Talvisodan muisto ei himmene

Talvisodan alusta on vierähtänyt jo 80 vuotta ja uskomatonta kyllä, rintamallakin sotineita on yhä elossa. Itsekin olen useita veteraaneja haastatellut elämässäni ja kyllähän heitä kuuntelee ihan erilaisella korvalla kuin monia muita ihmisiä.

Sodan kauhuja on mahdotonta täysin ymmärtää, ennen kuin sellaiseen joutuu itse mukaan. Itse olen aina ollut kiinnostunut sotahistoriasta ja sinänsä tiedän hyvin sotatapahtumat, vaikka kuten sanoin, sodan kauhuja ei voi tietää, kuin siellä olleet.

Talvisota on Suomen käymistä sodista se kunniakkain, edusti sitten minkälaista poliittista näkemystä tahansa. Siitä ei mihinkään pääse. Suomeen hyökättiin ja Suomi puolustautui varsin uljaasti. Jatkosota on sitten kiusallisempi sota ja varsinkin sen hyökkäysvaihe. Niinpä jatkosodan alku menee ohi huomaamatta toisin kuin talvisodan.

Vuosikymmenten jälkeenkin talvisota on yhä otsikoissa, joskaan ei enää yhtä paljon kuin Neuvostoliiton hajottua, jolloin Suomen sotia päästiin ensimmäistä kertaa käsittelemään vapaasti julkisuudessa.

Eriäviäkin näkemyksiä saa vapaasti esittää, kuten se, että oliko Suomen kansa yhtenä miehenä ja naisena rintamalla. No. Sen verran Stalinin vainoista oli Suomessa tietoa, että suurin osa vasemmistostakin totesi Suomen paremmaksi paikaksi. Pahin oikeistoterrorikin oli laantunut talvisotaan mennessä Suomessa.

Talvisota säilyy varmasti vielä vuosikymmeniä suomalaisten sydämissä, jos näin voi sodasta puhua. Suomen kansan yhtenäisyyskin on nykyisin mitä on. Ehkä joku sota jälleen voisi muuttaa pelin kulun, vaikka kukaan järkevä ihminen ei sotaa halua.

Elämä on anteeksipyytelyä ja myötätunnon kerjäämistä, niin P-P Peteliuksellekin

Pirkka-Pekka Petelius kummastutti kansaa tai ilahdutti, riippuu kuulijasta. Hän pyysi anteeksi saamelaissketsejään ja pahoitteli romanisketsejään myös.

Jokainen meistä kasvaa ihmisenä. Se, mikä joskus on ollut itselleen hauskaa, ei ole myöhemmin. Mutta täytyy olla aika tyhmä yksilö, jos luulee, että kaikki suomalaiset pitäisivät saamelaisina niinä hampaattomina ja likaisina juoppoina, joina heidät esiteltiin Peteliuksen sketseissä.

Pirkka-Pekkaa toki raskauttaa vielä se, että hän on nyt poliitikko ja vieläpä vihreä. Tosin kovemmin häntä olisi isketty, jos olisi persu. Nythän hän nosti itse sketsinsä julkisuuteen. Vanhat sketsit ovat tänä päivänä painolastia, vaikka näillä sketseillä hänestä tuli kuuluisa ja pääsi lopulta eduskuntaan. Jotkut vielä tehtailevat sketseistä rikosilmoituksia anteeksipyynnöstä huolimatta.

Onneksi Pirkka-Pekkaa vanhemmat koomikot ovat jo manan majoilla. Muuten heidät passitettaisiin myös julkiseen häpeään ja käräjille. Ajatelkaa vaikka vanhoja Pekka Puupää -elokuvia tai vanhoja suomalaisia elokuvia ylipäätään. Tai Speden Naisen logiikka -sketsejä. Voi hyvä tavaton.

