Voi Suomi-parka, osa miljoona ja kymmenen

Nyt on taas nykymenon koottujen valitusten aika. Joten nyt tulee taas monta kismittävää asiaa yhteen syssyyn, ettei tarvitse erikseen kaikesta kirjoitella. 

Olettehan muistaneet jo hamstrata jodia? Nyt jokapaikka tyhjäksi ja heti. Miksi muuten iäkkäät eli vähintään 45-vuotiaat, kuten minä, ei tarvitse enää jodia? Onko sitä jo lost case vai vedetty jodisuolaa jo vuosikymmenet? Vai kestääkö sitä jo ydinlaskeumatkin.

Jos tuntuu, että elämä on mennyt päin vittua, niin huonommin se ei ole voinut mennä kuin edellisen hallituksen taksiuudistus. Verottaja tutki varmaankin vain pintaa, ja heti löytyi yhdeksän miljoonaa maksamattomia veroja. Uusissa taksifirmoissa tuskin on mitään kunnossa. Vingutaan heti käteismaksua ja ei kuittia. Ja kaikki pimeät taksit tähän päälle. Turvallista matkaa vaan. 

Suomalainen oikeusjärjestelmäkin on mitä on. Käsittämätön tapaus tämä missä mies on laitettu maksamaan elatusmaksuja lapsesta, jonka isä hän ei ole. Miten ei voida saada tällaiseen lakiin muutosta, jos kerran olet tunnustanut lapsen huijattuna, mutta kun dna-testi osoittaa ettet ole isä, niin silti olet isä. No muistakaa, että miehet ovat etuoikeuskehässä siellä kärjessä. 

Oletteko muuten ihmetelleet, kuten minä, miksi Suomessa ei päättäjät tai edes feministit ota kantaa kenties historian ensimmäisen feministiseen kansannousuun Iranissa? 

Länsimaat ovat hipihiljaa, vain Venäjä on paha. Jopa niin paha, ettei edes pääse laulukilpailuihin, jos on Venäjän ja Suomen kaksoiskansalainen. Ajatelkaa, millainen mekkala olisi, jos joitain muita kuin venäläisiä kohtelisi näin tylysti.

Vastaan teidän puolestanne. Koska Islam. Länsimaat eivät kykene sanomaan mitään pahaa islamista. Eivät vain kykene. Eivät edes feministit, joiden pitäisi sentään naisen oikeuksia eniten puolustaa siellä, missä niitä eniten poljetaan. 

Sen sijaan iloitaan siitä, että abortin saa tehdä nyt ilman edes lääkärin konsultointia. Ilmoitusasiana. Ikäänkuin abortti olisi ihan arkipäiväinen toiminto, vaikka kyse on lopulta ihmiselämästä, vaikka sitä vain sikiöksi kutsutaan. On suurta ironiaa siinä, kun yhteiskunta yrittää pelastaa keskosia, mutta abortti on vain ilmoitusasia.

Kirja-arvostelu: Kummat kirjat - Kahjon kirjallisuuden käsikirja

 

Kummat kirjat kuuluu sarjaan viihdyttävä tietokirjallisuus. Kummiin kirjoihin on kerätty mitä eriskummalisimpia kirjoja ja tarinoita kirjojen takaa. Kulttikirjoja, kahjoja omakustanteita ja julkkisten kirjoja. Muutaman kirjan jo pistin kirjastosta tilaukseen. 

Kirjavarastosta totta kai, sillä kahjoja kirjoja on turha etsiä kirjakauppojen tai kirjastojen hyllyiltä. Niistä varaamistani kirjoista sitten myöhemmin lisää.

Ja kuka tietää, ehkä omat tuotokseni ovat vielä jonain päivänä Kummissa kirjoissa, kun näytän jäävän kirjalliseksi alaviitteeksi. Mutta tilanne ei ole toivoton, tämäkin kirja osoittaa, että mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin unohdettu ja ylenkatsottu.

Mutta itse kirja ei ole pahantahtoinen kohteitaan kohtaan. Kirjailijoista tai oikeastaan sellaiseksi tahtoneista ei tehdä ehdoin tahdoin pilkkaa, vaikka joissain tapauksissa olisi syytäkin. Jokaisesta kirjasta on kaivettu jotain hyvääkin. Eihän tällaista kirjaa olisi voinut täysin tosikkona edes kirjoittaa. 

En muistanut esimerkiksi, että Tony Halme on julkaissut runokirjan tai että Jari Sarasvuo on julkaissut ihan oikean kaunokirjallisen romaanin. 

