Kaasua, komisario Palmu on kelpo viihdettä teatterissa

Teatterissa on taas käyty. Tällä kertaa vuorossa oli Helsingin kaupunginteatterin Kaasua, komisario Palmu. Olin vieläpä ensi-illassa. Palmut ovat tietenkin tuttuja elokuvina nuoremmallekin väestönosalle. Ovathan ne elokuvat toimivia yhä tänä päivänä, mitä ei voi sanoa kaikista 1960-luvun suomalaisista elokuvista. Puhumattakaan niistä vanhemmista.

Kyllähän Palmu näyttämölläkin toimi. Joel Elstelän Mika Waltarin alkuperäistekstistä Kuka murhasi rouva Skrofin dramatisoima näytelmä on kelpo viihdettä. Tuskin yleisö olisi edes halunnut nähdä ahdistavaa kamaridraamaa Palmusta, vaikka murhasta onkin kyse.

Kuva: HKT/Harri Hinkka

Siitä ei päässyt mihinkään, että näytelmää katsoessa vertasi väkisin näytelmää elokuvaan, vaikka eri keinoin teatteri ja elokuva toimivatkin. Mutta tuskin kukaan pitää vaikkapa Shakespearen Hamletia elokuvaklassikkona, vaan kaikki me odotamme sen toimivan näyttämöllä paremmin.

Kari Väänänen oli kohtuullinen komisario Palmu murahduksineen ja olemuksineen. Mutta mihin jäi se sikari? No, ajat eivät ole tupakointia suosivia. Piippu vilahti, vaikka ei juuri palanutkaan.

Näytelmän keskeisin ja onnistunein roolisuoritus oli toveriinsa Kaarle Lankelaan kiihkeästi rakastuneen boheemitaiteilija Kurt Kuurnaa näyttelevä Miiko Toiviainen. Kiitollinen rooli hänelle, Palmuhan oli ja on varsin vähäeleinen, mutta boheemitaiteilijan rooli antoi enemmän vapauksia näyttämöllä. Silti Toiviainen selviytyi roolista jopa paremmin kuin näyttelijälegenda Pentti Siimes elokuvassa.

Etsivä Virta (Heikki Ranta) ja etsivä Kokki (Petrus Kähkönen) jäivät aika statisteiksi. Eipä heille tosin tilaakaan annettu näytelmässä. Vuokko Hovattaa on aina mukava nähdä laulamassa ja hän veti laulajatar Iiri Salmian roolin mallikkaasti.

Niin ja, pyörivä katsomo on hyvä keksintö. Palmu joukkoineen pääsi näin sulavasti tallustelemaan kohtauksesta toiseen. Eikä näytelmän kulussa suurempia ongelmia ollutkaan. Huumori piristää jopa murhanäytelmää ja myös yleisöä.

Näytelmää rentoutti myös livebändi musiikillaan, joka täytti mukavasti kohtauksia. Taustalla ajoittain pyörineet kuvat Palmu-elokuvasta ja 1960-luvun alun Helsingistä toivat myös tunnelmaa.

Ja näkyihän siellä katsomossa julkkiksiakin. Bongasin ainakin Jari Tervon, Arto Nybergin ja Sami Garamin. Näytelmän loputtua myös Kaasua, komisario Palmu -elokuvan ohjaajalle Matti Kassilalle tehtiin kunniaa yleisön osoittaessa suosiota seisaaltaan. Hieno ele. Jo hauraanoloinen Kassila istui pyörätuolissa. Onhan hänellä ikääkin tietysti jo 95 vuotta muistaakseni.

Tyttörukasta tähdeksi ja sitten kuolleeksi

Toiset haluavat tähdiksi hinnalla millä hyvänsä ja toisilta se käy vähän niin kuin vahingossa. Amerikkalaisen näyttelijän, sittemmin ranskalaistuneen, Jean Sebergin tarina on niitä vahinkoja. Lauri Timosen kirjoittama elämäkerta Erään filmitähden nousu ja tuho kertoo tuon tarinan mainiosti.

