Kansan rakkaus on katoavaista

Kaikki me Euroviisuja seuraavat eurooppalaiset muistamme, kun suomalainen Lordi-yhtye voitti Euroviisut 2006. Suomen voitto tai edes kunnon sijoittuminen Euroviisuissa kun on ollut yhtä todennäköistä, että Suomi voittaisi jalkapallon EM-kisat.

Niin Lordi vain voitti ja yhtyettä juhlittiin kuin urheilusankareita ikään tuhatpäisen kansanjoukon edessä. Lordin kunniaksi nimettiin jopa aukio Rovaniemellä. Kaikki olivat kavereita ja mitä tahansa he tekivätkin, niin kansan rakkaus oli taattu.

Niin vain kävi, että alas tultiin. Näin on tapana käydä, kun menestyksestä on kyse. Lordi-elokuva oli floppi ja pian levyt eivät myyneet Suomessa, eikä oikein keikatkaan. Kansan rakkaus hävisi, mutta velat jäivät. Jopa levy-yhtiö oli antamassa kenkää vai antoiko peräti. Parin levyn jälkeen todettiin, että tämä monsterheavy-vitsi on nyt nähty. Emme me enää tätä halua.

Näin kertoi Lordista tehty dokumentti, jonka katsoin tällä viikolla.

Lordi ei uransa aallonpohjassa tullut varmaankaan ajatelleeksi, että kaikesta hylkäämisestä ja päähänpotkimisesta huolimatta hän on onnekkaiden joukossa.

Suurin osa muusikon tai minkään muunkaan taiteilijan urasta haaveileva ei pääse alkua pidemmälle. Mikään ei ole jäätävämpää kun tulla hylätyksi jokaisen taiteen portinvartijan toimesta. Useimmille se on vain todellisuus, ettei pääse kansan rakkaudesta havittelemaankaan. Edes tullakseen kansan hylkäämäksi.

Vaikka suomalaiset hylkäsivätkin suosikkinsa, niin Euroopassa Lordi on vetänyt keikkapaikkoja täyteen. Se todistaa sen, ettei suomalaisten taiteilijoiden kannata ajatella, että jos ei menesty Suomessa, että se olisi kaiken loppu. Se saattaa jopa alku, jos rohkeutta riittää lähteä Suomesta muualle.

Euroopassa suomalaisuus on eksoottista. Yhtä lailla menestys ulkomaillakin vaatii onnea, sitkeyttä, mutta piirit eivät ole niin pienet kuin Suomessa. Taiteen kerjäläinen Suomessa voi olla jotain muuta muualla.

Katsottua: Nymphomaniac

Hyllyssäni odotti pidemmän aikaa katsomistaa Lars von Trierin Nymphomaniac. Nyt sen katsoin. Se oli sensuroitu neljän tunnin versio. Pidempikin ohjaajan versio löytyy.

Pitkästä kestostaan huolimatta Nymphomaniacin parissa ei pitkästynyt, vaikka mietin, että mitä ajatella elokuvasta, joka alkaa pimeydestä ja päättyy pimeyteen. Että onko elokuvassa mitään toivonpilkahdusta. Synkkyydestään huolimatta olen von Trierin elokuvista löytänyt toivoa.

Elokuva kertoo Joe-himisestä naisesta, joka löytyy hakattuna kadulta ja kertoo tarinansa erakkomiehelle. Joe on omasta mielestään nymfomaani ja tarinansa perusteella rakastellut tuhansien miehien kanssa. Vailla ilman rakkautta. Nymphomaniacissa rakkaus ei ole mahdollista, mutta seksi koska tahansa.

Von Trier tavoitti hyvin elokuvassaan maailman tekopyhyyttä. Jos Joe olisi ollut mies, kukaan ei paheksuisi makaamista kenen kanssa tahansa. Todella seksuaalista naista pidetään uhkana ja pelottavana asiana. Naisen ruumista himoitaan, mutta jos joku nainen käyttää sitä täysin estottomasti niin sellaista käytöstä paheksutaan.