Mutta kyllä kirjasta muitakin kuin julkkiksia löytyy. Suomalaiset ovat suorastaan maanisia joskus kirjoittamaan itselleen todesta ajatusmaailmasta. Se saattaa tietenkin olla muiden mielestä täysin kahjo. Ainakin omakustanteina saa kuitenkin ajatuksiaan julki. En tiedä mistä kirjoittajat ovat edes kaivaneet niitä esille. Kansalliskirjastoon tosin taidetaan arkistoida jokainen Suomessa julkaistu kirja. 

Diktaattorien kirjoja ei muuten löydy toisin kuin kirja väittää. Esimerkiksi Muammar Gaddafin Vihreää kirjaa ja Kim Jong Ilin koottuja teoksia ei löytynyt pääkaupunkiseudun kirjastoista. Leonid Breznevin muistelmat nyt sentään.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Runo laihduttamisesta

 Älä syö. Älä syö.
Älä ihmeessä syö.
Olet läski ja ruma,
laiha on kaunista.
Älä syö. Älä syö.
Katso mitä suuhusi laitat.
Syöt kuin possu,
jo kaksi kaloria tänään.
Älä syö. Älä syö.
Älä nauti mistään.
Rankaise itseäsi.
Laihduta läski.
Laiha on kaunista.
Älä syö. Älä syö.
Pumppusi pettää,
verenkiertosi lakkaa.
Laihat eivät sairaalan joudu.
Älä syö. Älä syö.
Niin lihava olet.
Mitään et ole.
Jos et laiha ole.

Sarja-arvostelu: Chernobyl: Rappion synnyttämä onnettomuus

Katsoin vihdoin ja viimein jo kolmen vuoden takaisen kehutun ja palkitun HBO-sarjan Chernobyl. Ja kyllähän se toden totta on maineensa arvoinen sarja. 

Kun Tsernobylin ydinvoimalassa tapahtui 1986 onnettomuus olin vasta noin yhdeksän vanha. Muistan toki hyvin tapahtuman, mutta en panikoinut. Minua pelottaa enemmän jokapäiväinen elämä kuin onnettomuudet ja sodat, niin kauan kuin ne pysyvät Suomen rajojen ulkopuolella. 

Sarja ei mitenkään herkuttele tuolloisella Neuvostoliiton rappiolla vaan enemmänkin näyttää sen, että tärkeintä oli asian salailu eikä ihmisillä ollut väliä. Tärkeintä oli antaa hyvä kuva, vaikka koko korttipakka oli jo täysin levällään, eikä mitään ideologiaakaan ollut enää takana.

Kuitenkin sarja onneksi nosti sellaisia ihmisiä esiin, jotka yrittivät tehdä asialle jotain ja onnistuivat välttämään vieläkin suuremman tuhon, joka olisi voinut olla hyvin mahdollinen skenario Tsernobylissä.

Sarja ei myöskään nosta oikein ketään näyttelijää toisten yläpuolella. Nimeäkin saaneet näyttelijät on maskeerattu kovin arkisen näköisiksi. Liettuasta oli löydetty myös  autenttisen oloinen neuvostolähiö Pripjatiksi.

Vaikuttavaa on yhä niiden ihmisten uhrautuvaisuus, jotka uhrasivat oman henkensä Tsernobylissä estääkseen entistäkin suuremman tuhon. Se on suuri vastapaino Neuvostoliiton johdon välinpitämättömyydelle kansalaisistaan. Kuten sarjassa sanottiin, Venäjällä on totuttu uhrautumaan jo vuosituhannen. Sen jotkut toden totta tekivät.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Sarja-arvostelu: Hirviö: Jeffrey Dahmerin tarina: Liika wokettaminen pilaa hyvän sarjan

Sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerista ja hänen uhreistaan kertova Netflix Hirviö: Jeffrey Dahmerin tarina on ristiriitainen tapaus. Se alkaa hyvin, mutta kääntyy loppua kohden liian wokettamisen takia tuskastuttavaksi. 

Jeffrey itse jää parissa viimeisessä jaksossa jo statistin rooliin, koska musta kansalaisoikeusaktivisti Jesse Jackson ajetaan ruutuihin. Wokettamisintoa ei tarvitse ihmetellä, sillä Dahmer surmasi pääosin mustia tai ruskeita homoseksuaaleja. Mutta kun edes heistä ei kerrota, vaan omaisista ja jopa Dahmerin naapurista. Ja sitten Jesse Jacksonista.

