Ajat oikean elokuvan eivät palaa

Peter von Baghista tulee minulle ensimmäisenä mieleen Kolmostelevision elokuvaesittelyt 80- ja 90-lukujen taitteesta. Von Baghin persoonallinen ote jäi hyvin mieleen, vaikka tuolloin en kaikkia hienoja sivistyssanoja taitanutkaan.

Nykyisin on turha haaveilla, että yhtäkään elokuvaa vaivaannuttaisiin avaamaan katsojille. Elokuviakin tosin tulee lukemattomilta kanavilta jatkuvana virtana, kun ennen jokainen tv-elokuva oli elämys sinällään.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

"Eheyttäjät"

Kun mitään muutakaan ei jaksa kipeänä, niin olen jäänyt television orjaksi. Lukeakaan kun ei jaksa. Kirjoittaa jaksan aina.

Katselin Stephen Fryn dokumenttia homofobiasta ympäri maailmaa. Usassa ja ilmeisesti muuallakin järjestetään eheytyskursseja, joilla homoja yritetään saada heteroiksi.

Väkisin tuli mieleen, että voiko tuollaisilla kursseilla olla mitään muuta tarkoitusta kun rahastaa epätoivoisia, vaikka syytä epätoivoon ei olisi. Useinhan tuollaisille kursseille vanhemmat raahasivat teinejään. Eli eheytystä järjestetään sen takia, että vanhemmat saisivat mielenrauhan, että josko se poika ei nyt hintti olisikaan. Mitäpä väliä siitä lapsesta, kunhan lastenlapsia tulee. Yksi eheytyskurssilainen sentään tuli järkiinsä ja myönsi itselleen mitä on.

Miten ihmeessä ihmistä voi edes eheyttää jostain sellaisesta, jota se on luonnostaan. Jos on homo, niin on homo. Eihän sille mitään voi. Eheytyspsykiatri kehoitti asiakkaitaan ajattelemaan sitä hetkeä, kun kiihottui naisesta sen yhden ainoan kerran. Mahtaa olla upeaa seksielämää tulevaisuudessa ja jos eri sukupuolisen kumppanin löytääkin, niin voiko mikään olla enemmän väärin toista kohtaan.

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että ihmisillä on kova vimma muuttaa toisia kaltaisekseen. Tämä koskee muitakin asioita kuin pelkkää homoutta. Nykyisin lapsenkaan ei tarvitse kovinkaan paljon poiketa massasta, niin sitä kuskataan terapeutilta toiselle, että miksi se ei ole niin kuin muut. Täytyyhän sillä nyt joku sairaus olla.

Kaikenmaailman normeja ja suosituksia siitä, millainen äiti/isä/työntekijä/ihminen sinun täytyisi olla, riittää loputtomiin. Ja ihmiset itse ylläpitävät näitä normeja jäädessään niihin roikkumaan, koska muutkin tekevät niin. Jotkut väittävät, että näillä eväillä yhteiskunta pysyy kasassa, mitä siitä tulisi, jos kaikki tekisivät niin kuin haluaisivat.

Jotta kaikki ei olisi riittävän yksinkertaista, niin samaan aikaan kun ihmiset korostavat erilaisuuttaan yhä enemmän, niin henkisellä tasolla taas meitä kloonataan toistemme kaltaisiksi. Siihen ei edes ole eheytyskursseja tarvittu. Ihmisillä on vimma luoda toisista kaltaisiaan. Mitäs jos vain jokainen huolehtisi omista asioistaan.

Pikku kulkuri

Olen taas ollut vaihteeksi sairaana. Eilen iloa toi Charles Chaplinin elokuvat. Erityisesti Chaplinin poika. Chaplinin myöhäiskauden tuotanto sen sijaan on antanut liikaa tilaa katkeruudelle.

Lapsena Chaplinin mykkäelokuvat olivat suuria kokemuksia. Silloin pelkkä kuva ja musiikki riitti. Muistan itkeneeni jopa katsoessani Chaplinin poikaa. Enää se ei onnistunut. Liikuttuminen on aina vain vaikeampaa.

