Luettua: Aleksandra Kollontai: Hetkiä elämästäni: Kuinka rikkaasta tytöstä tuli bolsevikki?

Aleksandra Kollontai oli venäläinen vallankumouksellinen ja feministi. Useimmat muistavat hänet lentävästä lauseesta, että seksin harrastaminen on kuin lasin vettä joisi. 

Kollontai tarkoitti sillä sitä, ettei seksistä kannata tehdä numeroa, varsinkaan käyttää aikaa kumppanin metsästykseen. Hänelle seksi oli luonnollinen tarve, joka täytyy nopeasti tyydyttää, että voisi toimia enemmän vallankumouksen eteen. Eli ei kai siinä sen suurempaa feminismiä ollut.

Hän oli siitä ihmeellinen nainen, että oli alunperin ylhäisönainen, josta tuli bolsevikki. Toki miespuoliset bolsevikitkin olivat varakkaista perheistä Stalinia lukuunottamatta, mutta vaikutusvaltaisena naisena Kollontai oli ainutlaatuinen. 

Hän vieläpä selvisi hengissä Stalinin vainoista, kun sai pestin Tukholmaan diplomaatiksi tai ehkä juuri siksi. Hänellä oli myös suuri yhteys Suomeen, sillä hänen äidillään oli suomalaisjuuret. Äidin isoisä oli marssinut Suomesta paljain jaloin Pietariin ja tehnyt siellä omaisuuden. Ainakin tarinan mukaan.

Kollontain lapsuuden ja nuoruuden muistelmat "Hetkiä elämästäni" tapahtuukin paljolti Suomessa suvun huvilalla Karjalan kannaksella, jossa Kollontain perhe vietti kesänsä. Voisi kuvitella, ettei kaltaiseni 44-vuotias mies innostuisi pikkutytön muistelmista 1800-luvun lopulla, mutta Kollontai kirjoittaa hyvin. Hän oli hyvä kirjoittaja, jota poliitikot eivät usein ole. 

Kollontai itse eli suojaisaa elämää rikkaan perheensä kanssa, mutta jo lapsena, ainakin kirjoittamansa mukaan huomasi Venäjän valtakunnan suuren epäoikeudenmukaisuuden. Siinä missä muut pitivät luonnollisena sitä, että toisilla on kaikki ja toisilla ei mitään, niin Aleksandra kiikutti köyhille torppareille kenkiä ja vaatteita. 

Valitettavasti Kollontai tuntuu väsähtävän juuri silloin, kun kerrotaan niistä ajoista, jolloin hänestä tuli vallankumouksellinen. Lapsuusaikaa käsitellään useampi sata sivua, mutta vallankumousajat menevät hujauksessa. En sitten tiedä, onko Kollontai ollut siinä asemassa, että sai miettiä, mitä kirjoittaa. 

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjasta muuten. Suomennos on painettu Neuvostoliitossa vuonna 1990. Vain hetki ennen Neuvostoliiton romahdusta.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

Koronamietteitä: Koronauskovaisten rokottamattomien jahti

Huomenta vaan kaikille pikkuilmiantajille,

Ennustan, että tulevaisuudessa itse Stasi olisi kateellinen Suomelle. Netin kautta on jo nyt mahdollista tehdä nimettömiä ilmiantoja melkein mistä tahansa. Festareillakin voi nyt ilmiantaa ahdistelijoita (tietenkin nimettömänä), joten varovaisena nyt siellä tungoksessa, jos satut hipaisemaan jotain. Vaikka tietenkin turvavälithän ne pitäisi olla. Humalassa ne tuppaavat unohtumaan.

Turvaväleistä pääsemmekin koronaan. Niin taas kerran. Suomalaiset ovat käsittämättömiä koronauskovaisia. Iloisena he postailevat kuvia koronarokotuksestaan ja sanovat, että ottavat vaikka viisi rokotusta. Ja tietenkin koronapassi voimaan. Minkäänlaista kriittistä ajattelua ei ole.

Koronapassi vain sattuu lainoppineiden mukaan olevan perustuslain vastainen. Ainakaan julkisiin tiloihin sitä ei voi ulottaa.

Ja sanokaa minun sanoneen, että jos tuo koronapassi tulee voimaan, kohta keksitään ihmisten rajoittamista muutenkin. Kuka on syönyt tai juonut itsensä sairaaksi. Ei terveydenhuoltopassia! Samat ihmiset jotka huutavat tasavertaisuuden puolesta, huutavat koviten rokotepassia. 

Itse olen ottanut kaksi rokotetta. Menin lauman mukana ja laskin, että ne kannattaa ottaa.

