Kaksi runoa kuolemasta

Kauniin naisen kuolema
Kauniin naisen kuolema on runollisinta, mitä tiedän,
kirjoitti Edgar Allan Poe.
Vaikka kaunis nainen hyppää alas pilvenpiirtäjästä,
näyttää hän kauniilta kuoltuaan,
kuten siinä 1940-luvun valokuvassa.
Murhattuna ja silvottuna kaunis nainen
kiinnostaa ihmisiä
yhä enemmän kuin ruma ruumis.
Palvomme kauniita naisia niin paljon,
ettei ruumiskaan saa olla rauhassa. Ei kaunis nainen
ole valinnut sen enempää kuolemaansa kuin ulkonäköään.
Ne annettiin hänelle.
Yhtä sattumanvaraisesti kuin miesten katseet
seuraavat häntä.

Lehtimiehen kuolema
Spinnu päätti päivänsä roomalaiseen tapaan.
Hän oli lehtimies.
Ei erityisen kuuluisa, eikä kukaan häntä muista.
Kylvyssä hän kuoli, suonet oikeaoppisesti aukiviillettynä.
Kylpyvesi muuttui punaiseksi,
eikä kukaan tiedä, kuinka kauan kuolema kesti.
Päättyi Spinnun elämä.
Spinnu näki Ella Fitzgeraldin Berliinissä.
Laulalajar omisti hänelle laulun.
Sen Spinnu muisti koko elämänsä.
Tämän kaiken voi kuulla laulajattaren levyltä.
Spinnu itki aina jazzia kuunnellessaan.
Se oli harvoja asioita, jotka liikuttivat häntä.
Joka aamuyö
suden hetkellä
Spinnu oksensi,
jo aamulla alkoi juoda taas.
Silloin, kun juominen oli vielä kannattavaa.
Spinnu kuoli muiden hylkäämänä
muutama ystävä sentään muistaa,
kuka Spinnu oikein oli.

Katsottua: Lilja 4-ever: Teinitytön Jobin kirja

Lilja 4-ever elokuva sai paljon huomiota vuosituhannen alussa ilmestyttyään. Silloin sitä en katsonut, niin kuin en monia muitakaan elokuvia. Onneksi on suoratoistopalvelut, joilla voi päivittää puutteitaan sivistyksessä. Lilja 4-ever on esimerkiksi katsottavissa Yleareenasta tällä hetkellä.

Lilja on kestänyt aikaa ja sitä voisi hyvin sanoa jo klassikkoelokuvaksi samoin kuin sen ohjaajan Lukas Moodyssonin toista teinidraamaa Fucking Åmålia. Reikä sydämessäni sävähdytti vielä myös, mutta sen jälkeen ohjaaja on hiljentynyt.

Lilja esitellään asuvaksi jossain entisessä Neuvostoliitossa, mutta kuvauspaikoista tunnistaa paikan olevan Tallinna ja muu Viro. Sinänsä kuvaukset on tehty Tallinnassa viimeiseen mahdolliseen aikaan, sillä lähes 20 vuodessa kaupunkia on kunnostettu radikaalisti. 2000-luvun alussa venäläisväestön köyhyys Virossa oli varmasti vielä käsinkosketeltavaa, kuten tässä elokuvassa.

Tarina on kuin Jobin kirjasta. 16-vuotiaaan Liljan elämä on kurjempaakin kurjempaa. Äiti lähtee miehen matkaan Usaan ja jopa täti hylkää Liljan kurjaan kämppään. Lilja jätetään vaille mitään tuloja, eikä sosiaalivirastokaan tee mitään. Ystävät pettää paitsi vähintään yhtä kurjat kortit saanut poika Volodja. Liljan Jobin tarina saa päätöksensä, kun Liljan poikaystäväksi luulema mies myy hänet ilotytöksi Ruotsiin.

