Katsokaa sulottaria silmiin eikä tisseihin! Ja ne kaljamahat piiloon!

Tervehdys taas kissavahdilta,
Niinistö sai kui sainkin Erdoganin nimen alle "yhteisymmäryspaperiinsa". Paperi on ympäripyöreää höpinää, mutta kiusallinen riita saatiin pois alta ja kaikki saivat julkisuudessa säilyttää kasvonsa Naton huippukokouksen alla. 

Toki tuota allekirjoitusta oli voideltu Usan taholta hävittäjillä ja muilla sotilastarvikkeilla. Erdogan pääsee uudella innolla pommittamaan ja vainoamaan kurdeja. Kyllä juuri niitä, jotka vapauttivat Isisistä. Tässä oli uusi kiitos länsimailta. Viis ihmisarvosta, kun Natoon halutaan.

Suurimmat natointoilijat pitävät toki Niinistöä (kuten uskollista aseenkantajaa Pekka Haavistoa) sankarinaan, mutta, mutta, totuus paljastuu pikkuhiljaa, kun Erdogan alkaa vaatimaan sitä mitä hänelle on luvattu. Ilmeisesti lähes kaikkea, mitä hän vaati. 

Mutta se Natosta, kirjoitan myöhemmin lisää "uudesta maailmanjärjestyksestä", jossa Suomellakin on oma pieni paikkansa. 

Sillä nyt puhutaan paljaasta pinnasta. Onhan kesä ja sulottaret ovat heittäneet vaatteita pois, samoin kuin monien tyrmistykseksi vatsakkaat miehet lipittäen kaljaa terasseilla himokkaine mieskatseineen. Mutta katsokaa vain silmiin hyvät ihmiset, katsokaa vain silmiin. 

Keskisuomalaisen päätoimittaja kohautti, kun vaati kolumnissaan pitämään somessa tissit piilossa ja että tissien tyrkyttäminen on seksuaalista häirintää. Saatteeksi hän oli ottanut kuvakaappaukset parin keski-ikäisen sulottaren kuvista. Ihania sulottaria mielestä molemmat.

En oikein tiedä, ärsyttikö sulottarien ikä, vai mikä ärsytti tuota setämiesjurrikkaa. Tuskin kukaan mies kokee seksuaaliseksi häirinnäksi nähdessään sulottarien rintoja Instagramissa. En ainakaan minä koe. Naisvartalohan on ihana ja kyllä niitä kuvia jaksaa katsella vaikka loputtomiin. Emme me miehet voi itsellemme mitään.

Todellinen ongelma on siinä, että ei niitä kuvia ei saisi kuka tahansa katsella. Setämiehet ovat inhottavia ja likaisia, vielä ällöttävämpää jos ne reagoivat jotenkin kuviin. Ristiriita on huikea, naiset lataavat itsestään paljastavia kuvia, mutta silti täytyisi katsella vain silmiä. 

Kikkelikuvien lähettely ja muu ahdistelu on asia erikseen, eikä tietenkään hyväksyttävää. Se on jo sairasta, mutta mitä pahaa on katselussa.

Niinpä ei kauan kestänyt, kun some täyttyi, että seksuaalinen häirintä on taas pinnalla ja täyttää kesäterassit ja Instagramit. Mutta jos ei halua huomiota, niin miksi sitten laittaa julkisesti itsestään paljastavia kuvia? Mikä on motiivi, jos ei halua huomiota?

Setämiehistä muuten. Vihreät nuoret ovat käynnistäneet somekampanjan, jossa kehotetaan vastustamaan setiä, jotka vievät ihmisoikeudet pois. Näin Priden aikaan aika mahtavaa ikärasismia puhumattakaan sukupuolisyrjinnästä. Kaikesta kovimmat konservatiivit kun lienevät myös nuoria. Vihreät nuoret selittelevät pitkät litania miesvihaansa alkaen Usan aborttioikeuskamppailusta, joka on suomalaisten setämiestenkin vika.

Mutta tämäkään ei riitä. Somessa on käynnissä Priden siipien alla kampanja, jossa etsitään onnellisia aborttikokemuksia. Hetkinen. Onnellisia aborttikokemuksia? Pitääkö abortin olla onnellinen asia?