Nyt olen kriittisempi. Minusta ihmisillä on täysi oikeus olla ottamatta rokotetta. Eikä syytä tarvitse kenellekään sanoa. Rokottamattomat ovat ottaneet tietoisen riskin. Samanlainen riski on ollut ottaa rokote. Itsellänikin on rokotteiden jälkeen ollut väsymys ollut entistä pahempi. Emme edes tiedä, tuleeko itse rokote vielä vaatimaan kuolonuhreja. Ja onhan siihen jo kuollutkin ihmisiä. 

Itse koronaan on kuollut Suomessa tuhatkunta ihmistä. Sairaita ihmisiä muutenkin. Rajoitustoimenpiteet näyttävät jatkuvan loputtomiin. 

Jossain vaiheessa elämän täytyy jatkua. Kukaan ei myöskään ota mistään vastuuta. Paras oli, että futisturistit laitettiin syylliseksi koronan uuden muodon tuloon. Hetkinen, viranomaiset itse heidät laskivat ilman testejä maahan. 

No. Mikään ei minua enää yllätä tässä koronahulluudessa ja varsinkin koronauskovaisten touhussa.

Runoja Heinävedeltä, osa III

Tappaja
Metsän varjoissa vaani tappaja.
Tappoi tytöt, kuten tappajat usein tekevät.
Tappaja saatiin kiinni.
Koko kylä kuulusteltiin.
Tappaja löytyi, tappaja kuoli.
Väärä tuomittiin.
Metsän varjoissa vaanii edelleen tappaja.
Kukaan ei tiedä miksi. 

Itku itkusta
Kaipaan sinua sitten, kun olet poissa,
rakkauteni sanoi.
Nyt olen poissa.
Enkä koskaan tullut takaisin.
Jos näen kaipuusi, torjun sen.
Itku itkusta.

Someraivoa ja ikävien mielipiteiden blokkaajia

Tervehdys kuumuushelvetistä kaikille, (ja erityisesti someblokkaajat), jotka blokkaavat sinut eritoten Twitterissä,vaikka et olisi koskaan edes kommentoinut heidän tekemisiään. Valitettavasti nämä henkilöt ovat usein nykyvasemmistoa. Heille toisenlaisten mielipiteiden lukeminen on jo vastenmielistä. Meistä tulee varmasti parempia ihmisiä, kun emme kohtaa mitään epämiellyttävää.

Itsekin olen vasemmistolainen, mutta en voi äänestää vasemmistoa, niin kauan kuin se on sellaista, kun se nykyään on.

Toimin taas kissan kesälomittajana, mutta olen tässä ehtinyt yritellä kaikenlaista, vaikka mikään ei tunnu luonnistuvan, kuten Veikko Ennala kirjassaan kirjoitti. Kävin nimittäin kommentoimassa metaltoo-palstalla. Kyse on siis tästä kansantuomioistuimesta, jossa rivien välissä miesmuusikoita syytetään ahdistelusta, raiskauksista yms. 

Kirjoitin, ehkä kärkkäästi, että miksi luokittelette kaikki miehet ahdistelijoiksi, kuten tekstistä hyvin ilmeni sivustolla. Ja että rikosilmoitus on ainoa tapa saada oikeutta. Ja että tällainen lynkkaus ei ole asiallista. Useamman päivän sain vihaisia, todella törkeitä vastauksia. Että tällaisia tyyppejä siellä. 

He syyttivät minua uhriutumisesta, vaikka itsehän he ovat uhriutuneet, kun eivät tee rikosilmoitusta kokemastaan. Tällaisia palstoja tulee nyt kuin sieniä sateella, huolestuttavaa. 

Melkein yhtä suurta vihaa olen saanut vain arvostellessani suomalaista koulujärjestelmää, josta asiantuntijoiden mukaan pojat pääsevät pois lähes luku- ja kirjoitustaidottamana. Mutta kysehän on vain pojista.

Mitäs muuta? Etelävaltiossa poistetaan etelävaltioiden kenraali Robert E. Leen patsaita. Ironistahan tässä on se, että monilla pohjoisvaltioiden merkkimiehilläkin oli orjia. Eli miksi ei poisteta kaikkien patsaita? Joillakin ehkä jopa oli orjia sisällissodan aikaan. 

Nyt etelävaltioiden ihmiset sitten ajetaan hyvässä lykyssä ääriliikkeiden syliin, koska patsaat heivataan. Esimaku näimme jo silloin neljä vuotta sitten, kun äärioikeiston jäsen ajoi väkijoukkoon juuri tuolla Charlottesvillessä, jossa poistettu patsas oli.

Niin. Tein MyHeritagen sivuilla DNA-testin. Odotetetusti olin 99 prosenttisesti suomalainen. Pohjanmaalta, Savosta ja entisestä Laatokan Karjalasta. Mutta olen myös yhden prosentin inuuitti eli siis eskimo, nyt jo kielletyllä ilmaisulla. 