Dahmeria näyttelevä Evan Peters on onneksi omaa luokkaansa ja hänen ruutupresenssinsä riittää kantamaan, vaikka loppua kohden hänelle itselleen jää kovin vähän tilaa. Ilmeisesti Dahmerilla ei edes ollut mitään rasistista taustaa uhtien valinnassaan. Hänhän surmasi myös muutaman valkoihoisen.

Hämmentävää sarjassa on myös se, että Dahmerin isä on laitettu kantamaan suurin vastuu hirviömäisen poikansa teoista ja katumaan, vaikka äiti hylkäsi pojan tylysti ottaen vain Jeffreyn veljen mukaansa häippäistessään omille teilleen. Tosin ei mitenkään ollut isältä tervettä harrastaa poikansa kanssa eläinten leikkelyä Jeffreyn ollessa kouluikäinen.

Usan sairaassa sarjamurhaajia palvovassa kulttuurissa Dahmerin on yksi palvotuimmista, rakkauskirjeitä sateli jo vankilaan. Kauaa Dahmer ei itse ehtinyt suosiostaan nauttia, sillä hänet hakattiin kuoliaaksi vankilassa jo 1994, muutaman vuoden sen jälkeen kun hän jäi lopulta kiinni.

Totta on, että Dahmerin kiinnijääminen kesti niin kauan, koska hänen uhrinsa olivat juuri mustia ja pääosin homoja. Ja hän metsästi pääosin köyhillä asuinalueilla ja homoklubeissa. 1980-luvulla ajat olivat nykyistä rasistisemmat. Silti herättää ihmetystä, että poliisit eivät reagoineet, vaikka varoitusmerkkejä oli ilmassa vaikka kuinka.

Jeffrey ei ollut Usan verisin sarjamurhaaja, mutta yksi sairaimmista kyllä kannibalismineen ja kiduttamisineen. Jeffreyn kyvyttömyyden tuntea inhimillisiä tunteita Peters tuokin harvinaisen hyvin esiin. Jatkumona, etteivät vanhemmatkaan tunteneet häntä kohtaan riittävästi. Dahmer surmasikin sarjan mukaan, kun häntä oltiin jättämässä yksin. Hän ei luottanut ihmisten tahtoon välittää hänestä.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Elokuva-arvostelu: Blondi: Loistava kuvaus Marilynin traagisesta elämästä

Katsoin Netflixiltä (kun sain sen väliaikaisesti käyttööni) kohutun ja haukutun Blondi-elokuvan. Mutta mistä nykyään ei raivostuttaisi ja pahoitettaisi mieltä. 

Sehän kertoo fiktiivisen tarinan Marilyn Monroen elämästä, joskin suurin osa myötäilee oikeita tapahtumia mielestäni vain dramatisoituna. Se on sovitettu järkälemäisestä samannimisestä romaanista.

On suorastaan ihme, miten Netflixinkin harrastaman jatkuvan woketus-pakon alla tämä elokuva on saatu tehtyä, eikä sitä ole vesitetty. 

Tissiähän elokuvassa näkyy urakalla. Itse en kokenut sitä ongelmaksi, sillä minähän kannatan vapautta tisseille kun mikäkin tissiflashmob-ihminen. No vakavasti puhuen. Minusta alastomuus osoittaa omalla tavallaan ihmisen paljautta, sielun paljautta. Ja Marilyn jos kuka oli paljas, ja sehän hänet lopulta tappoikin. 

Elokuvaa on moitittu liian yksioikoisesta kuvasta. Se on toki tottakin. Itsehän olen vieäpä suuri Marilyn Monroe-fani. Marilynin vahvaa puolta ei näytetty kuin hetkittäin. 

Marilynia käytettiin armotta hyväksi, mutta se valitettavasti oli pelin henki Marilynin aikana. Ennen me too-liikkeitä naisia käytettiin Hollywoodissa seksuaalisesti hyväksi, ellei jopa raiskattu, kuten Blondissakin nähtiin. Törkein kaikista oli ihailtu presidentti Kennedy.

Marilynin elämän suuria traumoja oli isättömyys. Se näkyi elokuvassakin. Marilyn kutsui aviomiehiään isäksi. Ja olihan aviomiehet häntä vanhempia voimakastahtoisia miehiä. Mutta kuten elokuvassa nähtiin, yksikään ei lopulta pärjännyt Marilynille.

Elokuvan pääosin mustavalkoinen ilme oli rakennettu kauniiksi, mutta rumaksi saduksi. Minuun se vaikutti syvästi. Siinä oli ikuisia elementtejä, jotka eivät kulu.

