Uutisia, uutisia (sairaan vaativat isät)

Jotkut uutiset koskettavat. Ennen Pietariin lähtöäni otsikoihin nousi Herlinien perhedynastian Pekka Herlinin elämäkerta. Lapset olivat antaneet kirjaan sekä myöhemmin medialle vähemmän mairittelevia lausuntoja isästään.

Yksi Pekka Herlinin pojista olisi jopa toivonut isänsä kuohittavan. Sinänsä kunnioitettavaa, että rehellisyyttä löytyi, vaikka en ole koskaan pitänyt kuolleiden ruoskimisesta.

Kun puhutaan sellaisesta omaisuudesta, mikä Herlineillä on, lienee ymmärrettävää, jos sisarusten välit menevät poikki yhden saadessa kaiken. Tosin käsittääkseni muutkaan Herlinit vallan saaneen Antti Herlinin lisäksi eivät ole tyhjätaskuja.

Herlinien taru on kuin oppikirjasta. Kuinka raha ja valta ei tuo onnea ja kuinka onneton elämä jatkuu, kun vastoin tahtoaan joutuu imperiumin johtajaksi. Käsittääkseni johtoon ei alunperin halunnut Pekka Herlinkään. Päätti sitten jatkaa pahaa oloaan eteenpäin, joka on varsin suomalaista. Täällä huonon olon ketjuja ei haluta tai pystytä katkaisemaan.

Herlinien taru on myös kertomus siitä, kuinka vaativa ja onneton isä voi tuhota koko perheen elämän. Suomessa näitä isejä riittää, vaikka ei imperiumia omaisikaan. Isä voi rakentaa perheellen ulkoisen onnen, mutta rautaista tahtoa tai ymmärrystä ei riitä enää omalle perheelleen. Läheisten arvoa mitataan sen mukaan, elääkö isänsä vai omaan unelmaa.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------

Isä-aiheeseen liittyen. En yleensä mainosta suoraan blogissani, mutta nyt on pakko. Jos satutte liikkumaan Karjaan seuduilla, siellä on valokuvanäyttely Isyydestä. Tästä lisätietoa.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Estonian uppoamisesta on viisitoista vuotta. Tämä viimeinen radiokeskustelu herättää tunteita vieläkin.
-----------------------------------------------------------------------------

Pietarin reissuni aikana oli kieleemme onnistunut pujahtamaan myös uusi käsite. Puumilla tarkoitetaan plus 45 naisia, jotka seurustelevat nuorten miesten kanssa. Minusta tuo puuma käsite on hieman hassu ja rumakin. Epäilisinpä, että varsinkin kauniilla tuon ikäisillä naisilla riittää vientiä nuorten miesten keskuudessa muutenkin.

-------------------------------------------------------------------------------------------

Viime aikoina olen seurannut kahden eri ennen niin hyvän asian alasmenoa. Big Brother on tätä nykyä tylsä ja väkisin väännetyn oloinen. Lopetettaisiin koko sarja, kun sitä vielä joku katsoo. Uuvuttava ja typerä Paratiisi ja Slummi -venkoilu jatkuu viikosta toiseen. Ja kun mitään muuta ei keksitä, niin taloon pistetään uutta porukkaa sisään ja joidenkin naurettavien sääntörikkomusten takia ulos. Ja kun heterot ovat tylsiä kuin mitkä, lampataan taloon sisään ja ulos homoja, ikään kuin he olisivat jotain sirkuseläimiä.

Helsingin Sanomien Nyt-liite on vain haamu entisestään. Koko lehdessä ei yksinkertaisesti ole mitään luettavaa. 90-luvun puolivälissä se oli raikas tuulahdus, mutta tuntuu, että samassa genressä kilpailevat vastaavat lehdet ovat ajaneet Nyt-liitteen ohitse. Jotain tarttis tehrä tai kohta ilmoitan, että en ota sitä liitettä enää vastaan. Tai ainakaan maksa siitä.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Paikallislehdessämme Vantaan Sanomissa oli muuten juttu jonkun lautakunnan varajäsenestä (sinänsä jo absurdia jutuksi asti), joka oli poseerannut netissä alasti. Mutta eivätkö poliitikot muutenkin riisu itsensä alastomaksi elämästään juorulehdissä kertoessaan? Paitsi tietenkin vaalirahoituksesta sun muusta p.....sta.

Vaatekaappiini ilmestyi aito ja alkuperäinen Korso-paita.

No, tässä Anna Puuta teille kuunneltavaksi.

Sielu lepää Dostojevskin vieressä

Olo on väsynyt, eikä se johdu vain liiasta vodkasta ja Baltika-oluesta. Pietarista kerrotut ylisanat eivät ole ylisanoja. Ylitsepursuava oli kaupunki pojalle, joka ei ole ennen käynyt miljoonakaupungissa. Neljän päivän reissulla ehti nähdä pintaraapaisun kaupungista, mutta jotain sentään. Koska Pietari on omalla tavallaan sekalainen kokoelma kaikkea, niin taitavat olla nämä muistiinpanonikin.

Jo Pietarin liikenne riittää lamauttamaan. Hotellistamme hotelli Moskvasta saimme seurata autojen, trollikoiden ja raitiovaunujen virtaa Nevski Prospektille päivin ja öin. Paitsi silloin kun sillat nostettiin muutama tunniksi yöllä ylös. Mutta jotain maagista liikenteen seuraamisessa oli. Saatoin seurata ikkunasta sitä minuuttitolkulla. Maagista kaupungissa on muutenkin. Osin lamauttavaa, osin innostavaa. En osaa selittää. Minuun vetoaa ehkä venäläinen fatalismi ja herkkyys.

Suomalaiset peloteltiin Pietarin taskuvarkaista ennen matkaa jo säikyiksi, mutta itse en heidän uhrikseen joutunut, kenties ehkä sattumalta, sillä käytimme metroa liikkumiseen. Se on ainoa järkevä tapa mielestäni liikkua Pietarin keskustassa, vaikka tungoksessa on helppoa päästä omaisuudestaan.

Yksi mielenkiintoinen tapa pietarilaisilla oli, Pietarissa kävellään avoimesti kaljapullo kädessä kadulla. Suomessa siinä vaiheessa tulisi leimatuksi pahemman sortin juopoksi. Pietarissa ei tuntunut olevan juuri lainkaan lihavia ihmisiä ja aika suomalaisen näköisiltä vaikuttivat. Tosin varsinkin pietarilaisnaiset tuntuivat näykkivän ruokaansa. Reppanamiesten aika taitaa olla Venäjällä ohi, sillä nuoret miehet olivat hyvinpukeutuneita naisista puhumattakaan. Tukkamuoti tuntui nuorilla miehillä olevan mallia kevyt takatukka.

Kerjäläisiäkin näkyi, mutta pääkaduilla oli siistiä, tosin sivukaduilla meno nopeasti muuttui. Limusiineja näkyi, mutta paljon vanhan kunnon Ladojakin. Tuntui, että Pietarissa hieman rumemmillakin miehillä oli kauniit naiset, Suomessahan sellainen on sula mahdottomuus. Tupakoitsijoille Pietari avaa mahdollisuuden tuntea itsensä ihmiseksi, sillä Venäjällä tupakkalait eivät ole vielä kantautuneet.

Itseltänikin kysyttiin useamman kerran jotain sen verran paikallisen oloinen ilmeisesti olin, joskus ymmärsin, joskus en. Mutta yrityksiini suhtauduttiin hyväntahtoisen kunnioitettavasti. Kerran sanoin haluavani maksaa, mutta tajusin hetken päästä, että sanoin venäjäksi haluavani itkeä. Tilannehuumoria ja ehkä vielä tottakin.

Mutta palvelukulttuuri ei ollut neuvostoaikaista, mitä nyt metron lipunmyyjämummoilla ja muilla arvonsatuntevilla virkamiehillä. Rajavartijanaisilta ei juuri hymyä herunut ja rajabyrokratia väsytti. Ihme on, jos se suunnitelma päästä Helsingistä Pietariin kolmessa ja puolessa tunnissa joskus toteutuu. Miliiseihin ei onneksi tullut tarkemmin tutustuttua, joka aamu pitivät ratsiaa hotellin edessä ja tuntuivat aina pysäyttelevän hienoimmat autot.

Mutta paikallisten kanssa ei hermo mennyt, vasta paluumatkalla teini-ikäisten keski-ikäisten naisten kikattaessa takana koko matkan. Onneksi konduktöörinä oli vallan mainio stand-up-koomikko. VR saisi maksaa hänelle extrapalkkaa. Sen sijaan liian pienistä ravintolavaunuista miinusta. Istuminen siellä oli sula mahdottomuus. Pietarissa kävi näemmä samaanaikaan julkkiksiakin. Juha Veijonen tepasteli junaan hieman jälkeeni.

Ai niin, hotellin siivooja jopa viikkasi pyjamanikin, mikä on minulle suurin kohteliaisuuden osoitus. Tippiä jätinkin runsaasti. Suomalaisten kitinä raivostutti myös, en edelleenkään ymmärrä, miksi pitäisi matkustaa, jos kaikki on kerran Suomessa paremmin. Hauskin oli moite hissien hitaudesta, hotellissa kun oli Koneen hissit.

No, jatketaan...

Tässä sitä poseerataan itsensä Puskinin patsaan juurella Puskinin kotimuseon pihassa. Ehkä jonain päivänä -runoilija mestarin opissa. Valitettavasti sisällä ei saanut kuvata, mutta suosittelen museota. Jo hienon audio-opastuksen takia. Pietarissa miehillä kuuluu olla mustat nahkatakit, niinpä olen sonnustautunut niin kuin pitääkin.

Viipuri tuntui ankealta paikalta ainakin junasta nähtynä.

Vauhtilada.

Jotkut kaipaavat yhä Neuvostoliittoa. Neukkukamaa ei oikein löytynyt. Ainakaa aitoa. CCCP-paita sentään sekä Dom Knigasta Majakovskin alkukielinen runokokoelma.

Pahempi kuin Pekka Herlin. Pietari Suuri toruu poikaansa, ennen kuin kertoman mukaan tapatti hänet heikkoutensa takia. Tämä oli muistaakseni jonkin taidemuseon ulkoseinässä.

Metroon menossa.

Kulkukissojen kohtaaminen. Yksi hellyttävä kulkukoira oli erään hautausmaa-luostarin sisäänkäynnissä, sinne oli muutkin elämän kerjäläiset hakeutuneet lähimmäisen rakkauden toivossa.

Nukuttaisiko? Rekonstuoitu vankiselli Pietari-Paavalin linnoituksesta.

Sputnikin näköiskappale avaruus- ja rakettitekniikan museosta Pietari-Paavalin linnoituksessa. Suosittelen. Pahus soikoon siellä olisi ollut kuulemma kauppa, jota en löytänyt.

Pietari on Romanovien kaupunki ja heidän muistonsa voi aistia. Joskin oli tuntui tukalalta, kun ajattelee, että luut lepäävät vain tuollaisen marmoriarkun sisällä. Muistaakseni tässä on Aleksanteri III:en puoliso Maria, joka pääsi vihdoin lepäämään miehensä viereen jokin aika sitten.

Näkymää öiselle Nevalle. Neva on jokena jättiläinen minulle, joka pidin Kymijokea Amazonina.