Ihmiskauppaa ei ole tässä elokuvassa kaunisteltu, jos sitä nyt voi edes kaunistella. Toinen toistaan rumempi ukkomies rynkyttää tyttärensä ikäistä Liljaa kiiman vallassa. Huono olo siitä tuli. Kauppatavaraa itätytöt tosin ovat vieläkin ja toiminnan siirryttyä maan alle seksioston kieltojen tullessa moniin maihin heidän tilanteensa on vieläkin huonompi.

Kuten yleensä hyvät elokuvat, niin tämäkin toimii hyvien näyttelijävalintojen ja näyttelijätyön varassa. Liljaa näyttelevä Oksana Akinsina on roolissaan erinomainen ja on tehnyt elokuvan jälkeen kansainvälistäkin elokuvauraa. Volodjaa näyttelevän Artrom Bogutsarskin työssä ei ole siinäkään valittamista. Eikä Moodyssonin ohjauksessa. Työ on raikasta kaikesta surusta ja synkeydestä huolimatta. Teeskentelyä ei ole puhumattakaan väkisin tekemisestä.

Itse näen elokuvan elokuvana menetetyistä toiveista ja unelmista, jotka voivat särkyä jo hyvin nuorena ankeassa ympäristössä. Niin suloinen kun Lilja onkin, hänen kohdalleen sattui enimmäkseen vain hyväksikäyttöä ja hylkäämistä. Liljan tapauksessa yhteiskunta oli hylännyt koko ympäristön ja ihmiset siellä. Silloin kaikista tulee hyväksikäyttäjiä helposti, jotka etsivät vielä heikommista saalista.

Lopussa Lilja karkaa parittajaltaan ja päättää päättää päivänsä hyppäämällä sillalta. Mielestäni jäi avoimeksi, jäikö Lilja henkiin, sillä lopussa hän avaa silmänsä. Toivottavasti jäi henkiin, niin vähän valoakin olisi.

Katsottua: Panssarikenraali Patton: Kun sota on elämä

Panssarikenraali Patton -elokuvan vuodelta 1970 olen nähnyt joskus kauan sitten aiemmin. Paljoakaan en siitä muistanut, nyt kun katsoin sen uudelleen Netflixistä. Alun pitkä kohtaus, jossa Patton analysoi sotaa yleisölle, on toki aina yhtä vaikuttava. Ihmekö tuo, kun elokuvan käsikirjoittajan on toiminut itse nuori Francis Ford Coppola.

Sitten pieni kertaus heille, jotka eivät tiedä kuka panssarikenraali George S. Patton oli. Hän oli yhdysvaltalainen kenraali, yksi toisen maailmansodan tunnetuimmista, joka muistetaan pikaisesta Ranskan ja Saksan valtauksesta, mutta myös hankalasta, omapäisestä ja jopa hullusta käyttäytymisestään. Mies esimerkiksi kuvitteli olevansa antiikin ajan sotapäällikön inkarnaatio.

Patton rakasti ja eli sodasta, sitä hän ei edes koskaan kieltänyt. Käyttäytymisensä vuoksi (läpsi esimerkiksi hermonsa taistelussa menettänyttä miestä) hänet laitettiin jäähylle ja mies oli kuin kuumilla kivillä, kun kutsua uudelle komennukselle ei tullut, vaikka sota jatkui. Hän koki, että hänen kohtalonsa viedään, jos hän ei saa taistella.

Sinänsä kyllä mielestäni kaikkien ammattisotilaiden täytyy vähintään jollain tasolla halajaa sotaa. Miksi he kouluttautuisivat sotilaiksi, jos eivät joskus haluaisi sotaan. Patton eli aikakautta, jolloin hänen kaltaisensa nerouden ja hulluuden välimailla liikkuva sotilas pääsi vielä temmeltämään. Tuskin enää länsimaissa.