Suurimmat kiitokset ansaitsee Marilynia näytellyt Ana de Armas. Hän oli Marilyn. Eli kuten hyvissä elokuvissa on, niissä ollaan, eikä näytellä. Hän näytteli niin liikuttavan kauniisti, että hänet olisi tehnyt mieli pelastaa.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Dokumenttiarvostelu: Ron Jeremy - Pornokuninkaan tuho: Täytyikö törkyvaarin tuhoutua?

Katselin Yle areenasta varsin hämmentävän kaksiosaisen dokumentin Pornokuninkaan tuho pornolegenda Ron Jeremystä, jonka kohtaloksi koitui me too-liike. Ihme olisikin ollut, ellei joku mies pornoteollisuudesta olisi joutunut "tilille". 

Vaikka pornoteollisuudessa naiset ovatkin niitä tähtiä, Jeremy oli harvoja kaikkien tuntemia pornotähtiä. Jeremyn menestyksen salaisuus kai oli siinä, että hän oli varsin tavallisen oloinen mies suurta penistään lukuun ottamatta. Hän oli samaistuttava. Tavis, joka sai rakastella työkseen kauniita naisia.

Viimeisinä vuosinaan mies näytti olevan varsin pihalla ja fyysisesti heikossa kunnossa. Asuen läävässä ja ei edes pystynyt huolehtimaan pesustaan. Dementoitunut ja jopa nukahteli kesken kaiken. Kuitenkin dokumentti maalaa kuvan, että tämä reppana olisi juuri viimeisinä vuosinaan ahdistellut eniten.

Ihme kyllä dokumenttiin oli haastateltu myös ihmisiä, jotka eivät uskoneet pätkääkään Jeremyn seksirikoksiin. Osa väitti jopa kiltiksi, vaikkakin sanoi Jeremyn olleen naisten perään. Sitä ei kai voi siinä ammatissa pitää ihmeenä. Hän oli varmasti vanha likainen mies ja törkyvaari, mutta raiskaaja?

Vaikea sanoa, kun ei miestä tunne. Edelleenkin ihmetyttää, miksi ahdistelusta ja jopa väitetyistä raiskauksista ei tehty aikanaan ilmoitusta. Usassa kun kenet tahansa voi varsin helposti haastaa vieläpä oikeuteen. Osa Jeremyn syyttäjistä kun ei ollut edes pornoalallakaan, eikä siten olisi menettänyt edes töitään.

Toisaalta mitä kukaan hyötyy enää vanhan ja hauraan miehen passittamisesta vankilaan jäljellä olevan lyhyen elämänsä ajaksi. Ehkä Jeremy halutaan telkien taakse, sillä viimeisenä vuosikymmenenään kun hommat pornossa loppuivat, hänestä tuli eräänlainen kulttijulkkis.

Puhuvatko aaveet sinulle?

Televisiosta tulee yhdeltä pikkukanavalta, Ineziltä, Aavedata-niminen ohjelma. Usassa näistä henkimaailman asioista on tullut ohjelmia aiemminkin, mutta nyt on rantautunut ilmiö Suomeenkin. 

Sinänsä minulla ei ole mitään ennakkoasennetta yliluonnollisia ilmiöitä vastaan, vaikka en jaksa uskoa kohtaktoinnin mahdollisuuteen kuolleiden kanssa. Eihän se minulta ole pois sen enempää kuin usko johinkin muuhunkaan. 

Voin toki olla väärässäkin. Kaikkea ei elämässä voi selvittää järjellä, eikä aina tunteellakaan. Tosin en vain usko, että jollakin laitteella todella voi jutustella kuolleiden kanssa, kuten ohjelmassa tehdään.

Yllättävän hyvin he ovat saaneet ohjelmaan mukaan kadonneiden ja todennäköisesti kuolleiden omaisiakin. Eipä heillä kai ole mitään menetettävääkään.

Ihmisellä on aina ollut kaipuu selittää elämää ja varsinkin kuolemaa yliluonnollisilla tapahtumilla. Niin kauan kuin ihminen tietoisena olentona on ylipäätään ollut olemassa. 

Kuolemaa on vaikea hyväksyä ja sen lopullisuutta. Edes tiedon rajaton määrä nykyään ei ole hävittänyt yliluonnollisia ajatuksia ihmisiltä mihinkään. Tuskin näin tulee koskaan edes tapahtumaan ja pitäisikö edes.

Sinänsä ihmisten rajatilakokemuksia ei voi kiistääkään. Sen on todennut jo kapitalistinenkin tiedemies.

Kapinaruno

 Mun piti osallistua kapinaruno-kilpailuun, mutta myöhästyin. Mutta aina voi täällä julkaista. 