Chaplinin kulkurihahmo on ollut silti aina elämässäni mukana. Tuo surullinen hahmo, joka ei itse ymmärrä olevansa surullinen hahmo. Se jaksaa aina yrittää ja rakastua, vaikka kuinka potkittaisiin päähän.

Ilmankos hahmo on kestänyt aikaa, jos sille vaan antaa mahdollisuuden.

Alkoholistit perheissämme

Päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoitti kolumnissaan veljensä alkoholismista. Ja hienosti kirjoittikin. Harvinaisen rohkeasti ja henkilökohtaisesti. Yllättävän harva toimittaja avaa oman elämänsä kipukohtia julkisesti. Kaikki eivät siihen saa mahdollisuuttakaan, vaikka haluaisivat.

Appelsin totesi sen, minkä olen itsekin todennut, että suomalainen alkoholipolitiikka puuhastelee epäolennaisuuksien parissa. Koffin kaljavaljakko pitäisi kieltää ja on kielletty samoin kuin panimojen jättioluttölkit tien poskessa. Naurettavaa. Näillä puuhastelijoilla ei voi olla minkäänlaista käsitystä alkoholismista tai alkoholisteista. Se on se alkoholinkäytön synkin päätepiste, joka runtelee, ei kaljavaljakot.

Suomessa ei taida olla sellaista sukua, josta ei vähintään löytyisi yhtä alkoholistia. Vähintään pultsarin on nyt jokainen nähnyt. Alkoholismia koskettaa kaikkia, vaikka aiheesta yritetään katsella pois. Alkoholismi on yhteiskuntamme ykkösongelmia ja vaikka se on myönnetty, niin rahaa käytetään puuhasteluun, eikä siihen, että jo alkoholisoituneet saisivat hoitoa.

Ja kyllä tietenkin ymmärrän, että se ei ole niin yksinkertaista.

Oma isäni oli myös alkoholisti, sen voi kertoa, koska hän on edesmennyt. Ei hän itsekään asiaa koskaan kieltänyt. Eikä kukaan sukulaisistakaan. En halua kuollutta ihmistä kuitenkaan katkerana haukkua. Kaikki on anteeksiannettu. Ei kukaan pyydä syntyä alkoholistiksi, nuorena joku voi uhota haluavansa juopoksi, mutta kun se päivä oikeana juoppona koittaa, juomisesta on ollut ilo kaukana jo kauan.

Isäni ei ollut koskaan väkivaltainen lapset ja akka lumihankeen-juoppo, jollaisia on helppo vihata. Hän teki töitä, eikä notkunut kaduilla. Useimmiten hän vai istui keittiönpöydän ääressä ja joi. Hän joi joka päivä, viikolla tissutteli kaljaa ja viikonloppuisin rankemmin. Loppua kohden tosin määrät vähenivät, mutta sitä minä en ollut enää todistamassa kovinkaan usein.

Lapseen läheisen juomisella on silti vaikutuksensa. Kännistä nuokkumista on rasittavaa katsella ja sitä henkistä poissaoloa. Alkoholisti varmasti rakastaa läheisiään, mutta heillä on vähissä keinot osoittaa sitä. Siihen sekoittuu häpeää ja katumusta. Tosin isäni ikäluokan miehet maaseudulta eivät selvinpäinkään tuskin olleet mitään tunteiden tulkkeja. En tiedä, olisinko sitä itsekään, jos minulla olisi lapsia. Vaikea sanoa.

Alkoholismista tulee myös arkipäivää. Jossain vaiheessa kaljapullo toisen kädessä tuntuu täysin luonnolliselta asialta. Mitään ei viitsinyt sanoa, koska tiesi sen olevan turhaa. Näin jälkeenpäin asiaan olisi pitänyt puuttua, mutta tuskin 10-vuotias osaa mitään väliintuloa tehdä, aikuisena se tuntui jo turhalta.

Surullisinta alkoholismissa on se, että se muuttaa ihmisen tyystin. Ihmisellä ennen alkoholismia ei ole mitään tekemistä sen ihmisen kanssa, joka on muuttunut alkoholistiksi. Ehkä joinain kirkkaina hetkinä se alkuperäinen ihminen voi pilkahdella. Itse sentään muistan vielä isäni hämärästi lapsena, jolloin hän ei juonut vielä niin paljon. Kaikilla ei ole sitäkään muistoa.