Mutta itse elokuvaan. Elokuva on sen päätähden, Pattonia näyttelevän George C. Scottin temmellyskenttä. Mies sai roolistaan Oscar-palkinnon, jota ei koskaan vastaanottanut. Scott on jopa ulkonäöltään esikuvansa kaltainen ja öykkärikenraalin hahmossa kuin kala vedessä. Tuntuu, ettei mies edes näyttele. Scott tunnettiin elokuvapiireissä vähintään yhtä omalaatuisena ja hankalana tapauksena kuin Pattonkin.

Muut elokuvan hahmot jäävät enemmän tai vähemmän statisteiksi. Tosin niin ne taisivat jäädä tosielämässäkin Pattonin voimakkaan persoonallisuuden varjoon. Paitsi tietenkin brittikenraali Bernard Montgomery, joka oli vähintään yhtä itseään täynnä kuin Pattonkin. Elokuvassa hän tosin jää varjoon.

Olen nähnyt Pattonia parempiakin sotaelokuvia. Lisäksi siinä on tiettyjä kiusallisia virheitä, kuten esimerkiksi panssarivaunuja, joita ei edes ollut käytössä toisen maailmansodan aikoihin. Minulle selvisi vasta äsken, että elokuvalla on tehty myös jatko-osa Pattonin viimeiset päivät.

Patton nimittäin kuoli pian sodan jälkeen auto-onnettomuudessa halvaantuen ensiksi päiviksi ja kuollen sitten. Sitä ennen hän oli tehnyt käskynhaltijana valloitetussa Saksassa joitakin kyseenalaisia päätöksiä, kuten säilyttänyt natsit viroissaan ja puhuen avoimesti hyökkäävänsä Neuvostoliittoon vaikka natsien kanssa.

Onkin epäilty, että Patton olisi saatettu jopa murhata. No. Patton varmaan hykertelisi tästäkin arvoituksesta.

Eerikinkadun pummi (runo)

Eerikinkadun pummi, Pekka nimeltään,
myy taas taideteoksiaan
mustasta roskapussistaan.

On kysynyt minultakin, ostanko?
En ostanut.
En osaa ostaa.

Kirjoitan itsekin runoja,
joita kukaan ei osta.

Harva muukin asia käy kaupaksi.
Ei sellaisilta, jotka eivät osaa myydä.

No, onhan pummi elämää nähnyt.
Minussakin ruoskanjuovia.

Pummi kadunkulmassa taas odottaa,
paria euroa satunnaisilta haluaa,
sitten kolikot pelaa
tai kaljana suuhunsa sujauttaa.

Kaikki tuntevat pummin
ja pummi kaikki,
joilta euro tai kalja irtoaa,
sitten risaiseen takkiin suhahtaa.

No nyt ne vievät meiltä jo Bondinkin

Vaikka meillä olisi maailmassa perustavanlaatuisia ongelmia ratkaistavaksi, niin useinhan siinä käy niin, että ihan muista asioista syntyy suurin poru ja riita.

Kuten vaikkapa fiktiivisestä brittiagentista James Bondista. Uutisoitiin näyttävästi, että James Bond korvataan naisella. No, näinhän se ei täysin mennyt. Mutta jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Eikä James palaa enää ennalleen. Se on selvä asia. Naiset ovat nyt huseeraamassa viimeisellä miehisellä kentällä.

On aivan selvä asia, että 007 ei välttämättä koskaan ei ole entisenlaisensa naistenkaataja, macho, alkoholisti, seksiriippuvainen. Juuri sellainen, kun me miehet olemme häntä rakastaneet. Ja sellaisena kun naiset ovat häntä halunneet.

James Bondista on tullut eräänlainen aikakauden muutoksen symboli. Ensiksi hänen esimiehestään M:stä tehtiin nainen, joka sätti alaistaan alkoholisoituneeksi kylmän sydän reliikiksi. Bond-tytötkään eivät ole enää helposti kaadettavia yhden illan panoja. Itse asiassa heistä on luovuttu nyt kokonaan. Kyllähän tässä nyt kuppi menee nurin.

