Ei me fabianit karkuun päästä

Vaikka harvoin tulee kehuttua kotimaista draamaa, niin nyt se on tehtävä. Kaverilta sain lainaksi dvd:n, Kymeenlakson laulu -draamasarjan. Telkusta se tuli muistaakseni viime vuonna. Sarja kertoo psykoterapeutti Fabian Djupsjöstä, joka sarjan loppua kohden on itse psyko. Syvemmällä tasolla sarja kertoo kuitenkin ihmisen tyhjyydestä ja kyvyttömyydestä päästä eroon juuristaan, epävarmuuksistaan ja kotiseudustaan.



Fabian oli pesäeroa yrittänyt tehdä menneseen jopa muuttamalla nimeään täysin tavallisesta suomalaisesta nimestä, mutta ei tietenkään onnistu. Kymenlaakso ja Kouvola eivät laske irti. Eivätkä eteenkään ihmiset, joille sisällissota on arkea viellä 2000-luvullakin. Jos Kymeenlaaksossa on tuollaista kun sarjassa, en taida ensimmäisenä katsastaa sieltä kämppää. Minusta Kouvola on kuitenkin viihtyisä kaupunki, sanotaan mitä sanotaan. Tosin armeijan lomilla Kouvolakin tuntui paratiisilta.



Herra Djupsjöstä oli alallaan tullut julkkis, mutta itse mies on tyhjä ja sanansa vielä tyhjempiä. Asiakkailleen hänellä on vain kolme neuvoa. Jätä lääkkeet, nuku ja peseydy. Tosin veikkaan että valtaosalle suomalaisia sanotaan lääkärissä yhtä auttavat sanat. Syvällä sisimmässään mies on täysin rikki, hullumpi kuin asiakkaansa, osin omaa epävarmuuttaan ja hullun sukunsa takia. Itsekin huomaa ajoittain kirjoittavansa kauniita sanoja, mutta hetken päästä miettii, uskooko itsekään mitään kirjoittamaansa.



Pirkka-Pekka Petelius näyttelee Fabianin roolin loistavasti, mutta hänen täysin rakkaudettomana äitinä loisti Ritva Oksanen. Nainen tuntui vihaavan poikaansa ja kaikkea muutakin. Poika edusti hänelle pahuutta ja epäonnistumista, ilmeisesti omaa menetettyä elämäänsä. Tuli mieleen Tony Sopranosin äiti Sopranoissa. Suku on ollut takinkääntäjä valkoisia ja punainen ympäristö vihaa Fabiania ja ivailee tämän menestystä. Voisiko suomalaisempaa olla.



Koska Fabian pelkää menettämistä eniten, on ironista, että hänen kirjansa nimi on Menetät sen, minkä haluat. Hän tapaa naisen, Karinin, jonka menettämistä hän pelkäsi eniten. Omaa mustasukkaisuuttaan ja sekopäisyyttään hän ajaa suhteen umpikujaan. Ja tappaa sitten pikaistuksissaan naisen ja terapoi linnassa tovereitaan. Ensimmäistä kertaa aidosti.

Sarja on tavoittanut oikeastaan ainoana aikamme tyhjyyden. Ja sen miten ihmiset ovat oikeasti aivan rikki, mutta kirjoittavat silti humpuukikirjoja elämänhallintaan. Jollain tasolla Fabianin menestyksekkääseen, mutta surkeaan elämään on helppo samaistua.



Harvassa paikassa Suomessa erilaisuuteen kannustetaan, ei perheen, eikä yhteiskunnan voimin. Sielu lyödään rikki, että kun menestys ehkä tulee, olet tyhjä kuori. Et pääse koskaan juuriasi pakoon ja heille olet aina se, josta ei pidetty, vaikka olisit kuningas. Et pääse koskaan pakoon, elämäsi on vanha uusista aluista huolimatta.



Kiitokset Peteliukselle ja käsikirjoittajalle, Harri Virtaselle.



Tässä pätkiä sarjasta.

--------------------------------------------------------------------------------

Jos koko ajan paisuvasta vaalirahakohusta jotain hyötyä on, niin nyt ainakin tiedetään, että emme ole Euroopan vähiten korruptoitunein maa. Suomessa korruptio on sellaista, ettei siinä edes nähdä pahaa siihen osallisten mielestä. Se on osa instituutiota. Liikemiehet sentään antavat omia rahojaan, mutta säätiöt ja ay-liike pelaavat jo muiden rahoilla. Todennäköisessä nämä vaalirahat maksavat jatkossa veronmaksajat lisääntyvänä puoluetukena.



Formulaykkösissä on pitkästä aikaa puhtia. Skandaaleja tulee tasaiseen tahtiin ja voittaja voi olla taas kuka tahansa. Ihan niin kuin vanhoina hyvinä aikoina.