Yleensä alkoholistin lapsesta pitäisi tulla juoppo tai raivoraitis. Minä olen jäänyt siihen välimaastoon. Saatan joskus käyttää alkoholia rankastikin. Törttöillytkin olen kännissä. Koskaan en ole luisunut sen viimeisen rajan yli juopoksi, josta harvoin on ilman suurta taistelua paluuta. Siitä olen tyytyväinen.

Kukaan ei voi koskaan olla varma siitä, etteikö itsekin voisi tulla alkoholistiksi. Näin on käynyt raivoraittiillekin. Ei siinä tarvita kuin vähän taipumusta, epäonnea, itsesääliä ja -inhoa ja se on siinä. Tämä voi kohdata vaikka kuinka sivistynyttä ja älykästä ihmistä niin kuin punaniskaakin.

Lyhyt joulusaarnani

Kohta on taas jouluaatto. Jokaiselle meistä tekee hyvää hiljentyä, vaikka ei uskoisi Joulupukkiin, Jumalaan tai ei uskoisi yhtään mihinkään. Joskushan käy niinkin.

Usko on koetuksella näinä aikoina. Se on aina ollut. Se, joka säilyttää uskonsa elämään sen loppuun asti on onnekas ihminen, vaikka sitä ei tajuaisi. Mutta jos uskoo muihin ihmisiin ja vielä luottaa heihin. Se on riemuvoitto.

Se tänäkin vuonna on meitä riivannut, että maailmamme kietoutuu entistä enemmän ikävämpään suuntaan. Siltä se on saatu tuntumaan, vaikka näin ei olisikaan. Moni viime vuonna joulun nähnyt ei enää näe tätä joulua Ukrainassa ja Syyriassa sekä lukemattomissa muissa taistelupaikoissa. Ei edes rauhallisisssa maissa kaikki eivät näe tätä joulua, jonkun on aina aika mennä, mutta sodatonta vuotta ei ole ollut, eikä taida tulla olemaankaan.

Toivottomaksi ei kannata heittäytyä. Maailmanloppua ei tullut tänäkään vuonna ja ensi vuoden jälkeen tulee jälleen uusi vuosi. Se antaa toivoa. Mikään ei ole loppu ennen kuin on loppu. Kurjuus ei katoa, mutta eivät katoa ihmisetkään.

Synnintekijöiksi en ketään hauku. Jokainen meistä tekee tai luulee tekevänsä niin kuin oikeaksi näkee. Vasta myöhemmin näemme mikä on oikein ja väärin omassa elämässämme. Muiden elämästä näemme sen helpommin.

Jouluna kaiketi kaiken pitäisi olla kaunista ja tekee hyvää ajatella jouluna vain kauniita ajatuksia, vaikka väkisin sitten. Jos jouluna antaa hyvän mielen hiipiä, ettei ammu sitä alas. Se on jo jotain.

Jos kuulutte niihin ihmisiin, joilla on rakkaita, niin rakastakaa. Sillä omalla tavallanne, kaikki eivät rakasta näkyvästi. Pieni ystävällinen ele tuntemattomalle voi tuoda hyvän olon hänelle, vaikka tuo kuulostaa kuluneelle, mutta eipä kaikki muutu koskaan, kun tunteista on kyse.

Hyvää joulua.

Sekoilua ja valaistumista Pariisissa

Alkuaan kanadanranskalainen Jack Kerouac taisi olla epäonnistunut buddhalainen. Miehen elämästä oli sisäinen rauha kaukana. Kovasti hän kyllä etsi valaistumista ja irtautumista arkielämästä. Kukapa ei sellaista kaipaisi.

Teoksessaan Satori Pariisissa (Sammakko 2014) Kerouac etsi sukunsa juuria vuonna 60-luvulla Pariisista ja Bretagnesta, mutta ei juuriaan löytänyt.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

Ensimmäistä kertaa baletissa

Kuva: Kansallisooppera 

Maanantaina kävin ensimmäistä kertaa katsomassa balettiesitystä. Oopperassakaan en ole sen koommin käynyt. Minulla ei ole mitään kumpaakaan taidemuotoa vastaan, vaikka yllättävän moni suhtautui negatiivisesti kun kuuli aikeistani.