No, miksi Bond-fanit sitten itkevät? Bond on ollut miesten fantasiaa. Jokainen kotinössykkä on Bond-elokuvia katsellessaan voinut kuvitella, millaista olisi olla naisten haluama alfauros, jolle ei kukaan vittuile. Niin kuin tosielämässä tapahtuu. Bond-elokuva on tullut yhtä varmasti kuin joulu tai eroilmoitus.

Bond on ollut miesten viimeinen linnake. Nyt sekin on riisuttu aseista. Niin kuin tavallisille miehille on tehty jo kauan sitten. Bond-elokuvien on sanottu harppaavan kerralla nykyaikaan. Nehän ovat kyllä jo aikaisemminkin olleet aikansa kuva. En ymmärrä, mikä tämä kummallinen harppaus on?

Onko ajan kuva sitten se, että mies on jo täysin hyödytön ja arvoton reliikki. Onneksi miehiä sentään tarvitaan vielä lisääntymiseen? Vai tarvitaanko? Omalla tavallaan tässä on kyse nykyisin jo lähes absurdiksi ja huvittavaksi käyneestä sukupuolten sodasta, jolle ei edes länsimaissa olisi todellista tarvetta.

No. Elokuvat ovat elokuvia. Tosielämässä tappaminen on kyllä eniten miesten työtä. Sodissa. Se on sitä yhä ja tulevaisuudessa. Armeijat toki haluavat naisia maskoteikseen, mutta ne nojaavat miesten vereen. Ja tässä perustavanlaatuisessa ristiriidassa ei nähdä tasa-arvo-ongelmaa.

 Ja varmaan myös agenttimaailmassa tappaminen on miesten työtä. Sehän oli kuitenkin James Bondinkin päätyö.

Suurlähettiläs kummittelee (runo)

Suurlähettiläs kuoli vieraassa maassa
työhuoneeseensa,
jossa ei puhuttu hänen kieltään
kuin poikkeustapauksissa.
Hänen ruumiinsa löydettiin ja lähetettiin kotimaahan.
Vieraassa maassa sitä ei kaivattu.

Nyt suurlähetystössä kummittelee.
Paperit suurlähettilään pöydällä,
allekirjoittamatta, odottamassa
uutta suurlähettilästä,
joka ensi töikseen tuhoaa vanhat paperit.

Niin vaihtuu tahto kuin isäntä.

Suurlähettiläs kummittelee.
Se hänelle sentään jäi. 

Katsottua: Viimeiset tsaarit: Ei uutta Romanov-taruun, kaikki kliseet käytössä

Netflix on lähtenyt taistoon mukaan myös historiallisten draamojen sarjaan. Katsoin Netflixistä Viimeiset tsaarit. Jo nimi herättää hieman hämmennystä. Miksi Viimeiset tsaarit kun se kertoo siitä viimeisestä tsaarista, Nikolai II:sta? Tai no, Nikolain isä Aleksanteri III kyllä haudattiin sarjan alussa.

Romanovit, tuo Venäjän hallitsijasuku, on aina kiinnostanut minua. Tiedän heistä melkein kaiken, mitä heistä on kirjoitettu. Jopa kiinnostanut siihen asti, että kirjoitin viimeisestä tsaarista runon. Eritoten myös Nikolai II:en karu kohtalo on kiehtonut. Päättämätön ja heikko tsaari kuvasti Venäjän tilaa ennen vallankumousta.

Tsaarin päättämättömyyteen kun lisätään joustamattomuus ja ymmärtämättämyys uuden maailman edessä, lopputulos oli se, että bolsevikit ampuivat koko perheen. Kansa ei rakastanutkaan tsaariaan, niin kuin oli opetettu. Nyt perhe on päässyt ikuiseen lepoon Pietariin ja Nikolai II taitaa olla julistettu pyhimykseksi. Niin ne ajat muuttuvat.

