Vihan ja katkeruuden lauluja tarkastajan kynsissä

Pohdiskelin äsken. Yhteiskuntamme on aika täynnä vihaa, katkeruutta, epäluuloa ja toisten ihmisten halveksuntaa.

Itse sain tässä yhtenä päivänä tarkastusmaksun junassa. Vieläpä mielestäni aiheetta. Taistelin leimauslaitteen kanssa, jota en saanut toimimaan. Tämä tarkastaja vai mikä konduktööri suuntasi luokseni heti.

Ei auttamaan, vaan sakottamaan. Sitä ennen hän lörpötteli rauhassa kollegansa kanssa. Junista kun ei saa lippuja nykyään, mutta näköjään salamana sakotetaan.

Ketään muuta hän ei koko junassa tarkastanut. Vain minut. Näin kuinka hän välittömästi suunnisti luokseni.  Kysyin apua, sanoin, että tämä laite ei toimi. Apua en saanut kuin vasta tarkastusmaksun jälkeen. Ja tyypillä oli otsaa vielä leimauttaa matkakorttini sakotuksen jälkeen.

Olin niin lamautunut tällaisen kohtelun jälkeen, etten saanut suutani auki.

Tämä kaikki johtui ulkonäöstäni. Olen varmasti epäilyttävän näköinen hörhö joidenkin mielestä.  Valitettavasti olen vain keski-ikää lähestyvä suomalainen mies, niin mihinkään syrjintäpykälään en voi vedota.

Ehkäpä tämäkin ihminen sai tyydytyksensä. 

Niskavuoren Heta kaatui kovuuteensa, tosin ei onneksi näyttämöllä

Hella Wuolijoen kirjoittama Niskavuoren Heta kuuluu niihin teoksiin, jonka jokainen vähänkin kirjallisuudesta tietävä tietää. Eipä sen näyttämölle tuonti ole helppoa. Se on vähän kuin Tuntematonta sotilas. Klassikko, joka on ylittänyt ajat.

Kuva:Niskavuoren Heta/2019/Marko Mäkinen

Pakko myöntää, että kun minulle selvisi se, että Ella Mettänen ja Eero Ojala näyttelevät kahdestaan näytelmän kaikki mahdolliset roolit, niin ajattelin, että mitähän tästä tulee. Homma pysyi kyllä kasassa. Se kävi ilmi jo näytelmän ensi metreillä. Kaksikolla on tosin kokemusta homman vetämisestä kahdestaan jo aiemmin toisesta klassikkonäytelmästä Anton Tsehovin Lokista.

Riisuttu esitys, käytännössä ilman lavasteita tai taustavideoita taitaa olla jo ammattiteattereissa harvinaisuus. Pienessä Jurkan teatterissa katsoja onkin pakotettu seuraamaan mitä näyttelijä puhuu. Pakoonkaan ei pääse.

Minulle Niskavuoren Heta on yhtä kuin ison talon hairahtaneen tyttären Hetan ja renki Akustin tarina. Muut hahmot ovat minulle sinänsä merkityksettömiä. Piika-Siipirikko tosin toimii hyvänä vertauskuvana sille, että rakkautta oli olemassa, mutta Akusti ei sitä koskaan saanut.

Rakkaustarinaksihan tätä tarinaa ei voi kutsua. Ei ainakaan Hetan puolelta. Hetan kovuus on jotain, mikä Suomessa on tyypillistä. Kovin usein täällä asetetaan puolisolle mahdottomia vaatimuksia ja kun tajutaan, että toinen on poissa, niin surraan sitten.

Hetaa näyttelevässä Ella Mettäsessä on jotain vanhojen suomalaisten elokuvien tähden karismaa kasvon piirteitä myöten. Jos Ansa Ikosesta tehtäisiin elokuva, Mettänen olisi valinta siihen rooliin. Nuoresta iästään huolimatta Mettänen osaa näytellä elämän entisestään kovettaman kovan ihmisen roolin uskottavasti.

Eero Ojalan näyttelemä Akusti kevensi tarinaa ja toi siihen aitoa huumoria, mikä ei ole helppoa sekään. Yleisö oli aidosti iloinen nauraessaan, eikä naurussa ollut väkinäisyyttä.