Minulla ei vain ole tullut koskaan mieleen käydä baletissa, kukaan ei ole vain koskaan pyytänyt, eikä yksin ole tullut lähettyä. Nyt lipun ilmaiseksi, niin ajattelin, että mikä ettei. Olen sitä touhunnut paikoissa elämässäni, joihin ei olisi koskaan pitänyt mennä.

Näkemäni Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas oli mielestäni aika perinteistä balettia. Mikään nykytanssi ei minua innostaisikaan.

En tosin tiennyt etukäteen pitäväni edes baletista, mutta mielestäni baletti oli jotenkin kaunista katseltavaa. Pakoa joskus niin rumasta maailmasta. Ihailtavaa miten jotkut myös hallitsevat ruumistaan. Itse en ole pystynyt sellaiseen koskaan. Tosin rankkaa treenaustahan se heillä on.

Aluksi yritin seurata balettia kuin näytelmää, mutta eihän siitä mitään tullut. Ilman puhetta ei oikein pysy tapahtumista selvillä, enkä tiedä, onko baletissa tapahtumilla niin merkitystäkään, vaan katsotaanko sitä vain.

Kun poliitikon puheesta ei muista sanaakaan ja kun siitä muisti

Katselin eilen dokumenttia televisiosta John F. Kennedystä. Kovinkaan paljon uutta dokumentti tarjonnut, se oli vieläpä aika kesy kohteensa kanssa.

Vaikeata mitään uutta JFK:sta tai muistakaan Kennedyistä on edes keksiä. Sen verran heidän naiskenteluistaan, poliittisesta pelistään ja tragedioistaan on kirjoitettu. Amerikkalaisilla kun ei ole kuningasperhettä, niin Kennedyt toimittivat ennen virkaa. Nyt yhtään mielenkiintoista Kennedyä ei enää ole.

Tai no. Jos joku oikeasti selvittäisi sen JFK:n murhan niin sitten olisi jotain uutta.

Mutta sekä JFK:n että nuoremman veljen Robert F. Kennedyn puheista välittyy sellainen voima, sydän ja sielun syvyys, jota nykypäivän poliitikkojen puheista saa etsiä. Nykyisin poliitikot yrittävät samaa, mutta eivät vaan onnistu. Pelko vaalien häviämisestä on liikaa ja otsikoiden pelko. Kennedyjen kaltaisia sloganeja viljellään, mutta ne jäävät vain latteiksi.

Tietysti 1960-luvulla Usa että koko maailma oli muutosten kourissa ja he sattuivat vaikuttamaan oikeaan aikaan, eikä Kennedyjen tarvinnut pelätä lehtimiehiä, ainoastaan FBI:n johtajaa J. Edgar Hooveria. Mielenkiintoinen ja ristiriitainen persoona muuten. Saatan palata vielä häneen. Mutta silti.

Tämä päivän poliitikkojen puheissa on aniharvoin mitään sykähdyttävää. Minä en muista yhdenkään heistä puhetta hetkeä sen jälkeen kun he ovat lopettaneet puheensa. Vappupuheissakin on yhtä vähän tunnetta kuin nirsolla ensitreffeillä.

Oikeastaan ihan sama, missä tahansa demokraattisessa maassa poliitikot lässyttävät. Suomessa poliitikot ovat poikkeuksellisen harmaita. Jos he eivät ole, niin heidät latistetaan sellaisiksi. Moitimme poliitikkojen puheiden ja persoonallisuuden harmautta. Jos joku ei näitä ole, tulee syytöksiä populismista ja siitä, että poliitikko ei suhtaudu riittävän arvokkaasti työhönsä. Antaa turhia lupauksia, väitetään. Haloo, mitä mieltä demokratiassa on, jos ei katsota eteenpäin.

