Tunnetko edes lähikorttelisi?

Vähän aikaa sitten aloitin keikkahommat Vantaa-Seuralle, joka on vantaalainen kotiseutuyhdistys. Oma suhteeni vantaalaisuuteen on ollut vähintäänkin ristiriitainen viha-rakkaussuhde, mutta olen porautunut nyt syvemmälle vantaalaisuuteen.

Ihmisille kotiseutu on tärkeä juttu, jostain kumman syystä ihmiset vain tuntevat ylpeyttä asuessaan tietyissä paikoissa. Harva kertoo luimistelleen asuvansa Helsingin Kalliossa, Tampereella tai Pohjanmaalla. Näillä paikoilla kun on hyvä kaiku, niillä on vahva identiteetti ja maine. Näissä paikoissa halutaan asua. Esimerkiksi Helsinkiin muuttaneet ihmiset korostavat stadilaisuuttaan enemmän kuin yksikään paljasjalkainen stadilainen.

Mutta kun on kyse Vantaan kaltaisesta paikasta, äänensävy muuttuu ja luimistelu alkaa. Parhaassa tapauksessa valehdellaan asuvansa Helsingissä. Vantaa ja sen kohtalotoverit ovat läpikulkupaikkoja, niillä ei ole historiaa, eikä omaa vetovoimaa. Tämä on ennakkoluulo.

Läpikulkupaikka Vantaa toki onkin niille, jotka luulevat, että autuus löytyy Espoosta ja Helsingistä. Vantaa kärsii vieläkin historiastaan Helsingin maalaiskuntana. Siihen ei suhtauduta sillä arvolla, mikä sille kuuluisi.

Olen ollut onnellisessa asemassa, minulle on nyt maksettu lukemisesta. Olen lukenut Vantaan historiaa ja Vantaan maineen ankeana lähiökaupunkina voi heittää romukoppaan.

Vantaalla, jos missä on historiaa sekä mielenkiintoisia paikkoja tutkittaviksi. Ihmiset eivät vain tiedä niistä. Helsinkikin on muuten alunperin Vantaata, jos kaukaa haetaan historiafaktaa. Osasyy ihmisten tietämättömyyteen asuinpaikastaan on se, että kotiseutuhommat on koettu eläkeläisten jutuksi, eikä historiasta kiinnostuta.

On todettava, että ankeat lähiötkin alkavat luoda omaa mainettaan. Ihmiset mainitsevat jo tiettyä ylpeyttä äänessään asuvansa niinkin pahamaineisissa lähiöissä kuin Kontula, Jakomäki tai vaikka Korso ja Koivukylä.

Tosin nämäkään kaupunginosat eivät muodostu vain niistä liioitellun huumeiden ja viinan kyllästämistä vuokrakasarmeista, joilla Suomessa yksi jos toinenkin keskiluokkainen akateeminen taiteilija yrittää saada itselleen katu-uskottavuutta.

Mutta hyvät ihmiset, olisiko iso vaiva tutustua omaan asuinkuntaansa/kaupunkiinsa? Ehkä sitä viihtyisikin paremmin, kun tietäisi, mitä omassa pitäjässä on tapahtunut muuta kuin pari päivää sitten. Kouluja on turhaa patistella opettamaan lapsille oman kylän historiaa, sillä opettajat eivät itsekään tiedä oman koulunsa historiaa saati sitten koko kunnan. Ei kyllä asuinpaikastaan on kiinnostuttava ihan itse.

Kumma kyllä, ihmiset käyvät kyllä matkoillaan vaikka missä kulttuuri- ja luonnonihmeiden äärellä, mutta sellaisia saattaisi löytyä läheltäkin. Kaikki jännittävä ja mielenkiintoinen löytyy ihmisten mielestä aina jostain muualta. Ei omasta kylästä löydy tietenkään Pisan kaltevaa tornia, mutta vaikka pikkasen kallellaan oleva torni voisi löytyä.

Kotiseuturakkautta ei voi väkisin synnyttää ja on luonnollista, jos elämänalku tai muukin elämä synnyinpitäjässä on ollut vähemmän mukavaa, ettei paikkaa haikaile tulevaisuudessakaan. Silloin lienee parempi vaihtaa maisemaa ja katsoa, kiinnittyisikö johonkin muuhun paikkaan.

Oma asuinympäristö kuitenkin muovaa ihmistä ja jos ei ymmärrä missä asuu, voi olla vaikeaa ymmärtää itseäänkään. Näin kävi itsellenikin. Omalla tavallani olen ollut juureton ja yhä vieläkin juureton, vaikka olen asunut pääosan elämästäni Vantaalla. Mutta juuret kai nousevatkin pintaan vasta silloin, kun nostaa kytkintä jonnekin muualle.