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Hellettä piisaa, ja tiedätkö oletko sovelias Pride-marssille?

No ei tässä montaa päivää mennyt, kun olen kirjoittamassa taas. Mutta kun olen kissanhoitajana ilmalämpöpumpun suomassa ihanassa viileydessä, niin mikäs tässä on kirjoitellessa. 

Olen katsellut tässä suoratoistokanavia, kun ei tee mieli mennä tuonne helteeseen. Niissäkin on tietenkin oma Pride-osionsa, kuten asiaan kuuluu. Olisihan hirveää, jos ihmisiä ei luokiteltaisi seksuaalisuutensa vuoksi. Nykyään tuntuu, että ihmisten muilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä. Vain seksuaalisuudella on.

Pride-kulkueeseenkin on tarkasti määritelty, ketkä ovat soveliaita osallistumaan tähän "kaikkieen oikeuteen olla omanlaisiaan". Pridesta on valitettavasti tullut eliitin juhla, enkä tarkoita nyt edes sillä seksuaalivähemmistöjä.

Mutta en ole tosiaan helle-ihmisiä. Syksy on minun vuodenaikani. Crownin neljännen tuotantokauden katsoin. Se oli aiempia heikompi. 

Diana ja Charles-kuvio on loppuun asti kaluttu, eikä heidän suhteeseensa tuotu mitään uutta. Miten voisikaan, kun toinen osapuoli on jo kuollut. Charles törkimys ja Diana uhri. Mutta näinhän se menee tämän ajan maailmassa muutenkin. Miehet sikoja ja naiset uhreja. 

Tämä kaava toistuu tässä Usan abortti-hommassakin. Tosin en ymmärrä mitä järkeä on enää kieltää aborttia kun se on kerran jo sallittu. Sellainen ei tule yksinkertaisesti onnistumaan. 

Abortteja tehdään kyllä länsimaissa silkasta mukavuudenhalustakin, vaikka kukaan ei tätä tietenkään uskalla myöntää. Kun ei sovi uran tai opiskelujen aikatauluun. Sitten yhteiskunta maksaa kalliit lapsettomuushoidot kun lasta yritetään tehdä 40-vuotiaana.

Siinäkään ei ole järkeä puskea väkisin lapsia maailmaan. Onnettomasta lapsesta tulee onneton aikuinen. Vaikea dilemma. Ihmettelen vaan, kun ihmisiä ei tunnu kiinnostavan, miten mahtaa saada abortin esimerkiksi Saudi-Arabiassa. Taitaa olla mahdottomuus. Mutta onhan vaiettu lähes täysin Oslossa homobaarissa ammuskellut islamistiterroristikin. Sopii kysyä millainen mylly olisi ollut äärioikeistolainen tekijä.

Katselin myös Erikoisjoukot-ohjelmaa tai en nyt muista välttämättä oikeaa nimeä, mutta tämä ohjelma, jossa julkkikset muka saavat erikoisjoukkojen koulutusta. On kuulemma ennennäkemättömän kova ohjelma. 

Tosi-tv-formaatti on jatkunut jo niin kauan, että on vaikea keksiä mitään enää joka hätkähdyttää. Se on sama juttu kuin pornossa, homma käy aina vain sairaammaksi ja kovemmaksi, kun kaikki on jo nähty. 

Onko kukaan ajatellut, että jos ihmiset eivät haluaisi nähdä nöyryytystä, itkua ja kärsimystä, vaan jotain kaunista? Elämä on rumaa ja inhottavaa muutenkin.

Mutta nauttikaa kesästä. Sauli Niinistö se jatkaa epätoivoista Nato-kiertuettaan teidänkin puolesta. Gallupit kun kuulemma kertovat nykyään, mikä on kansan mielipide, eikä kansanäänestys.

Mukavaa juhannusta ja kesää

Oikein mukavaa juhannusta ja kesää kaikille. Katsotaan maltanko olla täysin kirjoittamatta kesällä, mutta tarkoitus olisi hieman keventää tahtia. Eikä kyse ole nyt edes oluesta.