Pohdin pitkään, miksi Joe halusi kovasti niin paljon seksiä kenen kanssa tahansa. Alussa kaikki alkoi kilpailusta. Nuori Joe ystävineen kilpaili, kuka kaataa enemmän miehiä. Nymphomaniacissa miehet ovat aina helppoja pippelinkautta eläjiä. Lopussa jopa Joeta kuunnellut itseään täysin seksuaalittomaksi kutsunut mies yrittää seksiä Joelta. Ehkä miehet sellaisia ovatkin.

Onnelliseksi seksi ei tehnyt Joeta. Ainoa, jota hän jollain tapaa rakasti, aviomies, niin hänen kanssaan Joe ei nauttinut seksistä.

Charlotte Gainsbourg näyttelee hyvin vanhentunutta Joeta, joka ikäänkuin elää, mutta ei elä. Hän samaan aikaa julma hyväksikäyttäjä että uhri. Lopulta seksikin käy Joelle mahdottomaksi. Edes sitä pakoreittiä tuskaa vastaan ei jäänyt Joelle.

Päivän musiikkiajatus: Johnny Cash - Help Me

Luin juuri amerikkalaisen laulajan Johnny Cashin elämäkerran. Se vaikutti minuun suuresti. Siitä myöhemmin tarkemmin.

Tämä Johnny Cashin laulama laulu kertoo hyvin siitä, kuinka kerran niin ylpeä ihminen joutuu joskus nöyrtymään ja pyytämään apua Jumalalta.

Kuinka joskus on kovankin tai itsensä kovaksi luuleman ihmisen on myönnettävä, ettei pärjää enää yksin. 

Tässä kirjoitukseni vielä Johnnysta.

Olet sitä, mitä olit kerran

Viime viikolla törmäsin väittelyyn, jossa väiteltiin siitä, että voiko ex-pornotähti Rakel Liekki olla uskottava Ylen toimittaja. Yle kai oli se tunteiden herättäjä, kun taloa on pidetty vähän sellainena konservatiivisena paikkana. Jos Rakel olisi yksityisessä lehtitalossa töissä, ei samanlaista ihmettelyä olisi syntynyt.

Osallistuin väittelyyn ja ennakkoluulottomasti olin sitä mieltä, että Rakel voi mainiosti olla toimittaja, olen lukenut hänen juttujaan, eivätkä ne huonoimmasta päästä ole. Ehkä taas kerran ripaus kateuttakin paistoi, joitakin suututtaa, että on opiskellut ja toinen vähemmän koulutettu vie tavoitellun Ylen toimittajan paikan.

Jatkoin vielä, että Suomessa toimittajat tuppaavat olemaan jo nyt liikaa yhdestä puusta veistettyjä, eikä minua pornotähteys hetkauta.

Vaikka luulisi, että porno on arkipäiväistynyt, niin sillä on yhä kauhistuttavuusarvo joillekin. Varsinkin jos pornotähti päättää haluta muutakin kuin olla pantavana kameroitten edessä loppuikänsä. Liekkihän ei lopettaessaan pornouraansa häpeillut, hän oli oikeastaan ensimmäinen julkisuuteen tullut pornotähti.

Iltapäivälehden nettivideolla toimittaja kysyi Rakelilta pornourasta, joka hiukan närkästyneenä naurahtaen ihmetteli kysymystä, kun urasta on jo kymmenen vuotta aikaa ja on tehnyt sen jälkeen paljon muutakin. Pornoleimasta ei vaan pääse eroon. Se on Liekin hyväksyttävä.

Liekkihän on hämmästyttävän hyvin luonut itsensä uudelleen. Hänhän ilmoitti jo pornouransa aikana, ettei tee pornoa loppuikäänsä, eikä se tietenkään olisi edes mahdollista. Miespuoliselta pornotähdeltä samanlainen liike voisi olla vaikeampaa. Hänen pitäisi kertoa anteeksipyydellen kertoa elämänmuutoksestaan, sillä miespornotähtiä pidetään iljettävinä panomiehinä siinä missä taas alalla työskenteleviä naisia uhreina. Sitähän esimerkiksi Liekki ei ollut, vaan hän vaikutti olevan hyvinkin pornouransa ohjaksissa.

