Hän päätti vain selvitä

National Geographic Channelilla pyörii tähtinäyttelijä Morgan Freemanin tähdittämä sarja Ihmisyyden äärellä, jossa hän tapaa kuuluisia tai vähemmän kuuluisia ihmisiä, jotka ovat selviytyneet sodista, vainosta ja monista muista vainoista.

Yksi henkilö jäi erityisesti mieleen. Hän oli istunut eristysellissä Usassa 43 vuotta, kunnes pääsi vapaaksi. Lisäksi häntä piestiin ja nöyryytettiin alituiseen. Syyt olivat loppujen lopuksi poliittisia, koska mies sanoi kuuluneensa Mustiin panttereihin.

Mies kertoi, että hänen keinonsa selviytyä oli kuvitella, että hän ei ole vankeudessa. Hän psyykkasi itsensä eroon ankeista oloistaan. Hän sanoi, että vankila ei koskaan hallinnut hänen tunteitaan ja mieltään.

Ja hän vaikuttikin selväjärkiseltä päästyään vankilasta nyt vihdoin pois menetettyään koko nuoruutensa vankilassa päästen ulos vasta eläkeiässä.

On kieltämättä ihailtavaa, että jotkut ihmiset selviävät uskomattomista olosuhteista, kuten vankileireiltä elävänä. Heidät pelastaa kai se, että he eivät luovuta, he päättävät selviytyä. Aina fyysisesti vahvin ei selviä, vaan henkisesti, kun ihminen päättää vain olla luovuttamatta.

Ihmisen todellinen selviytymisvaisto herää vasta sitten, kun on oikeasti tosi kyseessä, ja joko sekoaminen tai fyysinen kuihtuminen karuissa olosuhteissa pakon edessä. Kuka on oikeasti henkisesti vahva selviää vasta sitten.

Ohjelmassa haastateltu mies sanoi olleensa tavallinen pikkurikollinen, mutta vankilassa hänestä ei kasvanut entistä pahempi rikollinen, vaan loppujen lopuksi vahva ja viisas ihminen. Sangen vaikuttavaa.

Kuten hän ohjelmassa sanoi, hän oli vapaa vankeudessa.

Rakkaus on rakastuneen puolella (runo)

Naiset eivät enää rakastu renttuihin,
eivätkä miehet naisiin,
jotka vievät heidän rahansa.

Rakkaus ei ole tasa-arvoista,
se toimii sen ehdoilla,
joka rakastaa vähemmän.

Rakkaus on kuitenkin sen puolella,
joka rakastaa enemmän.

Koska jumalaa rakastaa ehdottomia.
Ja haluaa pitää heistä kiinni.

Haluatko presidentiksi volume 2018

Edellisten vaalien kohdalla taisin kirjoittaa, etten oikein tiedä, ketä äänestäisin. Pakko todeta taas sama presidentinvaalien suhteen.

Olen ollut tyytyväinen kyllä Sauli Niinistöön. Entisestä valtiovarainministeristä ja tehokkaasta leikkurista on kehkeytynyt koki kansan presidentti, joka ainakin ulospäin osaa olla kaikkia ihmisiä kohtaan kunnioittava. Karismaakin on onnistunut luomaan, vaikka ei mikään Kekkonen ole.

Mieleen on tullut myös, että voisi äänestää vanhaa änkyrää Paavo Väyrystä protestiksi. Mutta kun mies tuo jopa oman kirjansa vaaliväittelyyn, niin se vaan suo uskottavuutta. Ei siinä, etteikö hänellä olisi kokemusta esimerkiksi ulkopolitiikasta, mutta siitäkin on aikaa.

No Matti Vanhanen sitten. Hän osaa asiansa, mutta kun ei hänestä koko kansan miestä saa tekemälläkään. Ei hän sille itse voi mitään. Tosin ei Niinistökään mikään joviaali vitsimies ole. Hyvin Vanhanen on kyllä saanut vanhat kohuotsikot kansan mielestä unohtumaan.