Harva meistä myös saa täysin valita asuinpaikkaansa. Tiettyyn paikkaan voi ajaa yksinkertaisesti työ tai huokea vuokrataso. Se näkyy viihtyvyydessä. Jos tuntee olevansa ajettu johonkin paikkaan, kiinnittyminen paikkaan vie aikaa, jos sellaista tapahtuu koskaan.

Mutta voiko sellaisessa paikassa olla koskaan onnellinen, jossa tuntee olevansa ikuinen vieras?

Esa autiosaarella

Sain tällaisen Autiosaari-kyselyn. Koska minulla ei suurempaakaan sanottavaa, niin tuuppaan tämän verkkoon.

1) Mihin tarvitset kelloa autiolla saarella? Toivottavasti en mihinkään. Tosin järjissä pysyttelyn kannalta olisi hyvä tietää ajankulusta. Sekoaisin kyllä joka tapauksessa pian.

2) Lempikasvisi autiolla saarella? Kookospalmut kai pitäisivat minut hengissä. Uusavuttomana en saisi vain niitä pähkinöitä rikki. Kasvit kyllä useimmiten kuolevat käsiini.

3) Kenet ottaisit mukaan autiosaarelle? Eihän se olisi autiosaari, jos en olisi siellä yksin. Muuten tietysti läheiset ihmiseni. Tosin haluaisinko heille niin kovaa kohtaloa? Ehkä sittenkin yksin.

4) Viettäisitkö syntymäpäivät autiolla saarella? Tuskinpa, kun en juuri vietä niitä ihmisten ilmoillakaan. Yksin olen niitä useasti muutenkin viettänyt.

5) Kuinka kauan laittaisit itseäsi aamulla autiolla saarella? En mitenkään, sillä en näkisi itseäni, jos ei minulla olisi peiliä.

6) Mitä työstäsi voisit tehdä autiolla saarella? Kirjoittaa mielessäni kohukirjaa henkiinjäämiskamppailustani ja miettiä kenelle sen myisin.

7) Pärjäisitkö autiolla saarella kauan ilman nettiä? Pakkohan se olisi.

8) Oletko ollut vesillä onnettomuudessa? En vesillä muistaakseni. Meinasin kyllä pikkupoikana kerran hukkua.

9) Joisitko kahvia vai teetä autiolla saarella? Ei kai niitä nyt olisi siellä tarjolla. Makeasta vedestäkin saisi olla tyytyväinen.

10) Lempivärisi? Sininen. Tuosta väristä ei autiosaarella olisikaan pulaa.

11) Kirja, jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle? Joku Szymborskan runokirja (tällä hetkellä). Paljon kirjoja voisin ottaa mukaan, sillä siellä olisi aikaa lukea, mikäli ruokahuolto olisi taattua.

12) Laulu, jonka luulet sinun päässäsi soivan autiolla saarella? All by myself (Celine Dion) tai Yer Blues (Beatles).

13) Urheilulaji, jota haluaisit harrastaa autiolla saarella? Rantalentis, mikäli kauniimpaa sukupuolta olisi biksuissa saarella. Muuten olisin tyytyväinen jo pelkkään laihtumiseeni ruoan puutteessa.

14) Kenelle lähettäisit ensimmäisenä postia autiolta saarelta? Pelastajalleni.

15) Osaisitko levätä autiolla saarella? Aivan varmasti. Joskin olisin niin paniikissa, että menehtyisin pian silkkaan pelkoon.

Puuttuva koodi

Tein tämän haastattelun erään jutun yhteyteen. En valitettavasti sittemmin voinut haastattelua käyttää. Mutta tämä haastattelu osoittaa, kuinka kylmän ja kovan kohtalon uhriksi ihminen voi Suomessa joutua.

Puuttuva koodi
Helsingin työttömien tilasta Vallillassa kuuluu itämaisen musiikin ääniä. Lähes kuusikymppisen espoolaisen Irenen elämässä on jälleen valoa. Hän ohjaa vatsatanssiryhmää.

Pari vuotta sitten Irenen elämästä oli ilo kaukana. 25 vuoden uran jälkeen pitkäaikaissairas Irene sai kenkää työpaikastaan yksityiseltä lääkäriasemalta - kuten muutkin ikääntyneet.

- Sairaudestani johtuen olin paljon sairaslomilla. Minut tosin irtisanottiin "toiminnallisista ja taloudellisista syistä", Irene huokaa.

Irene päätti hakea työkyvyttömyyseläkettä, mutta tästä Irenen pallottelu viranomaisten kynsissä vasta alkoi. Hänen eläkehakemuksensa seisoi vuoden Kelan virkailijan työpöydällä, ja vain yhden ainoan puuttuvan koodin takia. Asia selvisi vasta kun Irene tiedusteli eläkevakuutusyhtiöltä eläkkeensä perään.

