Ennen Suomessa oli tapana valittaa, että politiikka on helvetin tylsää. Mitään yllätyksiä ei tapahdu. Nyt taas valitetaan, että politiikka on liikaa framilla, kun kaikki ottavat kantaa ja kaikilla on mielipide. Ja ne tuputtavat sitä jokapaikassa. Kuulun itsekin noihin liiasta politiikan framilla olosta valittajiin, vaikka olen valittanut, miksi suomalainen politiikka on väritöntä.
Mutta minua häiritsee vain yksi asia. Sinisilmäinen tuputtaminen, joka varsinkin näissä presidentinvaaleissa on ollut pinnalla ja eritoten Haaviston kannattajien osalta. Omassa ehdokkaassa ei nähdä mitään virhettä ja kaikki muut väitteet ovat valhetta. Sori nyt vain, mutta ei se nyt näin mene. Ei kukaan ole täydellinen.
Mikä huolestuttavinta, jopa politiikan toimittajat ovat kadottaneet puoluettomuutensa. Eräs Maikkarin toimittaja oli jo Haaviston tukikonsertissa voitonmerkkiä näyttämässä ja eräs toinen toimituspäällikkö oli pistänyt nimensä Niinistön tukijalistaan. Toimittajien kannattaisi nyt malttaa mielensä. Mediaa sätitään muutenkin puolueellisuudesta ja joidenkin toimittajien teksteistä ei todellakaan ole kovin vaikeaa päätellä, ketä ehdokasta he kannattavat.
Suomalainen poliittinen taisto sai uutta puhtia viime eduskuntavaalien jälkeen. Persujen jytky herätti muiden aatesuuntien uinuvat kannattajat. Nyt suurin noste on Pekka Haavistolla. Toimittajana silmääni on pistänyt Haaviston ja Niinistön kampanjatoimistojen julkkiskannattajilla tapahtuva kilpavarustelu. Molemmista toimistoista tulee parhaimmillaan useampi julkkiskannattajapäivitys sähköpostiin päivän aikana.
Kulttuuriväki on ihastunut Pekka Haavistoon. Siinä missä kulttuuriväki on ollut passiivista ja halua poliittisen vaikuttamiseen ei ole ollut, niin nyt jokainen kulttuurijulkkis haluaa patsastella Haaviston rinnalla. Ja mikäs siinä, jos syynä on todella halu vaikuttaa eikä joukon perässä kulkeminen, kun kaveritkin liittyivät samaan rintamaan. Niinistö puolestaan on saanut rinnalleen urheilijoita, jotka pitävät kannatuksestaan huomattavasti pienempää meteliä.
Jotain hämmentävää on joidenkin Haaviston kannattajien väitteissä, että Haavisto voisi muuttaa Suomen politiikan kulun eräänlaisella Toivo-kampanjalla. Presidentillä kun ei juuri valtaa ole. Itse olen niin kyyninen, etten usko yhdenkään ihmisen voivan muuttaa minkään kulkua. Sinänsä jotain suomalaista tässä Haavisto-ilmiössä on. Haavisto kun ei ole mikään superkarismaattinen, vaan asiantuntija, ellei peräti harmaan oloinen, mutta silti hänen uskotaan voivan suurinpiirtein parantavan syövänkin, jos tarve tulee.
Pahoin pelkään, että tämä Haavisto-hysteria saattaa aiheuttaa vielä kantaansa miettivissä äänestäjissä vastareaktion ja jopa syövän hänen ääniään. Moni suomalainen kun ei siedä tuputtamista ja liian innokasta ja yksipuolista ajattelua.
Mieleen tästä vaalikamppailusta on jäänyt myös ehdokkaiden puolisoiden entistä suurempi esilläolo. Aiemmin julkisuudelta piilossa ollut Jenni Niinistö on tullut esiin tukemaan miestään ja Haaviston puoliso Antonio Floreskaan ole yhtään pienemmällä julkisuudella selvinnyt. Minut on yllättänyt se, että tällä hetkellä tunnutaan suhtautuvan kielteisemmin Jennin ja Saulin väliseen ikäeroon kuin siihen että Pekka Haavisto ja Antonio muodostavat homoparin, kuten vanhoilliseksi väitetyn kansan mielipiteista voisi ensiksi luulla. Mutta näin ne ajat muuttuvat.
Muistaa silti täytyy, että suomalainen vaalikampanja on varsin kilttiä touhua kuin verrataan sitä muuhun maailmaan. Tämän päivän Hesarissa eräs floridansuomalainen sanoi, että onpas teillä siellä kiltti vaalikampanja.
Ja me kun sitten kauhistelemme täällä, että mites täällä nyt näin innostuttiin.