Hyvinhän Kennedyjen veljesten ja Olof Palmen kaltaisille maailmaa pääosin hyvällä muuttaneille ei ole käynyt. Heidät tapettiin. Se on se riski, minkä otat, kun laitat kaiken peliin. Jos ei tapeta, viedään kunnia ja haudataan sielu elävältä. Ei JFK enkeli ollut, hän jätti pitkäksi aikaa mustan väestön yksin rotusorron alle ja käynnisti Vietnamin sodan. Hän teki kuitenkin paljon hyvää.

Mutta niin muistetaan myös niitä poliitikkoja, jotka olivat puheissaan ja teoissaan ristiriitaisia, kuten Charles de Gaulle tai jopa Silvio Berlusconi.

Diktaattorit ovat asia erikseen. Heitä ei voi mitata puheiden merkityksellä, heillä on ollut omat keinonsa leimata itsensä historiaan.

Suomen talvi

Muistatteko ajan, jolloin Suomen talvet eivät olleet tätä?

Yksi kirja muutti kansakunnan

Tuntematon sotilas täytti 60 vuotta. Heitän jo alkuun, että mikään kirja ei ole Suomeen ja suomalaisuuteen vaikuttanut niin paljon kuin Väinö Linnan mestariteos. Minua viisaammatkin ovat pohtineet, että miksi.

Itse en tiedä. Luulisi, että sodasta kertova teos ei koskaan syöpyisi kansakunnan sieluun, mutta tuntemattoman kohdalla näin on käynyt.

Suomessa kun sota-aika on yhä läsnä, vaikka muualla Euroopassa se on jo kai unohdettu. Sota-aika on Suomessa kanonisoitu sellaiseksi pyhäksi ajaksi.

Lue lisää.

Pelastaisiko sinua kukaan, vai tuhoudummeko?

Moni meistä on saattanut nähdä Ihmeellinen on elämä-elokuvan. Kohtahan on joulukin jolloin se uusitaan aina. Siinähän päähenkilö hautoo itsemurhaa ja tekeekin sen, mutta enkeli pelastaa hänet.

Tosielämässä näin käy valitettavan harvoin ja ihminen saa varsin rauhassa riistää henkensä.Kukaan ei kerro, kuinka ainutlaatuinen hän oli, vaikkakaan itsemurhan tehneet eivät sellaisia puheita olisi edes ymmärtäneet.

Elokuvassa enkeli näyttää, miten kurjaa elämää olisi ollut ilman päähenkilöä George Baileyta, joka itse on menettänyt uskonsa elämään ja ihmisiin. Elokuva on tietty elokuvaa ja harvemmin elokuvissa halutaan päätyä lopputulokseen, että ihmisen elämällä ei ole ollut mitään merkitystä. Elokuvassa muutos on mahdollista ja elämä on taas onnea täynnä.

Vailla suurempaa itsetuhon halua tai masennusta, pohtikaamme, kuinka paljon yhdellä ihmiselämällä on merkitystä. Aika vähän. Jos sinulla ei ole jälkeläisiä, katoat aika nopeaan koko maailmankaikkeudesta. Jopa ne, jotka taiteellaan tai muilla ansioillaan ovat piirtäneet jälkensä ihmiskuntaan katoavat siinä vaiheessa kuin ihmiskunta katoaa.

Muut jo huomattavasti aiemmin kuin sukulinja on loppunut.

Masentavaa vai helpottava tieto. Kukaan ei meistä ole ikuinen ja kenellekään ei meistä ole merkitystä kun kaikki loppuu syntyäkseen jossain uudelleen, mikä ei ole edes vielä materiaa. Kukaan ei tiedä, olemmeko jonkinlaisen jumalan tai avaruusolioiden oppimateriaalia.

Sen me vain tiedämme, että meidän olisi tämän tietoisuuden aikana tehdä se, mitä itse haluamme. Millään muulla ei voi olla merkitystä.

Rakkauslauluja

Kohta noin kymmenen vuotta sitten kirjoitin lauluja. Ystäväni J.I. sävelsi niitä. Tässä rakkauspuolta. Enää en välttämättä osaisi tällaisia enää kirjoittaa, enkä tiedä, onko näissä kaikissa rakkaudesta kyse. Ehkäpä sen kaipuusta tai petetyksi tulemisesta. No, yhtä kaikki.

Yhden rakkauslaulun olen jo muuten aiemmin tänne laittanut.

