisen ja järkkymisen, että oma elämä mullistuisi, mitä se on tosin viime vuosinakin jo tehnyt.

Itsensä kanssa on helpompi elää yksin perämetsissä. Missään se ei ole vaikeampaa kuin kaupungissa. Ja missään ei myöskään ole niin yksin kuin kaupungissa, jos on yksin. En voi väittää olevani luontoihminen, vielä vähemmän selviytyjä luonnossa, mutta kyllä luonnossa kuulee itseään vain paremmin kuin kerrostalokaksiossa Helsingissä.

Jokainen ihminen lähtökohtaisesti taitaa ajatella, että täysin yksin ei voi pärjätä. Se on ehkä sitä pelkoa siitä, että jää yksin. Mutta jos jää vapaaehtoisesti yksin, niin silloin ei ole yksin. Luulen.

Harmaat selviytyjät (runo)

Kaksi harmaata lokinpoikaa harmaalla asvaltilla.
Ne kerjäävät ruokaa vanhemmiltaan,
niiltä,  jotka liitelevät taivaalla:
varastelevat turisteilta voileipiä,
syövät humalaisten oksennukset.

Lokinpoikien ääni on vielä kaunis.
Sen on tarkoituskin houkuttaa auttamaan.
Myöhemmin rääyntä tekee niistäkin
niin rumia,
ettei niitä haluta suojella,
ja niistä halutaan eroon.

Minä niitä lokinpoikia katselen.
Kohta ne eivät ole harmaita.
Ne oppivat miten Helsingissä selviydytään.
Paremmin ne pärjäävät kuin moni muu.
Ne, jotka pysyvät harmaina koko ikänsä.