Ei muuta kuin blokkaamaan toisiamme somessa. Kyllä me syitä löydämme. Kävin myös Stanley Kubrickin valokuvamäyttelyssä, laitan sen tähän vain sen takia, että saisin lisää seuraajia Instagramiin. Somehuora kun olen.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

Runoja Heinävedeltä, osa II

Palautettu kihlasormus
Palautettu kihlasormus kuolleen miehen pöydällä.
Morsian petti, elämä hylkäsi.
Morsian lähti, meni elämä.
Ostettuja lahjoja,
meni koko rakkaus ja rahat.
Tallella vain palautettu kihlasormus.
Hän pyysi vain rakkautta,
kunnes tajusi, ettei sellaista ollut.
Ei hänelle.
Hän tiesi, ettei rakkaus ollut koskaan häntä varten.
Valkoisiin puettu morsian on muiden. 

-------------------------------

Hullu ruoho
Hullu ruoho
puskee unohduksestaan maasta ylös.
Satoja vuosi se virui
mielisairaalassa suljetussa haudassaan.
Se vahingossa herätettiin,
myrkku, hullujen parannus, monien kuolema.
Hullu ruoho elää,
hullut kuolivat.
Se oli kaikkien tahto.
Epätäydelliset kauas pois saarelle,
josta ei ollut paluuta. 

--------------------------------------

Pikku-Anna
Pikku-Annan hauta hautausmaalla.
Unohdettuna, mutta ei tuhottuna.
Äiti ja isä. Jo kauan sitten kuolleet.
Kuka muistaa Annaa kaikkien näiden vuosien jälkeen?
Kuka hänen haudalleen kukkia vie?

Kulttuurimietteitä: Too-tuomioistuomet: Eletäänkö kulttuuripiireissä pelon vallassa?

Tervehdys vain patriarkaattiin. Tai näin suvaitsevaisena itseään pitävät ihmiset luulevat meidän elävän. Patriarkaattia meillä toki on. Hovioikeus päätti juuri alentaa kunniaväkivallasta tuomittujen tuomiota. Ja he eivät olleet lestadiolaisia, jotka Suomen median mukaan tuntuvat olevan islamia pahempi uhka sukupuolten väliselle tasa-arvolle. 

Tasa-arvosta puheen ollen. Parhaillaan musiikkimaailmassa jyllää too-liikkeitä melkein joka genressä. Somesivuilla kerrotaan ahdistelukokemuksista. Ihmettelen, miksi näistä ei ole tehty rikosilmoitusta. Nyt heitellään nimettömänä muusikoista väitteitä. 

Suomen pienissä muusikkopiireissä varmasti tiedetään keistä on kyse. Hullua kyllä, musiikkipiireissä ainakin on ollut bändäri-ilmiö eli naiset myös tyrkyttävät itseään muusikoille. Ei ihme, jos muusikot oppivat pitämään naisia pelkkinä lihapaloina. Miesmuusikot myös itse ovat kähminnän kohde. Muistamme kai Frederikille heitetyt pikkuhousut.

Sama too-ilmiö levinnee muuallekin kulttuuripiireihin. Joskus ennen halusin kulttuuripiireihin, mutta en halua enää. En halua nimettömien vihjailujen kohteeksi, joiden takia voi mennä työt ja maine lopullisesti. Edelleen viihdyn omissaoloissani. Todettakoon vielä, että sinänsä koen hyvänä, että ahdisteluun puututaan ja että se häviää toivottavasti tulevaisuudessa kokonaan. 

Samaan aikaan kulttuuripiirit elävät pelon vallassa vielä, kun tietyt piirit määrittävät ketkä ovat hyviä tyyppejä ja ketkä eivät. Huvittavimmillaan tämä ilmeni, kun kustantaja ei uskaltanut julkaista mielipiteidensä takia epäsuosioon joutuneen J.K.Rowlingin kirjankansiakaan. 

Nuoret kirjoittavat jo tänä päivänä, että häpeävät valkoista ihonväriään ja maataan. Jotain on jo pahasti vialla. Ja tällaiset mietteet sitten vielä ylioppilastutkintolautakunnassa palkitaan parhaimpana ainekirjoituksena. Nämä nuoret sitten muodostavat tulevaisuuden kulttuuripiirit. Huolestuttavaa.

Onneksi löytyy Anna Erikssonin kaltaisia taiteilijoita sentään. Hän sen sanoi, taiteilijoista on tullut tai heidät pakotetaan olemaan miellyttäviä olentoja, jotka eivät uskalla tai saa sanoa enää mitään poikkeavaa, mitä tällä hetkellä pidetään oikeana ajatteluna. 