Tuula Haatainen kuuluu sarjaan värittömästä värittömin, enkä oikein keksi, mitä edes sanoa hänestä.

Pekka Haaviston edellisten vaalien hurma on kadonnut tyystin. Liekö vaalipäällikkö edellistä heikompi.

Laura Huhtasaari kerää omiensa äänet. Mutta saako sitten muilta ääniä. Tylsä hän ei ole. Jos pääsisi toiselle kierrokselle Niinistön kanssa, voisi tietysti olla mielenkiintoinen loppukiri.

Nils Torvaldsista en osaa sanoa mitään muuta kuin että on ilmeisesti ainoa, joka avoimesti kannattaa Nato-jäsenyyttä.

Merja Kyllönen on räväkkä ja rempseä tyyppi, mutta en oikein usko hänen mahdollisuuksinsa. Toista naisehdokasta Haataista kyllä värikkäämpi.

Niin. Niinistöhän nämä vaalit taitaa viedä. Itse jännään sitä, kuka menee toiselle kierrokselle. Mutta ei näissä vaaleissa kyllä samanlaista hurmosta ole kuin edellisissä presidentinvaaleissa.

Corporate Spirit (runoelma)

Joskus valtio oli vahva.
Nyt se juoksee sinne minne käsketään.
Valtio huolehtii siitä,
että tilastot pitävät paikkaansa.
Liitot kuihtuivat pois.

Maassa määräävät ne
joita kansa ei valitse.

Talous ei nouse, koska
kaikki eivät saa.

Jotkut saavat kaiken,
he mittaavat luonnettamme.

Suljetuissa taloissa lasketaan,
ketä kannattaa pitää
ja kuka saa mennä.

Ei se Marx ihan väärässä ollut,
vaikka töitä ei koskaan tehnytkään.

Pääoma pysyy valituilla,
ihmispääoma on korvattavissa.

Lopulta numeroita mittaavat
päätyvät itsekin numeroiksi.
Numerot ratkaisevat kaiken.

Lohtu on jokaisen olla korvattavissa.

Hyvä ei ole kaikille yhteinen.

Numeroksi päätyneen
täytyy hymyillä,
ja kaikki luulevat,
että kaikki menee hyvin,
että on osa pääomaa.

Elämä kirjaksi

Eräs tietty henkilö on jo pidemmän aikaa yrittänyt saada minua kirjoittamaan kirjaa. Muutaman runokirjan olen kirjoittanutkin, mutta hän kannustaa minua kirjoittamaan minusta itsestäni proosaa. Koen tehtävän jotenkin vaikeaksi, vaikka useat runoni pohjautuvat oman elämäni tapahtumiin.

Hän puhuu siitä, että minun pitäisi jättää kaikki ikävät tapahtumat taakseni ja kirjoittaa siitä, että miten selviydyin kaikesta. Hän uskoo, että ihmiset haluaisivat lukea siitä. Hän sanoo, että kirjan nimi voisi olla Tie selviytymiseeni.

No, ehkä itse pidän hieman dramaattisemmasta nimestä. Ja ihminen selviytyy ja nousee aina uudelleen, kunnes kuolee. Ihmisen elämä on draaman kaari, jossa ei ole lakeja. Ja jossa rakkaus ja sota asuu jokaisessa ihmisessä.

En tiedä, arvostaako sitä jotenkin itseään liian vähän, kun ei itse jaksa uskoa siihen, että ihmiset jaksaisivat kiinnostua elämästäni. Kaikki ihmiset kun luulevat olevansa ainutlaatuisia ja elämäkertansa kiinnostavan kaikkia. Tietysti elämässäni on ollut vaiheita ja olen kohdannut ihmisiä, joita vain harvat ovat kohdanneet.