Nevski Prospekt ei nuku koskaan.

Mikäs muukaan voisi Pietarista löytyä kuin Prisma.

Venäläistä lähiötunnelmaa. Asemia oltiin selvästi kunnostettu.

Lisää kuvia Pietarin reissusta löydätte kuvasivuiltani.

Ja vielä vähän vanhaa kunnon Alla Pugatsovaa kuunneltavaksi.

Heimolaisuutta ja venäjän opiskelua

Teeveestä alkoi sinänsä mallikelpoinen sarja heimolaisuudesta. Ei, tällä kertaa ei kyse ole romaneista, vaan sarjassa vieraillaan erilaisten yhteisöjen parissa erään valokuvaajan voimin. Ekassa jaksossa oltiin bodareitten parissa ja täytyy myöntää, että joko sarjan tekivät ovat löytäneet maan sympaattisimmat bodarit tai bodareista on yleisesti vallalla väärä käsitys.



Ja tottahan tuo on. Me ihmiset luokittelemme toisemme viiteryhmän mukaan. Bodarit ovat dopattuja sekopäitä ja jehovat hihhuleita. Niin varmasti onkin osassa tapauksia, mutta ryhmän sisällä löytyy ihmistä jokalähtöön. Sitä mukaan kun suomalaiset ovat tulleet avarakatseisimmaksi, myös heimot ovat lisääntyneet. Kuka olisi voinut kuvitella harekrisnoja kekkossuomeen? Mutta tämähän koskee tietenkin pääosin pääkaupunkiseutua. Muu Suomi taitaa olla asia erikseen.



Ihmiselle on tärkeätä kuulua johonkin ryhmään. Sen todistavat jo useat tutkimukset. Tai ainakin ihmisen täytyy tietää, että hänet hyväksytään johonkin heimoon. On osa jotain isompaa, me. Helpottaahan se, kun voi uskoa yhteen elämäntapaan niistä lukemattomista.



Mutta me mihinkään heimoon kuulumattomat ehkä pelkäämmekin heimolaisia siksi, että heillä on vahva usko omaan heimoonsa. Meidän heimopakanoiden kun on vaikea uskoa mihinkään sumeilematta. Kuten olen useasti sanonut, minulta puuttuu kyky elää heimossa. Yritetty on. Minulle ovat vain kaikkien heimojen uskomukset ja pyhät asiat rapistuneet varsin pian. Löydän kaikesta ihmisen mentävän aukon, jolle en löydä heimoista todistusvoimaa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Olen viikonlopusta lähtien palautellut mieleen venäjän kieltä kera pullean sanakirjan. Ihmismieli on kiehtova. Se voi unohtaa jonkin asian lähes tyystin, mutta kun hermostoratoja palauttelee, alkaa sanoja pulputa mieleen. Näin minulle kävi venäjän kanssa. Mielenkiintoista kyllä, mieleen palautui ikivanhat ala-asteen venäjän kirjat. Niille kirjoille olisi kyllä ollut nyt käyttöä. Opettajatkin palasivat mieleen. En muistanut kun viimeisen nimeltä. Koulun kielenopiskelu tuntui olevan pelkkää kielioppia ja tappoi silloin minun kiinnostukseni venäjän kieleen.



Innostukseni ylipäätään mihinkään kieleen on onneksi vihdoin palannut. Olen siitä iloinen. Toivotaan, että Pietarin reissusta tulee mahtava, ettei innostus lopahda. Haluaisin lukea vielä venäläistä kirjallisuutta alkukielellä.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Olen tällä hetkellä uutistapahtumien keskipisteessä. Kurdit ovat mielenosoittaneet naapurini Tikkurilan poliisitalon edessä jo toista päivää. Tosin jäljellä on enää muutama sitkeä. Ja kuten kuvasta näkyy, ainoa kiinnostunut on paikalle pysähtynyt mummeli. Suurin osa mielenosoittajista tyytyi eilen virkamiesmielenosoitukseen ja laittoivat pillit pussiin jo illan pimetessä. Yksi meinasi ajaa päälleni katumaasturilla porhaltaessaan paikalta pois. Suomi ei toden totta ole rajujen mielenilmausten maa.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Vähän vielä huumoria. Nasu-raukka on joutunut kohtaamaan sikainfluenssan ennakkoluulot henkilökohtaisesti.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jos muualla tupakoitsijat tupruttelevat tukalasti tuhkan seassa, niin näin mukavat tilat bongasin Eduskunnan Pikkuparlamentista. Kyllä siinä kelpaa tupakkaringin naureskella.

---------------------------------------------------------------------------------------------

Erään elokuvan trailerin tunnarina oli tämä Nirvanan Something in the way -biisi. Muistui mieleen, että miten hyvä lauluntekijä Kurt Cobain parhaimmillaan oli. Ainahan sitä on jotain onnen ja antaumuksen tiellä.



Ja jos tämä Tommi Läntisen Kevät ja Minä -biisi ei saa syysmyrskyissä hymyilemään, niin sydämen täytyy olla kuollut. Mihin Tommi on muuten kadonnut, en ole aikoihin kuullut hänestä mitään?



Mutta nyt vaikenen loppuviikoksi ja sukellan Pyhän Pietarin tarinoihin.

Vantaan ydintä etsimässä: Myyrmäki

Vantaalla on keksitty erinomainen keino kaupunkilaisille oppia uutta kotiseudustaan. Länsi-Vantaan maita ja mantuja pääsee kartoittamaan Kaupunkipolku-kirjasella, joka toimii nimensä mukaisesti. Opas taisi olla turhankin nurkkakuntainen, sillä onnistuimme eksymään Neiti A:n kanssa sellaisessakin kyläpahasessa kuin Myyrmäki. Itä-Vantaalle ei vastaavia oppaita valitettavasti ole vielä valmistunut, mutta toisaalta Itä-Vantaa on minulle entuudestaan tutumpaa.



Hieno keksintö kuitenkin, arkipäiväisen näköisellä omalla kotikylällä saattaa olla mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan. Kunnianhimoinen tavoitteeni on kiertää kaikki Vantaan kaupunkipolut. Siinä onkin tekemistä, sillä niitä on runsaasti. Ja kiirekin on, kaupunki kuin muuttuu alituiseen, eikä sitä tiedä, onko Vantaata olemassakaan muutaman vuoden päästä. Kylät pysyvät silti, vaikka rajat muuttuvat. Mutta ensimmäisenä Myyrmäkeen.

Tästä mäkipahasesta Myyrmäki on saanut nimensä ruotsinkielisestä alkunimestään Myrbacka.

Myyrmäen kirkko. Se on saanut oppaan mukaan vaikutteita saksalaisista barokkikirkoista. Tästä kulmasta katsottuna se näyttää lähinnä meluvallilta.

Louhelan asema henkii aikaansa. 70-lukua. Liekö sitä remontoitukaan sen jälkeen. Tässä risteyksessä muuten monet autokoululaiset vapisevat inssiajossa, sillä reitti kulkee useimmiten tästä.

Toteemipaaluja lasten- ja nuorten kulttuurikeskus Toteemin edessä.

Näissä Myyrmäenraitin kerrostaloissa on Neiti A:n mukaan neuvostoajan kaikua.

Legendaarinen Allun Grilli löytyy nykyisin Myyrmäestä. Sehän oli se Mika Häkkisen ensimmäinen sponsori.

Myyrmäenraitissa on karua jylhyyttä. 70-luvun suurista suunnitelmista edes jotkut toteutuivat.

Myyrmannin tuntevatkin kaikki viimeistään Myyrmannin pommin jälkeen. Tiesittekö muuten, että sen sisätilat on suunniteltu muistuttamaan vanhan ajan pitkää kirkkoa? Muistan kun aikanaan Myyrmannin valmistuessa sitä haukuttiin mastodontiksi. Nythän se on vikisevä hiiri esim. Jumboon verrattuna.

Vanha terveysasema odottaa purkajaansa. Onneksi tässä talorumiluksessa toimii sentään vielä köyhien ruoka-apu.

Uudempaa rakennuskantaa Kilterinmäeltä. Tässä talossa voisin  viihtyä.

Rakennus on nimensä mukainen - Colosseum. Täällä on pääkaupunkiseudun yhteinen verotoimisto. Kyllä tämän jättiläisen edessä pieni ihminen tajuaa pienuutensa ikään kuin goottilaiskirkoissa herran edessä.

Näkymä Mätäojalle tehtyyn Ankkalampeen. En tiedä, onko vesi ihan hyvää, kun ankat pärskivät alituiseen ja lepattavat siipiään.

Vielä Mätäojaa. Uskoisitteko, että Vantaanjoki on joskus virrannut tässä, ennen kuin vaihtoi uomaansa nykyiseen.

Myyrinpuhos Myyrmäen aseman vieressä oli joskus moderni ostari. Ihme kyllä Myyrmäessä ovat säilyneet ostarit Myyrmannista huolimatta.

Kävelymme päättyy Myyrmäen asemalle taksikuskien odotellessa pokaa. Se on suorastaan järkyttävässä kunnossa, vaikka tämä kuva ei sitä kunnolla kerrokaan. Vasemmalla näkyy hieman Suomen suurinta terveysasemaa, Myyrmäen terveysasemaa.

Ei me fabianit karkuun päästä

Vaikka harvoin tulee kehuttua kotimaista draamaa, niin nyt se on tehtävä. Kaverilta sain lainaksi dvd:n, Kymeenlakson laulu -draamasarjan. Telkusta se tuli muistaakseni viime vuonna. Sarja kertoo psykoterapeutti Fabian Djupsjöstä, joka sarjan loppua kohden on itse psyko. Syvemmällä tasolla sarja kertoo kuitenkin ihmisen tyhjyydestä ja kyvyttömyydestä päästä eroon juuristaan, epävarmuuksistaan ja kotiseudustaan.



Fabian oli pesäeroa yrittänyt tehdä menneseen jopa muuttamalla nimeään täysin tavallisesta suomalaisesta nimestä, mutta ei tietenkään onnistu. Kymenlaakso ja Kouvola eivät laske irti. Eivätkä eteenkään ihmiset, joille sisällissota on arkea viellä 2000-luvullakin. Jos Kymeenlaaksossa on tuollaista kun sarjassa, en taida ensimmäisenä katsastaa sieltä kämppää. Minusta Kouvola on kuitenkin viihtyisä kaupunki, sanotaan mitä sanotaan. Tosin armeijan lomilla Kouvolakin tuntui paratiisilta.



Herra Djupsjöstä oli alallaan tullut julkkis, mutta itse mies on tyhjä ja sanansa vielä tyhjempiä. Asiakkailleen hänellä on vain kolme neuvoa. Jätä lääkkeet, nuku ja peseydy. Tosin veikkaan että valtaosalle suomalaisia sanotaan lääkärissä yhtä auttavat sanat. Syvällä sisimmässään mies on täysin rikki, hullumpi kuin asiakkaansa, osin omaa epävarmuuttaan ja hullun sukunsa takia. Itsekin huomaa ajoittain kirjoittavansa kauniita sanoja, mutta hetken päästä miettii, uskooko itsekään mitään kirjoittamaansa.