Luettua: Peter Cowie - Francis Ford Coppola: Ohjaajalegendan elämäkerta pysyy tiukasti asiassa

 

Peter Cowien Francis Ford Coppola-elämäkerrasta on turha etsiä iltapäivälehtimäisiä paljastuksia. Tämä noin vuosikymmenen takainen teos pysyy tiukasti asiassa eli Coppolan elokuvien parissa. Se analysoi niitä ehkä jo liiaksikin.

Niissä Coppolan elokuvissa tietysti riittää kerrottavaa kirjan verran. Alkaen Kummisedästä Ilmestyskirja Nytiin. Coppola tosin on ohjannut paljon muutakin, mutta moni elokuvista on sitten jäänyt sinne kuuluisaan Unholaan.

Coppolan perhe on kuin itsekin Kummisedästä, vaikkakaan ei rikollinen. Italialaistaustainen Coppola kun on käyttänyt paljon sukulaisiaan elokuvissaan näyttelijöinä ja muissakin tehtävissä. Isä sävelsi ja tytär näytteli ja nyttemmin juuri tytär Sofia Coppola on itsekin pärjännyt ohjaajana. 

Coppola on siitä merkillinen kaveri, että jotkut hänen elokuvansa ovat tuottaneet rutkasti rahaa, mutta hän on myös laittanut rahaa palamaan surutta, jopa niin, että hänen studionsa meni konkurssiin. 

Kuten kirjassa todetaan, Coppolalle elokuvat ovat olleet kaikki ja kaikki muu uhrataan niiden eteen. Näin ovat useimmat menestyneet ohjaajat toimineet. Hyvässä että pahassa.

Nyt Coppola on elokuvamaailman metusalemeja, mutta aloitellessaan uraansa 1960-luvulla häntä pidettiin yleisesti nuorena nerona. Tuon kultin vahvisti maailman parhaimpiin elokuviin kuuluvat Kummisetä-elokuvat. 

Tai no. Ehkä se Kummisetä III nyt ei aivan päässeet edeltäjiensä tasolle. Joskin se on mielestäni mainettaan parempi elokuva. Sen jälkeen Coppolan kamerasta menikin paras terävyys, eikä hän ole päässyt omalle tasolleen elokuvissaan. Viimeinen elokuva onkin vuodelta 2011 ja ikääkin herralla alkaa jo olla.

Joitakin kiusallisia asiavirheitä kirjaan on kyllä luikahtanut koskien Kummisetä-elokuvia, jotka fanit huomaavat kyllä varmasti. En tiedä, ovatko ne alkuperäisestä laitoksesta vai sitten suomennostyössä tulleita.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Voi Suomi-parka, osa loputon

Nato-huuma jyllää edelleen. Joskin yskähdellen, kun Sauli Niinistö ei saanutkaan masinoitua Suomea Natoon hetkessä, kuten hän ja kumppaninsa lupasivat. Ehkä Turkin Erdogan suokin Suomen kansalle aikaa nyt tulla järkiinsä tai ainakin miettimään Naton etuja ja haittoja. Joskin epäilen sitä. Sen verran kauan ja hartaasti heidän päihinsä on taottu Natoa.

Tuleva pääministeri Petteri Orpo sen sijaan ei taida kuitenkaan pistää vielä Nato-lippuaan piiloon sinne pukunsa taskuun. Lippu saattaa peräti korvata Suomen lipun tulevassa pääministerin toimistossa. Siellä se liehuu kun Orpo kyykyttää köyhää kansaa, joka on häntä hölmönä äänestänyt.

Suomi on rähmällään länteen niin että lattia paukkuu, eikä edes jytkyttämisestä. Sillä persut hallitushimossaan seuraavat kokoomusta vaikka kaivoon. Suomi ja tietenkin myös Ruotsi ovat Naton kiertopalkintoja, jotka kerjäävät maasta toiseen tunnustusta. 

Tietenkin Suomi ja Ruotsi ovat myös Erdoganin bitchejä, joita diktaattori-Erdogan nöyryyttää ja hyppyyttää ihan miten tahtoo Nato-innon takia. Siinä ei Erdogania pilkkaavat meemit auta.