---------------------------------------------------------------

Tämä kansa palvoo Mannerheimia,
tappajia ja tekopyhiä.
Tämä kansa palvoo alistumista,
herraa ja herroja.
Se ei osaa ajatella itse,
ja jos ajattelee,
ajattelee väärin.
Ei herää tämä kansa koskaan,
vihollisia vuoron perää kosiskelee.
Näkee vain puun metsästä.
Tämäkö kansa kapinoisi?
Ei. Ei enää. Ei enää millään.
Se nöyristelee, pelkää ja panikoi.

Kirja-arvostelu: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja

 

Teatterilegenda Jussi Parviaisen elämä on kieltämättä kiehtova. Suomalaisittain siinä on ollut suurta draamaa, nousuja ja laskuja että vielä se, että Jussi on suomalaiseksi harvinaisen värikäs tapaus. Seinäruusuksi hän ei ole koskaan jäänyt, edes alamäissään. 

Maria Roiha on kirjoittanut Parviaisesta järkälemäisen elämäkerran Jumalan rakastaja. Ahmaisin kirjan muutamassa päivässä. Sen verran vetävää tekstiä Roiha on kirjoittanut. 

Jussin lisäksi hänen elämäänsä on kommentoineet ystävät ja sukulaiset. Siis he, jotka jäivät jäljelle Jussin legendaarisen blogin paljastusten jälkeen. Sitä ennen oli kuitenkin aika, jolloin Jussi tunsi kaikki ja kaikki halusivat tuntea Jussin.

Jussin julkisuuskuva on ollut aina ristiriitainen, mutta syvimpään alhoon se joutui, kun Jussi päätti muokata itsestään vastenmielisen hahmon. Senkin sen takia, ettei hänelle tarjottu teatteritöitä, joita hän janosi. Jussi päätti sitten vetää kaiken vessasta alas. Nyt Jussi on ainakin julkisuudessa elänyt hiljaiseloa viimeiset vuodet.

Vastoin Parviaisen yhä negatiivista julkisuuskuvaa elämäkerta maalaa Jussista yllättävän positiivisen kuvan. Onneksi. Eiköhän tätä miestä ole jo lyöty riittävästi. Toivoisin, että Jussi saisi vielä yhden suuren näyrelmän näyttämölle. Mutta en tiedä, antavatko kulttuuripäättäjät koskaan hänelle anteeksi.

Harmi tietysti onkin se, että ne jotka eivät Jussista pidä, eivät ole suostuneet kirjaan sanomaan yhtään mitään. Siinä jää sitten se toinen puoli sanomatta Jussin elämästä. Esimerkiksi lapsista ainoastaan vanhin poika on jotain kommentoinut, vaikka hän ei ole koskaan isänsä kanssa elänyt. 

Kirja kyllä tuo esiin myös Jussin elämän tärkeimmän puolen eli taiteellisen työn. Teatterikorkeakoululle ja Turkalle omistetaan runsaasti tilaa ja se on toki mielenkiintoista luettavaa. Turkka itse luisteli Jumalan teatteri paskanheitosta selville vesille, mutta Parviainen kantoi siitä kovimman hinnan menettäen käytännössä teatteriuransa.

Ja Jussin vallankumoukselliset näytelmät 1980-luvulla saavat nekin tilaa. Nykyäänhän teatteriakin vaivaa tietty uskaltattomuus ottaa rajusti kantaa mihinkään. Jussilla sitä ongelmaa ei ollut, mutta se on sitten maksanut mahdollisuuden enää tehdä töitä. 

Ja kuten Jussi mainitsee, sama vaivaa myös teatterikritiikkiä. Hesarin Jukka Kajava saattoi ennen tuhota näytelmän yhdellä kritiikillä, mutta hän sentään uskalsi ottaa kantaa. Tosin tämäkin kirja näytti, että hän käytti tuota valtaa myös väärin. Jussi mainitsee Kajavan myös himoinneen häntä ja Kajavan olleen palavasti rakastunut Turkkaan.

Omalla tavallaan Parviaiseen pystyn samaistumaan, vaikka en ole värikäs ihminen enkä mikään johtajatyyppi. Verkoistumisessa varsinkin olisi parantamisen varaa. Itselleni esimerkiksi erot romahduttavat maailmani joka kerta totaalisesti ja itsekin kasvoin paikkakunnalla, jossa ei taidetta ymmärretty. Silti minulla on pakottava tarve kirjoittaa kuten Parviaisella.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Miksi minulla ei ole tarvetta viidenkympin villitykseen?