Neuvostoliitossakin sai taiteilija toimia vapaammin. Valtavirrasta poikkeavat taiteilijat joutunevat samalla tavoin kuin Neuvostoliitossa vaipumaan undergroundiin.

Julkkismietteitä: Julkkis elää rakkaudesta (ja erosta)

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Renny Harlin (@rennyharlin) jakama julkaisu

Olen elämässäni tehnyt rakkaushaastatteluitakin. Julkkisten rakkaussuhteet ovat lehtijuorujen peruskauraa. Kuuminta hottia toimittajille on tietenkin uusi rakas tai mehevä, riitaisa ero. Useimmiten julkkikset haluavat pitää yllä pusi-pusi-kulissia loppuun asti. Siksi erot tulevat muka aina yllättäen.

Niin tai näin, rakkauskuulumisien kysyminen kuuluu juorulehtien toimittajan jokaiseen haastatteluun. Jossain tilaisuudessa julkkis ei pääse karkunkaan siinä missä voi lyödä puhelimen aina korvaan. Siinäkin tapauksessa jos pariskunta on ollut vuosikymmeniä yhdessä, kysytään, mikä on pitänyt teidät yhdessä. Hurmerinnat ovat esimerkki tällaisesta harvinaisesta pariskunnasta. 

Osa julkkiksista ei suostu puhumaan mitään rakkaussuhteistaan ja fiksuna eivät jaa tietoa somessakaan, sillä tieto napataan sieltä kyllä nettiuutiseksi. Jostain kumman syystä jotkut julkkikset luulevat, ettei heidän somepäivityksiensä perusteella saisi tehdä uutista. Nämäkin julkkikset saattavat vihdoin kyllä avautua parisuhteestaan jollekin laatulehdelle, jolloin he itse saavat käytännössä määrittää mitä jutussa kirjoitetaan toisin kuin juorulehdissä. 

Sitten ovat ne julkkikset, jotka kertovat jo parin viikon tapailun jälkeen parisuhteestaan. Some täyttyy rakkaudesta ja yhteiskuvista. Haastattelukin annetaan, jos vain pyydetään. Mielellään juorulehdille sitten vielä maksua vastaan. Monesti onni loppuu yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Näitä julkkiksia ovat esimerkiksi Tauski ja Renny Harlin. 

Oma lukunsa ovat nuoret naiset, sanotaan nyt näinä arkoina aikoina kuitenkin suoraan bimbot, jotka soittavat juorulehteen yöllä kellistämästään julkkismiehestä ennen kuin aamukahvit on edes juotu yhdessä. 

Toimittajia kiinnostaa myös erikoiset parisuhteet, kuten ikäerorakkaudet. Danny on ollut kuuminta hottia ruvettuaan vehtaamaan nuorten tyttöjen kanssa. Vielä eksoottisempaa on, jos nainen on vanhempi kuin miehensä, kuten Aira Samulinilla aikoinaan tai vaikkapa nyt Katri Helenalla. 

Useimmat rakkaussuhteet päättyvät ennemmin tai myöhemmin eroon. Se vasta herkkua onkin toimittajille ja lukijoille. Vaikka kukaan ei tietenkään lue julkkisten suhteista. Usein loukattu osapuoli antaa tilityshaastattelun. Varsinkin juorulehdille nämä haastattelut ovat mannaa. Usein mies on lähtenyt näissä tapauksissa nuoremman matkaan.

Erikoisiakin rakkaushaastatteluita on annettu. Härskein taisi olla Timo T.A. Mikkonen aikanaan, joka antoi edellisenä päivänä rakkaushaastattelun erääseen lehteen ennen kuin vanha vaimo sai mennä seuraavana päivänä. Mies sitten korjasi juttuun vielä pariskunnan lähteneen eri teille, kun hänellä oli jo uusi nainen oven takana.

Luettua: Laila Hietamies: Käden kosketus: Pikkukaupunkilaisrouvan piina

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

Koska olen ottanut tavakseni kirjoittaa edesmenneiden kirjailijoiden teoksesta, niin Laila Hietamies, myöhemmin Hirvisaari pääsi myös mukaan iloisen onnettomaan kirja-arviooni. 

Onhan tämän kirjan arvioinut itse Mattiesko Hytönen joskus 70-luvulla. Minua on myös moitittu siitä, etten muka lue naiskirjailijoiden teoksia. Luen kyllä kaikkien kirjailijoiden teoksia, mikäli teksti tai aihepiiri minua innostavat.

Laila ei ollut kriitikoiden ja kirjallisuuspiirien rakastama, mutta ehkä se oli kateutta, Lailan kirjat kuin myivät. Ei kaikkien arvostettujen kirjailijoidenkaan teoksista tule klassikkoja. 