On ikävä niitä 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, kun Suomi oli aidosti puolueeton ja ei rähmällään mihinkään suuntaan. No. Paitsi ehkä EU:n, mutta kaikkea ei voi vaatia ja se on vaihtoehdoista pienin paha.

En ymmärrä nykyistä Usan palvontaa. Vaikka siellä hyviä asioita onkin, kuten maailman paras viihdeteollisuus, niin ei se mikään demokratian airut ole, vaikka he itsekin niin luulevat. Samanlaista valtapolitiikkaa he ovat harjoittaneet kuin Venäjäkin, eivät tosin naapurimaitaan kohtaan. Pienempi mekkala kun syntyy kaukaisen paikan pommittamisesta ties missä. Lisäksi Usaa vaivaa krooniset joukkoammunnat, jotka kertovat syvästä pahoinvoinnista.

Sauli Niinistö sentään tuntuu omistautuvat Nato-pakkomielteelleen, mutta Sanna Marin kummastuttaa kerta toisensa jälkeen. Mekkalaa täysin turhanpäiväisistä asioista, kuten nyt kun hän kieltää kuvaamastaan lastaan. Sitä hän ei voi edes lain mukaan tehdä. 

Ja hetkinen. Nainen on sitä penskaa kuvauttanut ties kuinka monessa haastattelussa. Tuntuu että Marinin on vaikeaa erottaa oleellisia asioita täysin turhanpäiväisistä asioista. Pelottavin vaihtoehto tässä on silti edelleen se, että Orposta tulee seuraava pääministeri.

Suomen omalaatuinen tasa-arvo: Ei yhtään miestä tasa-arvoyksikössä ja miesasialiikkeettä kiellettiin osallistumasta Pride-kulkueeseen

Nyt seuraa taas sellainen päivitys, jolla ei kavereita saa. Nykyään ei muuten ole enää mikään mahdotonta.

Nykyään kun kivenkovaan väitetään tieteellisten faktojen vastaisesti, että mies synnyttää ja että sillä on kuukautiset, niin miksi ei minullakin olisi oikeus mielipiteisiini.

Parhaillaan vietämme Pride-kuukautta. Vain yksi on joukosta poissa. Helsinki Pride kielsi miesasialiikettä osallistumasta Pride-kulkueeseen. Syynä se, että liike on kritisoinut feminismiä. 

Siis hetkinen, feminismiä ei saisi kritisoida. Liikettä on syytetty käytännössä siis siitä, että se haluaisi käydä vuoropuhelua tasa-arvosta ja siitä, miten se on koettu ja ennenkaikkea koetaan. Mielenkiintoista.

Olemmeko todella siinä tilanteessa, että kaikkea muuta saat kritisoida, mutta et feminismiä ja islamia. Näitä kahta jos kritisoit, olet pulassa tai vähintäänkin epäsuosiossa. Uskoisin tosin, että pride ottaisi islamilaiset seurakunnat mielellään marssille, mutta heitä ei taida kiinnostaa. Ironista. Eikö olekin? 

Mutta miesasialiike ei mahdu priden suvaitsevaisuuden ilotulitukseen ja ajatukseen siitä, että kuka tahansa saa olla mitä on ja ajatella niin kuin haluaa. Pride oli vielä loukkaantunut miesasialiikkeelle siitä, että he tekivät pakeista julkisen raportoimalla asiasta Twitterissä. 

Mutta, mutta... Lisää Suomen eriskummallisesta tasa-arvosta. Tämän kuun alussa uutisoitiin myös siitä, että STM:n tasa-arvoyksiköstä ei löydy yhtä ainutta miestä. Yksikön johtaja vetoaa siihen, että sopivia miehiä ei ole löytynyt. 

Syynä kuulemma, että naishakijat ovat olleet pätevämpiä. Siis hetkinen taas. Eikö sukupuolikiintiöitä ole juuri haluttu. Vai koskeeko tämä vain naisia?

Positiivista kehitystä on onneksi se, että näistä asioista on jopa uutisoitu. Ei olisi tapahtunut vielä muutama vuosi sitten.