Suomi on uran pikakäännösten suhteen vähän sellainen kehitysmaa. Pitäisi olla sitä, mitä kerran oli. Olosuhteet ovat murtamassa tuon sovinnaisen myytin. Potkut saaneen ihmisen on pakko luoda itsensä uudelleen, jos ex-ammatti katoaa vallan kokonaan alta.Vaihtoehtona on työttömyys, josta harvoin noustaan vuosien jälkeen.

Itsestäni olisi äärimmäisen ahdistavaa ajatella, että jos joskus olen tehnyt jotain, niin minun pitäisi olla samaa ikuisuus. Murhasta voi tuomita loppuiäkseen, muttei siitä, että luo itsensä uudelleen. Joskus menneisyys seuraa loppuun asti, joskus jopa kuoleman taakse.

Ovatko blogit mennyttä?

Syksyllä 2006 kirjoitin ensimmäisen blogikirjoituksen, vaikka silloin puhuttiin vielä verkkopäiväkirjastakin. Kukaan ei enää verkkopäiväkirjoja mainitsekaan. Yli kahdeksan vuotta sitten blogit olivat se juttu.

Facebookia ei Suomessa ollut. Moni kirjoitti blogia ehkä senkin takia, ihan tavallisetkin ihmiset, kun ei tarvinnut kirjoittaa Facebookiin, kuinka ihanaa oma elämä on.

Veikkaan, että blogini alkaa olla yhtäjaksoisuudessaan Suomen pitkäikäisimpiä, vaikkakaan ei taatusti suosituimpia. Jos kirjoittaisin vain sen takia, että blogillani olisi mahdollisimman monta lukijaa, olisin lopettanut ajat sitten. Jokin vastustamaton pakko tämän blogin pitämiseenkin ajaa, vaikka on ollut kausia, jolloin kukaan ei ole edes kommentoinut.

Blogimaailma on mielestäni muuttunut yksipuolisemmaksi, mitä se oli silloin, kuin ensimmäisiä kirjoituksia kirjoitin. Miksikö?

Nykyisin blogit tuntuvat olevan vain muotiblogeja, joihin nuoret viehättävät naiset kirjoittavat yrityksiltä saamistaan tavaroista. Ehkä he toimivat jonkinlaisina lifestyle-esikuvina. Eipä esimerkiksi minun lifestyle oikein esikuvallinen olekaan.

Paljon on myös kirjablogeja, jollaista toki itsekin kirjoitan. Kirjablogien suurin ongelma mielestäni on, että ne ovat, ainakin suosituimmat, kuin yhdestä muotista. Kirjoitetaan samoista kirjoista ja kirjailijoista. Useimmiten vain juuri julkaistuista kirjoista, vaikka maailma on täynnä vanhempaa mielenkiintoista kirjallisuutta. Suosituimmat ovat varmasti myös kustantamoiden postituslistoilla.

Blogimaailma on kaupallistunut. Itse olen saanut joskus ilmaisen teatterilipun, mutta ne olisin saanut toimittajankin ominaisuudessa. Lisäksi näytelmätkään eivät ole olleet aina niitä suuren yleisön suosikkeja.

Verkossa on niin paljon kamaa, että suosittuja blogeja ovat myös lehtien sivustoilta löytyvät blogit, kuten Uuden Suomen blogit. Kilpailijoitakin se on saanut, kuten Blogbook. Julkkisstatus edesauttaa myös suosiota löytyi blogi mistä ikinä tahansa.

Joitakin bloggaaminen on nostanut koko kansan tietoisuuteen, kuten Helena Erosen hihamerkkikirjoitus nosti. Helenan tyyli kirjoittaa onkin Suomessa poikkeuksellisen räväkkä.

Olen varma, että Suomessa on lukuisia persoonallisia blogin kirjoittajia. Heitä on vain vaikea löytää. Esimerkiksi ennen niin suosittu blogilista on varjo entisestään. Google antaa miljoona hakutulosta, mutta tietenkin sekin suosituimmuusjärjestyksen mukaan. Ei kukaan jaksa kahlata.