Laulu unohdetusta rakkaudesta

Miksi tästä elämästä on tullut tällaista?

Missä on ilo, miksi kaikki on rikkinäistä?

Leikit kertaluonteiset, mihin hävisi onni?

Poistunut on ajatusten puhtaus.

Tahdon luoda elämälle tarkoituksen, tahdon olla unohdus.

Tahdon olla utelias, tahdon olla vapahdus.

Tarkoitinko todella, että olin ainoa päällä maan?

Tarkoitinko todella, että vailla huolta tulevasta elää saan?

Miksi me synnyimme pedoiksi?

Miksi emme muutu ihmisiksi?

Miksi alta sydämen vain kuultaa rakkaus?

Miksi se on arvoton, kuten lupaus?

Yksin vaellan päällä maan, sinut turvaksein kai saan.

Sinut mukanain kai elämän arvoituksiin vien.

Älä unohda minua hylättyyn satamaan.

Kerro minulle, koska alat minua rakastamaan.

Unohdetun elämän rakkauden avulla löydän,

ennen kuin itseni pelastusveneeseen köytän.

Älä unohda yksinäistä, rakastaa tahtoo hänkin.

Löytää rakkauden, etkö niin tahdo sinäkin.

 

Mikä on tuo valo?

Mikä on tuo valo, joka kuusta heijastuu silmiini?
Johtaako se minut luoksesi, johtaako se sinut syliini?
Tahdon poistaa levottomuutesi, minä tahdon sinun luoksesi.
Kysymykset on kysytty, minä tahdon vastauksesi.

Ei se haittaa, vaikket rakastaisi.
Tuo se voimaa, vain hetken varastaisi tuon.
Kiireetön on huolen kullattu tie,
poispäin kaikesta turhasta se vie.

Mikä on tuo valo, joka auringosta heijastuu silmiini.
Tuo tiedon minulle, saan sinut syliini.
Olen täynnä rauhaa, rakkautta, olen luonasi.
On vastaukset löydetty, olen sinun omasi.

Pysähtynyt on aika, jonka vaivaks sulta sain.
Vietän sen yksin, varmaa on elo vain.
Kadotin myös senkin, olen hukannut sinuun,
kun luottaa täytyis’ vain minuun. 

 

Helminauhat

Tänään kirjoitin laulun, siinä ei ollut sanoja.

Se ei ollut laulu, ei tällä kertaa.

Sen on tarkoitus ilahduttaa, sen on tarkoitus rikastuttaa.

Luin kirjaa, opin kertomaan sanattoman tunteen,

opin taidon, jota monet ovat minulta pyytäneet:

osaan olla kaunis, mutta sanomattoman ruma.

Osaan pyytää itseäni olemaan hiljaa.

Kunnioitin kuolleita, elävät hautasin kuvikseen.

Lähdin silloin, kun olisi pitänyt jäädä.

Pysähdyin silloin, kun olisi pitänyt mennä.

Itsekseni naurahdan, pysähtymättä lähden.

Helminauhat katkoin puron raikkaaseen solinaan.

Annoin itselleni mahdollisuuden antaa anteeksi,

pyysin elämälle mahdollisuutta puhdistaa,

kaiken hyvän alkaneeksi julistaa.

 Etsinyt olen rakkautta

Olen ollut eksyksissä kaupunkien kaduilla.

Olen juopunut lupauksista ja viinasta.

Kaikki sen takia,

etten ole löytänyt,

sitä mitä niin hartaasti olen etsinyt.

Etsinyt oon rakkautta.

Ootko sinä se, jota odottanut oon?

Ootko sinä se, joka kaiken muuttaa voi?

Ootko sinä se, jolla merkitystä on?

Olemaan huoleton, on minutkin huijattu.

Minusta on tehty pelle, vaikka runoilija oon.

Olen antanut niin paljon,

etten osaa vastaanottaa.

Enkä osaa myöskään pyytää,

siksi pyydänkin niin vähän.

Etsintäni johtanut on sinun luoksesi.

Mutta löydätkö minut? Uskallatko avata sieluni?

Sellaisena kuin olen.

Sellaisena kuin olet.

