Vuosisadan toukokuu (runo)

Sinun hiuksesi valuvat olkapääsi päälle.
Silmilläsi katsot minua.
Kulmakarvasi arvioivat.
Olen sinusta suurta ja harhautunutta.
Minä katselen sinua.
Sinua voisin katsella tunteja.
Odotan mitä sanot seuraavaksi.
Sanot haluavasi syömään.
Sinulla on usein nälkä. Silti et ole lihava.
Minä murehdin rahaa. Sellainen olen.
Murehdin aina jotain.
Saat tahtosi läpi. Vahva kun olet.
Minä pelkään jo, että ilta loppuu.
Sitäkin minä murehdin.
Aamulla heräät luotani.
Soitat jo metrosta.
Sanot olevasi mustasukkainen minusta.
Minuakin voi rakastaa.
Se lämmittää enemmän kuin paraskaan alkoholi.
En ole itkevä poika rakkauden perässä.
On ollut vuosisadan kuumin toukokuu.
Päivä saapuu Helsinkiin.
On taas kuuma.
Täytyy katsoa elämää silmiin.

Oodi-kirjasto omistettava näille ihmissieluille

Helsingin keskustakin saa kohta vihdoin oman kirjaston ehkä hieman syrjässä olevan Rikhardinkadun kirjaston lisäksi. Parhaillaan etsitään kisan avulla sitä kansanryhmää, jolle uusi kirjasto omistetaan. No, minäpä listaan joitakin omistuskohteita.

Ehdottomasti kirjasto olisi omistettava ensisijaisesti epäonnistuneille kirjailijoille. Niin monen haaveet ovat romuttuneet, vaikka toiveikkaana haettiin klassikkoja kirjastosta. Ei heille ole edes patsasta missään.

Kirjailijoiden äidit sekä epäonnistuneiden että onnistuneiden äidit ansaitsevat myös omistuskirjoituksensa. Hehän ovat aina uskoneet kirjailijoihin, jos kukaan muu ei ole. Sama koskee kirjailijoiden muita omaisia ja läheisiä.

Muusatkin ansaitsevat omistuskirjoituksen. Ei ole helppoa olla hankalien ja itsekkäiden taiteilijoiden innoittaja ja vielä hoivata taiteilijaa. Ettäpä vielä olla jännittäväkin, että taiteilija/kirjailija/runoilija saa innoituksensa.

Mesenaatit eli kirjailijoiden rahoittajat ansaitsevat hekin taatusti omistuskirjoituksen. Oli sitten kyseessä valtio apurahoineen tai yksityinen hellämielinen ihminen. Mikään ei ole jalompaa kuin rahoittaa persaukista onnistunutta tai epäonnistunutta kirjailijaa. 

Kirjastolaitoksen luojat ansaitsevat myös omistuskirjoituksensa kirjastoon.  Ilman heitä ei olisi kirjailijoita. Tai ainakaan heitä ei olisi niin paljon.

Punaisen kuolema (runo)

Katson teloittajiani silmiin.
Minulla ei ole syytä piilottaa katsettani.
Tiedän, että tämä on loppuni.
Tiedän, miksi taistelin.
En tiedä enää.
Kohta olen kuollut.
Minua ei ole.
Oliko tämä kaikki turhaa.
Sitäkään en tiedä.
En tunne heitä, jotka ampuvat minut kohta.
Hekään eivät tunne minua.
Jos tuntevatkin, ampuvat silti.
En halua armoa.
En edes saisi sitä.
Tiedän, että tämä on loppuni.
Parempi kuolla tuntemattomana.
Kyllä he tietävät, että kuolin.
Kaksikymmentäkahdeksan vuotta elin.
Jotain koin.
Kohta katson taivasta,
joka ei ota punaista vastaan.
Kyllä minä vihasinkin,
siksi olen tässä.
He, jotka minut ampuvat,
vihaavat vuorostaan enemmän.
Heillä on aseet.
Omani heitin ojaan.
Taisteluni on ohi.
Tiesin sen päättyvän.
Laukaus sattui hetken.
Ehdin ymmärtämään,
ettei se osunut sydämeen.
Näin laukaukset.
En pelännyt,
tiesin kuolemani tapahtuvan.
Ja kun minuun osui,
en ajatellut mitään,
poissa olivat Jeesus ja äiti.