Yliannostus yleisessä vessassa (runo)

Ambulanssi kaartaa vihreän vessan eteen.
Miehet tulevat ulos hiljaa.
Enää ei ole kiire.
Suojapukuja puetaan päälle,
sisällä lienee vainaja.
Miehet jatkavat hiljaista työtään.
Sisällä narkomaani piikki käsivarressaan,
haavojen täyttämässä
ilman elämää tuovaa suonta.
Käsi odottamassa apua.
Apua, joka tuli liian myöhään.
Joku suree häntä ehkä yhä,
vainaja on kuollut jo monta kertaa aiemmin,
nyt sentään jo rauha.

Humalainen tivolimies (runo)

Se oli sateinen kesä.
Rakkaani ei koskaan enää palannut.

Nyt olen kännissä maalaismarkkinoilla,
halvalla kun tivolilaitteet sain.
Saamattomuudestani vittuileville näin kostin.
Tein töitä kerrankin.
Lihavat lapsetkin äidit kaappaa laitteistani.
Kauppa ei koskaan käynyt.
Edes silloin kuin aurinko paistoi.
Humalaista ei kukaan sietänyt.

Työtön tivolimies olen kohta.
Köyhille ei koskaan kaviaaria.
Se ei ole köyhien herkku.
Ei helmiä rahvaalle.
Kaikesta maksetaan,
eikä rakkaani koskaan palannut.

Luettua: Renny Harlin - Ainutlaatuinen elämäni: Menestyksen hinta on kaikki

 

Veli-Pekka Lehtosen kirjoittama Renny Harlin-tiiliskivielämäkerta on jytäkkää luettavaa. Vaikka siinä käydään Rennyn lähes kaikki elämän osa-alueita läpi, siinä on jotain outoa imua, joka pitää otteessaan. 

Rennyhän oli Suomen kultapoika 90-luvulla, silloin kaikki vielä tunsivat julkkikset, koska luettava oli niitä muutama lehteä, eikä nettiä ollut. Renny on varmaan ollut maailman ainoa ohjaaja, joka on ollut isompi tähti kotimaassaan kuin näyttelijät.

Vaikka Rennyn menestys suomalaisittain Hollywoodissa on täysin poikkeuksellista, miestä tuntuu riivaavaan ne toteutumatta jääneet elokuvat. Niitä olikin aikamoinen lista Matrixista lähtien. Niiden muisteleminen alkaa tuntua jo itsekidutukselta. Kaikki kun tietää, että suurinta osaa käsikirjoituksista ei koskaan kuvata.

Renny luo Hollywoodin armottomuudesta varmaankin totuudenmukaisen kuvan. Olet juuri niin hyvä kun viimeisen elokuvasi menestys oli. Selkäänpuukottajia riittää, kuten suoranaisia huijareita. Silti suomalaiseksi epätyypillisesti ihmiseksi Renny viihtyy näiden haiden keskellä,  koska uskaltaa ja osaa näyttää menestyksensä. Se on Hollywoodissa kaikki, vaikka Harlin tuota ajattelua kritisoi.

Monien kanssa menee Hollywoodissa välit poikki. Rennylläkin meni. Sylvester Stallone ei kuulu enää Rennyn ystäväpiiriin. Samuel L. Jackson sentään on edelleen kuviossa, eikä Geena Daviskaan tunnut kantavan kaunaa enää ex-miehelleen. Parhaan kaverinsa Markus Selininkin kanssa on tehnyt sovinnon surullisenkuuluisan Mannerheim-elokuvan jälkeen.

Tuskin suuripiirteinen Harlin olisi Suomenkaan kuvioissa viihtynyt. Toisilleen kateelliset taitelijat taistelevat verissäpäin elokuvasäätiön avustusrahoista. Muuten kun täällä ei oikein laadukkaan elokuvan teko onnistu. Renny bailaa mielummin Nizzassa.

Renny listaa valtavan määrän naisia, joiden kanssa on seurustellut tai muuten vain kellistänyt. Se ehkä tuntuu aavistuksen epäherramismaiselta, vaikka sovinisti Renny ei ole perinteisessä mielessä. 