- Eläkevakuutusyhtiö kyllä karhusi takaisin sen jälkeen eläkkeitä, joita ei ollut koskaan edes minulle maksettu. Pari sataa euroa sain sentään takautuvasti takaisin.

Lakipykäläviidakossa selviytyminen on sairaalle ja irtisanomisestaan masentuneelle ihmiselle vaikeaa. Sen Irene sai kokea vielä kerran karvaasti sosiaalitoimistossa. Hän kun halusi säilyttää vanhuuden turvansa - oman asunnon.

- Tämän vuoden vaihteessa olin tilanteessa, ettei minulla ollut enää rahaa. Virkailija laski tuloni ja menoni ja sanoi, että sinulle jää kuukaudessa 17 euroa käyttörahaa. Tarjosi minulle vain kahta ruokakuponkia. Sen sain myös tietää, että ruokakulut korvataan vain arkipäivisin, viikonloppuisin ihminen ei ilmeisesti syö, Irene ihmettelee.

Asuntovelallisen Irenen olisi täytynyt myydä asuntonsa, koska sosiaalitoimisto maksaa vain vuokrakulut. Irenen järkeen ei käy, miten vähään tyytyväinen ihminen ei voi saada sosiaalitoimistosta sataa euroa, kun taas huomattavasti korkeammat vuokrakulut olisi korvattu.

Katkera Irene ei ole, vaikka ensi vuonna häntä uhkaa kovemmat ajat. Irenen asunto saattaa hyvinkin mennä. Irene uskoo silti, että kaikkien on joskus maksettava teoistaan. Elämää kun osaa arvostaa, kun ei ole enää mitään.

- Ei ihmisiä voi ikuisesti kiusata. Toivon, että kylmät ja kovat ihmiset joutuisivat joskus itse samaan tilanteeseen, jossa olen elänyt, Irene miettii.

Ruotsi on mallimaa?

Perusturvallisuuteni on saanut jälleen kolauksen. Olen pitänyt Ruotsia demokratian mallimaana ja sellaisena maana, jollainen Suomenkin pitäisi olla. Ruotsin valtiopäivävaalien sotkuja seuratessa Suomi vaalirahakohuineen tuntuu jälleen lintukololta.

Jo vaalikampanjointi Ruotsissa muistutti Suomea 20- ja 30-luvuilla, jolloin poliittisia vastustajia mukiloitiin säälittä. Ruotsissa kohde vain oli päinvastainen kuin vasemmistovainojen Suomessa. Ruotsissa kärsijäksi joutui äärioikeistolainen ruotsidemokraatit-puolue.

Minulle on jäänyt epäselväksi koko puolueen ideologia, koska se on jäänyt täysin puoluetta vastaan tehtyjen iskujen varjoon. Ilmeisesti he haluaisivat ainakin leikata maahanmuuttokiintiöitä, mikä ei Ruotsissa aiheuta ihmetystä, sillä siellä oikeasti maahanmuuttajia on verrattuna Suomeen.

Vastaavanlaisen mielipidehyökkäysten kohteeksi Suomessa ovat joutuneet perussuomalaiset, joskin heistä on kuoriutunut median lemmikkejä toisin kuin ruotsidemokraateista Ruotsissa. Mutta perussuomalaiset taitavat olla aika kesyjä verrattuna ruotsidemokraatteihin.

Erilaisilla mielenosoituksia ja jopa iskuja järjestävillä "kansalaisaktivisteilla" on yleensäkin mielenkiintoinen käsitys demokratiasta. Jos joku on eri mieltä kuin he, käyvät he säälittä kimppuun. Minun mielestäni demokratiassa jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, vaikkei se minua itseäni miellyttäisi. Raja menee toiminnan laillisuudessa. Avoimen rasistinen tai rikollinen toiminta ei luonnollisesti ole ok.

Demokratian mallimaa Ruotsi on joka tapauksessa käymistilassa. Ehkä siellä ymmärretään, että kaiken ymmärtäminen ei aina ole onnistu. Ihme kyllä siellä ei tunnuta ymmärtävän, minkälaiset toimintatavat kuuluvat demokraattiseen valtioon. Viime vaalikampanja kun olisi voinut olla Iranista.

Historiasta voi aina saivarrella, mutta mieleen tuli Ruotsin vaalifiaskoa seuratessa suomalaisten kohtelu 60- ja 70-lukujen Ruotsissa. Heitä ei media tai valtiovalta suojellut ennakkoluuloja vastaan, vaikka suomalaiset sentään tulivat pääsääntöisesti Ruotsiin töihin. Omaa kieltä eivät suomalaiset saaneet kouluissa käyttää ja heistä muokattiin ruotsalaisia väen väkisin.