Erikoistuminen tiettyyn aihealueeseen, varsinkin suosittuun sellaiseen, on ollut jo kauan päivänsana. Minä tein jo päätöksen varhain, että haluan pitää blogini yleisblogina. Ei minulla riittäisi yhdestä aiheesta edes riittävästi kirjoitettavaakaan.

Missille riittää, että on kaunis vai riittääkö?

Vaikka vähintään yritän esittää puoliboheemia älykköä, niin seuraan missikisoja. Miksikö? Kauniita naisia on mukava katsella.

Kohu nousi Miss Helsinki-kisoista, kun nettikansa totesi voittaja Rosanna Kuljun liian rumaksi ja haukkui jopa transuksi. Jokainen voi tästä kuvasta päätellä itse, onko hän kaunis vai ruma. Mielestäni ei ole ruma.

Ehkei hän edusta sitä perinteistä missityyppiä. Sitä löytyy Miss Suomi-kisoista. Suosiossahan räväkämpi Miss Helsinki-kisa kohta jo selättää Miss Suomi-kisan.

Olisi ehkä kohtuutonta odottaakin, että missit olisivat samanlaisia kuin vaikka 70-luvulla. Naisetkin ovat noista ajoista muuttuneet räväkämmiksi. Viatonta elovena-tyttöä varmasti löytyy, mutta missikisoihin he tuskin hakeutuvat.

Missille ei enää riitä, että on vain kaunis. Persoonaa täytyy löytyä tai muuten missiura ei kanna sen enempään. Jos on pelkästään kaunis, niin saa tyytyä siihen yhteen vuoteen prinsessana. Jopa vaisuun sellaiseen vuoteen.

Ja jos Miss Suomi kiertää Suomea kilpailee hän aika tasaväkisesti muiden tapahtuminen kanssa, joihin ei tahdo nykyisin löytyä väkeä. Ne ajat jolloin kansa saapui tuhatmäärin töllistelemään missejä ovat kaukana takanapäin.

Todennäköisimmin missit löytää nykyään tosi-tv-ohjelmista. Ennenhän Miss Suomen osallistuminen sellaisiin olisi ollut pyhäinhäväistys. Tämä Rosannakin oli tosi-tv-ohjelmassa jo ennen titteliään.

Siihen jokaisen missikisoihin osallistuvan ja eritoten voittajan on kyllä kuitenkin varauduttava, että kansa arvioi edelleen pelkästään sen kuvan perusteella.

Tv-romantiikkaa?

Tällä viikolla käynnistyi sarja, joka herätti heti pahennusta. Ensitreffit alttarilla-ohjelmassa pariskunta tapaa ensi kerran vasta mennessään naimisiin. Paheksunta oli tietenkin suurta, myös katsojaluvut. Totuuden nimissä en itsekään menisi naimisiin tapaamatta morsianta, mutta kyllähän tätä tapahtuu, vaikkakaan ei länsimaissa.

Sarjassa eri alojen asiantuntijat etsivät toisilleen sopivinta pariskuntaa. Mieleen tulee väkisinkin, että eikö siinä vähän mene pariutumisen suurin mystiikka, vaikka pariskunta tapaakin alttarilla vasta ensimmäistä kertaa. Peräytymisreittiä ei enää jää siellä alttarilla, vaan on otettava se, mikä on tarjolla. Muuten kai tekee jonkin sopimusrikkeen.

Voisi olla hämmentävää olla naimisissa naisen kanssa, jonka on todettu olevan minulle sopivin psykologisissa testeissä. No, onneksi edes testeistä ei taitaisi löytyä minulle sopivaa, ellei morsian sitten ole myös kiinnostunut sotahistoriasta ja runoudesta. Kai sellainen voi jossain olla.

Sinänsä ohjelma järisyttää sitä romanttisen rakkauden myyttiä, jolle yhteiskuntamme monella tapaa rakentuu ja jota halutaan tavoitella. Ohjelman asiantuntijat tosin totesivat, että ihmiset asettavat sellaisiakin vaatimuksia kumppaneille, joita eivät itse täytä. Eli romanttinen rakkauskaan ei ole pyyteetöntä.

Hämmentävää kyllä, ainoastaan yksi ohjelman pariskunnista erosi pikavauhtia, muut ovat yhä yhdessä. Eli heidän on täytynyt löytää myös tunteita toisiaan kohtaan.