Pirkka-Pekka Petelius näyttelee Fabianin roolin loistavasti, mutta hänen täysin rakkaudettomana äitinä loisti Ritva Oksanen. Nainen tuntui vihaavan poikaansa ja kaikkea muutakin. Poika edusti hänelle pahuutta ja epäonnistumista, ilmeisesti omaa menetettyä elämäänsä. Tuli mieleen Tony Sopranosin äiti Sopranoissa. Suku on ollut takinkääntäjä valkoisia ja punainen ympäristö vihaa Fabiania ja ivailee tämän menestystä. Voisiko suomalaisempaa olla.



Koska Fabian pelkää menettämistä eniten, on ironista, että hänen kirjansa nimi on Menetät sen, minkä haluat. Hän tapaa naisen, Karinin, jonka menettämistä hän pelkäsi eniten. Omaa mustasukkaisuuttaan ja sekopäisyyttään hän ajaa suhteen umpikujaan. Ja tappaa sitten pikaistuksissaan naisen ja terapoi linnassa tovereitaan. Ensimmäistä kertaa aidosti.

Sarja on tavoittanut oikeastaan ainoana aikamme tyhjyyden. Ja sen miten ihmiset ovat oikeasti aivan rikki, mutta kirjoittavat silti humpuukikirjoja elämänhallintaan. Jollain tasolla Fabianin menestyksekkääseen, mutta surkeaan elämään on helppo samaistua.



Harvassa paikassa Suomessa erilaisuuteen kannustetaan, ei perheen, eikä yhteiskunnan voimin. Sielu lyödään rikki, että kun menestys ehkä tulee, olet tyhjä kuori. Et pääse koskaan juuriasi pakoon ja heille olet aina se, josta ei pidetty, vaikka olisit kuningas. Et pääse koskaan pakoon, elämäsi on vanha uusista aluista huolimatta.



Kiitokset Peteliukselle ja käsikirjoittajalle, Harri Virtaselle.



Tässä pätkiä sarjasta.

--------------------------------------------------------------------------------

Jos koko ajan paisuvasta vaalirahakohusta jotain hyötyä on, niin nyt ainakin tiedetään, että emme ole Euroopan vähiten korruptoitunein maa. Suomessa korruptio on sellaista, ettei siinä edes nähdä pahaa siihen osallisten mielestä. Se on osa instituutiota. Liikemiehet sentään antavat omia rahojaan, mutta säätiöt ja ay-liike pelaavat jo muiden rahoilla. Todennäköisessä nämä vaalirahat maksavat jatkossa veronmaksajat lisääntyvänä puoluetukena.



Formulaykkösissä on pitkästä aikaa puhtia. Skandaaleja tulee tasaiseen tahtiin ja voittaja voi olla taas kuka tahansa. Ihan niin kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Teuvo, maanteiden kuningas

On vaikea löytää viikkoa, ettei lehdessä kerrottaisi useamman nuoren menehtyneen auto-onnettomuudessa. Useimmiten syynä vain tolkuton ylinopeus. Tai ajotaidot eivät vastaa nopeutta. Jokainen kun kuvittelee olevansa se maailman paras kuski.



Gösta Sundqvist-vainaa oli hänkin viisas mies. Hänen suurin lahjakkuuteensa oli ilmiöiden pukemisessa verrattomiksi ralleiksi. Aineksensa hän kuuleman mukaan saikin kiertelemällä kuuntelemassa ihmisten tarinoita ratikoissa ja kansankuppiloissa.



Göstan lukemattomia helmiä sisältävästä tuotannosta parhaimmistoon kuuluu Teuvo, maanteiden kuningas. Tuossa kappaleessa on tiivistettynä nuoren miehen ajatukset kun hän pääsee ensimmäisen Corollansa rattiin.



En tunne tilastoja, mutta olisi hyvä tietää, kuoleeko liikenteessä enemmän nuoria suhteessa kun liikennekuolemien huippuaikoina 60- ja 70-lukujen vaihteessa. Autot tuohon aikaan tuskin suojasivat paljoakaan, mutta nykyisin tuntuu, että kovassakaan vauhdissa on vaikeaa saada itseään hengiltä. Niinpä näiden nuorten täytyy ajaa todella kovaa tai sitten eivät käytä turvavöitä.



Liikenneministeri Vehviläinen ehdotti autokouluihin lisää liikennekasvatustunteja. Varsin lapsellinen ehdotus tuon tason ihmiseltä. Jokainen tietää, että nämä jannut eivät autokoulunoppeja noudata. He vain seuraavat vanhempiaan liikenteessä. Eivät nämä varttuneemmat surullisenkuuluisat Audi-miehetkään esimerkkiä liikenteessä anna. Eivät osaa käyttää vilkkua ja ohittelevat mielipuolen lailla.



Kun itse ajan pikkuvolkkarilla aiheuttaa se näissä hainmuotoisella keulalla ajavilla Audi-miehissä suurta kiukkua. Heidän on pakko päästä ohi, hinnalla millä hyvänsä. Useamman kerran olen joutunut jarruttamaan henkeni säästääkseni.

Sinänsä on hölmöä, että vain nuoret miehet syyllistetään liikenteen paholaisina, kun jokaisessa meistä asuu pieni paholainen liikenteessä. Kyllä ihan itsekin huomaa hermostuvansa heti, jos joku törttöilee edessä. Mutta ehkä liikenteessä puretaan muita turhautumia. Sitten kun tähän lisätään vallalla oleva välinpitämättömyys niin paketti on valmiina. Kokeneemmat automiehet muistavat muistuttaa, että kyllä se liikennesääntöjen noudattiminen parissa vuodessa ohi menee.

Rattikset eli rattijuopot ovat asia erikseen. Heistä on tehty poliisin työn näyteikkunoita. Ei kauaa kestä kun rattijuopon kiinniotosta lähtee tiedote medialle. Melkein kilpaillaan kuka nappasi kovimmassa kännissä ajaneen kiinni. Mutta kilpaillaanko sillä, kuinka monta ylinopeutta ajanutta jäi haaviin. Rattijuoppous on ongelma, jota ei koskaan taideta pystyä kitkemään. Niin kauan kun auton jostain saa käsiinsä. Ylinopeus on kansan keskuudessa hyväksytty huvi. Rattijuoppous ei luojan kiitos enää, vaikka siihenkin ihmiset suhtautuvat kovin eri tavoin.



On myös tolkutonta, että jotkut viitsivät ajaa korttelirallia yöt läpeensä. Minulle sen kuuntelu on jokaöinen riemu. Eikö niillä autoilla voisi mitään kehittävämpää tehdä? Mennä vaikka kuljettamaan sellaisia, joilla ei autoa ole, eivätkä muutenkaan pääse liikkumaan. Jos autolla ajosta pitää, niin siitä olisi näin ainakin hyötyä.



Vielä päättömämpiä ovat nämä mopo-tyypit, joiden jahtaamiseen poliisi on vihdoin täällä Vantaallakin aktivoitunut. He ovat suorastaan hengenvaarallisia liikenteessä. Viis veisaavat säännöistä. Minihametytöt melkeinpä pahempia niillä skoottereillaan kuin pojat. Eikä ihme, sillä mopo-kortin suorittaminen on lähinnä muodollisuus.



Myös liikennevalistus on sen tasoista, että se tehoaa lähinnä ekaluokkalaisiin. Nuorille kundeille on turhaa lässyttää liikenteen vaarallisuudesta. En tosin tiedä mikä heihin tehoaisi, kun ei tehoa kaikkiin aikuisinkaan. Nuori mies on sellainen, että mitä enemmän sitä moittii, sitä enemmän uho kasvaa.



Tosiasia on, että täysin turvallista kulkupeliä saada koskaan, niin kauan kuin ihminen niitä kuljettaa.



Kuunnelkaa vaikka Teuvoa.

-------------------------------------------------------

On huvittavaa, että samaan aikaan kun ay-liike väittää puolustavansa suomalaista työtä, se sijoittaa jäsentensä rahoja ulkomaille, kuten tapaus JHL osoittaa. Jos he eivät edes itse arvosta suomalaista työtä, niin miksi työnantajatkaan.



Työstä puheen ollen. Kiukuttavat tälläiset Paskaduunista barrikadeille -pamflettien tekijät. Ovatkohan itse sitä paskaduunia koskaan tehneetkään? Minusta mikään työ ei ole paskaduunia, vain tasan yhtä arvokasta kuin kaikkien muidenkin työ.



Irakin kenkämies on nyt vapaalla jalalla. Katsotaan, riittääkö Obaman refleksit. Tässä vielä kerran yleisön pyynnöstä se kuuluisa ohiheitto ystävämme youtuubista.

Entä jos olisi toisin?

Ihminen, kuten minäkin, miettii usein, että entä jos kaikki olisi toisin omassa elämässään? Olisin silloin ja silloin tehnyt niin? Jos olisin sen ja sen saanut, olisinko onnellisempi ja hyvivoivampi? Tällä tavalla ajattelemalla saa kokonaisen päivän kulumaan, vaikka jokainen tietää, että tälläinen pohdiskelu on turhaa. Asiat eivät ilman tekoja yleensä miksikään muutu.



Niin tai näin, joihinkin ratkaisuihin voi elämässään vaikuttaa ja joihinkin ei. Esimerkiksi kukaan ei voi valita haluaako syntyä tai minne syntyy. Valinnoista ja valmiiksi annetusta syntyy se elämän tarina.



Ajattelen itseäni, se on helpointa tässä filosofoinnissa. Entäpä jos Korson kerrostalokortteleiden sijaan olisin syntynyt hyvinkin varakkaaseen eiralaisperheeseen. Olisinko minä minä? Olisiko ajattelutapani ja vaikka suhtautuminen kanssaihmisiin sama?

Jos ns. olisin saanut kaiken valmiina, ymmärtäisinkö niitä, joiden osa ei olisi ollut yhtä onnekas. Hyvinkin voisin ymmärtää, jopa enemmän, mutta todennäköisempää etten ymmärtäisi. Nuoruuden kapinoimisvaiheessa olisin ollut vasemmistolainen radikaali, mutta päälle kolmikymppisenä vaikka isäni yrityksen tulevana johtajana. Tiedän, tämä on kliseistä. Mutta Nalle Wahlroosin elämässä totta.

Entä entäpä jos vanhempani olisivat olleet akateemisia ihmisiä? Olisinko nyt jonkin alan maisteri, niin kuin tutkimukset väittävät? Ehkä minua olisi kannustettu opiskelemaan yliopistossa enemmän, sen sijaan että olisin itseoppinut. Entä entäpä jos olisin päässyt yliopistoon sinne useamman kerran pyrittyäni. Mahdollisuuksia olisi ollut paljon enemmän elämässä.



Sitten henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Jos olisin syntynyt suosituksi ulospäinsuuntautuneeksi persoonaksi, olisiko itsetuntoni parempi. Olisin ollut elämäntaitekohdissa rohkeampi ja uskonut itseeni. Itseluottamuksesta on paljon kiinni. Jos olisin tuntenut pienestä pitäen, että minut olisi hyväksytty, olisin välttynyt monelta surulta ja epäonnistumisten aiheuttamasta tuskasta, jotka toistavat itseään juuri epäuskon vuoksi.



Entäpä jos kannustava ja välittävä ihmissuhde olisi sattunut kohdalle jo nuorella iällä, eikä vasta kolmikymppisenä. Olisin jo isä ja mitä todennäköisemmin kerran eronnut. Olisinko erilainen ihminen, jos minulla olisi lapsia? Vai osaisinko olla edes isä?