Mikä Ruotsin nykyisissä maahanmuuttajissa sitten on niin paljon hienompaa kuin suomalaisissa, ettei maassa voida edes käydä keskustelua maahanmuuton hyvistä ja huonoista puolista ilman terrori-iskuja.

Kaikki pohjoismaiset demokratiat kärsivät tällä hetkellä teennäisyyden taudista. Poliittinen kieli on kauan sitten eristänyt kansan syvät rivit politiikasta. Juuri tähän saumaan on helppo iskeä esim. ruotsidemokraattien. Puhutaan kansan syvistä ennakkoluuloista ja peloista yksinkertaisella tavalla. Vanha, mutta toimiva kikka. Jos itseään täynnä olevat ns. vanhat puolueet tulisivat joskus oikeasti alas kansan pariin, niin tällaisilla puolueilla ei olisi toimintakenttää.

PS. TV-ykkösellä pyörivä Muslimielämää-sarja varmasti tarkoittaa hyvää, mutta minusta tuntuu, että sarja pikemminkin on lisännyt ihmisten ennakkoluuloja islamia kohtaan. En oikein jaksa ymmärtää, miksi naisten elämä on mitä monimutkaisemmin rajoitettua, kun taas miehet saavat tehdä mitä lystäävät. Paitsi tietenkin jos mies sattuu olemaan homo, niin hänkään ei ole minkään arvoinen.

Tosin minua on kyllä hävettänyt sarjassa esiintyvät suomalaisetkin, joilla ei tunnu olevan minkäänlaisia käytöstapoja, ja jotka pitävät tietämättömyyttään hyveenä niin kuin yleensä muutenkin Suomessa nyt tehdään.

Positiivista mediahuomiota muslimit ovat kuitenkin saaneet. Yleensähän me suomalaiset olemme jutuissa maallistuneita ja onnettomia, kun juttujen perusteella muslimit taas aitoja ja onnellisia.

Mutta jos joku meistä maallistuneista ja onnettomista miehistä käskisi naisten pukeutua hyvin epämukavilta näyttäviin uimapukuihin omalla uintivuorollaan, niin siitähän nousisi aivan järkyttävä kohu.

Siksi hieman ihmettelen sarjassa esiintyviä muslimiksi kääntyneitä naisia. Suostuisivatkohan he yhtä rajoittavaan elämään, jos joku tapakristitty suomalainen mies moiseen pyytäisi. Enpä usko.

Vaikeimpiin kysymyksiin vastaukset

Hesarissa olleessa pikku-uutisessa kerrottiin meille maailman vaikeimmat kysymykset. Kyseisen top 10-listan oli alunperin koonnut Ask Jeeves -verkkopalvelu.

Mutta minäpä pistän paremmaksi. Tarjoan vastaukset näihin kysymyksiin.

1. Mikä on elämän tarkoitus? Sitä ei yksinkertaisesti ole. Synnymme tänne ja sitten taas poistumme. Jos jokin suurempi merkitys kaikelle on, ei sen merkittävyys ole minulle selvinnyt ja tuskin tulee selviämään.

2. Onko Jumala olemassa? On, jos sellaiseen uskoo. Ei, jos sellaiseen ei usko.

3. Onko blondeilla hauskempaa? En usko, että sen hauskempaa kuin bruneteilla tai punapäilläkään.

4. Mikä on paras laihdutusruokavalio? Uskoisin, että itsekuri ja runsas liikunta. Minulta eivät suju kummatkaan.

5. Onko siellä ketään? Toivottavasti ei.

6. Kuka on maailman kuuluisin ihminen? Elvis Presley tai Marilyn Monroe.

7. Mitä on rakkaus? Sen kun tietäisi. Tilapäinen häiriö tai elinikäinen kiintymyssuhde.

8. Mikä on onnen salaisuus? Se, ettei ajattele onnea.

9. Kuoliko Tony Soprano? Uskon, että ei.

10. Kuinka pitkään elän? Onneksi en tiedä kysymystä.

Koivusalon Pohjantähti II on ykkösosaakin parempi

Kiitos siskon ja VVO:n pääsin katsastamaan Täällä Pohjantähden alla II:sen ennen ensi-iltaa (24.9.). Leffa toimi hyvin. Timo Koivusalon ykkönenkään ei ollut huono, mutta nyt leffa imi mukanaan melkein loppuun asti, kunnes saavuttiin sotavuosiin.

Koskapa sota-ajat 1939-1945 ovat suomalaisessa elokuvassa jo loppuun kaluttu, ei ihme, että siinä vaiheessa väsähdys tuli, aihepiiriin kun on vaikea löytää enää mitään uutta.

Iso kiitos elokuvasta kuuluu näyttelijöille. Joskin roolisuoritukset olivat epätasaisia, osa näytteli miltei kesäteatteritasolla (onneksi näin vain pienissä sivuosissa), kun osa taas teki elämänsä roolin.