Mutta itse sarjaan. Historialliseen draamaan on haettu uutta otetta. Se uusi ote vain on se, että henkilöt on laitettu hokemaan fuckia ja motherfuckeria kuin konsanaan Usan pahimmassa ghetossa. Ei oikein uskottavaa tsaariperheessä. Seksikohtauksetkin tuntuvat hieman kiusallisilta, mutta ehkä olen vain umpimielinen.

Sarjan paras näyttelijä on irstaan, mutta parantajalahjoja omaavan munkin Grigori Rasputinin näyttelijä Ben Cartwright. Rooli toki on maukas, mutta uskottavasti heppu kuitenkin vetää roolin, eikä edes pahasti yli. Myös muut roolit on mielestäni täytetty oikeilla näyttelijöillä, eikä sarja näyttelijöihin kaadu.

Kauniit puvut ja upeat puitteet eivät vain aina riitä. Tässä tapauksessa sarjassa toistellaan viimeiseen tsaariperheeseen liittyviä kliseitä. Rasputinillä on varmasti ollut vaikutusvaltaa tsaariperheeseen, koska pystyi auttamaan hemofiliasta kärsivän Aleksei-pojan oireita. Mutta en ihan usko, että hän päätökset teki, kuten sarjassa annetaan ymmärtää.

Nikolai II on sarjassa reppana, jolla ei tuntunut olevan mitään omaa tahtoa. En oikein sitäkään usko. Ajat vain olivat sellaiset, että jokainen päätös oli väärä ja johti loppua kohden. Aleksandra-tsaarittarenkin kuvaus epävakaana ja vallahimoisena vastaa varmasti ajan tabloid-lehtien kuvausta.

No. Kliseet toimivat tiettyyn rajaan asti. Ja paljastuuko viimeisen tsaariperheen elämästä vielä joskus jotain uutta, sitä emme tiedä. Ei tällä sarjalla päästä ihan BBC.n parhaiden historiallisten draamojen helmiin, mutta viihdyttävä Viimeiset tsaarit-sarja on. Tsaariperheen verinen teurastus kellarissa myös yksittäisenä kohtauksena on mieleenjäävä.

Kekkosen kotona käymässä eli pyhiinvaellusmatkalla Tamminiemessä

Urho Kekkonen jakaa vieläkin kansaa. Osa tykkää ja osa taas ei. Itse kuulun niihin tykkääjiin, vaikka en kaikkia Kekkosen toimia allekirjoittaisikaan. Olihan mies kuitenkin herra ja hidalgo ja on museonsa ansainnut Tamminiemessä.

Mutta mikään ei estä minua käymässä Tamminiemessä, Kekkosen vallan ytimessä. Onhan se sellainen omanlaisensa pyhiinvaellusmatka 1970-luvulla syntyneelle. Edellisen kerran kävin Tamminiemessä tasan kymmenen vuotta sitten, joten oli aikakin piipahtaa uudelleen.

Siellä se nyt sitten on. Tamminiemi. Talossa tehtiin hiljattain remonttia. Talo näyttää ulkoa isommalta kuin mitä se sisällä itse asiassa onkaan. Täällä puskissa paparazzitkin väijyivät Kekkosen loppuaikoina saadaakseen kuvan heikentyneestä Suomen isännästä.

Hylätyt portaat ovat aina kiehtovia. Tämä ei ollut Tamminiemen tontilla, mutta kiehtovat silti.

Tamminiemessä on oikeasti muhkeita tammipuita. Kesällä uljas näky.Valkoiset puistonpenkit houkuttelevat istahtamaan miettien, ketkä kaikki täällä ovat Urkkia käyneet tapaamassa.

Tunnustan, että nautin myös yhden tölkin Urkin muistoksi. Ja täällä sitä Urkki on ajatellut, mitä seuraavaksi. Miksi en siis minäkin.

Pihan kallion päälle on rakennettu söpö maja.

UKK:n saunaan ehdin juuri ennen kuin se meni kiinni. Saunakin tuntuu samoin kuin tämä uima-allas isommalta televisiodokumenteissa. Ei se mikään ökysauna ole. Kompaktin kokoinen ja viihtyisä.