Arman Alizadilla menee televisiossa parhaillaan viidenkympin villitys -ohjelma. En ole sitä nähnyt, joten ei siitä enempää. Itsekin täytin jo 45 vuotta. Sanotaan, että ikääntyminen on kivaa. Paskanmarjat. Minua ahdistaa ja vituttaa se suunnattomasti. En pysty enkä pysty tulevaisuudessakaan hyväksymään itseäni ikääntyneenä.

Tottakai tiesin, että ikäännyn siinä missä muutkin. Sitä en voi estää kuin kuolemalla. Vaikka kuolemaakin on ollut tarjolla, en halua kaikesta elämän vittumaisuudesta ja epämukavuudesta huolimatta kuolla. En ole valmis kuolemaan, sillä en ole saavuttanut lähellekään sitä, mitä olen suunnitellut. 

Minulla ei ole edes mitään tarvetta viidenkympin villitykseen. Minua ei ole perhe tai naiset kahlinneet. Olen saanut tehdä periaatteessa mitä vain haluan ottaen huomioon rahalliset puitteet varsinkin viime aikoina. 

Minua ei kiinnosta hommata moottoripyörää eikä edes seksiörveltäminen Thaimaassa. Örvellän mielummin muualla, kuten europpalaisissa kulttuuripääkaupungeissa. Elän yhä kaksikymppisen elämää vaikka kroppani ei todellakaan enää ole sellaisen.

Nuoren naisen kyllä mielellään ottaisin (se kai kuuluu villitykseen), mutta he taitavat mennä varakkaammille. Nuori nainen ehkäisisi setääntymistä, mikä valitettavasti on saanut minustakin otetta. Vaikka minua vituttaakin setämiehittely. En halua katkeraksi valittajaksi kauppajonoon, jollaisia ihmiset Suomessa vanhemmiten useimmiten ovat.

Yleensä väitetään että nelikymppisenä ihminen on onnellisin. Tai ainakin jotkut väittävät. Minulle tämä vuosikymmen elämässäni on ollut onnettominta aikaa jo muutenkin onnettomassa elämässäni. Mutta äärikokemukset kasvattavat Siperian kädellä ja luovat tekstiä. Kiltin isämiehen roolissa olisin kuihtunut kuoliaaksi, vaikka välillä haaveilen tavallisen keskiluokkaisesta elämästä.

Tänä vuonna olen herännyt kirjoittajana eloon

Kaikessa hiljaisuudessa olen jatkanut luovan kirjoittamisen projektejani. Runokokoelmani Tänä yönä olen yksin ilmestyy lokakuun lopussa. Kustantajaa sille ei yllätys, yllätys löytynyt, joten julkaisen sen ns. palvelukustanteena. Edellisestä runokokoelmastani ehtikin vierähtää jo 7 vuotta. 

Mutta tässä kokoelmassa olevat runoni ovat varmasti parasta, joita olen kirjoittanut. Ne pohjautuvat täällä jo julkaisemiini runoihin, mutta niitä olen kirjoittanut uusiksi kovalla kädellä. Joten kannattaa kokoelma hommata, vaikka olisi täältä jo lukenut runojani. Kerron sitten myöhemmin lisää, mistä kirjaa voi saada. 

Vaikeahan on uskoa kerätä kirjoittamiseen suoraan sanoen, kun kustantajaa on vaikeaa ja ellei mahdotonta löytää. Olen väärän ikäinen, sukupuoleni on väärä ja muutenkin olen täysin muuta, mitä kustantamojen katalogien perusteella nykyään julkaistaan. Mutta julkaisen sitten kirjani itse, onneksi se nykytekniikalla on köyhällekin mahdollista. Kirjoitan sitten menneisyydelle tai tulevaisuudelle. 

Niin ja pienoisromaaniakin olen kirjoitellut. Se on edennyt jo sellaiseen vaiheeseen, että työstän rakennetta. Pienoisromaani koostuu lyhyistä tarinoista, joissa toivottavasti on filosofistakin otetta. Se tottelee nimeä Ruma satu. 

Se pohjautuu omaan elämääni kouluaikoina, toimittajana ja ajalta sairastuttuani vakavasti, mutta kuten nimestäkin voi päätellä, on siinä mielikuvitustakin mukana. Laitan senkin kustantajille, mutta jos kustantajaa ei löydy, julkaisen sen itse sitten keväällä, jos Luoja suo. 

Olen myös työstänyt elokuvakäsikirjoitusta nimeltään Enkeli. Se kertoo perhehelvetissä elävästä teinitytöstä, jonka unelmat murtuvat vai murtuvatko? Se ei millään tavoin tietenkään pohjaudu omaan elämääni ja sitä on ollut mielenkiintoista kirjoittaa. Senkin laitan sitten eteenpäin kun aika on. Elokuvaa en valitettavasti voi vain itse kustantaa.