Ojala teki Akustista jopa muita versioita pahemman lapatossun, jonka elämäntehtävä oli pitää tyytyväisenä nainen, joka ei ollut mihinkään tyytyväinen. Rakkautta ei voi ostaa rahalla, ei edes kunnioitusta, vaikka olisi mahtavampi kuin kylän mahtavinkaan talo ja suku. Tuon viestin Ojala sai perille.

Tiettyä Wuolijoki-tuntemusta tämä näytelmä kyllä vaatii, sillä näytelmän kohtaukset ovat yksittäisiä otoksia Heta-tarusta. Jos tarua ei tunne, saattaa ehkä osa näytelmästä jäädä ymmärtämättä. Mutta onhan se Hetan lopussa osoittama katumus, se katumus mihin hän pystyi, aina koskettava. Sen parempaa kohtausta näyttelijä ei voisi saada näyteltäväkseen.

Rakastunut Stalin Helsingissä (runo)

Senaatintorilla valkoinen huntu.
Ennen kuin maa likaantuu,
piirretty sydän ehti olla hetken siinä.
Tuomiokirkko on puhdas.
Se ei ole koskaan likainen.
Sen kellot soivat.
Pasilan betonilinnoissa tuulee.
Pasilan tuulet kaataisivat presidentinkin.
Niiden muurit eivät kaadu.
Eivät vielä. Kenties eivät koskaan.
Ei niiden muureja mikään kaada.
Kuin rakastunut Stalin
tähyilen poispäin.
Tilaisuuttani odottaen.
Sanoakseni jotain, jota ei ole sanottu.
Jauhonvalkea naamani
ilmasta herkkänä.
Tietämättömänä kaikesta

Korson kriminaalia tapaamassa

Muutama päivä sitten menehtyi keuhkoahtaumatautiin Rauski Lehmusvyöry, joka Korson kriminaalinakin tunnettiin. Hän kertoi 60- ja 70-lukujen rikollisesta maailmasta Korson kriminaalit-kirjassakin. Haastattelin häntä Alibi-lehteen vain hiukan ennen hänen kuolemaansa.

Itsekin olen Korsosta kotoisin, vaikkakaan kriminaalia minusta ei ole vielä tullut. En ole varastanut koskaan mitään. En edes yrittänyt.

Konnilla on usein mielenkiintoinen elämäntarina takanaan, niin Rauskillakin. Hän lähti kotoaan pakon edessä jo teininä, asui vajoissa ja ulkona missä milloinkin. Vankilassa hän istui useaan otteeseen, välillä oli miljonääri ja lööppijulkkiskin.

Kun on ollut puhetta siitä toksisesta maskuliinisuudesta, niin Rauskin nuoruudessa toden totta elettiin sitä toksista maskuliinisuutta. Poliisit pieksivät pojankoltiaisia ja päinvastoin. Viina oli kaiken syy ja alku ja viinan myynnillä rikastui.

Kaiken yllä leijui vielä sota-ajoilta periytynyt armottoman väkivallan ja miehisyyden kulttuuri. Kaikenpuolinen ilottomuus, jos iloton Suomi on vieläkin. Homous oli tuolloin kaikkea muuta kuin hieno asia ja homot saivat armotta nyrkistä, sen jälkeen kun heidät oli ryöstetty. Kova maailma.

Rauski ei varsinaisesti katunut mitään, kun sitä häneltä kysyin. Ehkä hän ajatteli niin, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Hänen oli elettävä sitä maailmaa, johon oli joutunut. Tuskin moni sai isokokoista Rauskia edes nujerrettuakaan. Hän sanoi, että osa vanhoista tutuista väisti häntä kadulla vieläkin, kun keuhkoahtauma oli miehen jo nujertanut.

Eikä se katumus auta. Rikokset sinänsä jo sovitetaan vankilatuomiolla. Rauskin elämästä voi sanoa, että hän ainakin eli elämän, jossa ei mitään jäänyt kokematta. Elämä on vieläkin kova joillekin. Kuten Rauski sanoi minulle haastattelussa, uusia Korson kriminaaleja syntyy aina.

Rikos ja ei rangaistusta

Kävin tällä viikolla toimittajille järjestetyssä tilaisuudessa Vantaan vankilassa. Siellä valtakunnansyyttäjä totesi aika suoraan, että aina vain harvempi juttu päätyy oikeussaleihin asti.