Uurrekasvoinen Ilkka Koivula pääsi nyt näyttelemään oikean ikäistä Akseli Koskelaa itsensä kannalta. Itsepäisen ja ylpeän Akselin roolin hän veti hienosti, joskin jotain huumoria olisi kaivannut Akselin rooliin.

Elinaa näytellyt Vera Kiiskinen pääsi ykkösosaa huomattavasti enemmän esiin ja sai kaiken uhranneen äidin roolista kaiken irti. Elokuvan yllättävänä vahvuutena oli edellisten poikaa Vilho Koskelaa näytellyt Sampo Sarkola.

Hän on vielä suhteellisen tuntematon näyttelijä, mutta uskoisin, että tekee läpimurron tämän elokuvan jälkeen. Sarkola sai näytellä myös herkullisen liitoskohdan Koskeloiden sisarsaagaan Tuntemattomaan sotilaaseen Vilho Koskelana.

Ville Virtanen Natsi-Saksaa ihannoivana kansakoulun opettaja Rautajärvenä teki myös hyvän roolin. Jonna Järnefelt papin rouvana ei minulle kakkos-osassakaan vieläkään toiminut, Hannu-Pekka Björkmanin kirkkoherra taas vaikutti minuun viipyilevästi.

Koska vertaamista Edvin Laineen Pohjantähti-elokuviin en voi edelleenkään välttää, pitäisin Koivusalon kakkososaa parempana kuin Laineen Akselia ja Elinaa, joka kertoi vastaavasta ajasta sisällissodasta aina 50-luvun alkuun asti.

Koivusalo on uskaltanut tehdä elokuvasta avoimesti poliittisen ja kärjekkään, joka ei 60- ja 70-luvun vaihteessa ainakaan Laineen tekemänä ollut vielä mahdollista.

Suomen lähihistorian oppitunniksi elokuva ei onneksi sortunut, joskin historian ymmärryksestä on apua. Mutta maassa, jossa varsinkaan nuoret ihmiset eivät muista edes Suomen itsenäistymisvuotta, moinen taitaa olla liikaa vaadittu.

Historian epäoikeudenmukaisuuden ja historian eripuraisuuden tasaavan voiman elokuva kuitenkin näyttää. Sisällissodan hävinneiden punaisten lapset laitetaan kansakoulussa marssiharjoituksiin "huonon aineksen" kitkemiseksi, samaan aikaan kun isejä viedään muilutettavaksi metsiin. Tämän päivän kaikelle turtuneessa maailmassa on vaikea kuvitella joutuvansa poliittisten näkemystensä vuoksi oikeasti hengenvaaraan.

Kuvaavaa poliittisen ja muun taistelun turhuudelle kuitenkin oli Akselin toteamus "kaiken raadannan turhuudesta" ennen kuolemaansa menetettyään kolme poikaansa sodassa ja kaksi veljeään sisällissodassa. Akselin elämän ja muiden Koskeloiden elämän mitta kun oli juuri työ ja sen merkittävyys ja kaiken parantava voima.

Mieleen heräsi toivomus Koskeloiden saagan jatkamisesta 50-luvulta aina näihin päiviin asti. Entistä turhempaa kun raadanta olisi ollut, kun 60-luvulla olisi pistetty pellot vielä pakettiin.

Tänä laihana kotimaisena draamaelokuvan vuonna on ihme, jos Koivusalo ei kakkososallaan Pohjantähdestä saa Jussia, sillä tämä elokuva kestää aikaa.

Kuinka hurmaat miehen?

Yksi suosikkikolumnisteistani Satunnainen herrasmies pohti viimeisessä kolumnissaan miehen viettelemisen salaisuuksia. Herrasmiehen mielestä homma olisi varsin simppeliä, mitä naiset eivät vain tajua. Monimutkaisempia kun ovat kuin me miehet.

No, jokainen ihminen kaipaa jollain tasolla rakkautta. Eipä kai lehdet muuten olisi pullollaan hurmaus- ja iskuvinkkejä. Ongelmallista tänä päivänä tietysti on, että ihmiset ovat turhan erilaisia. Se, mikä tepsii toiseen, tekee toisen vain vihaiseksi niin, että läpsäriä on luvassa.

Kaiken kaikkiaan tärkeintä hurmaamisessa on sinnikkyys, sillä kaatuu lopulta oikukkainkin uros tai naaras. Mutta liian pitkälle ei kannata mennä, sillä muutoin postissa saapuu lähestymiskieltomääräys. Kyllä ne oikeat merkit silti tunnistaa, joten älkää pelästykö.