Itse näen huumorin aikansa lapsena ja useimmat niistä ovat kaatuneet oman typeryyteensä vuosikymmenten kuluessa. Jokainen järkevä ihminen osaa itse vetää niistä johtopäätökset. Mielestäni Peteliuksen sketsit ovat ennemmin ironiaa ennakkoluuloille. Kansakunta itse on ollut tietämätön aikanaan ja sitä pitäisi hävetä enemmän kuin sketsejä.

Nykyisin ironiaa ei haluta tai osata ymmärtää. Niinpä nykyään huumori elää ensimmäistä kertaa aikaa, jolloin se sensuroi itse itseään ja on ehkä peräti menossa jo alaspäin. Paremmin pärjää koomikkona, jos on vähemmistön edustaja tai nainen, silloin lupa olla rankempi kuin tavismiehellä, jolle repertuaari on nykyään jo aika rajattu, jos ei halua ongelmia itselleen.

Nykyisin on vallalla sellainen meininki, että ne jotka myötätuntoa jo valmiiksi saavat, kerjäävät sitä julkisesti lisää. Ja ne jotka myötätuntoa tarvitsisivat, eivät sitä saa. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, eikä vain huumoria.

Olen itsekin marttyyrihenkinen ja voisin tehtailla rikosilmoituksia koulukiusaamisesta ja muusta kaltoinkohtelusta, jota on joskus tapahtunut minulle. Mitä se auttaisi, jos ei ennen herunut sympatiaa, niin miksi sitä heruisi nyt, kun en edes kuulu niihin ryhmiin, joille myötätuntoa on tarjolla. Mutta enhän minä sellaista tee. Osaan jopa nauraa itselleni tätä nykyä, vaikka moni asia vituttaisi ja satuttaisi yhä. 

En myös ihmettele, jos poliiseilla on ruuhkaa. Rikosilmoituksia tehtaillaan kunnianloukkauksista alituiseen, kun ihmiset eivät nykyään enää pysty keskustelemaan keskenään, vaikka välineitä siihen olisi enemmän kuin koskaan.

Viulunsoitonopettajatar (runo)

Hän on  kaunis.
Kauniimpi kuin oppilaansa.
Hän odottaa oppilastaan.
Oppilas on ujo ja arka.
Ihailee opettajartaan.
Haluaa miellyttää häntä.
Opettajatar ei tästä tiedä.
Jos tietää, ei paljasta.
Se on osa leikkiä,
jossa sanoja ei sanota,
jossa tunteita ei paljasteta.
Opettajatar sen keskellä,
tietämättömänä.
Oppilas odottaa,
hänkin tietämättömänä.

Katsottua: The Crown 3. kausi: Kuningatar vaihtui onnistuneesti

Katsoin heti tuoreeltaan The Crownin kolmannen kauden. Netflix on jälleen pumpannut rahaa ykköstuotantoonsa, eikä turhaan.

Kuningatar vaihtui erinomaisesta Claire Foysta myös erinomaiseen Olivia Colmaniin. Varttuneempaa keski-ikäistyvää kuningatar Elisabethia näyttelevä Colman näyttelee niin samantyylisesti, pienieleisesti ja ilmeillä kuin Foy, ettei eroa oikein edes huomaa. Muuta kuin iästä.

Kolmas kausi keskittyy brittien kuningasperheen elämään vuosina 1964-1977. Noihin aikoihin ajoittuu brittien imperiumin lopullinen mureneminen ja myös kuningasperhe menetti taianomaisuutensa. Kansa kuohuu, pääministerit vaihtuvat, mutta kuningatar pysyy.

Sarjassa kuningasperhe yrittääkin pr-työtä kansan suhteen, mutta skandaaleja aiheuttaa tuttuun tapaan prinsessa Margaret, jota nyt näyttelee kovan luokan tähti Helena Bonham-Carter. Hän näyttelee ihan hyvin, mutta suurin ongelma on se, että hän on eittämättä porukan suurin tähti etukäteen ja se vain syö roolia.