Aiemmin poliisilaitos totesi jo suoraan julkisuudessa, että valtaosaa rikosilmoituksista ei edes oteta tutkintaan esikarsinnan jälkeen. Eli suomeksi rangaistus taitaa enää heilahtaa rikoksesta, jolloin olet ns. tehnyt jo "oikeasti pahaa."

Mitä vähemmän juttuja tutkitaan, sitä enemmän ihmiset menettävät uskonsa oikeusvaltioon. Senkin takia, että asianajajaa ei edes voi palkata sen kalleuden takia kuin joko hyvin köyhä tai hyvin rikas ihminen.

Polkupyörä ilmoitetaan varastetuksi enää korkeintaan vakuutuksen takia. Kansa ei ymmärrä, miksi joukkoraiskaajat kävelevät vapaaksi samalla kun tuomio annetaan vähemmistäkin rikoksista. Monella tapaa rikoksista saatavat tuomiot eivät vastaa kansan oikeustajua. Huutoäänestyksellä tosin kai kuolemantuomiokin palautettaisiin Suomeen. Onneksi se ei sentään ole edes oikeastaan teoriassakaan mahdollista.

Jos jokin rikostyyppi lienee kasvussa, niin varmaankin kunnianloukkaukset. Harva se päivä tuntuu, että jokin julkkis tekee rikosilmoituksen saamastaan nettitörystä. Lapset kiusaavat toisiaan netissä ja raiskaajat etsivät netistä riistaa. Rikosilmoituksenkin voi helposti tehdä netissä, vaikka poliisi ei mielellään rikoksia tutkisikaan.

Jo nyt pikatiedotusvälineiden aikana oikeuslaitos on auttamattomasti myöhässä. Kansan sometuomioistuin on jo lätkäissyt epäillyn kuvan melkein nettiin, ennen kuin epäiltyä on viety edes poliisilaitokselle kuulusteluihin.

Jutturuuhka käräjäoikeudessa on armoton. Vain vakavat rikokset saadaan nopeasti tuomiolle. Talousrikoksia veivataan vuositolkulla, kun vain muutama tutkija tai syyttäjä ymmärtänee edes mitä tutkia tai syyttää.

On suorastaan ihme, että Suomessa on aika vähän ilmennyt ns. oman käden oikeus -tuomioita. Tai sitten kostona turpaansa saaneet nuolevat kaikessa hiljaisuudessa yksinään haavansa.

Surukoti (runo)

Pappi asuu tien toisella puolella.
Papilla on taas asiaa.
Surukoti seisoo paikallaan.
Me kaikki tulemme kuolemaan.
Surukoti odottaa surijoitaan.
Surukodissa on nähty kuolemaa.
Surukodissa nähdään kuolemaa.
Sodissa kuolleet ovat menneet.
Heidän jälkeensä tulleet kuolleet.
Elämä vaatii yhä veronsa.
Surukoti se seisoo yhä paikallaan. 
Surukoti odottaa surijoitaan.

Ufot on uskon asia

Kävin haastattelemassa erästä miestä, joka on perehtynyt ufoihin ja avaruusolioihin ja uskoo olevansa toiselta planeetalta. Olihan siinä tietenkin kuuntelemista. Itse kun kuulun siihen enemmistöön, joka ei usko ennen kuin näkee. Mutta toisen uskoakin täytyy kunnioittaa.

Pakkohan universumissa ja maailmankaikkeudessa on olla muutakin elämää. Ehkä elämää joskus löytyy muualta tai elämä löytää meidät.

Maapallon historiaa kun vain lukee, niin kohtaamiset ovat harvoin olleet toisen osapuolen kannalta tyydyttäviä. Toivotaan vain kun avaruusolioita kohdataan, niin eivät ole meitä kehittyneempiä. Toisaalta me ihmiset olisimme kai ansainneet orjuuttajamme.

Sinänsä minulle tuli mieleen haastatellessa, että uskolla ufoihin ja avaruusolioihin on paljon samaa kuin uskolla eri uskontojen jumaliin. Odotetaan, että jokin sellainen ilmestyisi, joka pelastaisi meidät ihmiset kurjuudestamme, väkivallastamme ja muistakin vajaavaisuuksistamme.

Ei sellaista vain tule. 

Tällä hetkellä ufot eivät ole in niin kuin 90-luvulla, jolloin Juhan af Grann ja kumppanit olivat televisiossa harva se päivä. Sarjojakin riitti, kuten X-files. Netti on turruttanut uteliaisuudenhalumme ja mysteereihin on vaikeampi uskoa.