Pikkukaupungin nukkemaisen suloinen tyttö repäistiin kisan kautta filmitähdeksi, jota hän ei kestänyt. Eikä hänestä koskaan tullut Vivien Leighiä. Sebergin tuntevat tänä päivänä vain elokuvaharrastajat. Hän jäi nykyisin tuntemattomiksi jääneisiin elokuviin ja tuhoutui omaan herkkyyteensä ja henkisiin ongelmiinsa sekä epävarmuuksiinsa.

Ne, jotka haluavat käyttää valtaa epävarmoihin ja heikkoihin, löytävät uhrinsa varmasti. Seberg joutui myös sellaisten miesten uhriksi, joita hänen ei olisi pitänyt koskaan tavata. Näitä olivat häntä ohjanneet alistajat ja sitten myös aviomiehet. Ennen metoo-aikoja naiset olivat enemmän tai vähemmän miesten heiteltävissä niinkin armottomalla alalla kuin elokuva-ala.

Ei Seberg itsekään enkeli ollut, kirjan mukaan hän petti miehiään miten lystäsi ja etsi heitä jopa kadulta. Lapsestaankaan hän ei välittänyt. Jean tuntui olevan täydellisen epäsopiva filmitähdeksi, mutta siitä huolimatta hänestä tuli sellainen. Elämän kuriositeetteja.

Tätä kirjaa ei voi ainakaan moittia siitä, että siinä puhutaan vain tähden yksityiselämästä eikä työstä. Elokuvia luodataan ajoittain turhankin syvällisesti, varsinkin kun Sebergin elokuvista valtaosa on kadonnut historiaan hämärään. Itse olen tainnut nähdä vain yhden Sebergin elokuvan. Tosin hän teki valtaosan elokuvistaan Ranskassa ja niitähän ei Suomessa näy kuin kourallinen.

Väkisin tuli kirjaa lukiessa mieleen, että miksi me ihmiset annamme kohdella itseämme niin me annamme kohdella. Onko tähteys niin tärkeää, että voi olla rikki ja rikkoa itseään enemmän. Ja itse asiassa etsiä elämällään suurempaa surua vielä lisää.

Seberg itse löydettiin kuolleena ja alastomana autosta Pariisissa. Vieläkään ei ole täyttä varmuutta murhattiinko hänet vai oliko kyseessä itsemurha.

Tylsyydestä tuskaan ja takaisin Millerin ottein

Katselin jonkin aikaa sitten dokumentin amerikkalaisesta kirjailijasta Henry Milleristä. Mies eli omasta mielestään uuvuttavan tylsää ja ahdistavaa elämää New Yorkissa ja päätti sitten lähteä pummiksi Pariisiin. Joku toinen olisi ehkä saattanut tuntea toisin, mutta ei Miller.

Mies kertoi, hän siis esiintyi dokumentissa itse, eläneensä ensimmäistä kertaa, kun hänellä ei ollut edes ruokaa kunnolla Pariisissa, ei mitään. Ja Miller oli jo aikamies lähtiessään Pariisin, eli mikään päähänpisto homma ei ollut.

Myönnän häpeäkseni, että ensimmäistäkään Millerin kirjaa en ole lukenut. Eikä Miller taida kuulua nyt tämän hetken suosikkikirjailijoihin jo rivojen aihepiiriensä takia. Hän palasi siihen, mistä aloittikin. Kulttikirjailijaksi.

Se on totta, että elämää ei tunne yhtä syvästi ennen kun suojaverkot ovat menneet. Silloin jokainen asia syö ja sattuu, mutta ilo on myös suurempaa. En silti suosittele kenellekään nälkäkirjailijan uraa ja vielä vähemmän vieraassa maassa.

Miller muutti Ranskaan ja ei palannut kotimaahansa kun vasta vanhoilla päivillään julkkispiirien maskotiksi. Nykyisin hänen kimpussaan kärttäisivät alituiseen selfieiden vonkaajat.

Hän sanoi vihaavansa omaa syntymämaataan. Mutta olisiko vihannut enemmän sitä elämää, jota ei halunnut elää.

Elämä on mielenkiintoista. Se on ainutkertainen, mutta ei siitä aina nauti, niin kuin pitäisi. Ja pitäisikö aina nauttia. Ei rotankaan elämä ole suitsutusta, mutta silti rotta selviää kaikesta.