Lailan suosion arvaa lukiessaan Käden kosketusta. Jännäri sujuu Karjala-kirjoja kirjoittaneelta Hietamieheltä. Hän kirjoittaa tavattoman helppolukuista suomen kieltä. 

Ei käden kosketus juoneltaan tai toteutukseltaan ole sitä klassikkoainesta tai ainutlaatuinen, mutta luettava se on. Hiukan se paljastaa myös 70-luvun ajankuvaa Leningradin ja etelänmatkoineen. Silloin kun matkustaminen oli elämys, ehkä hiukan ylellistäkin. 

Kirjan päähenkilö Ellen, on onnettomassa ja rakkaudettomassa avioliitossa viruva 30-vuotias pikkukaupunkilaisrouva. Hän on yrittänyt aiemmin itsemurhaa, joten kun häntä alkaa vainoamaan mystinen käsi, joka työntää Elleniä portaita alas tai Leningradin metroon ei kukaan usko häntä. Ei edes aviomies. Niin Ellen heittäytyy tumman ja komean lääkärin, Laurin, syleilyihin. 

Vainoaja ei voi olla kukaan muu, kuin joku Ellenin ystäväpiiristä. Lopulta Ellen suljetaan saunaan ja hengenlähtö on todella lähellä. Syyllinen selviää. Hieman yllättäen Ellen päättää kuitenkin palata miehensä luo. Ilmeisesti 70-luvulla perinteisyys oli vielä kunniassa.

Uhriutumisen logiikkaa, X-sukupolvea ja simputusta armeijassa

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

Tervehdys pienelle tauolle kuumuushelvetin välissä,

Minulle selvisi tässä yksi päivä, että olen X-sukupolvea, Wikipedian mukaan kyseessä on ensimmäinen sukupolvi, jota vaivaa tulevaisuudenuskon puute ja pessimismi. Nuohan määreet osuvat minuun kuin veitsi voihin. 

Tosin jos ikäisteni somesivuja lukee, niin heillähän pyyhkii loistavasti. Itse olen hölmönä taas aina rehellinen kaikesta. Sehän ei kannata. Se on tullut huomattua tässä elämässä julmillakin tavoilla. Ja todellisuudessa länsimaiden hyvinvoinnin lakipiste on jo aikoja sitten saavutettu. Suunta ei voi olla kuin alaspäin. Olkoot se sitten vaikka pessimismiä. Jos haluat uuteen nousuun ja optimismiin, lähde Kiinaan.

Suomen Uutisissa (osa varmaan lopettaa nyt lukemisen) oli mielenkiintoinen artikkeli uhriutumisesta. Artikkeli käsitteli uhriutumista nykypäivänä. Siinä todettiin, että todelliset uhrit häviävät, sillä he eivät pärjää uhrikilpailussa niille, jotka ovat kovaäänisiä ja eivät ole todellisia uhreja. Eli käytännössä siis narsismilla ja röyhkeydellä pärjää. Uhriutumisen pätee siis samat lait kuin muuhunkin elämään. 

Ennen uhriutuminen ei kannattanut, sillä heikkous asetti yksilön vaaralle alttiiksi. Uhrina olo ei ollut hyvä ja positiivinen asia kuten nykyään. Se oli noloa yhteisön silmissä. Tämän päivän tilanteessa uhriutuminen tuo pelkästään etuja, jos olet oikeanlainen uhri. Sitten taas narsistiuhriutujat vievät oikeilta uhreilta mahdollisuuden saada oikeanlaista huomiota, jota he oikeasti tarvitsisivat. 

Ilta-Sanomissa oli puolestaan kanssa mielenkiintoinen artikkeli, kuinka armeijasta on poistunut simputus. Totta tosiaan tämän artikkelin kaikkia simputuskeinoja on päässyt maistamaan aikoinaan 90-luvulla. Onneksi taitavat olla historiaa.

Listasta puuttuu vielä henkilökohtaiset nöyryytykset, joita joutui todellakin kokemaan, jos et pärjännyt siinä missä muut. Jos minulla oli heikko itsetunto ennen armeijaa, niin siellä se huononi entisestään. 

Komppanianpäällikkö, joka nyt näyttäisi harvinaisen nimensä perusteella (googlasin) olevan kohtuullisen merkittävässä asemassa maavoimissa huusi minulle pää punaisena kuinka kuvottava persoona olen. Enkä usko todellakaan olleeni ainoa. 

Henkilö oli vielä kantahenkilökuntaa eikä keskenkasvuinen varusmieskouluttaja. Ehkä hän on muuttunut, en tiedä. En haluaisi kyllä kohdata enää uudestaan. En varmasti ole pahiten simputettu armeijassa, mutta herkkänä ihmisenä näe yhä unia joskus armeijasta.