Elisabethin tytärtä prinsessa Annea näyttelevä Erin Doherty jäi mieleeni sekä prinssi Philipin omalaatuista Alice-äitiä näyttelevä Jane Lapotaire. Molempien rooli on pieni, mutta he tekevät sen kunnialla.

Alicen tarina olikin mielenkiintoinen mielisairaaloista nunnaksi ja lopulta palatsiin britteihin kuolemaan, kun hänet pelastettiin Philipin synnyinmaasta Kreikasta vallankaappauksen alta. Sarjassa Philip oli laitettu häpeämään äitiään, mutta totuutta ei taida tietää muuta kuin hän itse.

Eräs ystäväni huomautti, että prinssi Charlesia on kohdeltu sarjassa silkkihansikkain. Se pitää paikkaansa. Kolmannella kaudellakin Charles on kuvattu herkkänä ja lahjakkaana poikana, jolla riittää myötätuntoa jopa suvun halveksumalle luopiokuninkaalle Edwardille.

Charles pelattiin ulos suvun toimesta myös suhteessaan Camillaan, nykyiseen vaimoonsa ja oikeaan rakkauteensa. Ensi kausi näyttää, muuttuko Charlesin kohtelu kuin Diana astuu kuvioihin. Charlesin veljet Andrew ja Edward on häivetetty sarjasta kokonaan pois, mikä tuntui hieman ihmeelliseltä. Heitä ei näkynyt edes kulisseissa.Edward sentään syntyi samana vuonna kuin mistä kausi alkoi.

Crown on niin uskottava sarja, että pahoin pelkään, että monet ihmiset luulevat kaikkien sen tapahtuminen olevan täysin totta, vaikka taiteellisia vapauksia on luonnollisesti käytetty. Sillä on valtava arvo lähihistorian tuomisessa kiinnostavaksi ihmisille, joita historia ei muuten kiinnosta.

Käsikirjoituksessaan Peter Morgan pääsee kuitenkin historian ja realiteettien ulkopuolelle ja tavoittaa tunteita. Harvassa nykypäivän sarjassa pystytään enää samaan.

Unohdin kaulahuivini Eliteen (runo)

Unohdin kaulahuivini Eliteen,
en ole hakenut sitä takaisin.
Niin monessa paikassa olen käynyt,
harvaan olen jäänyt.
Siitä kulttuuriravintoloiden
kuolleet kantapöytäläiset
minua alituiseen muistuttavat.
Se, mitä joskus luulin,
ettei voi olla, on.
He muistuttavat alituiseen
uneliaisuudestani,
haluttomuudesta ottaa paikka
kantapöydässä.
Kaikki sanani eivät katoa.

Taiteilija haastattelussa: Vuorossa Kauko Röyhkä

 

Kauko Röyhkä. Kuva: Juha Metso

 Mikä sinusta on pyhää? Onko jokin asia, mikä on sinulle pyhää?

Pyhä kuulostaa niin hienolta. Mieluummin puhuisin asioista, jotka ovat tärkeitä: perhe, musiikki, kirjallisuus... niiden varassa minun elämäni on.

 

Tiesitkö aina, että sinusta tulee taiteilija?

En tiennyt. Joskus lukioaikoina aloin aavistaa, että minusta VOISI tulla taiteilija, tosin en vielä tiennyt minkä alan. Kuvataidettakin harkitsin.

 

Onko aihetta, mistä et kirjoittaisi?

En kirjoita mistään, mihin en tunne intohimoa.

 

Täytyykö taiteilijan kohdata vastoinkäymisiä, että hänen taiteensa on hyvää?

Ei sen suurempia kuin kenenkään muunkaan. Taiteilijan pitää osata ilmaista, olivat vastoinkäymiset miten suuria tai pieniä tahansa. Jos taide on ilmaisuvoimaista, se koskettaa ihmisiä.

 

Syntyvätkä parhaat biisit/sanoitukset/kirjat itsestään suuren idean voimalla vai kovalla työllä?

Tasaisen tappavalla työllä.