Tässä sitä ovat vuorineuvokset ja lähettiläät vilvoitelleet löylyjen välissä. Juomatkin sai läikyttämättä tuolin nojaan.

Itse pyhin. Sanomattakin on selvää, että Kekkonen kesti löylyissä pisimpään.

Takkatulen loimuissa oli hyvä kumota drinkkejä.

Yksityiskohtana saunastakin löytyy puhelin, jos teki mieli soittaa kaverille tai haukkua joku.

Sauna ulkoapäin.

Nyt ollaan jo itse päärakennuksessa ja sen ensimmäisessä kerroksessa.

Keittiöllä on turvallisen 70-lukulainen look.

Puhelin löytyy keittiöstäkin, jos presidentillä sattui tekemään hiukopalaa mieli.

Kekkosen työhuoneessa asiat ovat jämptisti kohdallaan tai sitten ne on vain järjestetty niin. Itselläni tulisi noin muhkean työpyödän äärellä suorituskammo.

Vaikka Tamminiemi muistetaan Kekkosesta, siellä ovat asuneet myös presidenteistämme Risto Ryti ja Mannerheim. Heistä kaipaisi enemmänkin Tamminiemeen, tosin en tiedä, jäikö näistä presidenteistä mitään jäljelle Tamminiemeen.

Tuo tuoli on vaan klassikko. Kelpaisi itsellenikin.

Nuo vanhojen aikojen televisiot on persoonia. Ei sellaisia jättimäisiä lätysköjä kuin nykyään. Tästä Urkki on katsellut tv-uutisia.

Urkin makuuhuone on kohtuullisen koruton. Tuskin  se tänne niitä naisiaan vei tai niillä on ollut ainakin pettymys sitten kova.

Kylppäristäkin huokuu 70-luku.

Eikä Sylvi-vaimokaan ole makuuhuoneellaan leveillyt.

Parhaillaan Tamminiemessä on käynnissä näyttely Kekkosesta otetuista lehtikuvista. Enemmänkin niitä olisi voinut olla, mutta tilat ovat rajalliset.

Tässä vielä lehtikuvia aikansa kuvatuimmasta miehestä.

Jos tekee mieli kokoustaa Kekkosen henki katossa, sekin onnistuu.

Urkki ja Sylvi pitivät mitä ilmeisemmin lukemisesta. Kirjasto on mittava. Itse mietin, että helposti joku voisi noita kirjoja pihistää. Mutta ei kai Kekkosenkaan kirjahyllyn kirjat mene kaupaksi nykyään.

Vielä kuvaa alakerrasta. Tänne jos joskus pääsi, oli jotain.

Tästä peilistä ehti ottaa itsestään viime hetken tsekkauksen ennen kuin meni Urkkia tapaamaan. Nyt se toimi oivana selfiepeilinä.Sen verran minäkin olen kiinni ajassani.

Luettua: Pentti Haanpään Korpisotaa: Kirja raivasi Tuntemattomalle sotilaalle tietä

Olen arvostanut Pentti Haanpään tuotantoa korkealle. Varsinkin hänen novellinsa ovat parasta suomalaista kirjallisuutta. Haanpää käyttää sanoja säästeliäästi kuin Ernest Hemingway konsanaan. Mitään turhaa ei ole, eikä kirjaa täytetä keskinkertaisilla pohdinnoilla.

Haanpää oli myös aikansa kapinallinen, oikeistolaisessa 1930-luvun Suomessa hän joutui maksamaan armeijakriittisistä kirjoistaan sen hinnan, ettei hänen tuotantoaan enää julkaistu. Sanoja on yritetty sensuroida niin kauan kuin on ollut kirjojakin. Menetelmät ovat vain nykyään toiset.