En usko, että armeija koskaan pääsee nöyryyttämisestä koskaan eroon. Miesjoukot toimivat sillä tavalla, että (fyysisesti) heikoimpia alistetaan. Jonkun on oltava se huonoin, jos jonkun on oltava se paras. Näin miehet toimivat. Varsinkin nuorukaisiässä nokkimisjärjestys on tärkeä. 

Naiset kun eivät edelleenkään joudu armeijaan, vaikka tästä tasa-arvosta valitetaan. Vapaaehtoisia naisia kohdeltaneen armeijassa taas kuin kukkaa kämmenellä.

Luettua: Curzio Malaparte: Edessä palaa Leningrad: Sotakirjeenvaihtaja ottaa taiteellisia vapauksia

Curzio Malaparte oli niitä entisaikojen seikkailijoita, joita ei enää ole olemassa. Saksalais-italialainen veijari keksi jopa itse sukunimensä. Suomessa hän ei ole enää tunnettu, muttei olisi sitäkään vähää, ellei olisi Suomessa matkaillut ja toiminut täällä sotakirjeenvaihtajana jatkosodan aikana. 

Vaikka Malaparten sotakuvausten todenperäisyydestä voi olla montaa mieltä Edessä palaa Leningrad -teoksessa, niin hän suhtautuu sekä suomalaisiin että venäläisiin sotilaina kunnioittavasti. Ainoastaan kuvaukset mongolisotureista särähtävät korvaan ja Venäjän kansan älyllisestä alikehittyneisyydestä. Tosin niinhän tuohon aikaan kaikki ajattelivat. 

Suomen rintamien lisäksi Malaparte kuvaa saksalaisten hyökkäysvaihetta 1941  Ukrainassa. Hän väittää tulleensa saksalaisten toimesta karkoitetuksi rintamalta, mutta väitteen todenmukaisuudesta ei ole todisteita.

Malaparten taiteellisina vapauksina mainittakoon suomalainen sotilas, jonka pään läpi on ammuttu, mutta mies vaan istuu tupakalla. Malaparte väittää myös venäläisten vievän kaatuneensa taistelutantereilta nopeasti pois, kun lukemattomat kuvat sodan ajoilta todistavat muuta. Suomalaisten asemista myös tuskin näki Leningradiin, sen verran kaukana ne kuitenkin olivat etummaisissa etulinjoissakin. 

No. Historiallisia faktavirheitä vilisee, mutta imua Malaparten teoksessa on. Ehkä juuri kaunokirjallisten vapauksien takia. Malaparte on myös erittäin lahjakas ja värikäs miljöön ja tilanteen kuvaaja. Hyvä ominaisuus sotakirjeenvaihtajalle aikana, jolloin ei videokameroita ollut tallentamassa taistelutantereiden todellisuutta. 

Malaparten mielipiteet tuntuvat yllättävän vasemmistolaisilta, ollakseen fasistisen Italia sotakirjeenvaihtaja. Hän puhuu työläissotilaista ja Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmää hän tuntuu jopa ihailevan. Myöhemmin Malapartesta tulikin kommunisti, joskin ennen kuolemaansa hän ehti vielä kääntyä hartaaksi katolilaiseksi.

Sen verran messevää tekstiä Malaparte kirjoittaa, että on pakko varata kirjastosta hänen muutkin suomennetut teoksensa.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

Jouduin setämiesvihapuheen kohteeksi! Miksi setämiehiä vihataan?

 

Joskus ennen vanhaan setä oli mukava sana. Se tarkoitti leppoista ja avuliasta setää, useimmiten vanhaa poikaa, jolla riitti aikaa autella. Hän tykkäsi lapsista, vaikka ei hänelle ei ollut suotu naisten suorittaman valinnan perusteella isyyden onnea. Namusetiäkin oli, mutta se oli asia erikseen. 

Nyt setä-sanasta on tehty jotain likaista ja inhottavaa. Puhutaan setämiehistä, jotka eivät ole suostuneet alistumaan sateenkaaren ja polvistumisen maailmaan. 

Ja miksi olisivat, sillä sateenkaariajattelu sortaa juuri setämiesoletettuja. Setämies on paha, koska hän on valkoinen ja mies. Ei auta, vaikka setämies olisi köyhä tai asunnoton. Sateenkaariajattelu kun on rasistista setämiesoletettuja kohtaan.

Itsekin sain Kirjallisuuden ystävät -Facebook-ryhmässä joltain tiedostavalta naiselta setämiesvaara-varoituskyltin. Se tuli täysin pyytämättä ja yllätyksenä. 

Olin vain kommentoinut, että mieskirjailija taisi nyt vähän laskelmoida kun vaihtoi romaaninsa päähenkilön naiseksi ja kertoo siitä valtakunnan päälehden haastattelussa ja ylistää, kuinka naisen näkökulmasta näkökulma elämään laajentui. 