Uskallatko sanoa, sinua rakastan?

Syleilisitkö minua?

Lohduttaisitko minusta surun pois?

Rakastaisitko minua?

Kestäisitkö minua loppuun asti?

 

Rakastunut enkeli

Enkeli laskeutui taivaasta kohdatakseen rakkauden.
Vain vaiko itseään tapaamaan, tappaakseen yksinäisyyden.
Juhlava ei ollut alku lainkaan rakkaudelle pienen enkelin,
kun sujautti mies enkelille sadan euron setelin.

Reitti enkelin kulkee kautta Helsingin,
kunnes palaa hän kotiin Pietariin.
Ei rakkautta hän etsi, vain rahaa.
Ei häntä moni kaipaa, joku tahtoo sentään pahaa.

Lihanhimo miehet hänen luokseen ajaa,
varovasti saa heidät hipomaan ovea lujaa,
rakastuneen enkelin osoitteessa Bulevardin.
Odota hetki, vapautuu kohta syli enkelin.

Se syli kulunut pois on rakkaudesta,
asiakkaat kadonneet on vaimojen ja lastensa luo.
Kuka lämmittäisi sylin rakastuneen enkelin,
tarjoaisi turvan ja viiniä lasillisen.

 

Lähi-Idän hillityt yöt

Kaikki sattuu hetken, jotta voi unohtaa.
Kaikki riippuu onnesta, johon ei voi luottaa.
Salamanterin siivin elämä suo sulle janoaan.
Tartu elämään, valittavat orjat vainoaan.

Olen innostunut tästä hetkestä, jolloin kaikki pysähtyy.
Suhun pystyin luotta(maan), sä(hän) oot kuin Pikku Myy.
On sulle tehty aivoleikkaus, ilmestynyt monta aurinkoa.
Sä oot kuin Drusilla, mutta sulle on jatkoa.

Lähi-Idän hillityt yöt takoo oveamme,
yhä me vain mietimme, koitimme onneamme.
Kuinka monta kertaa sanoin sulle kiitos, silmäni,
sulle kynälläni kirjoitin kirjeitä, oi virheitäni.

Minun nimeni on Jeesus, edes yhden illan,
tartuin sua kädestä, tunsin vaatteitesi villan.
Irtauduimme toisistamme, viileässä synnissä valot,
Tripolin kivitetyt kadut, koskemattoman karmeat salot.

Musta kerrotaan aina sanat kuolleen oppineen.
Kuinka tunsin sun kivettyneen sielun, nyt edesmenneen.
Kuinka meistä kerrotaankaan tarinoita ainutlaatuisia.
Mä ja mun jäinen Drusilla, aina yhtä kiivasluonteisia.

Ohitettu hetki, tuhansien vuosien rakkaustarinat,
vaeltajat, viljelijät, tuhottujen tammien viimeiset varinat.
Mä tuon itseni sun eteen, riisun naamion,
tuotko mulle itsesi, kutsusi muotovalion.

 
Kiltti tyttö
Se haaveilee kaikesta kauniista. Kaikkee ikävää hän vain saa.

Se tahtoo olla onnellinen,

mut päivän mittaan sataa.

Huolia elämä sille tuo.

Harvoin mitään kaunista suo.

Mut’ kun se ymmärtäis’, et’ sitä rakastamme.

Kun se tietäis’, et’ siitä välitämme.

Se mikä oli haave,

on nyt kahle.

Elämä on kaunis, näemme sen.

Vastaan se tulee, on onnellinen.

Onneks niin.

Rauhaa se etsii buddhastakin.

Ja välillä löytyy ilokin.

Myös muistot, inhot, näin se kertoo.

Että kauniista innostuu.

Mutta kun pidämme siitä niin.

Mutta kun uskomme siihen niin.
Mutta kun välitämme siitä niin.
Mutta kun niin, niin ja niin.

Elämän ei pitänyt olla kiltti tyttö.

Huomiota, rakkautta se janosi.

Moni muu ja uskollinenkin katosi. 

 

En kaipaa lääkkeitä kipuun

Yks tabletti kolme kertaa päivässä kipuun
luki reseptissä, jonka lääkäri-setä kirjoitti.
Mutta ei se auta, se nainen mun sydämeni jo hajoitti.
Voi lääkäri-setä, anna jotain muuta, olen mennyt vipuun.