Tänä vuonna olen saanut kirjoitettua omaan mittakaavani suhteutettuna paljon. Joudunhan koko ajan kamppailemaan unettomuutta ja masennusta vastaan. Jos ensi vuonna sitten yhtä paljon. Minä en varsinaisesti nauti kirjoittamisesta. Minulle se on jonkinlainen pakko, en tiedä miksi. Mutta voi sanoa, että tänä vuonna olen herännyt kirjoittajana eloon. Ideoita syntyy jopa unissa.

Kirja-arvostelu: Hurja - Pentti Haanpään muistiinmerkinnät 1940-1954

 

Jos pitää itseään kovana poikana ottamaan viinaa, kannattaa lukea kirjailija Pentti Haanpään muistiinpanot varsinkin vuosina jatkosodan jälkeen.

Haanpää veti viinaa ja pelasi korttia tappavaan tahtiin viitisen vuotta. Ihme kyllä hän ehti jossain vaiheessa myös kirjoittaa ja lukea että hakata halkoja. Kaikki nämä hän merkitsi tunnollisesti ylös. 

Välillä listaus käykin monotoniseksi, eikä niissä sinänsä kaunokirjallista arvoa ole, mutta onneksi teokseen on löydetty Haanpään tyttären arkistoista muutama novellikin julkaistavaksi. Kuten myös kirjeitä. Muun muassa vaimolle lähettämätön kirje siitä, miksi Haanpää ei halua lasta, on ehkä kirjallisuudenhistorian yksi suurimmista itseruoskinnoista. 

Into on julkaissut ilmeisesti ennen julkaisematonta Haanpään tuotantoa ennen tätäkin teosta. Ihme kyllä sellaistakin on varsin nuorena kuolleelta "hurjalta". 

Haanpää oli luonnonlahjakkuus eikä kouluja käynyt. Ja ilmeisesti eli niin kuin keistä kirjoittikin. Jätkistä ja muista maan vähäväkisistä. Ja jätkäthän tuolloin vetivät viinaa ja rällästivät. Ja naiset kestivät kaiken hiljaa. Tosin Haanpään vaimo otti merkintöjen mukaan useamman kerran hatkat, jota ei voine tuomita. 

Olisi kiva kuvitella Haanpäätä nykyisin Kirjamessuilla. Siellä kun pitäisi osata smalltalkata ja olla mielin kielin ryystämässä lattea ja sitten päivitellä someen, kuinka ihanaa nähdä kollegoita ja lukijoita. Haanpää kuuluu menneeseen aikaan, jota ei enää ole. Vai kuka muistaa, koska viimeksi olisi renttumieheltä jokin kirja isolla kustantamolla julkaistu?

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Kirja-arvostelu: Aki Linnanahde - Vilhunen

 

 

Keijo "Keke" Vilhunen on kaikille tuttu, ainakin rikoksia seuraaville, Jari Aarnio-oikeudenkäynneistä viimeistään. Toisin kuin Aarnio ja muut nykykonnat hän ei ole julkisuuteen hinkunut. Pikemmin vältellyt julkisuutta, mutta nyt hänkin on antanut julkisuudelle periksi. Linnanahteen lisäksi häntä on haastateltu esimerkiksi laajaan podcastiin.

Aikanaan Keke oli Suomen vaikutusvaltaisia rikollispomoja. Tyyliltään hän olikin kuin Kummisedän Vito Corleone, vältteli väkivaltaa, mutta ei häikäillyt käyttää sitäkään tarvittaessa. Hän sai myös pidettyä yllättävän pitkään enemmän tai vähemmän ongelmaiset rikolliset otteessaan ja tottelemaan. 

Aarnio-oikeudenkäyntiä en jaksa käsitellä, tuskin kukaan niistä lukeakaan. Julkkisradioääni Linnanahteen kirjastakin hyppäsinkin Aarnio-kohdat yli. Varsinaisesti Vilhunen ei vanhana kettuna edes paljasta, miksi lähti Aarnion kelkkaan ja vieläpä poliisin syväkurkuksi. Eikä oikeastaan mitään muutakaan todella syvällistä itsestään. Johtavana konnana on oppinut pitämään tunteet kurissa. 