 

Onko jotain sellaista tekstiä, jota olet katunut?

Ei, en muista että olisi mitään kaduttavaa.

 

Mikä on suurin unelmasi taiteilijana?

Se on jo toteutunut: että saan tehdä sitä mistä tykkään ja voin elättää sillä itseni ja perheeni.

 

Täytyykö taiteilijan olla onnellinen vai onneton?

Riippuu yksilöstä.

 

Mikä on kirjallisuuden pahin klisee?

Hurskasteleva tyyli. Se, että taiteilija yrittää esittää hyvää ihmistä ja tuomitsee muita.

 

Latistavatko päihteet luovuuden?

Itse en tee päihtyneenä taidetta. Keikoilla saatan otta pari olutta tai lasillisen viiniä ennen esitystä, mikä vapauttaa hieman. Kirjoittamisen, säveltämisen ja studiotyön teen selvinpäin.

 

Mikä stimuloi parhaiten luovuutta?

Muiden taiteilijoiden teokset. Huonokin teos saattaa antaa idean omaan tekemiseen. Ja mestarilliset työt tietysti kannustavat yrittämään jotain yhtä hyvää.

 

Onko maine tai julkisuus tavoittelemisen arvoista?

Mainetta ja julkisuutta tarvitaan, että ihmiset huomaisivat tekemäni työn. Muuten en pidä julkisuudesta ja nykyisin annan harvoin haastatteluja. Typeriin tv-ohjelmiin en mene ollenkaan.

 

Oliko elämää mukavampaa tuntemattomana vai julkkiksena?

Julkisuuden aikana olen saanut toimia muusikkona ja kirjailijana, ja siihen olen pyrkinytkin. Tuntemattomana olin vielä nuori, mikä oli myös mukavaa, koska nuorena kokee monet asiat ensimmäistä kertaa. Esim. äänilevyt kuulostivat ihmeellisiltä nuorena ja kaikki muukin taide tuntui salatulta maailmalta, johon halusin päästä. Nyt olen ollut siellä jo neljäkymmentä vuotta, eikä se enää ole niin ihmeellistä, hienoa silti edelleen.

 

Ärsyttääkö samojen vanhojen asioiden vatvominen kohdallasi?

Ei ole mitään vatvomista.

 

Estävätkö ihmiset itse omaa sananvapauttaan pelkäämällä puhua tai kirjoittaa jostain?

Nyt viime aikoina on puhuttu uusmoralismista tai uuspuritanismista, millä nimellä sitä nyt kutsutaankin. Se tarkoittaa sitä, ettei uskalleta enää puhua termeillä, jotka voivat loukata erilaisia vähemmistöjä tai naisia. 

 

Etenkin miespuolisten taiteilijoiden kielenkäyttöä ja tekemisiä seurataan tarkasti. Tämä on johtanut monien kohdalla itsesensuuriin, koska kukaan ei halua tulla leimatuksi rasistiksi, homofobiseksi tai sovinistiksi. Itse en piittaa puritaaneista, koska tiedän etten ole rasisti, homobinen enkä sovinisti. Mutta minuakin on yritetty leimata. 

 

Miten haluaisit itsesi muistettavan, kun olet mennyt?

Kuollut ei enää välitä muistamisesta.

Kauko Röyhkä  

Toimituksen huomautus! 

Juuri ensimmäisen osan elämäkerrastaan julkaisseen kirjailija-muusikko Kauko Röyhkän haastattelun myötä aloitan blogissani uuden juttusarjan. Eli haastattelen säännöllisen epäsäännöllisesti kysymys/vastausperiaatteella itseäni kiinnostavia taiteilijoita. Periatteena se kysymys, kuinka heistä tuli taiteilijoita ja minkälaista on olla taiteilija.

 

Minulla kun on täällä täysin vapaat kädet. Se on sitten eri asia, kuinka moni suostuu ja haluaa. Kiitos ainakin Kaukolle ajastaan. Blogini kun ei ole yhtä suosittu kuin muoti- ja leivontablogit. Itse en tästä saa penniäkään eli kaikki menee taiteen hyväksi. Voi toki ehdottaa itseäsi kiinnostavia haastateltavia.