Turhahan naisten lehdissä on miesten hurmausvinkkejä edes antaa, sillä todellisuudessa hurmaaminen on ulkoistettu täysin miesten vastuulle. Huhuja toki olen muuttuneesta tasa-arvosta hurmausmarkkinoilla kuullut, mutta en ole edelleenkään kuullut naisesta, joka olisi todella iskenyt miehen. Ainakin pidemmäksi aikaa kuin yhdeksi yöksi.

Ei, kyllä hurmaaminen on edelleen miesten työtä. Toisilla meistä on siihen paremmat edellytykset ja toisilla huonommat.

Mutta koska haluan auttaa neitokaisia löytämään Sen oikean, niin tässä universaalisia vinkkejä Miehelään mennessä. Nämä vinkit koskevat tietenkin vain tavallista miestä, sillä pelimiehistä, egomaanikoista tai liian emansipoituneista miehistä et saa itsellesi koskaan luotettavaa ystävää, jota voit moittia, mutta silti hellästi rakastaa.

Tutustuessa anna miehen tuntea hallitsevansa tilannetta, sinulla on vielä runsaasti aikaa ottaa todellinen paikkasi johdossa, mies suorastaan luovuttaa sen siinä vaiheessa mielellään, kun tietää olevansa kanssasi selvillä vesillä.

Ennen kaikkea anna miehen tuntea iskevänsä sinut tutustuessanne, vaikka totuus olisi toinen. Miehen ajatusmaailmassa totuudella ei ole merkitystä, vaan sillä, mitä hän luulee tuntevansa.

Kotihetkiin siirryttäessä unohda turhan monimutkaiset kokkaussessiot, sillä mies haluaa päästä nopeasti syömään. Jos haluat osallistaa hänet, anna hänen tehdä salaatti. Nopeus koskee myös osittain makuukamaria, mutta hepeneet ovat silti aina kannattava investointi makuuhuone-elämään, mutta eivät välttämätön, mikäli suhde on tuore. Mies kyllä innostuu, jos on innostuakseen.

Mikäli mies joutuu näkemään vaivaa romanttisen illan huipentuman suhteen, aina parempi. Naisen pieni kiukuttelu saa vain miehen valppaaksi, joten tunnekuohuja ei pidä missään tapauksessa alkuvaiheessa välttää. Mieskään ei pidä helpoista tapauksista ja tuoreessa suhteessa hän haluaa miellyttää naista lähes liikuttavan koiranpentumaisesti.

Pitääksesi hurmaustasi yllä muista kehua miestä, sillä miehellä on lähtökohtaisesti huono itsetunto. Älä ota esille hänen puutteitaan keskusteluissa ennen kuin tiedät, että haluat pitää miehen.

Ja älä missään tapauksessa puhu entisistä kumppaneistasi, sillä mies kokee varsinkin suhteen alkuvaiheessa kaikki miehet uhkana, joille vain taisteluhärälle näytettävä punainen lakana vetää vertoja. Aina parempi, jos edellinen seurustelukumppanisi on ollut nainen, sillä toista naista miehet eivät koe uhkana. Mieskin kun haluaa tuottaa varmasti omia jälkeläisiään.

Ja muista aina, että mies on kuin suuri lapsi. Muista olla hänelle aina hellä, mutta tiukka. Loppujen lopuksi voit saada hänestä uskollisen ystävän, jonka aiheuttamana seuraavana uhkana sinulle on vasta seuraava juoksuaika. Sitä ennen saat nauttia kuitenkin runsaasti kuljetus- ja korjauspalveluista. Kukkasiakin voit silloin tällöin itsellesi saada.

Ja muista vielä, että miehen juoksuajan tullesssa olet kuitenkin puumaiässä, ja voit aina ottaa kotiisi itsellesi uuden nuoren miehen kasvatettavaksesi.

Joten ei hätää miehen kanssa, ei koskaan.

Runo kanta-asiakkuudesta

Lankomieheltä saamassani
isäntämiehen lompakossa minulla on:
visa credit että debit
mastercard k-plussa ominaisuudella
s-etuakin löytyy.

Jos minulle tulee hätä
kortit auttavat,
kunhan tililläni on katetta
tila-auton verran.

Lukekaa tietoni,
jatkan ryhmässänne
pieniä ostoksiani,
joita en keskitä.

Mutta kertokaa,
mitä merkitsen silloin,
jos jäljellä on vain etua,
ei rahaa.

Niin ja,
Pirkka-tuotteista pidän kyllä.

Katoava kaupunki nimeltä Detroit

Sain vinkin hyvästä dokkarista Detroitista. Kyseinen kaupunkihan on se pystyyn kuoleva autoteollisuuskaupunki Amerikassa.

Amerikkalaiset autot kun eivät ole vuosikymmeniin pärjänneet kilpailussa eurooppalaisille autoille puhumattakaan japanilaisista. Ja Aasiasta tulee vieläpä koko ajan uusia kilpailijoita.