Entä sitten työ? Jos olisin töissä sanotaan vaikka pörssiyhtiössä, olisiko minulla samanlaisia arvoja ihmisten suhteen kuin nyt. Näkisinkö asiakkaat vain potentiaalisina rahastuskohteina, enkä ihmisinä, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat apua.



Mietintäkohteita olisi loputtomiin, mutta jonnekin raja on vedettävä. Minä olen vain minä. Elämässä hioutunut.

--------------------------------------------------------------------------

Kahvipöydissä Kaari Utrion "kuolemanpilleri" ajatus on herättänyt keskustelua. Utrio kun ei halua laitosvanhukseksi ja päättäisi päivänsä tuota elämänvaihetta ennen. Olen eutanasiasta jo kirjoittanut, eikä siitä sen enempää. Sanonpahan vain, että kun ihminen on terve, sen on vaikea ajatella samalla tavoin kuin kuolemansairauden edessä. Suurin osa ihmisistä haluaa uskoa parantuvansa loppuun asti. Siksi hoitotestamentin teko onkin tärkeää. Olet tavallaan tehnyt päätöksen omasta puolestasi, kun et itse pysty enää päätöstä elämästäsi tekemään. Et jää koskaan muiden armoille.



Töissä postiini tulleesta Helsingin kaupungin tiedotteesta löytyi virkamieskielen söpöin titteli: johtava leikkipuisto-ohjaaja. Voiko söpömmäksi enää muuttua.



Oulun kaupungin henkilöstölehdestä puolestaan bongasin seuraavan uutisen. Siellä on käytössä ns. henkilöstökassat, joista on mahdollista ottaa lainaa huokeammalla korolla kuin pankista. Minusta se on hieno palvelu, vaikka harva on valmis sitoutumaan saman työnantajaan palvelukseen lainan takaisinmaksun ajaksi. Julkisella puolella se on kyllä täysin mahdollista.



Nettilöytöjä: BB-Cherylin blogi. Cheryl on ilmeisesti koulun penkillä. Ja tietysti muodikas. Ja lukijoita todella paljon.



Tälläisen hauskan pilapiirroksen sain tänään sähköpostiini.



 

Viisas mies tuo herra Charles Bukowski

Kuva: Bukowski.net

Edesmennyt amerikkalaiskirjailija Charles Bukowski on yksi suurimmista kirjallista esikuvistani. Ei sen kuluneen juoppotaiteilijan myytin takia, vaikka juoppous toki oli iso osa hänen tuotantoaan. Vaan hänen purevan yhteiskuntakriittisyytensä takia. Hän oli ja on yhä yksi taitavimmista järjestelmän mielettömyyden kuvaajista. Bukowskin tuotannosta olen lukenut valtaosan suomennetuista. Viimeisimpänä Tarinoita tavallisesta hulluudesta.



Bukowski jättäytyi tahallaan pois yhteiskunnan kelkasta. Häntä ei yksinkertaisesti kiinnostanut kilpajuoksu ja menestyminen. Poikkeuksellista saksalaissyntyiselle miehelle. Nimeä hän saikin vasta varttuneella iällä, eikä taatusti kuvauksellisuutensa takia. Esivaltaviha kumpusi varmasti hänen väkivaltaisesta isästään.



Hän kuvaa kirjoissaan lähes aina enemmän tai vähemmän tuhon rajamailla liikkuvia ihmisiä. Alter egon nimi vaihtuu, mutta jokainen tietää, että ainakin jollain tasolla tarinan päähenkilö on Bukowski itse. Eikä tämä viimeinenkään lukemani Bukowski siihen poikkeusta tee.



Bukowskilla oli työpaikka siellä legendaarisessa postitoimistossa, mutta sitä paikkaa hän tunnetusti vihasi. Vielä enemmän hän vihasi mukaradikaaleja kulttuuri-ihmisiä. Heille hän oli omistanut useamman tarinan tässäkin kirjassaan. Bukowski vähät välitti ovellaan käyvistä perskärpäsistä, jotka imartelivat häntä. Mielummin hän joi kaljaa yksin kaihtimet suljettuna kuunnellen klassista musiikkia.



Tarinoita tavallisesta hulluudesta ei kyllä ole silti parhainta Bukowskia. Tarinoiden taso heittelehtii loistavasta jo Pentti Saarikosken Juomarin päiväkirjojen sekaisimpaan osioon. Onko sitten kyse ollut humalatasosta kirjoittaessa vai tietoisesta järjestelmän uhrien ärsyttämisestä, en tiedä.. Bukowskin mielestä todellisia uhreja ja epäonnistujia eivät tunnu olevan juopot ja hullut vaan ne, jotka raatavat auto- ja asuntolainojen maailmassa yrittäen saavuttaa saavuttamatonta.



Bukowski ei koskaan ole ollut suuren yleisön ykkössuosikki, lähimpänä sitä varmasti hän oli Baarikärpänen -elokuvan jälkeen 80-luvulla. Ehkä tuon tunnetuimman romaaninsa elokuvaversion siivittämänä. Mutta oma uskollinen kannattajakuntansa hänellä on. He näkevät ronskin ja törkyisten tarinoiden kielen lävitse miehen eittämättömän ajatusten mestarillisuuden. Ja loppujen lopuksi herkän miehen, joka joutui pettymään elämässä liian varhain.



Harvoin runoilija onnistuu olemaan hyvä prosaisti ja päinvastoin. Vielä vähemmän onnistuu pienoiskertomusten kirjoittaminen. Suosittelen lämpimästi kaikkia lukemaan kokoelman Bukowskin parhaista runoista. Kokoelman nimi on 234 runoa - Valitut runot 1946-1994.



Kustantajia harvemmin kehun, mutta nyt on kumarrettava kiitokseksi Sammakko-kustantamolle Bukowskin tuotannon uskollisesta julkaisusta. Enää ei tarvitse pettyä kirjakaupoissa turhaan uutta Bukowski-suomennosta etsien.



Joka tapauksessa. Viisas mies tuo herra Charles Bukowski.

--------------------------------------------------------------------------------------

Jos Bukowski oli kaukana pomojen ihailijoista, niin ei sitä ole Vasemmistonuoretkaan. Hienoa idea tämä Paljasta Pomosi- sivusto. Jos nuoret tätä kautta alkavat perätä oikeuksiaan, on sivu enemmän kuin tarpeen. Perinteinen ammattiyhdistysliike siihen tuskin yksin pystyy.



Tässä laulu elämän kolhimillekin. Popeda ja Tahdotko mut tosiaan?. Popedan olen löytänyt uudestaan, tämä biisi on yksi suosikkejani.

Suorapuheinen suomalainen?

Jokin aika sitten kävin haastattelemassa suorapuheista henkilöä. Hänen sanottiin olevan hyvä haastateltava, koskapa hän on suorapuheinen ja puhuu asioista niin kuin ne ovat. Olemme tulleet siihen pisteeseen, että suorapuheisuus on katoava hyve.

Suorapuheisuus on niin harvinaista, että itsellänikin on yhden käden sormissa laskettavissa ne kerrat, kun olen saanut painattaa ne vähänkin rohkemmat sanat. Ihmiset haluavat julkisuutta, mutta pelkäävät kuollakseen loukkaamasta ketään puhumattakaan pienimuotoisesta kohusta, joka saattaisi vain nostaa asioita keskusteluun. Jos tälläinen pääsee syntymään, vaativat he heti oikaisua ja sanojensa muuttelua.



Kukaan ei uskalla puhua enää asioista niiden oikeilla nimillä, sillä leimautumisen ja haukkumisten vaara on liian suuri. Varsinkin työelämässä ja vielä enemmän politiikassa sekä päätöksenteossa ylipäätään. Niin itsekin teen, tiedän kyllä hyvin, mistä "saan" kirjoittaa ja mistä en, vaikka kukaan ei ole koskaan kieltänytkään.



Myös media on asian huomannut useankin lehden voimin, että elämme vapaaehtoisessa mielipidevankeudessa. Hehän itse ovat sitä olleet luomassa. Ei kukaan poliitikko enää uskalla kertoa mitä mieltä oikeasti on puhumattakaan virkamiehistä, jotka jo luontaisesti ovat ylivarovaisia.



Tapaus Halla-Aho on viimeistään osoittanut, että elämme ylivarovaisessa mielipidekulttuurissa kuin aikanaan Neuvostoliiton vaikutuksen alaisena. On oltava tiettyä mieltä, koska näin on jossain päätetty. Tietyistä asioista ei yksinkertaisesti olla eri mieltä. Maahanmuuttokysymys on siitä kärkiesimerkkejä. Toinen aihe, josta ei saa olla eri mieltä ovat myös tasa-arvokysymykset samoin on laita yleisen asevelvollisuuden.



Jossain vaiheessa politiikasta ja päätöksenteosta ja julkisesta elämästä ylipäätään on tullut sanahelinää ja Pelon valtakunta, jossa hallitaan yhteisillä mielipidepakoilla. Kansan syvien riveillä ei tätä ongelmaa ole, siksi he eivät jaksa kuunnella yhdestä suusta puhumista ja äänestävät olemalla äänestämättä.



Tämä kaikki on johtanut siihen, että viimeisten tutkimusten mukaan nuorista on tullut konservatiiveja. Kun he ovat huomanneet, että vapaus onkin johtanut mielipidevankeuteen, he luonnollisesti kääntyvät vanhojen arvojen ääreen. Niillä homma on toiminut ainakin ennen.

Ja kun suomalaiset eivät enää uskalla ilmaista mielipiteitään muuta kuin nimimerkin suojasta nettikeskusteluissa, heidän ylitse voi luonnollisesti kävellä miten tahtoo. Hehän vaihtavat salamana mielipidettä siihen edulliseen, vallan ohjaamaan suuntaan, koska pelkäävät kuollakseen konflikteja. Nykyisin täytyy elää konseksuksessa, lukekaapa poliitikkojen haastatteluita. Tämä on meidän yksimielinen päätös, luette varmasti useamman kuin kerran.



Puheet suomalaisten itsepäisyydestä vallan edessä ovat lähinnä huvittavia.



Suorapuheisuus, hah...

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Juuri startanneen Diili-ohjelman ehdoton sielu on Hjallis Harkimo. Hjallikselle on turha selitellä ja mussuttaa. Hän on porvari, jota vasemmistolaiset rakastavat inhota.

Syd Barrettia pidetään yhtenä rockmaailman edesmenneistä neroista. Itse en tainnut päästä neron matkaan, sillä minusta kappaleet olivat kovin yksinkertaisia ja samasta muotista, kun kuuntelin hänen nimeään kantavan soololevynsä.



Kuolleita: Keith Floyd. Se naukkaileva tv-kokki. Floyd oli raikas tuulahdus. Nyt sliipatut tv-kokit voivat hallita vapaasti kun toisinajattelija on poissa. Patrick Swayze: Hänen pitkä taistelunsa syöpää vastaan loppui. Hän oli esimerkki siitä, miten kuoleman voi kohdata arvokkaasti. Loppuun asti.

Sellainen olet kuin työhuoneesi...