Katsottua: The People vs. O.J.Simpson: Syyllinen käveli vapaaksi

Amerikkalaisen urheilijan ja näyttelijän O.J.Simpsonin oikeudenkäynti oli 90-luvun puolivälissä mediatapahtuma vailla vertaa. Samanlaista ei ole nähty sitä ennen eikä sen jälkeen. Jostain syystä meillä näkyi silloin telkkarissa amerikkalainen NBC-kanava ilmaiseksi ja siellä sitä oikeudenkäyntiä riitti päivästä toiseen. Väsymykseen asti.

Niinpä suhtauduin epäilyksellä, kun katsoin aiheesta tehdyn sarjan. Että mitä uutta tähän saagaan on saatu. Onneksi paljonkin. Vuosisadan oikeudenkäynti on saanut hyvin tehdyn sarjan kuvastamaan tapahtumia lukuisten rahastusmielessä tehtyhen kirjojen ja elokuvien lisäksi.

Tähtinäyttelijöillä miehitetty sarja lepää hyvien näyttelijöiden varassa. Cuba Gooding Jr. on tehnyt O.J.Simpsonista hermoheikon hahmon, joka ei ilmeisesti hyväksy syyllisyyttään tai sivuuttaa sen.

Siitä pääsemmekin itse kysymykseen. Tappoiko O.J. ex-vaimonsa ja tämän ystävän? Kaikkien todisteiden valossa kyllä. Usan käsittämätön valamiesjärjestelmä vapauttaa ilmiselviä syyllisiä, jos kunnon asianajajat osaavat kääntää huomion todisteista. Toisaalta myös syyttömiä joutuu vankilaan. O.J.:n tapauksessa käytettiin rotukorttia, vaikka miljonääri-O.J:llä ei ollut mitään tekemistä poliisien ahdistelemien slummien mustien kanssa.

Voisiko Simpsonin kaltainen oikeudenkäynti vielä toistua? Varmasti, jos riittävän tunnettu ihminen on syytettynä. Ja varsinkin jos siihen liittyy muitakin jännitteitä, kuten Simpsonin tapauksessa roturistiriidat. Rikoksista uutisoidaan muutenkin nykyisin massiivisemmin kuin 90-luvulla. Lisäksi kuvioihin on tullut netti ja sen keskustelupalstat. Rikos kiinnostaa aina.

O.J.:lle heilahti myös häkki lopulta, joskin vain varsin nolosta omien muistoesineiden varkaudesta Las Vegasissa. Nyt mies on jälleen vapaana. Kuvista päätellen ei kovin onnellisena, vaikka näin väittääkin. 

Kenraalin katumus (runo)

Joka vuosi taistelun vuosipäivänä kenraali kärsii.
Hän muistaa kaikki ne sotilaat, jotka lähetti kuolemaan.
Taistelun aikana hän vaati uskollisuutta,
vihasi pelkureita ja erotti everstejä.
Nyt he kaikki tulevat kenraalin painajaisiin,
joista sodan uljuus on kadonnut.
Kenraali katuu, ensimmäisen kerran.
Seuraavina vuosipäivinä aina uudelleen.
Katuu ja kärsii.
Kenraali kokee sotilaiden kauhut kuoleman edessä.
Jumala ei ole armollinen, anteeksiantava.

Katsottua: Miehiä ja poikia: Miehet ja jaksamisen sietämätön kurjuus

Ohjaaja Joonas Berghäll on kiitettävästi ottanut dokumenttielokuvissaan miesten asian huomioon. Niin myös uusimmassa Miehiä ja poikia -dokkarissaan. Tehtävä ei ole helppo, sillä jos kerrot, että suomalainen mies voi huonosti, se on kuin metsään huutaisit nykypäivän maailmassa.