No. Yllätyin vielä lisää, kun naiset riensivät laumana tykkäämään tämän naisen minun nolaamisesta. Mielipiteeni torpattiin sukupuoleni ja ikäni perusteella. Tämä tapaus herätti minut. Olin sokissa. 

Enhän minäkään tuomitse ihmistä siksi, että hän on kenties nuori ja nainen. En minä lyttää heidän mielipiteitään, joskin olen harvasta asiasta samaa mieltä heidän kanssaan. Se kunnioitus. Minulla sitä on eri tavalla ajattelevien osalta. Setämiesvihamielisillä ei ole.

En sitä paitsi ole edes oikeassa elämässä setä. Eno olen kyllä. Eli haukkukaa sitten enomieheksi.

Onko niin, että miehestä tulee likaista ja rumaa, kun hän täyttää 40 vuotta. Varsinkin, jos hän omaa konservatiivisiä mielipiteitä? Jos näin on, niin miksi? 

Miksi naiset eivät kohtaa samaa kohtaloa, onhan heissäkin iäkkäitä ja konservatiivisesti ajattelevia? Eikö tämä nyt ole sitä syrjintää ja maalittamista pahimmasta päästä?

käki kukkuu minulle (runo)

kesät olivat loppumattoman pitkiä
täynnä raparperikiisseliä
silloin oli onnea
istutin puun isän kanssa
nyt se on isompi kuin minä
elää vahvempana
vailla ajatuksia
puu ei muista
sanotaan
tuntee sekin
sitä ei vain tunnusteta
isä tiesi, että näen vielä puun
isompana kuin minä koskaan
käki kukkuu minulle elämää
minun tulee kuunnella sitä
vaikka se hylkää lapsensa
muiden hoidettavaksi
se on vapaa sielu
lentäähän se talveksi Afrikkaan

Luettua: Uuno Kailas: Hauta meren alla: Runoilijan sisäinen kauhu

Uuno Kailaksen hauta meren alla -kokoelmaan on kerätty runoilijalegenda Uuno Kailaan kauhunovelleja ja -runoja. Toimitustyön on suorittanut Juri Nummelin.

Siitä tietenkin voi olla montaa mieltä, onko näin, ovatko Kailaan tekstit kauhua siinä perinteisessä mielessä? Itse en näe oikein Kailaan novelleja ja runoja kauhukirjallisuutena. 

Kailas toki kirjoitti paljon kuolemasta, yksinäisyydestä ja synnistä, mutta eivät ne oikein kauhua ole. Psykologinen sisäinen trilleri lienee lähimpänä totuutta. Aivan kuten kirjan esipuheessa todettiin, Kailaan tekstit kuvastavat ihmismielen kauhua, ahdistusta ja kuolemanpelkoa. 

Mutta kelpo kokoelman kustantamo Helmivyö on kaivanut Kailaksen tuotannosta. Poika pallokentän laidalla -runoa on turha odottaa, vaan kyse on Uunon synkän tuotannon synkeimmästä päästä. 

Kailaan novelleja on aiemmin julkaistu esimerkiksi lehdissä. Niissä näkyy vaikutteita varsinkin Edgar Allan Poelta. 

Moni sijoittuu ahtaaseen suljettuun paikkaan tai ihmismielen itse rakentamiin kauhukuviin. Niitä on höystetty Kailaalle tyypillisiin aihekuvioihin, kuten onnellinen lapsuus, joka kääntyy helvetiksi aikuisena lapsena tehdyn synnin takia. Onni ei ole vain mahdollista Uunon teksteissä. 

Itse kuulun Kailaan ihailijoihin, joten minulle tämä teos oli hieno löytö. Jälleen kerran on todettava, että onneksi pienkustantamot tekevät tällaista työtä, että kaivavat uudestaan julkisuuteen harvemmin luettuja tekstejä.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

Luettua: Pablo Neruda: Isla Negran runot: Runoilijan matkassa vuosisadan melskeistä syvän siniseen rauhaan

 

 

Pablo Neruda kuuluu niihin runoilijoihin, jotka ovat maineensa veroisia. Hänen runonsa todellakin ovat erinomaisia. Itse olen pitänyt niistä jo vuosikymmeniä sitä mukaan kun olen lukenut Nerudalta suomennettuja teoksia.

Pentti Saaritsan kääntämät Nerudan aiemmin suomentamattomat Isla Negran runot eivät poikkea Pablon aiemmasta tarusta. Kirjailijan myöhäiskauden runoissa riittää syvyyttä ja tavattoman helposti ne lukijalleen antautuvat. 

Naisten naurettaja Pablo (joskin naimisissa oleva) oli myös ottanut ja rakastunut vaimonsa veljentyttäreen ja kirjoitellut tälle rakkausrunoja viimeisinä vuosinaan, mutta niitä kohurunoja en kyllä tästä kokoelmasta löytänyt. Valitettavasti. 