Ehkä tiede ratkaisee tulevaisuudessa pariutumisongelmatkin. Ei enää hakuammuntaa Napakympissä, vaan testein valittu kumppani. Romanttisessa avioliitossa onnistumismahdollisuudet lienevät samaa tasoa, tosin harva nykyään onneksi rientää naimisiin edes puolen vuoden seurustelun jälkeen.

Erään nettideittipalvelun tutkimus jäi myös mieleeni tältä viikolta. Sen mukaan seksikkäimpiä ammatteja ovat miesten mielestä edelleen sairaanhoitaja, lentoemäntä ja naisten mielestä palomies ja poliisi. Joten se siitä sukupuolten ennakkoasenteiden romahduksesta.

Ruumis on sielua tärkeämpi

Joka paikka on nykyään täynnä tarinoita narsisteista. En oikein tiedä, missä he ovat. Omasta mielestäni maailmassa on vain miellyttäviä ja epämiellyttäviä ihmisiä. Ehkä ne ovat niitä epämiellyttäviä ne narsisti.

Jostain kumman syystä narsistit ovat tarinoissa myös aina miehiä. Ehkä kaikki miehet ovat sitten narsisteja, jos uhmaavat omapäisyydellään.

Itse en ole narsisti, minulla ei ole mitään suuruudenkuvitelmia itsestäni, pikemminkin voisi olla huomattavasti parempi itsetunto.

Totuus kuitenkin on, että me kaikki ihmiset alamme olla narsisteja. Rooman valtakuntakin kalpenee itsetehostuksemme alla.

Kävellessäni ratikkapysäkille kävelen usein kuntosalin ohi, joka sijaitsee Helsingin keskustassa. Usein ihmiset treenaavat ison ikkunan edessä, vaikka muuallakin voisi treenata katseilta piilossa. He tietenkin haluavat esitellä itseään epämiellyttävämmän vartalon omaaville.

Olen myös miettinyt, missä tässä nykypäivän tatuointi-innostuksessa on kyse. Ihmiset maalaavat kauniitkin vartalonsa täyteen tatuointeja. Mitä niillä halutaan sanoa? Rohkeutta, että uskaltaa maalata itsensä kuvilla, jotka säilyvät niin kauan kuin kantajakin. Itseäni ei ainakaan innosta naiset, jotka ovat yltäpäältä tatuoinneissa.

Ihmiset palvovat ruumistaan aivan eri tavalla kuin ennen. Ruumis on ollut sielua tärkeämpi jo ikuisuuden. Mihin tämä kaikki päättyy, siihen, että kaunis ruumis ilman sieluako?

Je suis Charlie

Sanotaan, ettei uskonto tapa, ihmiset tappavat. 

Uskonto tappaa, koska ihmiset uskovat, 

että täytyy tappaa, koska he luulevat, 

että uskontoa voi loukata.

Uskonto ei ole elävä, ei se tunne, 

ei se tunne kipua, ei se vihaa, ei se rakasta.

Ihminen kyllä.

Mitä miettivät miehet ampuessaan. 

Sankaruutta, vihaa vai kostoa?
Miten voi kostaa ihmiselle, jota ei edes tunne.
Kertokaa se.

En usko, että mitkään sanat lohduttavat Pariisia. 
Kukaan ei hyväksy tappamista, vihaa tai kostoa.

Kertokaa se Pariisin asukkaille.

Meidän on pelättävä, meidän on taisteltava, kirjoitetaan.

Kuka meidät tappaa, 

ihmiset, jotka ovat eläneet kanssamme.

Miten he voivat vihata meitä?
He vain vihaavat.

Ja miten taistelet sellaisia vastaan, 

jotka piiloutuvat ja tappavat, 

koska ajattelet väärin, 

et ajattele, kuten he haluaisivat.

Piirros on heille pelottavampi kuin sotilaat aseineen.

Sotilaita pelätään, vaikka heidät voi voittaa.

Vapautta ja sanaa ei.

Rohkeuttakaan ei.

Älkää alistuko vihan sotilaille.