Valkoisen hauta on yhä komeampi kuin punaisen

Olen mielenkiinnolla seurannut nyt tänä vuonna käytyä keskustelua vuoden 1918 sisällissodan perinnöstä. Keskustelu on ollut maltillista, kuten sopii odottaa jo sata vuotta sitten käydyn sodan jälkeen.

Eipä kenellekään järkevällä ihmisellä voi olla enää vihaa jäljellä, olivat sympatiat sitten kumman osapuolen puolella. Aika ei aina paranna haavoja, mutta unohtamaan se saa. 

Näinä aikoina jopa molempien osapuolten uhreille ja sankareille järjestettiin tilaisuuksia, johon osallistui valtionjohtoa niin oikeistosta kuin vasemmistosta. Samaan aikaan. Yhteisiä kynttilöitäkin sytytettiin. Tälläinen tuskin olisi ollut mahdollista sanotaan nyt vaikka 40 vuotta sitten kun minä näin päivän valon .

Mieleeni kyllä piirtyi tämä vapaussodan muistojuhla mikä tuli televisiosta, jossa oli komeat puitteet kaikkineen. Puolustusministerin puheesta ei juuri tarvinnut etsiä viitteitä siitä, että hänen sydämensä pomppii valkoiseen tahtiin.

Punaista osapuolta tuntuu edustaneen mediassa eniten Paleface, eikä edes vasemmistoliitto, jota tosin on mahdotonta erottaa vihreistä näinä päivinä. Demarit olivat koko hommasta täysin sivussa, vaikka heilläkin on ollut taustaa työväenliikkeessä.

Eikä tarvitse kävellä kun katsomaan muistomerkkejä sisällissodasta. Valkoisten muistomerkkejä löytyy joka kylästä ja ne ovat usein hyvin hoidettuja. Usein tietenkin myös kirkkomaalla, kun kirkko oli valkoinen. Punaisia kun ei kirkkomaalle huolittu. Punaisten muistomerkit ovat häthätää kyhättyjä 70- ja 80-luvuilla ja ainakin ne, jotka olen itse nähnyt ovat vielä huonosti hoidettuja. En sitten tiedä, mihin työväenyhdistykset nykyään käyttävät aikansa.

Mutta voittajan totuus on aina komeampi samoin kuin kohtalo kuin hävinneen. Se on sodan laki.Se näkyy muistomerkeissäkin.

Se on ollut kyllä mielestäni hyvä, että keskustelua on käyty koko sodasta. Tietenkään siihen ei liity samanlaista isänmaallista ylpeyttä kuin muihin Suomen sotiin. Ja ei kukaan voi tietysti ylpeillä enää tänä päivänä sillä, että isoisoisä näännytti nälkään vankileirillä köyhempää naapuriaan.

Kaikesta edistyksestä huolimatta sisällissodan muistovuoteen liittyi tietynlainen kiusallinen pakonomaisuus, joka kuvastui näistä muistotilaisuuksista. Kun kenellekään ei ole enää aitoa kontaktia asiaan. Sodan kokeneet tai ainakin sen muistavat kun ovat jo vainajia. Ja löytyykö sodasta enää mitään uuttakaan, jota emme jo tietäisi.

On hyvä olla kuljeksija (runo)

Ymmärrys. Rakkaus. Ne ovat olemassa. Ne on löydettävä.
Niin rakkaus toimii. Nostalginen helähdys
toiveikkaassa ja toivottomassa mielessä.
Pieni Pariisi loukkaantuneen sydämessä.
Omeletteja epäonnistuneelle.
Vastustamatonta tuoretta leipää
nälkäiselle sielulle.
Tulva, joka vie Seinen rannoilta kauniit naiset.

On hyvä olla kuljeksija,
unelmoida asioista, jotka eivät tule tapahtumaan.
Olla miimikko,
joka ei saa kolikkoja palkakseen.

Veitsellä leikattava rakkaus.
Selväjärkisenä se leikkaa kivuliaammin.
Kun kipu on poissa, sen puhtaus tuntuu selvemmin.

On vaikeaa olla hip

Oletteko koskaan miettineet sitä, miksi joillekin nauretaan kaikesta ja toisille ei? Tämä tuli mieleen kun katsoo tätä sinisten taapertamista eduskunnassa. Tekipä puolue mitä tahansa, niin naurua kuuluu ympäriltä.