Tietoa on niin perkeleesti joka puolella, eikä kukaan jaksa perehtyä ufoihin, kun todisteita niiden olemassaolostakaan ei ole. Harva tutustuu sen enempää jumaliinkaan. On aina vain vaikeampaa omistaa itseään millekään uskolle.

Arvio Tuntematon sotilas -sarjasta: Ei yllätyksiä, ei pettymyksiä

Kuulun niihin harvoihin, jotka eivät ole nähneet Aku Louhimiehen Tuntemato sotilas-elokuvaa. Katsoin nyt kuitenkin sarjaversion, jonka ensimmäistä osaa sitäkin seurasi televisiossa yli miljoona silmäparia. Itse katsoin sarjan putkeen Yle Areenasta.

Yli viisituntinen tv-sarja sisältää runsaasti elokuvassa näkemätöntä materiaalia. Elokuvaa en ole siis nähnyt, niin en vertaa sarjaa siihen. Sarja on kelpo katsottavaa ja eikä se junnaa pahemmin. Itselläni ehkä vaikeutti kokonaisnautintoa se, että osaan lähes kaikki Tuntemattoman vuorosanat ulkoa. Siksi oli ilahduttavaa, että kohtauksia oli vaivauduttu muuttamaan edellisistä elokuvaversioista. Joitakin ehkä liikaakin.

Sarja on alikersantti Rokka etunenässä toimiva sarja ja yhden henkilön valitseminen keskushenkilöksi toki auttaa sarjaa pysymään koossa. Toiset enemmän huomiota saaneet roolihahmot ovat Kariluoto ja Koskela.

Alikersantti Lehdon häivyttäminen miltei taustalle oli pieni pettymys. Miehen elämäntarinassa kun olisi ollut aineksia enempään. Tietysti hän kaatuu jo varhaisessa vaiheessa. Lopussa tilaa saa myös vihdoin Vanhala, kun kaikki päähenkilöt olivat jo joko kaatuneet ja haavoittuneet.

Louhimiehen ohjaustavoista on väännetty kättä sarjan valmistumisen jälkeen ja pakkohan se on sanoa, että huumori puuttuu sarjasta, jota esimerkiksi oli enemmän ensimmäisessä Tuntematon-elokuvassa. Joskaan Louhimiehen versio ei ole niin eleetön ja iloton kuin Mollbergin elokuvaversio 1980-luvulla.

Sarjaan on haettu uutta kotirintamakuvauksilla, mutta ne ovat sen verran välähdyksenomaisia, etteivät oikein mielestäni syvennä tarinaa.  Naisia sarjassa on enemmän kuin missään aiemmassa Tuntematon-filmatoinnissa.

Naiskuvasta voi olla sitten montaa mieltä. Joko naiset ovat pyhimysmäisiä vaimoja, eteerisiä veruskoja tai huorahtavia upseerien kanssa vehtailevia lottia, jotka vain vahvistavat kansan mielissä kulkevia ennakkoluuloja. Usein naiset ovat myös ilman vaatteita.

Paula Vesala on mielestäni väärä valinta jo vähän iäkkäämmän Rokan vaimoksi, eikä hänestä karjalaisvaimo tule mieleen lainkaan. Rokkana Eero Aho on kyllä mainio. Ehkäpä paras kaikista edellisistä. Muista rooleista mieleeni jäi eversti Karjulaa näyttelevä Janne Virtanen, joka veti öykkäriroolin hyvin, lähes suu vaahdossa.

Koskelan Jussi Vatanen näyttelee eleettömän uskottavasti samoin kuin Suen Tassua näyttelevä Arttu Kapulainen oman roolinsa. Kariluotoa näyttelevän Johannes Holopaisen rooli jäi etäisemmäksi ainakin minulle. Aku Hirviniemi vetää Hietasen roolin juuri sellaisena kun kaikki varmaan odottivatkin.

Historiaa vähemmän tunteville sarja tarjoaa apua selittäen kartoilla ja teksteillä, missä vaiheessa kahakkaa mennään. Kuvaus on onnistunutta ja varsinkin lähikuvissa sodan raadollisuus pääsee "oikeuksiinsa".

Summa summarum. En kokenut mitään vavahduttavaa yllätystä tämän tv-sarjan parissa, mutta en suurta pettymystäkään.