Rennyn versio vuosikymmenien huoltajuuskiistasta ensimmäisen lapsensa äidin kanssa tuntuu aavistuksen julmalta, kun Renny toteaa vain harrastaneen naisen kanssa seksiä ja ettei edes harkinnut  tämän kanssa seurustelua. Kyllähän tuollaisesta loukkaantuu kuka tahansa, jos sen sanoo sinuun rakastuneelle ihmiselle.

Harlinin elämäkerta toimii erinomaisena oppaana Hollywood-urasta haaveileville. Kuten Rernny sanoo, niin hänen elänänsä suurin rakkaus oli elokuva ja sille hän on uhrannut kaiken. 

Kannattaa miettiä kaksi kertaa, haluaako kaikki suhteensa romuttuvan samoin kuin uran. Kaikeksi onneksi Renny löysi nuoren vaimon rinnalleen 60-vuotiaana, vaikka itse häpesi nuorena iäkästä isäänsä. Elämänkiertokulku on hämmästyttävää.

Luettua: Monika Helfer - Roskaväkeä: Itävaltalaiskylän Sophia Lorenin karu kohtalo

 

Voitin Instagram-arpajaisista Monika Helferin Roskaväkeä-romaanin. Voi sanoa, että onneksi voitin kerrankin jotain. 

Roskaväkeä on kelpo romaani. Se kertoo Roskaväeksi kutsutusta perheestä ja varsinkin sen maagisen kauniista äidistä Mariasta, jota miehet himoitsivat hulluuteen asti. Kirjailijan omasta isoäidistä. 

Perhettä kutsuttiin roskaväeksi, mutta roskaväkeä he eivät olleet. He halusivat vain olla omissa oloissaan itävaltalaisen vuoristokylän laidalla. Heistä tehtiin erityisiä, vaikka he eivät halunneet olla erityisiä. Ihmisillä täytyy olla aina jotain ihmisiä, joita halveksua.

Traaginen tapahtumasarja saa alkunsa kun Mariaa himoitseva Pormestari vie Marian lapsineen markkinoille. Siellä Maria, naimisissa oleva nainen ihastuu mieheen tulisesti. Mies saapuu Marian luokse perähikiälle. Vaikka mitään seksuaalista pettämistä ei tapahdukaan, niin Maria rakastuu. 

Salaperäinen mies Saksasta katoaa kuvioista, mutta kuten arvata saattaa, aviomiehen ollessa ensimmäisessä maailmansodassa taistelemassa epäillään, että lapsi ei ole Marian aviomiehen, Josefin, tekemä, vaikka lomilla tämä kävikin. 

Naisten moraalia kun valvotaan varsinkin sota-aikoina tarkoin ja naista pidetään omaisuutena, jonka kunniaa pyydetään muiden miesten valvomaan. Tässä kirjassa kunnianvartijana toimi Pormestari, joka lähes menee sekaisin himosta Mariaan tätä tietenkään koskaan saamatta.

Maria joutuu tietenkin huorittelun kohteeksi ja perhe ajautuu entistä enemmän syrjään yhteisöstä. Josef-isä ei puhu koskaan tyttärelleen Gretelle, Monikan äidille sanaakaan. Ilmeisesti luullen, ettei tämä ole hänen tekemänsä.

Itse kirja on helppolukuinen ja hyvin kirjoitettu poislukien Marian ja Josefin tarinan ehkä pikaisen töksähtävä loppu. Kirjaa on ilo lukea vaikka tarina ei ole iloinen, mutta kuka nyt iloisia tarinoita jaksaisikaan lukea. 

Kirja on mielenkiintoisesti rakennettu Monikan 100-vuotiaan tädin muisteluiden varaan. Kirja liikkuu entisaikojen lisäksi myös kirjailijan omassa elämässä, jossa osin on yhtymäkohtia isoäiti-Mariaan.  Kaikki muut kun kuolivat roskaväestä jo paljon nuorempana.

Pystyn itse samaistumaan tarinaan, sillä itsekin olin ympäröivästä yhteisöstä eristettynä lapsena ja nuorena. Jostain syystä. Yhteisö on tuomitseva ja ennakkoluuloinen yhä tänä päivänä.

Luettua: Älä koske perhosen siipiin - Uuno Kailaan elämä ja kuolema

 

Pitkästä aikaa hieman kirja-arviota taas.