Kuningas ja hänen sotilaansa

Kuningas ja hänen sotilaansa.
Jäätyneinä perääntyivät he viimeisestä taistelusta.
Kuningas kuolisi ja sotilaistakin
kodin näkisivät vahvimmat.
Kuningas ja hänen sotilaansa
sotivat viimeisen hävityn sodan
lumisessa, jäisessä maassa,
joka jäi valtiaidensa haltuun.
He olivat taistelleet, hävittäneet ja hävinneet
Euroopan yhdessä.
Tuolle oli tullut loppu. 
Kuninkaan kohtalo oli yksinäisin.
Koskaan ei saatu tietää,
ampuivatko hänet omat sotilaansa.

Kostivatko sotilaat kuolemansa jälkeen?
Heidän vihaansa ja huutoansa
ei voinut sulkea tyrmään.
Kuoleman jälkeen ei ollut kuninkaita, ei alamaisia.
Huutoa saattoi kuulua.
Sekin vaikeni, kukaan ei kuullut.
Kuolema vaiensi kovimmatkin äänet.

Kohtaamisia ja muistoja

Miksi jotkut jäävät mieleen ja toiset katoavat muistista? Ja miksi jotkin tapahtumat jäävät muistiin ja toiset katoavat?

Olin uuden vuoden Tukholmassa ja neuvon eräälle tytölle tien määränpäähänsä. Vieläkin hän on mielessäni. Samoin jalaton mies, joka eteni silti ilman jalkoja Drottningsgatanille. Mutta miksi en muista satunnaista jalankulkijaa, joka saattaa muistaa minut.

Miksi muistan selkeämmin portsarin, joka otti minut silmätikukseen kapakassa kuin tytön, jonka kohtasin ylioppilasjuhlissa kapakassa ja kysyi miksi olen niin surullinen.

Miksi taas muistan yhtä hyvin rakastumisen ja hylätyksi tulemisen tunteen? Miksi en muista ketä suutelin ensimmäiseksi, mutta muistan tytön, johon olin koulussa ihastunut. Miksi muistan viimeisen päivän koulussa, mutta en ensimmäistä? 

Miksi en muista lahjoja, joita olen saanut, mutta muistan niitä antaneeni.

Miksi loukkaukset jäävät mieleen paremmin kuin kauniit sanat?

Lupaatte vaan

Hyvää uutta vuotta 2015. Silmiini ovat taas iskeytyneet uuden vuoden terveyshaasteet, joita joka paikka on pullollaan. Löytyy sataa päivää, ellei tuhattakin päivää ilman alkoholia. Ihmiset lupailevat myös liikkuvansa, syövänsä yms. päläpälä. Useimmilta loppuu usko jo tammikuun jälkeen.

Mitään pahaa terveellisessä elämässä ei ole. Saahan sitä viimeistään kymmenen dementiavuotta vanhainkodissa lisää, jos ei muuta. En lähtisi vain syyllistämään ihmisiä, jotka syystä tai toisesta viettävät epäterveellistä elämää. Sehän on heidän omavalintansa näinä aikoina kuin terveilykin. Jokaisella on tieto tehdä itsellään mitä haluaa.

Terveyshaasteisiin, ellei suoranaiseen hysteriaankin tuntuvat tarttuvan vain ne, jotka pitävät itsestään muutenkin huolta. Tai sellaiset ihmiset, jotka haluavat antaa itsestään kuvan säntillisenä ja tehokkaana pikkukansalaisena.

Nytkin "elämänsä muuttaneet" kuntoilijat polkevat huhkien jossain kuntopyörää. Onnea vain heille. Niinhän ne lupaavat, että onni ja uusi elämä aukeaa vain kuntoilemalla. Toivotan onnea silloinkin, kun into lopahtaa.

Minä en lupaa mitään täksikään vuodeksi. En tiedä, mitä minun pitäisi luvata. Olen aika vieraantunut kaikista tiettyihin juhlapäiviin liittyvistä perinteistä. Elän jokaista päivää omana erikoisena päivänään, vaikka päivät välillä ovatkin samanlaisia.

Sehän on sellainen sanontakin, että lupaat vaan.