Neruda käyttää paljon samoja kielikuvia runoissaan, kuten meri, eri värit ja kaupungit ja kylät. Silti tähän ei väsy. Runot ovat melankolisia, mutta niistä löytyy aina toivon ja kaihon kipinä. Hän näkee tavallisissa ihmisissä kauneutta. Ei niinkään älymystö- tai hienostopiireistä, vaikka itsekin oli diplomaatti.

Synkimmillään Pablo on kirjoittaessaan yhteiskunnallisistä aiheista, kuten Chilen epävakaasta demokratiasta ja pettymyksestään kommunismiin Stalinin ja Maon kynsissä. Pablo oli matkustellut mies, mutta selvästi kaipasi aina takaisin Chileen. Sieltähän hän joutui vasemmistolaisuutensa takia useamman kerran pakenemaan.

Paljon Nerudaa ja espanjankielistä runoutta suomentanut Saaritsa ei epäonnistu tässäkään teoksessa. Runot on valittu hyvin yhteensopivaksi joukoksi, josta vain harvoin löytyy hutirunoja.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

Rakkaudessa pettynyt kesäyön ajattelemattomuudessa (runo)

Istun ja kirjoitan niin kauan kuin joku rakastaa minua.
Ne hylkäävät, joita eniten rakastat.
Sitten en vain enää kirjoita.
Jossain vaiheessa kaikki on ohi.
Silloin pettymykset ovat voittoja,
eikä tarvitse paeta mitään.
Kuin kipu häviää,
elämä hymyilee

Katson veden valuvan hiljalleen hanasta.
Raivo on ohi.
Se saa unohtamaan onnen, jota ei ole.
Jos kuoletan kaiken himon ja katkeruuden,
onni tulee? 

Sinä, joka olit kuin kyltymätön nektari,
tuhottu, poltettu maa.
Ajatuksesi lukittuna hetkeen,
jonka lukkoja ei saa auki.
Ei. Ei enää.
En kestäisi sinulta tartuntaa,
joka raastaisi taas sydämeni ja sisuskaluni irti.
Kerralla. Itse sisälmyksiini tukehtuen.

En rakastu.
En anna sieluani liian halvalla.
Näin mitä tein.
Se auttaa minua unohtamaan
itsekeskeisyyteni oikut,
loukkaukset,
aina vain tappavammat rakkaudet.

Minä. Juuriltaan revitty punaisia kukkia tuottava piikikäs ruusupensas.
Maan pintaan pyrkimässä.
Kuikka, joka laulaa suruaan myöhään öisin.
Koira, joka haukkuu kilpaa loukattua ylpeyttään,
kaipuutaan kosketukseen.

Pieni kesätauko

Blogissani seuraa pieni kesätauko, vaikkakin teen töitä. Lähdin Heinävedelle tuulettamaan hermojani. Kaupingissa en oikein pysty rauhoittumaan. 

Joitain kirja-arvosteluja voin kirjoittaa, mutta yritän olla kirjoittamatta yhteiskunnallisista aiheista. Niistä tulee vain negatiiviselle tuulelle nykyään. 

Mukavaa kesää kaikille.

Ajatuksia politiikasta: Kansa, joka rakastaa olla rähmällään

Olen ollut elämässäni rähmälläni. Useimmiten ihan silkasta pakosta. Olen ollut rähmälläni työnantajien edessä, naisten edessä ja kouluaikoinan koulukiusaajien edessä. Kaikki silkasta pakosta. 

Vapaaehtoisesti en ole ollut rähmälläni, kuten koko Tampereen kaupunki suunnittelee polvistua´vansa mustien edessä. Vaikka Suomi ei ole mitään pahaa mustille koskaan tehnytkään, muuta kuin tarjoamalla heille hyvän maan asua. 

Suomalaiset rakastavat olla rähmällään. Itsenäisyyden aikana he ovat olleet rähmällään Saksaan, sitten Neuvostoliittoon ja nyt EU:n. 

Rähmällään olo on suomalaisten verissä. Suomalaisilta puuttuu itsetunto sotien ulkopuolella. Siksi itsenäisyyspäivän juhlatkin ovat yhä sotien värittämää, eikä iloa maailmantasolla hyvinvoivasta maasta. Vaikka ei Suomi tosiasiassa maailman onnellisin maa olekaan muuta kuin heille, joilla on töitä. 

Koska Suomessa opitaan olemaan ylpeä omasta maasta? Täällähän koetaan natsistisena, jos heiluttelet oman lippua muualla kuin urheilujuhlissa. Pride-lippua saat toki heiluttaa, ellei siihen kohta jo pakotetakin.