Marija Vanttin runoilija Uuno Kailaan elämäkerta Älä koske perhosen siipiin on parasta elämäkertalukemistoa, jota on vähään aikaan tehty. Toki elämäkerrat nykyään usein käyttävät kaunokirjallisia elementtejä, kuten tämäkin. Mutta elämäkertojen tasoa se on kohottanut.

Olen Kailaan elämää ja uraa käsitellyt jo monessa kirjoituksessa aiemmin, joten jätän sen nyt vähemmälle. Vantti on perehtynyt Kailaan elämään juurta jaksain, kuten hän itse kirjoitti, hän samastui Kailaan kohtaloon ja kiersi Kailaan elämään vaikuttaneita paikkoja kirjaan varten. 

Kirja liikkuu usealla eri aikatasolla, nykypäivää kuvaa Vanttin omat Kailas-kokemukset. Kirjassa on runsaasti Kailaan kirjeenvaihtoa ja päiväkirjamerkintöjä. Historian kuvaamiseen Kailaan näkökulmasta on poikkeuksellisesti valittu preesens.

Nizzassa sijaitsevaan hoitolaan, jossa Kailas kuoli, hän Vantti ei valitettavasti päässyt, mutta Kailaan kuoleman kuvaaminen on elämäkertakirjojen vaikuttavampia. Kailaalta jäi kuitenkin paljon kirjallista materiaalia melkein hänen kuolemaansa asti. Kuolemasta usein kirjoittaneelle Kailaalle kuolema oli ikimuistoinen kokemus, jos nyt noin voi sanoa.

Minulle tuli uutena tietona myös Kailaan biseksuaalisuus. Olin pitänyt häntä enemmän kaappihomona, mutta hänellä oli seksisuhteita niin miesten kun naisten kanssa. En myöskään tiennyt, että Kailaan kihlattu odotti Kailaan lasta, mutta abortoi sikiön. Kirjan perusteella Kailaan kannalta vielä aika rumalla tavalla.

Nämä olisivat Kailaan yksityisasioita, ellei homoudella olisi ollut iso merkitys hänen tuotantoonsa, sillä Kailas kärsi homoseksuaalisuudestaan. Lapsen menetys oli taas orpopoikana kasvaneelle Kailaalle viimeinen isku jo valmiiksi horjuvalle mielenterveydelle. 

Kailas kertoi mielellään olevansa isätön, mutta oikeasti hän ei ollut täysin isätön. Kailaan isä yritti sovintoa, mutta Uuno Kailas sananmukaisesti käänsi aina selkänsä isälleen, eikä antanut koskaan anteeksi, että isä antoi hänet pienenä muiden hoidettavaksi. 

Uuno Kailaasta on tutkittu runsaasti ja hän on psykologisesti kiehtova kohde. Täynnä komplekseja, syyllisyyttä, yksinäisyyttä että myös loistavia runoja. 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Anna mulle rauhaa (laululyriikkaa)

Olen tässä viime aikoina kirjoitellut myös laululyriikkaa. Säveltäähän en valitettavasti osaa, koska en osaa soittaa mitään.

Anna mulle rauhaa
Isä antoi äidille aamulla suukon,
kun lähti töihin.
Mä eksyin öihin.
Sua etsin, jolle suukon voisin antaa.
Susta huolta kantaa.

En koskaan löytänyt prinsessaa.
En puolta valtakuntaa.
Ei kukkinut edes peruna mulle.
Vaikka kaikki annoin sulle.
Mutta mitäpä siitä?
Elämä on kaikille.
Ei siitä kaikille riitä.
Vain harvoille valituille.

Anna mulle rauhaa.
Löydy jo.
Ilman rakkautta en saa rauhaa.
Uskokaa jo.

Mua ei haittaa hylkääminen:
Ei mikään, ei mikään.
Rakkauden väri on sininen,
mutta pelkään, yksin jään. 

En koskaan löytänyt prinsessaa.
En puolta valtakuntaa.
Ei kukkinut edes peruna mulle.
Vaikka kaikki annoin sulle.
Mutta mitäpä siitä?
Elämä on kaikille.
Ei siitä kaikille riitä.
Vain harvoille valituille.