Palaamisia

Näinä päivinä olen palannut vanhaan. Yleensä ryven siinä, mutta nyt oikeasti siis palannut vanhaan, eikä onneksi palanut. Kävin ensiksi yli kahteenkymmeneen vuoteen Linnanmäellä ja sitten tein paluun vanhalle ylä-asteelleni Korson kouluun työasioissa. Molemmilla kerroilla tuntui, että miten nyt näin pääsi käymään, enhän tätä suunnitellut, kuten nykyisin aina yritän, onnistumatta. On ihmeellistä silti, miten kaikki voi tuntua tutulta vuosien jälkeen.



Linnanmäelle mennessäni ajattelin, että mitä helvettiä sitä aikuinen mies tekee huvipuistoissa kakaroiden kanssa kilpaa juoksemassa härveleissä. Ne kun ovat niin kurittomiakin. Mutta huvipuistossa oli oikeasti kivaa. Mitään periaatteellista syytä minulla ei ole boikotoida huvipuistoja, ei ollut vaan tullut aikaiseksi lähteä. Eikä vaikkapa jätkäporukan ensimmäinen aatos ole lähteä Lintsille aikaa viettämään.



Satoi, mutta riensin laitteelta toiselle. En olisi uskonut, että kykenen enää spontaaniin iloon mistään, mutta klassikkovehje vuoristorata vei mennessään. Se on niin kiehtovan vanhanaikainen, mutta toimii yhä kun mahasta ottaa mukavasti. Maailmanpyörä on toinen ikiklassikko, siitä pidin myös kovasti.



Pahimman inflaation on vuosien vieriessä kärsinyt kummitusjuna, se ei säikäytä lähellekään yhtä paljon kuin yölähijuna. Autorataankin on iskenyt ylivarovaisen ja tuomitsevan aikamme kirous. Törmäillä ei saa ja pitää ajaa kuin autokoulussa. Tylsää. Onneksi sentään ei itse tarvitse enää mittailla itseään laitteisiin mennessä, että mihin laitteeseen pääsee ja mihin ei. Se oli varsinaista luokitusta lapsena, kun ei ikinä päässyt hauskimpiin laitteisiin kun oli niin pieni.



Paremmin tietävät, ketkä ovat huvipuistotyöntekijöiden kermaa. Jarrumiehet?

Vanhalla koulullani Korson koulussa kävin thaastattelemassa sen nykyistä rehtoria. Jotenkin paluu olisi ollut maukkaampi kun joku olisi rynnännyt sanomaan, että moi Esa, muistanhan minä sinut, oletpas sinä päässyt pitkälle. Nämähän ovat näitä jokaisen vanhaan kouluunsa palaavien fantasioita.



Ketään ei kuitenkaan näkynyt tyhjällä käytävällä odottaessani rehtoria. Jotkin asiat sentään pysyvät samoina. Opettajankokoukset venyvät ja venyvät. Ja minua jännitti, ihan kuin olisin odottanut opettajainhuoneen edessä 19 vuotta sitten.



Koulua oli hieman remontoitu, mutta kyllä sen samaksi kouluksi tunnisti. Uskomatonta kyllä, kaksi opettajaa on kuulemma vieläkin talossa 90-luvun alun ajoilta. On suoranainen ihme, että joku yläasteen opettaja voi selviytyä eläkeikään asti kunnialla. Mutta vanha uskonnon opettajani Lissu oli sen kuulemma tehnyt, eläkkeelle oli jäänyt vuosi sitten. Olisin halunnut tietää, mitä kaikille muillekin opettajille on tapahtunut, mutta en ehtinyt kysellä. Pitäisi olla jokin valtakunnallinen opettajahistoriatietopankki.



Unissa olein usein ollut tuossa Korson koulussa, useimmiten teen koulussa niitä asioita, mitä olisin silloin aikanaan tehdä. Olla vapaampi sielu ja sanoa vastaan. Joissain unissani häiriköin antaumuksella tunneilla. Taidan tosiaan olla terapian tarpeessa.



Mutta todellisuudessa ei tullut minulle siis loistokasta paluuta voittajana vanhaan kouluun. On niitä elämän vaikeita asioita hyväksyä, että hyljeksitty ei palaa kuninkaana takaisin niin kuin sadussa. Vain arkisen arkipäiväisesti.



-------------------------------------------------------------------------------------------------------



BB-asukeista on tullut muuten koulujärjestelmämme heikoimpien lenkkien mittari. Uutisoinnin mukaan asukit eivät tuntuneet tietävän Tuntemattoman sotilaan olemassaolosta.... Pienemmistäkin syistä on viety uudelleenkoulutusleireille.



Tässä muuten kaikille kotibiisinikkareille eväitä varman hitin tekoon. Radioystävällinen laulu, olkaa hyvä. Varoitus, ei sovi englantia taitavien lasten kuultavaksi, kuten asiaan kuuluu varoittaa.

Sä oot charmantti...

huudahti pienessä sievässä ollut herrashenkilö Tuomarin Nurmion keikalla eilen Ryhmäteatterissa. Charmanttihan mies olikin. Ja olihan se kuuluisa janoisten huulien hioma kaljatuoppikin herraa odottamassa. Joku muu huudahti, että oot niin karismaattinen, että voit virittää kitaraa biisien välissä. Nurmion kitara onkin niin ihmeen näköinen kapistus, että ihmekös tuo, että sitä joutui virittelemään.



Ryhmäteatterin Ryhmis goes acoustic-keikkojen pitäisi olla akustisia, mutta eihän Nurmio tietenkään akustisena soittanut. Yksin veti ja wah-wah:ta polki. Tai niin ainakin luulen, minä kun en ole soittaja itse, paitsi suunsoittaja huonoina päivinä.



Tunnelma keikalla oli hyvä, mitä nyt seitsemältä illalla alkavalla keikalla voi olla. Nurmiokin ihmetteli, että kerrankin sitä saa soittaa ihmisen aikaan ja suhtkoht selvälle yleisölle.



Hyökkäsimme tietenkin eturiviin ja Helsinginkadun näyttämöllä lava on todella lähellä. Oli mainio tilaisuus tarkkailla ammattilaista tekemässä työtään. Tuskin keikka Nurmion parhaita oli, mutta kyllä mies työhönsä eläytyi. Välillä tuntui, että sen silmämunat nuljahtelivat melkein nurin niskoin. Vähän niin kuin sellaisella shamaanilla.



Rock-jermujen keikoilla muuten kuulee toisia mielenkiintoisia rock-jermuja. Takarivissä kuulin olevan herran, joka muisteli Nurmion opiskeluaikoinaan kirjoittaneen bileissä arkipäivän tapahtumia punakynällä vihkoonsa. Mutta ei saa unohtaa, että Tuomari Nurmio on ihan oikeasti suorittanut tutkinnon lakitieteestä. Oppinut mies. Ja tekstit ovat miehellä hyviä.



Biisilistalla ei tällä kertaa ollut niitä suurimpia ralleja kuin jokunen. Omaa suosikkiani Kurjuuden Kuningasta (yllättävää)  ei kuultu, mutta Lasten Mehuhetki sentään. Useamman blues-sävytteisen biisinsäkin Nurmio veti. Erityisesti niissä biiseissä minäkin meinasin vaipua shamaanin lumoihin.



Jokusen kuvankin keikalta otin. Montaa en kehdannut, kun tunnelmaan ei oikein sopinut räpsiminen ilman salamaakaan. Mutta kuvasivuiltani niitä löytyy.

Haetaan edustusvaimoa tai sille sopivaa miestä

Joltain kanavalta, en tietenkään muista miltä, alkoi sarja hylätystä edustusvaimosta, joka kokoaa elämäänsä uudelleen. Tai sitä elämää, mitä sen jälkeen on, kun mies lähti.



Sinänsä mielenkiintoinen tilanne rakentaa itsensä uudelleen, jos osaa minuutta ei ole ollut tai se on päässyt katoamaan. Mutta miten sitä pystyy itse enää rakastamaan, jos itseään on rakastettu joskus kauan sitten. Minkälaisia lapsia jatkaa elämää. Rakkaudettomuutta?



Olen aina ihmetellyt sitäkin asiaa, miksi joku suostuu elämään jonkun toisen elämän tai oikeastaan aseman vuoksi. Suostuu olemaan samanlainen kaluste, kuin antiikkiset Ming-kulhot.



Naiset ilmoittavat kaipaavansa rakkautta, mutta silti osa on valmis elämään siirrettävänä kalusteena mahtimiehen elämässä. He suorastaan hakeutuvat mahtimiesten pariin. Tuskin mahtimiehet itse joutuvat tekemään työtä palkintovaimonsa eteen.



Yleensähän edustusvaimoja on totuttu pitämään onnettominan kauniina kuorina. Epäilenpä, ettei sekään aina pidä paikkansa. Osa saattaa olla hyvinkin päämäärätietoisia ja saada elämänsä nautintoa pinnallisuudesta. Eivät kaikki tarvitse syvää ajatusta tai tunnetta.



Yleensä on myös ajateltu, että palkintovaimot vaihdetaan nuorempaan tarpeen vaatiessa. Toisaalta esim. Matti Vanhanen on löytänyt edustavan Sirkka Mertalan rinnalleen.



Missä tälläiset pariskunnat tapaavat? Seiska-lehden kutsuilla, vai onko netissä joku palsta edustusvaimon hakuun? Tekevätkö ne diilin kauneuden ja nuoruuden myymisestä sopivaan hintaan vai tietävätkö molemmat heti, mikä homman nimi on?



Epäilenpä, että edustusvaimoja kasvatetaan paremmissa piireissä samaan tyyliin kuin johtajia. Saman elintason säilyttää tekemättä mitään. Kirjallisuudessa turhautuneista edustusvaimoista on esimerkkejä yllin kyllin.Yleensä ne jossain vaiheessa hommaavat rakastajan ja kuolevat lopussa onnettomasti. Rangaistus jo muutenkin vankilalta tuntuvan elämän takia.



Syvemmin ajatellen, mitkä ihmisten motiivit ylipäätään ovat parinmuodostuksessa? Nykyisin useimmissa suhteissa on ainakin alussa kyse rakkaudesta, mutta tuo rakkaus hiipuu, paitsi joillain onnellisilla.Osa on minulle suoraan sanonut, että ei osaa olla yksin. Silloin riittää, että joku on.



Entäpä edustusmiehet, onko heitä? Madonnalla on oma Jesuksensa ja valtaosin edustusmiehet taitavatkin olla vanhempien naisten toypoikia. Tai sitten poliitikonaisten hiljaisia "rouvia".



Mutta kyllä nuoremmatkin naiset valitsevat poikaystävänsä tämän ulkoisen aseman tai ulkonäön vuoksi. Vanhemmiten ei ehkä niinkään. Tai siltä ainakin tuntuu, kun vanhempia pariskuntia seuraa.



Loppujen lopuksi edustussuhteissa on lähinnä kyse asemasta ja sen näyttämisestä. Ei tämä mikään mielet räjäyttävä uusi analyysi tietysti ole. Kysymys vaan jää, että meillä on vain yksi ihmiselämä. Miksi elää sitä sellaisen takia, mikä katoaa?

---------------------------------------------

Yritin tehdä tätä uutta onnellisuustestiä, mutta ei siitä mitään tullut. Haluan faktaa pöytään eikä mitään onnellisuuspöytiä. Olenko onnellinen vai en? Onko se niin vaikeaa olla kertomatta.

Hurmioidu!