Keke lusii käsittääkseni yhä tätä tekstiä kirjoitettaessa, siinä missä Aarnio on jo vapaalla. Vankilassa hän toki on istunut vaikuttavan osan elämästään. Vilhunen on sinänsä lähtöisin ns. hyvästä perheestä, joten kurjat kotiolot eivät hänen rikollista uraansa selitä. Hänen tapauksessaan kyse on enemmän ns. ajautumisteoriasta.

Kirjan parasta antia ovat kuvaukset vankilaelämästä sekä rikollisorganisaation käytännön elämästä. Niistähän me kiltit pojat ja tytöt emme tiedä muuten mitään. Koville se Kekellekin otti, alkoholia kului ja terveys reistaili. Kirjan haastatteluissa kaikki eivät häntä muistele lämmöllä. Rikollismaailmassa kun yhteistyötä poliisin kanssa ei katsota hyvällä, ei edes rikoskumppanuutta. 

Mieleen jäi kirjasta myös se, miten heppoisin perustein ja jopa lavastamalla rikollisia laitettiin ennen linnaan. Joten ei se ihan tuulesta temmattu ole se legendaarinen väite, että vankilassa istuu vain syyttömiä.

Linnanahde osaa kyllä kirjoittaa, vaikka rikolliskirjojen parhaimmistoon Vilhunen-nimeä totteleva kirja ei mielestäni kuulu. Mutta rikoksista ja true crimesta kiinnostuneille varmasti kiinnostava paketti.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Voi Eurooppa-parka, osa miljoona ja kaksi

Nyt on sitten saatu itäraja kiinni. Ainakin turisteilta.Tätähän persut etunenässä ajoivat populistisesta ja nykyinen mediaa ja gallupejä totteleva poliittinen johtomme lähti mukaan. Luojan kiitos pää on pysynyt kylmänä sentään rajavartijoilla.

En sitten tiedä, ratkaiseeko tuo yhtään mitään. Sen korkeintaan, että Putinin vastustajien on vaikeampi päästä maasta pois. Itärajan yrittäjät menettävät elantonsa. Miten tämä kaikki auttaa Ukrainaa, sitä en ymmärrä. Mutta eihän tätä ole ymmärtänyt enää aikoihin.

Venäjällähän sota ei tunnu olevan kovin suosittu, kun nuoret miehet kuulemma etsivät jo Tinderistä kumppania ja avioliittoa lännestä. Tavallisen venäläisen ajattelua ei tietenkään kukaan tiedä. Kukaanhan ei halua joutua sotaan, jos sen voi jotenkin välttää. 

Nythän Venäjältä ovat todennäköisesti paenneet vain varakkaat, joilla on varaa matkustaa ja elää kalliissa lännessä. Köyhät joutunevat sotaan, halusivat tai ei. Näin on käynyt kaikissa sodissa. Pakotteet eivät ole kurjistaneet  toivotulla tavalla köyhää, mutta sotaa hän ei voi paeta.

En tiedä loppuuko sotainnostus Suomessakin, jos se sota todellakin kolkuttaa ovella. Sotahan on täysin mahdollista, kun kielenkäyttö kovenee sekä idässä että lännessä. Televisioon vyörytetään vain Usa-mielisiä tutkijoita, kuten Mika Aaltola etunenässä.

No. Itse olen jo liian vanha sotimaan, eikä minusta olisi muutenkaan kuin uhrattavaksi tykinruoaksi. Sähkökriisistä joudun minäkin kärsimään, onneksi sentään asuu kerrostalossa ja kaukolämpö pelittää. Kynttilöilläkin pärjään. Minä olen elänyt "sotataloudessa" jo vuosia, nyt pääsevät muutkin nauttimaan samaa herkkua.

Poliitikot vaativatkin kansaa uhrautumaan. Eiväthän he itse uhraudu. Suomi vedettiin poliitikkojen Nato-touhulla mukaan tähän kaikkeen. Siitä olen kirjoittanut jo useasti aiemmin, joten ei siitä enempää. Poliitikot eivät koskaan uhraudu vaan köyhä kansa, joita ironista kyllä, hallitus ei tue sähkölaskuunsa millään tavoin.

Itse en kuulu mihinkään keskiluokkaiseen ja iloiseen Suomi-perheeseen muutenkaan, vaan minut on jo aikaa sitten potkittu siitä pois. En kuulu mihinkään. Minua on turha yllyttää propangandalla mihinkään Eurooppa-perheeseen. Minä en ole mitään yhteinäisyyttä ja yhteisöllisyyttä edes Suomessa tuntenut vuosiin.

Tilanne on niin mielikuvituksellinen, ettei sitä voinut ennustaa vaikka pystyikin. Lopputulosta ei vaan haluttu nähdä sen paremmin lännessä kuin idässäkään.