Joillekin naisille kun tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää, ettei miesten hyvinvointi ole sama asia kuin ne rikkaat talouselämän miehet, joilla on kaikki valta oikeasti tässä demokraattisessa maailmassamme. Suurin osa miehistä sinnittelee elämän karikoissa.

Berghällin aiemman Miesten vuoro -elokuvan tavoin miehet kertovat elämänsä kipukohdista, kuten eroistaan, lasten kuolemasta, alkoholismista. Taakoista, jotka ovat riivanneet ja vieneet elämästä maun. Ohjaaja laittaa myös itsensä likoon, kertoen sairauksistaan, äitinsä kuolemasta ja melkein  hautaan vieneestä työnteon määrästä.

Berghällin tunnenkin muuten, sillä hän oli kurssikaverini Voionmaan opistossa vuonna 1998, kun vielä luulin, että minusta tulisi elokuvantekijä. No, näin ei ole ainakaan toistaiseksi tapahtunut.

Miehiä ja poikia herätti minussa ajatuksia ja jopa tunteitakin, vaikka harva asia minua enää säväyttää. Väkisin sitä vertaa itseään elokuvan miehiin. Omakaan terveys ei ole enää sitä mitä se oli ennen, on suuria taloushuolia, on ylipainoa ja elämäntavoissa olisi korjaamisen varaa. Omalla tavallaan sitä on jäädyttänyt itsensä tunteilta ja nautinto monella tapaa kadonnut, varrattuna siihen mitä se oli ennen.

Tästä kestämisen ja kärsimisen kulttuurista tämä elokuva kertookin. Siitä, että pitää vain jaksaa. Hinnalla millä hyvänsä. Samat ongelmat koskevat naisiakin, mutta miehillä Suomessa tämä jaksamisen taakka on vielä suurempi ja sitä on pidetty peräti hyveenä. Kunnes romahdus sitten tulee. Jotkut siitä selviävät, toiset eivät.

Miehiä ja poikia on tavattoman aito dokumentti. En aisti siinä mitään teeskentelyä tai salailua. Haastateltavat ovat tosissaan ja hämmästyttävän hyvin heidät on saatu avautumaan kameran edessä.Synkistä, kovista tunteista kertominen kun ei ole mitään Facebookin elämä on ihanaa ja rakastan kaikkia ja minua rakastetaan -maailmaa.

Mielestäni hyvä idea heittää myös loppuun karut faktat tilastoista, miten surkeasti miehet voivat tässä maassa. Siinä ei jää silloin enää paskanjauhamisen varaa.

Keikalla: The Dublin Legends Kulttuuritalolla 3.11.2019

Olen aina ollut irlantilaisen musiikin ja kulttuurin ihailija. Kahdeksan vuotta sitten piipahdin Dublinissa. Kirjoitin siellä myös runoja, joista osa päätyi viimeisimpään runokirjaani.

Niinpä kun ystäväni ehdotti menoa The Dublin Legendsin keikalle Kulttuuritalolle, olin tietenkin valmis lähtemään mukaan. Eikä irlantilainen folkmusiikki petä koskaan. The Dublin Legends pohjaa legendaarisen irlantisen poppoon The Dublinersin perinnölle.

Keikalla kuultiin seuraavat biisit. Itse en valitettavasti tunnistanut kaikkia biisejä, mutta irlantilaista musiikkia harrastava ystäväni tunnisti. Niinpä luotan häneen.

Keikan avasi instrumentaali Fermoy Lasses/Sporting Paddy, jolla Dublinerskin yleensä avasi keikan. Lisäksi kuultiin muun muassa. ikivihreät Galway Racers, The Ferryman, Black Velvet Band, Irish Rover, Seven Drunken Nights, All for me grog , The Fields of Athenry, McAlpine's Fusiliers, Dirty Old Town, Whiskey in the Jar, Wild Rover ja Molly Malone.