Käydessäni Ateneumissa lämmittelemässä tulevaa Picasso-näyttelyä varten huomasin mielenkiintoisen plakaatin seinällä hurmioitumisesta. Kirjailija Stendhalin mukaan äkillinen kuvataidehurmos muistuttaa sekä musiikin aiheuttamaa hurmiota että rakastumista ensi silmäyksellä. Anna Kortelainen on kirjoittanut aiheesta nyt kirjankin. Kyseessä on ihan oikeasti diagnosoitu sairaus. Tunteethan koetaan sairaudeksi. Ainakin jos ne menevät tavallisesta poikkeavaksi.



Itse elän sellaista vaihetta elämästäni, että en hurmioidu mistään. Olen jo jonkin aikaa nappaillut nukahtamis- ja mielialalääkkeitä ja niiden tarkoitushan on tappaa suuret tunteet puoleen tai toiseen. Ihme kyllä kirjoitan enemmän kuin koskaan (paremmasta en tiedä), mutta en tiedä, kauanko materiaalia riittää, jos hurmion tunteet katoavat kokonaan. Juuri nuo samat asiat, mitkä viisas herra Stendhal mainitsi.



Mikään hurmioituja en ole ollut ennen "lääkitystäkään". Hurmion tunteet liittyivät lähinnä synkempään hurmioon. Iloinen hurmiokin muuttui yleensä piakkoin melankoliseksi hurmioksi. Hurmion tunteet liittyivät elämässä eteenpäin menoon, yleensä hurmion jälkeen kaikki lässähti kasaan siihen samaan mitä oli ennenkin. Ja se oli sitten siinä.



Ehkä haluaisinkin elää jatkuvassa hurmiossa ja siitä tipahtaminen on kova pala nieltäväksi. Tosin jatkuva hurmiokin kävi vahingolliseksi pidemmän päällä. Sen tietää ainakin, että lääkkeet tekevät ihmisestä jonkin tason zombien. Toimii niin kuin pitääkin, mutta elelee vain päivästä toiseen.



Kuvataiteesta en ole hurmioitunut hysteriaan. Gallerioissa saa harvemmin katsella maalauksia rauhassa. Minulle hurmioituminen edellyttää yksinäisyyttä. Mutta Simbergin ja Gallen-Kallelan maalausten parissa olen päässyt jo lähelle hurmiota. Musiikissa hurmiota on sitten tapahtunut runsaasti paljon. Mutta kyyneliin on saanut vain harva. Se on minulle musiikin hurmioitumista. Liikuttumista syvälle. Konserteissakin pääsee lähelle hurmiota, kollektiivista hysteriaa.

-----------------------------------------------

Päivän musiikkiraita: Christie: Yellow river. Sarjassamme kaikki tietävät biisin, mutta ei bändiä.



Eipä näytä kuluvan päivää ilman BB-uutista. Tänään Iltalehti vai oliko Ilta-Sanomat uutisoi näyttävästi, että BB:ssä paljasta seksiä. Eikö seksin kuulukin olla paljasta muaalla kuin kuvaruudussa tai julkisesti? Tuottaja oli antanut kenkää pätkän läpi päästäneelle, sanoi vielä kantavansa vastuun. Niinkö? Onko edes työlainsäädännön mukaan oikein erottaa yhdestä virheestä? Ellei kyseessä ollut sitten harjoittelija, joita tuotantoyhtiöt käyttävät häikäilemättä hyväkseen.



Beatlesistä julkaistaan Xbox-peli. Alussa vastustin näitä pelejä rahastuksena ja ihmettelin, että miksi upporikkaiden ukkojen täytyy saada vielä lisää rahaa. Mutta jos joku lapsi tai nuori innostuu maailman parhaimman bändin musiikista pelin avulla, niin hieno homma.



Suomalaisten yleisen salasana on lehtitiedon mukaan salasana. Hienoa. Muistattehan olla vielä päivittämättä virustorjunnan.



Ykköskanava uusii laadukkaan Kahden kerroksen väkeä -tv-sarjan. Jostain kumman syystä se lähetetään klo 15 iltapäivällä. Että kiitos. En tosin tiedä, jaksaisinko katsoa enää niin viipyilevää sarjaa. Onneksi televisiosta tulee sentään Shieldsin uusi kausi. Se onkin ainoa draamasarja, mitä tätä nykyä katson.

 Inhoatko ääniä?

Mr Pesonen goes to Pietari

 

Taas sitä oltaisiin matkajalalla. Matka suuntautuu taas Itä-Eurooppaan, nyt vain kovin paljon lähemmäksi, Pietariin. Tiedän, ei minulla oikeasti olisi varaa matkailla, mutta helvetti, kerran täällä eletään, ja joskus sitä on siinä kunnossa, että matka kylppäristä makuuhuoneeseen on urotyö.



Tällä kertaa matkaa on suunniteltu pitkään ja hartaasti. Pietarin matka on käynyt jo mielessä melkein vuosikymmeniä sitten Leningrad-innostukseni aikoihin, mutta nyt se sitten toteutui, kun Neiti A:kin innostui ajatuksesta. Jo matkajärjestelyt ovat olleet työn takana, matkatoimistot kun joko eivät osaa päivittää tietojaan tai varauksia tulee ja menee.



Viisumitkin ovat uusi tuttavuus, en itse ole sellaista aiemmin hankkinut. Kerran aiemmin olen ryhmän mukana käynyt Venäjällä Svetogorskissa, mutta se taisi luisua votkaturismin puolelle loppua kohden. Eikä siinä kaupungissa ollut oikeasti mitään nähtävää. Muuta kuin sievät suolan ja leivän tarjoilijattaret.



Historia kiinnostaa tietenkin aina ja Pietarissa sitä löytyy. Olen jo aiemmin avautunut intohimostani Romanov-suvun historiaan. Matkakirja neuvoi, että nyt Pietariin kannattaakin mennä, sillä siellä on sama buumi, mikä Suomessa 60- ja 70-luvulla. Eli ikävät muistot pois, tässä tapauksessa Neuvostoliitto. Mitään ei kohta ole jäljellä. Harmi sinänsä, sillä Pietarihan oli se vallankumouksen kaupunki. Moni suomalaisista muistaa Leningradin, mutta minä en tietenkään siitä mitään muista. Eikä johdu votkaturismista.

Joka tapauksessa, syyskuun lopussa on lähtö pitkäksi viikonlopuksi Pietariin. Mukaan Sibeliusjunan odotukseen tulee kuulemma saattaja, toivottavasti meitä ei sitten saateta Siperiaan asti kun olemme viestinnän edustajia molemmat. Huumoria. Huonoa sellaista.



Olen aina pitänyt venäläisestä kulttuurista ja kai mielenlaadustakin. En tiedä, odottaako minua suuri pettymys, mutta harvoin odotukset kohtaavat todellisuuden. Odotukset ovat yleensä palkittu niin, että olo on suorastaan lumoutunut. Jos Riikassakin palveluun oli totuttelemista, niin en tiedä, mitä se Pietarissa on. Mutta en sinne palveltavaksi ole menossakaan. Minua kiinnostaa kirjailijoiden Pietari, erityisesti Nikolai Gogol, joka oli vähäpätöinen virkamies, niin kuin minä itsekin.



Matkakirjat ovat tietysti jo hommattu, erinomainen Sankarimatkailija-sarja on jo sinällään viihdyttävää luettavaa. Onneksi osaan jonkin verran venäjää (toivottavasti), sillä kielen käytöstä on vuosien opiskelun jälkeen kulunut kovasti aikaa. Mitä tuhlausta, tiedän. Mutta lupaan parantaa tapani. Levydivarista löysin levyn, jossa Jevgeni Jevtusenko lausuu suosikkirunoilijani Vladimir Majakovskin runoja, joten jyhkeään tunnelmaan olisi päästävä. Ja vierailtava sitten kirjailijoiden kotimuseoissa, joita löytyy useita.



Jos tätä sattuu lukemaan kokeneita Pietarin kävijöitä, mielelläni kuulisin teidän kokemuksianne Pietarista.

---------------------------------------------

Tässä olisi autonomistajalle hauska juttu Taloussanomista, mitä auto kertoo omistajastaan. Itselläni Volkkarin kuvaus piti osittain paikkaansa. Minulla ei vain ole perhettä.

Laittamani BB-tiedote on herättänyt keskustelua paljon ja julkaistiin (tietysti muunneltuna) iltapäivälehdissäkin. Jopa Hesarissa. Sinänsä hauska huomata, miten voi vaikuttaa työssään. En kyllä olisi sentään vaatimassa ohjelman lakkautusta, niin kuin joku oli sellaisen adressin laittanut netissä liikkeelle.



En ole kukkahattusetä edes omilta elämäntavoiltani, mutta kokemuksesta voin sanoa, että juoda, polttaa ja naiskennella ehtii kyllä myöhemminkin. Säästyy paljolta murheelta. Jos nuori on epävarma itsestään, hän saattaa luulla, että tälläinen BB-tyyppi sitten minunkin täytyisi olla.



THL:ltä tuli tänään taas sähköpostia. Tutkimuksen mukaan riittämätön uni haittaa suorityskykyä. Jaa, ei kai, minä voisin kertoa asiasta enemmän jo useamman vuoden ajalta.

Tommy Tabermanin juomisestakin on riittänyt juttua. Mies ei tunnu muistavan itsekään, koska otin ja koska en. Tuskin Tommy mikään juoppo on. Miten se muuten olisi selvänä joka lauantai ruudussa? Ohjelmahan nauhoitetaan vieläpä perjantaina. Siis Uutisvuoto.



Halla-Ahon tuomiosta. Halla-Ahon tulkinta islamista ja pedofiliasta oli sinänsä asiaton ja uskomaton tohtorismiehen suusta kuultuna, mutta sinänsä on huolestuttavaa, jos yhtä uskontoa ei saa kritisoida millään lailla ilman pelkoa rasistiksi leimaamisesta tai julkisesta häpeästä. Kristinuskoahan pilkataan joka päivä. Eiköhän jumalanpilkkaoikeudenkäyntien pitäisi olla mennyttä aikaa.



Ja vielä. Ykkösen aamutv:stä kuulin, että suunnitellaan koiranomistajan ajokorttia. Se olisi todella paikallaan. On ilmiselvää, että kaikki eivät hallitse koiriaan, vaan koirat heitä.

Design-Suomi?

Yksi suomalaisten hellimmin vaalituista myyteistä on se, että Suomi olisi designin kärkimaa. Designia Suomesta. Meistä on hienoa ajatella, että näin pienestä maasta on lähtenyt niin monta suurta.



Pelkäänpä, että siihen voi tulla samanlainen kolhu Berlusconin toimesta niin kuin ruokaan ja arkkitehtuuriinkiin. Kukaan ei kiistä Iittalan tai Marimekon menestystä, vaikka Marimekolla tosin taitaa mennä nyt huonommin. Nämä ovat suomalaisia ikoneita vielä vuosikymmeniksi eteenpäin.



Mutta kuinka monta alaa seuraavallekaan tulee yhtään nuorta suunnittelijaa mieleen? Itse en saa pinnistelyjenkään jälkeen mieleen kuin ikuisen nuoren Stefan Lindforsin ja Paola Suhosen. Stefaninkin viimeinen saavutus taisi olla käyttökelvoton muovipullo sekä dildo, joka ei ainakaan ex-pornotähti Rakel Liekin mukaan edes toiminut.