Lääkkeet auttaa joka kipuun,
vaan ei silloin kun sydän menee väärään vipuun.
Keksikää kemistit te vaan lääkkeitä.
Mä en usko teitä, rakkaus on kipusäikeitä.

Sua en jättänyt pulaan,
otatko mut taas mukaan.
Ilman lääkkeitä mä pärjään,
tuu beibi mun härmään.

Mun härmässä asuu suuria unelmia,
valkoisia valheita, poistettuja anelmia.
Mun härmässäin on tilaa sulle,
mun kuningatar Kristiinalle.

Purkkisi lääkäri-setä siis roskikseen heivaan,
vaikka mun kuningatar katosi jonnekin reivaan.
Lääkäri-sedän tabletteja en enää kaipaa,
hajonnut sydän vielä se jollekin kelpaa. 

 

Pidätkö musta?

Radiosta tulee taas rakkauslaulu.

Se mieleen tuo sun naamataulun.

Mietin missä olet, sä pidätkö musta?

Tänään laitoin viestin, kun oli uskallusta.

Yksikin sun sana sulta rauhoittaa.

Muuten huoli unen multa karkoittaa.

Monta iltaa hukkaan annoin mennä.

Vihdoin aloin nyt kirjoittaa.

Siitä, miten tärkeä mulle olet.

Siitä, miten haluan sut valloittaa.

Kerrankin tajuan nyt odottaa,

sua en tahdo mihinkään hoputtaa.

Jospa sun tuntees ois samat kun mulla,

silloin mun parempi ois viereen tulla.

Niin monta kertaa pilannut oon kaiken.

Syyttänyt muita, kiistänyt kaiken.

Ihastunut olen miljoona kertaa,

rakastunut en ennen sua pätkän vertaa. 

Sinusta en enää syttynyt

Turhaan tunnet olevasi kaukana tavoitteestasi.
Sanot olevasi onnellinen, mutta kehosi puhuu muuta.

Turhaan meikkaat itses alle maskaran, sun sielus paljastaa

turhamaisuutes nään läpi sinun,

ja syy se on minun.

Et enää keikistelylläsi rikkaita viehätä ja nöyryydelläsi nauratat.
Sivussa kaikesta, apua kaikilta savutat.
Unohdat, minua satutat.

Se on loppu nyt, en susta enää syttynyt.
Miltä tuntuu, kun tavoitteesi turhaa enää painavat.
Kipu, se vain tuntuu välimatkallasi pohjaankin.
Ja ne nauraa, sua turhaks’ kauneudessasi

Minä olen unohtanut, sinä olet uponnut.
Sanot olevasi täydellinen, mutta tilisi puhuu muuta.
Turhaan juokset totuutta pakoon, sillä sun sielus paljastaa

epäonnistumises nään läpi,
ja syy se on sinun.

Et enää keikistelylläsi rikkaita viehätä ja nöyryydelläsi nauratat.

Sivussa kaikesta, apua kaikilta savutat.
Unohdat, minua satutat.

Se on loppu nyt, en susta enää syttynyt.

Miltä tuntuu, kun tavoitteesi turhaa enää painavat.
Kipu, se vain tuntuu välimatkallasi pohjaankin.
Ja ne nauraa, sua turhaks’ kauneudessasi

Taipaleenjoella

Talvisota alkoi 75 vuotta sitten. Liekö mikään muu yksittäinen asia vaikuttanut yhtä paljon suomalaiseen sieluun. Muistelut ovat vähentyneet vaikkapa kymmenen vuoden takaisesta. Johtuen osittain siitä, että talvisodan veteraanit alkavat olla vähissä. Uutispätkä säilyttävät menneen. Tässäkin videossa tykkien jyly kuulostaa ilotulitusraketeilta, mutta ihmisiä siellä on ampumassa ja tykien jylyä vastaanottamassa. Voi vain kuvitella minkälaiselta tätä on tuntunut kuunnella kotirintamalla radiosta, kun oma rakas saattoi olla tuolla Taipaleenjoella.