Kyse taitaa olla siitä, ettei Timo Soinin ympärille perustettua puoluetta oteta vakavasti. He eivät ole hip liberaalien eikä konservatiivien mielestä. Varsinkaan kun Timo Soini itse on puolueen johdosta sivussa. Koko puolue sai alkunsa siitä, ettei osa persuista halunnut nähdä Halla-ahoa puolueen johdossa.

Se ei oikein syntynyt ajalleen tilauksesta eikä sillä ole historiaakaan.

Mutta moni muukin meistä on kuin siniset, eikä kaikkia oteta koskaan vakavasti. Kaikki eivät ole ajassaan hip, vaan joko mennyttä aikaa tai muuten eivät innosta. Olen miettinyt, mikä tekee ihmisestä vakavasti otettavan ja hip-ihmisen, jolle valuu uusia töitä ja kauniita kumppaneita.

Osa ihmisistä on loistavia puhujia ja esiintyjiä ja he osaavat ottaa paikkansa missä tahansa. Tämä lienee yksi syy. Niistä hiljaisista puurtajista ei taida enää tulla hip-ihmisiä. Myydäkin täytyisi osata itseään, jopa sen yli, mihin omat lahjakkuudet ja taidot riittävät. Jotkut sen osaavat. Kai se on myötäsyntyinen lahja. Vakuuttaa toiset, että on hip.

Tilannetajua täytyy olla myös ja tajua olla oikea ihminen oikeassa ajassa. Tai täytyy ainakin osata muuntaa itsensä sellaiseksi, että sopii sopivasti siihen muottiin, mitä milloinkin halutaan.

Muuten voi käydä kuin sinisille.

Kello yhden mies (runo)

Hän saapuu kapakkaan aina kello yksi yöllä.
Mitä hän tekee muun ajan, sitä ei kukaan tiedä.
Hän ei puhu.
Lukee lehdet vain.
Sitten lähtee pois.
Katoamistemppu kerta kaikkiaan.
Koskaan hän ei kuitenkaan katoa.
Hän palaa aina takaisin.
Eikä kukaan tunne häntä.
Kunnes hän saapuu kapakkaan kello yksi.

Lyödään lyötyä

Elämässä riittää nöyryytyksiäkin. Kummallista kyllä, niin viranomaiset haluavat järjestää niitä vielä joillekin lisää.

Helsingissä puuhaillaan sellaisen idean parissa, että leipäjonoista halutaan eroon. Sinänsä kannatettava idea. Hyvinvointivaltiossa kun pitäisi olla jokin muu keino ruokkia ihmiset kuin se, että he jonottavat kaiken kansan nähtävillä ruokaansa.

Virkamiesten mielestä tämä ongelma ratkaistaan niin, että köyhien on osallistuttava yhteisöllisiin ruokailutilaisuuksiin. Eli siis ventovieraat laitetaan istumaan keskenään ennen kuin ruokaa tippuu. Näinhän sitä tapahtuu Suomessa tosielämässä. No ei koskaan.

Siinä sitä sitten virkamiesten mielestä kai jaellaan köyhien kesken käyntikortteja toisilleen ja verkostoidutaan. Ehkä joku perustaa startup-yrityksenkin. Näinhän sitä katoaa nälkä ja köyhyys. No ei katoa. Muutenkin nöyryytetyt tuntevat olonsa vain entistä tukalammaksi, nöyryytetyiksi ja kiusaantuneiksi.

En tiedä, poistuisiko Suomesta köyhyys ja nälkä, jos virkamiehet keskittyisivät etsimään ihan oikeita ratkaisuja köyhyyteen. Ihan vaikka niin, että minimituloilla/etuisuuksilla olisi mahdollista elää. Veikkaan, että ne jotka leipäjonoissa jonottavat eivät ole osanneet kikkailla etuisuuksilla. He ovat varmasti tehneet virheitä ja niitä ei tunnetusti anneta Suomessa anteeksi.

Sinänsä on mielestäni hyvä, että etuisuuksia varten on myös velvollisuuksia. Ongelma taitaa olla se, ettei vain yksinkertaisesti ole riittävästi työntekijöitä ratkomaan kaikkien ongelmia. Sekin on hyväksyttävä, ettei kaikkien ongelmia edes pysty ratkaista. Siinä tapauksessa voisi armahtaa ihmisen eläkkeelle niin kuin jonkin aikaa tehtiin. Nyt tämäkin armahdus on loppunut.