Olen ollut monilla keikoilla, jossa artistit eivät ole juurikaan innostaneet yleisöään. Vaikka Kulttuuritalo ei ollut lähellekään täynnä, tunnelmaa riitti ja yleisö lauloi ja taputti mukana. Irlantilaisen musiikin taika on siinä, että siinä ilo ja suru vuorottelevat. Ei sellaisesta musiikista voi olla pitämättä.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita, kun kaverillani oli Dublinersin harvinainen vanha lp-levy ja irlantilainen banjonsoito-opas, niin bändin kaverit olivat otettuja ja halusivat kuvauttaa itsensä kaverini ja levyn sekä oppaan kanssa. 

Katso myös video keikalta Instagram-sivuiltani. 

Luettua: Rose Kennedy: On aika muistella: Kennedyn perheen valkopesua

Kirjaston kirjanvaihtopisteestä löysin Kennedyn perheen matriarkan Rose Kennedyn muistelmat vuodelta 1974. Silloinkin Rose Kennedy oli jo iäkäs, mutta hän melkein 30 vuotta myöhemmin yli satavuotiaana. Monia tragedioita kohdanneen Kennedyn suvun ehdottomasti vanhimpana jäsenenä.

Mikään paljastuskirja ei tämä tapaus toden totta ole. Spermaan ei kompastuta kuten nykypäivän julkkisten elämäkerroissa. Rose Kennedy ei varsinaisesti paljasta kirjassaan yhtään mitään. Se on oikeastaan kohujen välttelyä ja valkopesua. Niitä kohukirjoja on toki Kennedyistä kirjoitettu muuten riittämiin. Itsekin olen Kennedyistä kirjoittanut, John F. Kennedystä.

Rose Kennedy oli sen ajan ihminen, joka ei pessyt likapyykkiä talon ulkopuolella, puhumattakaan mediassa tai edes harkinnut avioeroa. Siinä suhteessa hän on tuulahdus ajoilta, joissa oli vielä arvokkuutta.

Eli miehensä tai poikiensa uskottomuudesta ja muistakaan virheistä ei mainita vaan heitä ylistetään aika varauksettomasti. Kehitysvammaisen Rosemary-tyttären lobotomiakaan ei mainita oikealla nimellä, joskin ei Rose tyttärensä kehitysvammaisuutta peittelekään.

Kirjallisilta ansioltaan muistelmat ovat mitä ovat. Eli Rose on todennäköisesti kirjoittanut ne itse, eikä palkattu kirjailija. Paljon muistelmissa on kirjeitä, jonka luku on uuvuttavaa jo. Ajat ja asiat heittelevät, mutta parhaimmillaan teksti on sujuvaa ja mielenkiintoista.

En tiedä, onko sitten Kennedyn suvusta polvi huonontunut vai onko homma kiinni Rose Kennedyn poismenosta, mutta ei Kennedyistä ole enää löytynyt huippupoliitikkoja. Sen kirja paljastaa, että ankaralla kädellä Rose ja Joe Kennedy koulivat pojistaan merkkimiehiä. Rose vielä kertoo olleensa se, joka kuritti lapsiaan fyysisesti. Sellaista ei ehkä tänä päivänä kirjassa mainittaisi.

Voitto oli tärkeintä ja hävitä ei saanut, eikä valittaa. John F. Kennedystä tulikin presidentti ja Robert Kennedystä melkein, ellei häntäkin olisi salamurhaaja ampunut. Tytöiltä taas vaadittiin vain hoikkaa uumaa ja hyvää käytöstä ajan tapojen mukaisesti.

Musta harso (runo)

Musta harso meidän kaikkien yllä.
Jotkut siitä vapautuvat,
toiset se verhoaa loppuun asti.
Joidenkin yllä se näyttää kauniilta,
toiset se tekee rumaksi.
Joiltakin se peittää sielun,
toisilta se repii sielun auki.
Joillekin se antaa lohtua,
joiltakin se vie kaikki.
Sydämet,
armoa paeten.