Amerikkalaisten sitkeydelle tai kenties ylimielisyydelle sinänsä täytyy nostaa hattua. Vielä vähän aikaa sitten he mainostivat lehdissä, kuinka vähän amerikkalaiset autot tosiasiassa kuluttavat. Kampanja ei tainnut saada kovin suurta vastakaikua.

Mutta alkuperäiseen asiaan. Detroit on jopa Amerikan mittakaavassa ränsistynyt slummi. "Kunnon ihmiset ja hyvät veronmaksajat" ovat karanneet esikaupunkeihin ja itse kaupunki on kutistunut miljoonakaupungista alle miljoonan ihmisen kaupungiksi.

Itse kaupungissa asuvat enää köyhät ja kurjat (eli suomeksi mustat), jotka vieläpä itse jatkavat kaupunkinsa tuhoamista. Kaupungin asukkaista peräti puolet ei osaa enää edes lukea.

Jos dokkarin antamaan kuvaan on uskomista, itse kaupunki on kuin sodan jäljiltä. Poltettua ja romahtanutta taloa riittää ja kadulla toikkaroivat humalaiset invalidit. Kukaan ei tunne vastuuta mistään, eivät ihmiset omasta asuinalueestaan ja vielä vähemmän kaupunki.

Detroit on malliesimerkki yhteiskunnasta, jossa julkinen valta ei toimi. Se on myös varoittava esimerkki, mikäli Suomeenkin halutaan yhteiskuntamalli, jossa kukaan muu ei ole vastuullinen enää mistään kuin ihminen omasta itsestään. Ja siitä, miten vaarallista on rakentaa hyvinvointi vain yhden teollisuudenalan varaan.

Jos Suomessa valtio ja kunnat eivät tuntisi minkäänlaista vastuuta, metsäteollisuuden alasajo tuottaisi samanlaista tulosta kuin autoteollisuuden kato Detroitissa. Suurteollisuushan, kuten Detroitissa autoteollisuus, ei vastuuta useimmiten tunne.

Suomesta voisi löytyä mahdollisia detroiteja. Esimerkiksi Varkaus on täysin rakentunut metsä- ja paperiteollisuuden varaan. Viimeisiä päätöksiä ei ole vielä tehty, mutta mikäli tehdas lopetettaisiin, Varkauteen ei jäisi juuri mitään.

Aavemaisen hiljainen kaupunki Varkaus on jo nyt.

PS. Yksi mielenkiintoinen kalapaliikin aihe on ollut tämä Apusen kolumni toimittajien puoluekantojen ja muiden ajatusten vaikutuksesta juttuihin.

Omasta mielestäni toimittajien omia näkemyksiä löytyy/saa kirjoittaa harvinaisen vähän lehtiin. Kaikkien näkemysten on tultava vain haastateltavalta. Mutta ehkä tämäkin voi nyt sitten jonkun mielestä olla ongelma.

Se tietysti on totta, että asiat nähdään mediassa usein liian mustavalkoisina joko-tai -vaihtoehtoina. Mutta miten helvetin tylsä jutusta täytyy tulla, jos kumarrella täytyy joka suuntaan ja kirjoittaa täytyisi vain toisaalta, toisaalta...

Tässäkin peräänkuuluttaisin siihen suuntaan, että toimittajaksi täytyisi päästä ihmisiä erilaisilla taustoilla, että juttujen näkökulma olisi erilaisempi. Jos kaikki toimittajat alkavat olla esimerkiksi vegaaneja ja kasvissyöjiä, he tuskin voivat kirjoittaa objektiivisesti lihakarjayrittäjästä.

Ylivoimainen enemmistö lehtien lukijoista on kuitenkin ihan ns. tavallista ihmistä.

Juopolle nyrkkiä

Tästä blogistani alkaa tulla enemmän tai vähemmän kirja-arvostelublogi. Viime viikolla luin kirjan Juoppohullut vallankahvassa. Kirjan on kirjoittanut Graham James.

Kuten kirjan nimi antaa ymmärtää, kirja kertoo juopoista vallassa. Ei vain politiikassa, vaan myös yritysjohtajissa ja tietenkin taiteilijoissa. Listahan on luonnollisesti loputon.

Kirjan luettuaan ei tarvitse olla älykkö ymmärtääkseen Jamesin vihaavan juoppoja. Hänelle jokainen juoppo on egomaanikko, joka kyltymättä terrorisoi ympäristöään. Jos tämän ajatusmaailman varauksetta jakaa, uppoaa Jamesin kirja sieluun täydellä voimalla.

James tunnustaa kirjansa olevan ennakkoasenteellinen ja kaikkea muuta kuin tieteellinen, mutta sama jankutus alkoi silti väsyttää kirjan puoliväliin mennessä. Jos kirja jotain osviittaa antaa, niin se antaa eväitä tarkkailla omaa alkoholinkäyttöään, missä vaiheessa pitäisi laittaa korkki kiinni. 