Designvaatteet, kalusteet yms. eivät voi olla tavaratalohinnoissa, sen ymmärtää jokainen, mutta vaivaisiko suomalaista designiä sama elitistisyys niin kuin montaa muutakin taidemuotoa Suomessa. Marimekko, Iittala, Fiskars ja muutama muu ei ikuisuutta jaksa kannattaa mainetta. Varsinkaan kun mitään vallankumouksellista uutta ei heiltäkään ole tullut. 50- ja 70-luvun ideoiden varassa tässä tietysti mennään monessa muussakin asiassa.



Mutta ei sitä räisky ideat maailmallakaan. Ikea hallitsee miten lystää, mitähän keksivät sitten, kun joka koti on jo sisustettu Ikean tavaroilla. Siirtyvät valloittamaan maailmaa todennäköisesti retroikealla.



Ehkä design voisi löytää uutta tuulta purjeisiin, jos alkaisivat tekemään käyttökelpoisempia tavaroita, siihenhän Ikeankin menestys halvan hinnan kanssa perustuu. Esimerkiksi Marimekon jokapoika-paidasta saa pulittaa Marimekon keskustan putiikeissa yli 60 euroa. Vähän liikaa, vaikka tuote olisi kuinka kotimainen. Siinä vaiheessa suuntaan Prismaan tai Anttilaan.



----------------------------



Töissä on nyt taas ollut mielenkiintoisia hommia. Tänään kävin Ahmed Ladarsin Mämmi-kirjan palkintoseremoniossa. Kirja voitti nimittäin kansainvälisen keittokirjapalkinnon. Täytyykin olla ulkomaalta lähtöisin, että ymmärtää kotimaisen ruokaperinteen arvon. Hattua hänelle. Meillä kyllä löytää kohta ennemmin bhutanilaisen ravintolan kuin kotimaista ruokaa mielikuvituksella tarjoavan ravintolan.



Olen myös metsästämässä ekotukihenkilöitä. Saa nähdä löytyykö ensimmäistäkään. Aika harvassa paikassa on edes mahdollisuus kunnon kierrätykseen paperia lukuun ottamatta.



Jutta Urpilainen kohahdutti blogissaan toteamalla kaikkien alle 3000 euroa ansaitsevien olevan pienituloisia. Minusta hän on aivan oikeassa, jos noilla tuloilla asuu pääkaupunkiseudulla. Täällä on vaikeaa saada palkkaa riittämään, puhumattakaan että saisi sen 1 300 euroa, mikä yleensä on katsottu pienituloisuuden rajaksi.



Taas olen myös ollut nenä kirjoissa kiinni. Sain juuri luettua Robert Capan kirjan Sotakuvaaja. On niin väärin, että joku osaa kuvata ja kirjoittaa niin hyvin. Mies taisi olla hullunrohkeiden sotajournalistien kantaisä. Hän jopa hyppäsi mukaan Normandian maihinousun ensimmäiseen aaltoon. Työssään hän myös kuoli Vietnamissa. Capan kaltaisten seikkailijoiden aika taitaa rintamilla olla ohi. Ensinnäkin kaikki sodat ovat mitä  monimutkaisempia sisällissotia ja sotaa käyvät maat vaalivat julkisuuskuvaansa tarkemmin kuin Capan aikoina.

Mutta kuvata mies osasi kuin Jumala.



En ole Capa, mutta tässä syksyinen synkkyyteni. Pääsettehän tunnelmaan.

Vanhanen (Lahnanen)

En olisi uskonut näkeväni tätä päivää, mutta kyllä, tämänkin näin. Minun käy jo sääliksi rakasta pääministeriämme Matti Vanhasta alias Pekka Lahnasta. Tuon säälikynnyksen minussa laukaisi Jari Tervon kirja Koljatti. En tiedä, mitä Tervon päässä on liikkunut, mutta tuon kirjan hän olisi saanut jättää julkaisematta.

En halua sitä lukea, en ole tosin lukenut yhtäkään Tervon kirjaa. En jaksa lukea sukkeluuksia, joiden tarkoitus lienee korostaa kirjoittajansa ylivertaisuutta ja älykkyyttä. Tervo ihmetteli lehdissä, että hänen kirjastaan nousi kohu. Ikään kuin hän ei olisi osannut sitä arvata entisenä iltapäivälehden toimittajana. Jos kirjassa on mediakritiikkiä niin hyvä, vaikka ei sekään enää vallankumouksellista ole.



Tervokin taitaa olla viidenkymmenen, joten likaisen vanhan miehen tarinointi alkaa hänelläkin. Se kannattaisi vain jättää Charles Bukowskin huoleksi, joka taitaa genren parhaimmin.  Niiden sitaattien perusteella, jotka olen lukenut, kyseessä ei ole poliittinen satiiri. Kassaneidin kanssa rakastelua kauppajonossa ja teinityttöjen pitämistä pankkivankina kellarissa.

Matti Vanhanen-raukka joutui vielä hymyilemään lehtien kansisa, että huumoriahan tämä on, enhän minä tälläisestä suutu. Sinä Matti varmaan suutut paljon pienemmästäkin. Minä ainakin suuttuisin kirjasta, joka on lähellä koulukiusausta ihmisen henkilökohtaisista puutteista, kuten Hesarin kriitikko taisi kirjoittaa. Mutta yhdet kirjankannet ovat Matti Vanhaselle jo tarpeeksi harmia aiheuttaneet. Hänellä ei oikein ole varaa lisäskandaaleihin.



Matti Vanhasesta on tullut kaikkien aikojen skandaalienkäryisin presi...anteeksi pääministeri. Siihen osaan hän on joutunut osin oman hölmöyden, osin typerän lehdistön takia, joka kuvittelee, että kansa kaipaa skandaaleja. Mutta skandaalin takia hänestä pääministeri tulikin. Matti Vanhasta tituuleerattiin pääministerinuran alussa tylsäksi ihmiseksi, mutta jos kaikissa nurmijärveläisissä on yhtä paljon skandaalimunaa, niin minäkin muutan Nurmijärvelle.



Vanhasen edestä on kaatunut niin naisia kuin poliittisia ruumiita. Jopa kepulaisten "tulevaisuuden toivon" Jarmo Korhosen hän on onnistunut vetämään mukaansa lehdistön "suosikkipojaksi". Toimitusjohtajakavereistakin on seurannut vain harmia, niin törtösti he ovat tilejä puoluetoimiston kanssa vertailleet. Tosin Korhosen isontalonisäntä tyyli kerää lähinnä vain vihamiehiä. Miehessä kun ei ole hitustakaan Kekkosen karismaa, mitä hän luulee todennäköisesti itsessään olevan.



Mutta mihin Matti Vanhanen vielä meneekään? Taidan alkaa kirjoittaa hänestä laulua tai runoa, niin pääsen hänen kustannuksellaan menestyksen syrjään minäkin. Lupaan, että nuotit julkaistaan ennen laulua. Matti Vanhasesta on tullut kaikkien menestyksen tae. Ei vain poliittisella toiminnallaan.



Katsottua: Michael Mooren Sicko. Sairas olo elokuvasta tulikin, sillä Usassa ei ole edelleenkään ole yleistä terveydenhuoltoa. Moore kyllä taitaa tunteiden herättämisen ja köyhien ja sairaiden purjehdus Kuubaan hoitoa saamaan oli suorastaan loistava kohtaus. On uskomatonta ajatella, että Usassa sairaalat dumppaavat potilaitaan kadulle näiden maksukyvyn loputtua aivan sananmukaisesti.



Elokuvaa katsoessa heräsi taas myös pelko Suomen terveydenhuollon tulevaisuudesta. Meidän julkinen terveydenhuolto on toimiva, vaikka köhiikin. Kunnat eivät vain tule yksin selviytymään sen kustannuksista. Mutta jos Kuuban kaltaisessa köyhdytetyssä maassa on kunnia asia taata ilmaiset terveyspalvelut, miksi siihen ei meillä pystyttäisi. Paine hoitomaksujen korottamiseen on suuri, mutta ihmisten olisi muistettava, että samalla myydään myös demokratian peruspilaria, julkista terveydenhuoltoa.



Jos Usassa rahastajina ovat sairausvakuutusyhtiöt linkittyneenä päättäjiin, lääkäreihin, lääkeyhtiöhin, niin meillä on vastaavaksi palveluksi keksitty keikkalääkärifirmat, joiden rahastus pois kuntien terveysasemilta. Mutta aivan kuten Usassa, niin meilläkin terveydenhuollosta on tullut jo bisnestä, jossa rikkaat pääsevät hoitoon rahan voimin ja köyhät jonottavat aikaa ja armoa Usan malliin.



Jos minua menestys kartteleekin, niin vanhoilla luokkakavereilla tuntuu menevän paremmin. Eräs oli kuulemma noussut Kansallisbaletin tähtitanssijaksi. Saavutus sekin korsolaiselta.



Lopuksi kellolöytöni. Iki-ihana Audrey Hepburn.

 

Täydellinen vastuu itsestäni

Nyt kun elämme kaikin puolin uuskonservatisvista aikaa, jota joku kutsuu myös uusliberalismiksi korostetaan ihmisen omaa vastuuta itsestään. Kun kukaan ei enää tosissaan usko, että hyvinvointivaltio on pystyssä vielä 50 vuoden päästä, on keksitty, että ihmistä itseään voidaan syyttää omasta kohtalostaan.



Mutta kuin hyvinvointivaltion kuolinkouristuksissa, lainsäädännöllä yritetään saada ihmisiä tajuamaan oma parhaansa. Kuitenkaan huonon elämän puitteisiin ei ole puututtu. Miksi ihminen haluaa kohdella kaltoin itseään, miksi hän syö, juo ja polttaa liikaa. Ehkä siksi, ettei tunne kuuluvansa siihen kunnon ihmisen elämäntavasta tehtyyn myyttiin. Hän tuntee itsensä huonoksi ja tekee itsensä entistä huonommaksi. Sillä hän tietää, ettei häntä koskaan hyväksytä.



Itse poltan liikaa ja varmasti käytän alkoholiakin suositusmäärien ylitse. Joku voi ajatella, että voin syyttää vain itseäni, jos kuolen 55-vuotiaana. Itsehän olit elämäntapasi valinnut, eikä kukaan sinua siihen pakottanut. Totta.



Mutta tajuavatko itse elämäntavoiltaan täydelliset, että elämä ei ole yksinkertainen juttu. Tuskin kukaan kymmenen vuotta polttanut voi väittää, että hänestä on hauskaa polttaa. Hän on addiktoitunut. Itse olen yrittänyt tupakasta eroon mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla kuitenkaan onnistumatta lopullisesti. Voiko siis ihmistä syyttää kohtalostaan, jos hän on epäonnistunut?



Kyllä voi ainakin täydellisten mielestä, jotka eivät tiedä, mitä riippuvuus on. Se on uskomatonta, sillä lähes jokaisesta suomalaisesta suvusta löytyy vähintään yksi alkoholisti. Riippuvaisten moralisointiin liittyykin usein ns. henkilökohtainen kauna.