Talvisotaan kävi kuitenkin Haanpäällekin kutsu. Sodassa ei ollut väliä mielipiteillä, kun ei Haanpää kommunistikaan ollut, jonkin sortin sosialisti luulisin. Sotansa Haanpää kävi rivimiehenä, eikä upseerien yleviä ajatuksia ollut.

Jos Yrjö Jylhän Kiirastuli oli ylevä kirja talvisodan taisteluista, niin Haanpään Korpisota oli ensimmäinen realistinen kirja talvisodasta, se ilmestyi jo välirauhan aikana 1940. Päätti samalla Haanpään julkaisukiellon. Ilman sensuuria ei tosin tämäkään teos saanut ilmestyä.

Korpisodassa ei ole varsinaisesti yhtään ainutta henkilöhahmoa. Vain muutama sotilas saa nimet ja omat ajatuksensa. Kirja enemmänkin kuvailee kertojan lailla, miltä sota tuntuu. Luonnollisesti pohjautuen Haanpään omiin sotakokemuksiin. Päästä tätä kirjaa ei ole keksitty.

Haanpään sota on järjetön. Se kuvaa kuinka tavalliset miehet raahataan kotoaan kuolemaan. Se kuolema on sattumanvarainen, kuten Haanpää kuvaa. Lopulta miehille jää jäljelle vain perustarpeet. Uni, ruoka ja hetken lepo on tärkeämpi kuin kunniakas kuolema Suomen puolesta.

Kirjan ongelma on myös se, ettei siinä ole henkilöhahmoja. Ellei Haanpää olisi niin taitava kirjoittaja kuin on, niin kirja voisi olla raskas luettava. Henkilöhahmot kun luovat samaistumispintaa lukijalle.

Tätä kirjaa voi pitää Tuntemattoman sotilaan suorana edeltäjänä. Uskoisin, että Väinö Linna on tämän kirjan lukenut ja saanut siitä vaikutteita. Sodan kriittinen kuvaus muistuttaa ainakin toisiaan näillä kahdella kirjailijalla. Molemmat ovat vankasti tavallisen sotamiehen puolella.

Ravintolaesittelyssä ravintola Kannas ja läskisoosi

Ravintola Kannas on yksi suosikkipaikoistani Helsingissä. Se on sijainnut samalla paikalla peräti vuodesta 1939. Aikamoinen saavutus sekin, kun ravintoloita tulee ja menee.

Ravintolassa ovat ehtineet vuosien varrella istua monet taiteilijat ja muu väki. Turmiollisina aikoina ennen siellä istuivat merimiehet ja heitä saalistavat ilotytöt. Ne ajat ovat jo tosin kaukana historiassa. Merimiehet eivät pääse edes laivoistaan ulos nykyisin ja ilotytötkin ovat pääosin netissä.

Kannaksessa on tullut istuttua ilta jos toinenkin. Tutustuttua valtavaan määrään uusiin ihmisiin.  Ravintola on kulkenut pitkän tien eri omistajien kautta nykyisyyteen. Välillä se ajautui räkäläksikin, mutta on nyt taas tasokas ruokaravintola, jossa käy suomalaisten lisäksi runsaasti turisteja.

Henkilökunta ravintolassa on ystävällistä ja ruokakin on maittavaa. Ruoka on taatusti suomalaista. Joka kuun ensimmäinen maanantai on tarjolla varsinainen herkku ja menestystuote, läskisoosi. Siinä sitä saavat terveysintoilijat vauhtia.

Ja kyllähän kokin tekemä läskisoosi voitti kaupan muoviinpakatut possuannokset mennen tullen. Kera puolukoiden ja suolakurkkujen. Oluen kanssa alas huuhdottuna tottakai.

Mutta ruoan päälle on vedettävä tietenkin jälkiruoat ja suu makeaksi. Köyhiä ritareita mansikkakermavaahdolla.

Yritän jatkossakin kirjoittaa näitä ravintolakeikkoja tunnelmaa keventääkseni. Minun tuloillani ei tosin ole joka viikko varaa syödä ravintolassa.