Onneksi kirjallisuudessa kaiken ei tarvitse mennä niin kuin oikeassa elämässä. Aikoja ja tapahtumia voi vaihtaa. Tärkeintä lienee se kiinnostavuus. Elämässäni on riittänyt nousuja ja laskuja. Kaikkia en edes muista, mutta kaikista olisi kerrottava. Ja jotkut ovat jääneet mieleen, vaikka ei edes haluaisi. Ja en ole kultalusikka suussakaan syntynyt, vaikka joskus olen saanut kaiken helposti, mutta joskus en jotain taistelemallakaan.

Jälleen olen yhdessä elämäni käännekohdassa.

Mutta se aloittaminen on pirun vaikeaa. En koe proosaa omaksi lajikseni. Riittääkö edes kärsivällisyys. Jos aloittaisi kirjan kertomuksina ja katsoo sitten mitä siitä syntyy. Paljon olen elämässäni juhlinut, mutta itseäni liian vähän. Paljon olen myös elämässäni tuhlannut. Rahaa, rakkautta, lahjakkuuttani ja aikaa. Tuhlaamisen ajan on pakko loppua.

Uudenvuodenpäivä Helsingissä (runo)

Näin sinut Kampin metroaseman kioskilla.
Odotit jo minua. Olit saapunut aiemmin.
Kiirehdit minua, mutta tiesin tulla.

Olit pukeutunut parhaimpiisi,
kuten sinulla tapana on.
Minullakin oli päällä
parhaat puhtaat vaatteeni. 

Ravintola Elitessä tilasimme viiniä,
etanoita,
hienon pihvinkin.
Kävimme usein tupakalla.
Etanat jäähtyivät,
mutta maku säilyi.
Pihvi oli puoliraakaa, kuten pitikin.
Meillä elämäntaiteilijoilla.

Tähän kaikkeen meillä ei olisi ollut varaa.
Mutta mitä väliä on rahalla?
Niin kauan kuin sitä on tai ei ole.
 
Se hetki. Se on tärkein.
Sitä ei saa takaisin.
Kuten ei mennyttä vuotta.

Kuolisitko mielipiteidesi vuoksi?

Olen lueskellut kirjaa Palava totuus, joka sisältää historian merkittävimpiä puolustuspuheita. Historian saatossa sitä on jouduttu oikeuistuimen eteen monia kertoja syyttömänä omien mielipiteiden takia. Tai että on vain milloinkin vallitsevalle hallintojärjestelmälle syystä tai toisesta uhka.

Onnekkaita ovat tietenkin ovat he olleet. Jotkut kun eivät ole saaneet mahdollisuutta edes puolustautua, vaan kuula on tullut kalloon heti tai giljotiini heilahtanut.

Suurin osa ihmisistä on alistuvaa porukkaa. Harvat riskeeraavat henkeään vakaumuksensa takia tai vaikka vain pelkästään sen vuoksi, mitä he ovat. Näin kävi esimerkiksi Oscar Wildelle, joka tuomittiin oikeasti siitä, että sattui olemaan homo.

Käsi sydämelle tietysti jokaiselle, että riittäisikö itselläänkään usko astua teloitusryhmän eteen vain sen vuoksi, että uskoisi asiansa olevan oikea. Tosin tuota tilannetta on vaikea ennakoida, ennen kuin se on edessä.

Mikä sitten on riittävä usko tai mielipide, jonka puolesta kannattaisi kuolla tai tulla suljetuksi tyrmään loppuiäkseen. Kannattaako minkään asian puolesta loppujen lopuksi menettää elämänsä. Silloin kyllä ehkä, jos tietää, että oma kuolema saattaisi säästä muita kuolemalta.

Helpompi on olla uskomatta mihinkään ja siihen elämä helposti johtaa. Vain vahvimmat taitavat säilyttää suuren uskon. Toiset sinnittelevät päivästä toiseen tai eivät enää välitä.