Ja kuka päättää, mikä on oikeaa elämää? Onko ainoaa oikeaa elämää harrastaa liikuntaa vähintään 10 tuntia viikossa? Käsi sydämelle, kuinka moni suomalainen tuon tuntimäärään suorittaa. Tupakoitsijoiden ja juoppojen lisäksi ajojahti on ulottunut lihaviin tai muuten vain passiivisiin ihmisiin.



On kornia, että samaan aikaan kun meitä patistetaan elämään terveellisemmin, ei elämäntyyli sitä edes auta. Valtaosa kansasta nurisee, jos lähin päiväkoti on yli 200 metrin päässä tai jos koululaiset joutuvat jopa ylittämään tien kouluun mennessään. Lapsille kannetaan karkkia ja itselleen kaljaa. Kaikkihan tämä on yhteiskunnan luoma kehikko alkoholialeineen ja adressien alle sortuvine päättäjineen. Yhteiskunta haluaa suojella kaikelta pahalta, mutta pahaolo syntyy osalle siitä, että he eivät tunne kuuluvansa tuohon täydellisten yhteiskuntaan.



Kun terveellinen elämä ei ole enää luonnollista, on sitä varten kehitetty yksi voimaikkaimmin kasvavista teollisuudenhaaroista. Pelkästään hyvinvointilehtiä on lukemattomia. Aika harva ihminen on tämän teollisuuden avulla elämäntyyliään muuttanut, vaan omasta tahdosta. Ruokateollisuus markkinoi kevyttuotteita, vaikka myykin eniten valmisruokaa, jota sillä on vielä pokkaa markkinoida "äitien tekemänä". On uskomatonta huiputusta väittää, että ihminen laihtuu laihdutuslääkkeellä tai että vartalovatkaimella lähtee jenkkakahvat.

Meille myydään väärää mielikuvaa, jonka me itse olemme luoneet.Herää lopullinen kysymys, miksi meille sitten myydään epäterveellistä ja epätoivottavaa. Miksi meille on luotu paratiisin portit, joita on syntiä avata.



Jope Ruonansuu sen parhaiten sanoo. Tanssii läskien kanssa.



Pakko mainostaa tähän loppuun hyvää kirjoitusta suomalaisuudesta ja alkoholista.



Katsottua: Musta Jää. Tämä on taas näitä ylistettyjä kotimaisia elokuvia. Ei elokuva missään tapauksessa huono ollut, mutta loppuvaiheessa tuli tuskainen olo. Martti Suosalo oli pettäjämies roolissaan puupökkelö ja koko elokuva lepäsi Outi Mäenpään harteilla. Ria Kataja rakastajattarena oli yllättävänkin hyvä. Jotenkin tuntuu, että eikö Suomessa osata enää tehdä elokuvaa, jossa päähenkilöt eivät olisi jonkin tason eliittiä. Mutta eliittihän näitä elokuvia palkitseekin.



Bobby. Tämä elokuva, joka kertoi Robert Kennedyn murhapäivän kulusta murhapaikkana olleessa hotellissa sivustakatsojain silmin oli pettymys. Emilio Estevez todisti, ettei näyttelijästä tule hyvää ohjaajaa. Aina. Vaikka elokuva pursuili Hollywoodin kermaa, niin parhaimman roolin teki Demi Moore onnettomana, alkoholisoituneena laulajattarena roolin kliseisyydestä huolimatta.

Päätöksenteon avoimettomuus osa 101 (Vantaa)

Täällä meillä Vantaalla julkistettiin ns. Vantaa-sopimus, joka pitää sisällään mitä monituisempia asioita, joilla vararikon partaalla horjuvaa Vantaata yritetään "pelastaa". Sopimus tehtiin ns. suljettujen ovien takana pienen piirin kesken. Tavalliselle ihmiselle se tarkoittaa vaikkapa huonossa lykyssä lähiterveysaseman katoamista.



Vantaa-sopimus on jo nimenä hieman omalaatuinen, sillä tavallisella vantaalaisella ei tähän hänen palveluihinsa vaikuttavalla sopimuksella ollut minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa. Edes toimittajat eivät saaneet tietoa kärttämälläkään sopimuksesta. Sinänsä kaikista toimenpiteistä oli jo keskusteltu aiemmin, mutta junttatyyli oli mallia 70-luku tai kepulaiskunta.



On tietysti aivan totta, että mitään ei saisi lakkauttaa tai tehdä, mikäli jokainen lausuisi mielipiteensä. Saavutetuista eduista tuskin kukaan haluaa luopua.



Kunnallispolitiikkaa on vain mahdotonta ymmärtää. Logiikka on siitä monesti kaukana. Kuntalaisen on mahdotonta ymmärtää salakähmäisyyttä, jolloin puolueiden julkilausumat ovat erilaisia kuin lopullinen "sopimus".



Jos kuntia ei johdettaisi poliitikanvoimin, niin välillä tuntuu, että ne eivät olisi silloin vararikossa. Uusi ilmiö on se, että virkamiehet saattavat vain ilmoittaa, että jokin on lakkautettu. Vailla siis lainkaan poliittistakaan keskustelua. Täytyy muistaa, että kuntien johtavat virkamiehet  valitaan yhä poliittisin perustein.



Jos ajattelee asiaa laajemmin, yleensä niillä sopimuksilla on ollut eniten merkitystä, jotka tehdään salaa. Ajatelkaa vaikka sitä kuuluisaa Ribbentrop-Molotov lisäpöytäkirjaa, jolla Suomenkin kohtaloa ratkottiin ennen talvisotaa.



Politiikka on sopimuksia täynnä. Yleensä ne sopimukset pitävät, jotka poliitikot tekevät toisilleen. Harvemmin pitävät ne sopimukset, joita he ovat tehneet äänestäjilleen. Mafiassakin on reilumman pelin säännöt, siellä sentään tehdään suoraan  tarjous, josta et voi kieltäytyä.



En ymmärrä, missä vaiheessa politiikan on täytynyt tulla sellaiseksi, että vain harvat tietävät, mikä on muille parhaaksi. Varsinkin silloin, kun talous on armoton ja kaikkitietävä. Ja varsinkin kun päätöksien perustelut ovat nykyisin vain yksi ainoa sana. On pakko.



Muun muassa näistä syistä en itse halua olla politiikassa mukana. En usko muutoksen politiikan kautta tai edes järjestöjen kautta. Muutoksen täytyy lähteä syvemmältä. Sen täytyy olla meissä muuttuva ihminen.



PS. Tänään tein töissä tiedotteen BB:stä. Uskokaa tai älkää.

Poika kasvaa aina vaan, I should hope

Nyt kun on pistetty Euroopan asiat kuntoon, niin takaisin perusasioihin. Otsikko on muuten napattu eräältä vanhalta heilaltani, en tosin silloin vielä kasvanut, joten toive jäi turhaksi. 



En tiedä, onko se nyt muotia, mutta olen monen nähnyt vilauttelevan lapsuuskuviaan kun kolmekymmentä on tullut mittariin, ainakin niiden, jolla ei ole omaa jälkikasvua. Minulla ei ole niitä toden totta montaa säilynyt. Mutta jokusen vanhan koulukuvan sentään löysin. Ja onhan sitä mielenkiintoista katsoa itseään vuosien päästä ja yrittää muistella, mitä mietti ja millainen oli silloin.

Heh, tässä kuvassa olen muistaakseni eskari-ikäinen. Eskarissa olin Korson päiväkodissa ja kun siellä vietettiin kerran 40-vuotisjuhlia, onnistuin löytämään itseni ryhmästä 83-84. Muistan kun isälläni oli tuolloin Wartburg-merkkinen auto. Siinä oli sellainen tunnistettava kaksitahtikoneen ääni, josta tiesin aina, koska minua tultiin hakemaan.

Samalla autolla tuli usein samalla pihalla asuva tyttö, hänellä oli muistaakseni tuolloin mielikuvituskaveri, jota paheksuin syvästi. Olin jo tuolloin kyynikko. Itse olin hiljattain toipunut pehmoapinani roskiin heitosta. Se oli sananmukaisesti loppuun halattu.



Eskariin meno oli äidin mukaan minulle järkytys. Olin kuulemma huutanut suoraa huutoa päiväkodin lattialla. Tosin samaa tein kuulemma kauppojenkin lattioilla kun en saanut mitä halusin. Mamman poika. Muistan, että minulle ryhmäytyminen oli jo tuolloin vaikeata ja yritin keplotella yhteisistä leikeistä omiin oloihini. En tietenkään onnistunut, mutta kaikki piirit ja tiimipäivät ovat minulle yhä myrkkyä.



Olisipa minulla vieläkin noin vaaleat hiukset. Minulla oli tuohon aikaan pahasti karsastavat silmät, mutta kuvaaja on ollut taitava. Minulla oli toisessa silmälasin linssissä musta lappu kuin konsanaan merirosvolla. Hampaatkin hohtavat vielä.

Tässä taidan olla viidennellä Vierumäen koulussa. Tuo sama Mickey Mouse-paita minulla oli vuosia, sillä en kasvanut vuosiin. Ylä-asteella paita vaihtui vain Bart Simpson-paitaan. Samat farkutkin minulla oli vuositolkulla. Halpahalleistahan niitä löysi. Enkä yksinkertaisesti välittänyt tuolloin pukeutumisesta sitä mitä nytkään. Tietysti minua pilkattiin vaatteiden takia. Vasta ylä-asteen viimeisillä luokilla muuten kasvoin koko "komeuteeni".



Ilme on vakava, mutta niin poikakin. Silmälasit ovat ehtaa 80-lukua ja vääntyneet, muistaakseni sain jalkapallosta. Tukka on jo maantieharmaa ja tyyli mallia pölhökustaa. Koulukuvaukset olivat aina vastenmielisiä, en olisi koskaan halunnut istua ryhmäkuvissa edessä, mutta sinne pikkuruiset tietenkin laitettiin ja kaverikuvaan pyytämistä minun ei tarvinnut haaveillakaan.

Tässä olen jo ylä-asteella, olisinko kasilla Korson koulussa. Univormuna on tällä kertaa köyhien univormu eli collegepaita. Silmälasit ovat vielä jääneet 80-luvulta, vaikka tämä jo 90-luvun alusta onkin. Saatatte nähdä, että finnejä on ilmestynyt eli puberteetti on täydessä käynnissä. Puberteetti aiheutti minulle myös hiusten kihartumisen masennuksen ja ahdistuksen lisäksi. Jälkeenpäin ajatellen, en ole ollut hullumman näköinen, jos olisi ollut edes vähän tyylikkäämmät silmälasit.

Tämä viimeinen kuva onkin sitten jo ylioppilaskuva Tikkurilan lukiosta vuodelta 96. Tuolloin en suostunut pitämään silmälaseja, vaikka en nähnytkään kunnolla. Seitsemänkymmentäluvun samettipuvun löysin isäni vaatekaapista. Sain kehuja siitä kadunmieheltä, joka haukkui muiden pukeutuvan samoihin tylsiin pukuihin kun tämä mies oli löytänyt uutta. Tai siis tässä tapauksessa tietenkin vanhaa.



Olin äärettömän surullinen ylioppilasjuhlien aattona, eräs tyttö kysyikin yökerhossa, että miksi olet noin surullinen. Kysyisipä joku vieläkin samaa. Laihtuisipa sitä muuten samoihin mittoihin kuin tuon ikäisenä.



No, siinä nyt tässä näitä.

Voikaa hyvin.