Milleriä sanotaan mielihalujen mestariksi ja seksin ylipapiksi. Hänen aikoinaan aiheessa saattoikin olla ihmeellistä. Nyt seksi on kokenut inflaation kirjallisuudessa. Siinä kun ei ole enää mitään kiellettyä, mutta salattua ehkä sitäkin enemmän.

Jotain koskettavaa vanhassa Millerissä oli silti kun hän kuolasi kauniiden naisten perään. Sellaista säälin tunnetta, vaikka onnekas Miller oli, kun sentään säilytti intohimonsa loppuun asti. Suurin osa kun intohimon kadottaa.

Nainen viimeisellä penkillä (runo)

Nainen istuu aina merenrantakujan
viimeisellä penkillä.
Hän ajattelee omiaan.
Ei hän minulle kaikkea kerro.
Joskus ei edes vähän.
Hän istuu penkillään ja miettii,
mikä meni pieleen,
ja mitä voisin vielä saada.
Kylmä merituuli puhaltaa ja vaahtopäitäkin näkyy.
Poissa kesän lämpö, riemu ja viini.
Silti hän penkillään istuu.
Kohta minun on aika poistua.
Kunpa hän kuuntelisi ja uskoisi,
että kaikki on oikeastaan hyvin.
Huomenna hän palaa paikalleen.
Minä kerron, että kaikki on oikeastaan hyvin.

Murhamiestä tapaamassa

Olen lueskellut parhaillaan elinkautista istuvan Janne Ranisen elämästä kertovaa Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi -kirjaa. Kävin myös häntä haastattelemassa Sörkan vankilassa. Juttu on luettavissa osittain netistäkin.

Kokemus oli sinänsä jo mielenkiintoinen, sillä en ole koskaan vankilassa käynyt juttukeikalla, enkä muutenkaan. Ja toivottavasti en koskaan ainakaan vankina. Minulle on jo ajatuksena ahdistavaa, etten voi avata ovea silloin kuin itse haluan. Siihenkin tosin kai tottuu, ettei näin ole.

Raninen kasvoi suomalaisten maahanmuuttajien lapsena Tukholman lähiössä, tuntien itsensä jo varhain ulkopuoliseksi. Sittemmin hän ajatui rikoksien polulle ja koko tarina selviää kirjasta. Kirjassaan hän kertoi ulkopuolisuuden lisäksi myös itsetunnon puutteestaan.

Minullakin on samanlaisia ulkopuolisuuden tunteita lapsuudesta ja itsetunnon puutteesta kärsin yhä vieläkin. Raninen on myös ikätoverini. Olisin saattanut ajautua Ranisen tavoin rikoksien polulle, jos olisin löytänyt väärän kaveripiirin. Minulla ei ollut vain kavereita lainkaan. Olin aika täydellinen erakko lapsena ja nuorena. Oikeastaan aikuisiällä olen löytänyt kaikki kaverini.

Kuinka paljon yhteiskunta muuten säästäisikään, jos kaikkien lasten ja nuorten ongelmat havaittaisiin, vaikka he niitä piilottelisivat. Se on tietenkin sula mahdottomuus, että näin voisi tapahtua. Vielä vähemmän 80-luvulla tai 90-luvun alussakaan.

Sinänsä täytyy nostaa hattua Raniselle, että on käyttänyt aikansa vankilassa hyödykseen. Rakentanut elämäänsä, opiskellut ja kehittänyt itseään. Moni elinkautisvanki taitaa masentua ja jättää leikin sikseen. Monien mielestä elinkautisvankien täytyisi kai muutenkin katsella vankilan ristikoita koko tuomionsa ja sitten ihmetellään, miksi he palaavat taas vankilaan heti vapauduttuaan.

On tietenkin väärin murhata ihminen. Se on selvä. Mutta ihmisellä on aina oikeus muuttua ja yrittää jatkaa elämäänsä tuomionsa kärsittyään. Kyllä se murha seuraa kuitenkin aina perässä, sen varmistaa jo nykyinen tiedonvälitys, kun kaikki jutut teosta löytyvät internetistä.