Juoppous taatusti ottaa ihmisen valtaansa useamman kymmenen vuoden ryypiskelyn jälkeen ja muuttaa tämän kokonaan, mutta esim. Stalinin hirmutekoja juoppous ei täysin selvitä. Varsinkin kun toisten lausuntojen mukaan Stalin nautti enemmän hovinsa humalluttamisesta, kun omasta humaltumisestaan.

Minusta on aina vaarallista tehdä yksioikoisia johtopäätöksiä ihmisten käyttäytymisestä, vaikka se helppoa onkin. Juoppoja vihataan, vaikka sellainen löytyy joka suvusta (ehkä juuri siksi). Ihmiset myös pitävät pääosin juomisesta, mutta eivät siedä sellaisia, joilla se ei pysy hallinnassa.

Absolutistia menneestä maailmasta tuskin edes löytyi. Enkä edes ihmettele miksi. Johtajan elämä oli ennen niin sairasta, vaarallista ja julmaa, etten olisi itsekään siitä selvinnyt selvin päin.

Välillä ihmettelen tämän päivän johtajiakin, miten he hommassaan onnistuvat alkoholisoitumatta. Mutta kuten kirja kertoo, juoppous pysyy valtaosalla salassa jopa vuosikymmeniä. Kaappijuoppoja lienee siis vallankahvassa, vaikka trendi näyttäisikin olevan päinvastainen.

Kirjan mielenkiintoisimmaksi osuudeksi nousee kirjan loppupuolelta löytyvä suomalaisen juoppouden läpileikkaus vallankahvassa. Ja esimerkkihenkilönä seikkailee kukas muukaan kuin Ahti Karjalainen. Ehkä olisin odottanut hieman yllättävämpää esimerkkijuoppoa.

Viinan lotraaminen on joka tapauksessa lähes hävinnyt kokonaan vallankahvasta niin Suomessa kuin maailmalla muutamia kömmähdyksiä lukuun ottamatta.

Kännissä lentokoneesta horjuva ministeri tekisi samantien uralleen itsemurhan. Siinä missä naisseikkailut annetaan anteeksi, kännisekoiluja ei.

Sillä tietysti ei ole merkitystä kuinka paljon kansa itse kännissä törttöilee.

Yhdeksän vuoden syyskuu

11. syyskuuta -vuosipäivä vilahti taas viikonloppuna. Vuosi vuodelta terrori-iskujen vuosipäivät keräävät huomiota vähemmän.

Joitain dokumentteja kuitenkin tulee. Eilen tuli dokumentti palavista torneista soitetuista viimeisistä puheluista JIM-tv:ltä. Dokumentti oli hyvällä maulla tehty, eikä iskun uhrien varmalla kuolemalla hehkutettu liikaa.

Niin kovasydäminen harva on, etteivätkö puhelut olisi kylmänneet sielua. Varsinkin jos ajattelee itseään tai omia läheisiään joko palaviin torneihin tai viimeistä puhelua vastaanottamaan.

Teknologia-aika teki tilanteesta entistä julmemman. Omaiset näkivät televisiosta livenä miten toivoton tilanne oli, iskun uhrit eivät oikein edes tienneet, mikä torneihin on iskenyt. Tapahtuma tuli täysin yllättäen arkipäivään ja joidenkin viimeiseksi muistoksi jäi vain puhelimeen jätetty viesti.

Jotain vavahduttavaa oli myös erään miehen soitossa tornista tv:een suoraan uutislähetykseen. Mikä on elämän arvokkuus, kun minuutteja ennen kuolemaa keskustelee turvallisessa studiossa lymyilevän uutisankkurin kanssa?

Mieleen tuli, että onneksi Estonian upotessa teknologia hiihteli vielä vanhassa ajassa, kaikkea mahdollista kuva- tai äänimateriaalia ei hyödynnetty katsojista kilpaltaessa.

Ihailtavaa rohkeutta jotkut saivat ennen varmaa kuolemaa rauhoitella omaisiaan puhelimessa. Tämän päivän länsimaisessa yhteiskunnassa on vaikeaa uskoa kuolevansa terrori-iskussa tai onnettomuudessa. Niin varmoja olemme kuolemattomuudestamme.

Youtube on täynnä iskuihin liittyvää videomateriaalia. Jopa tornista hyppäämisiä runsaasti. Paljon sellaistakin materiaalia, mitä ei televisiossa näytetä. Tämä video on siisteimmästä päästä.

Aito ihminen on raivoava ihminen

Tapanani on selailla lehtien yleisönosastokirjoituksia, vaikka niiden taso onkin laskenut nettiajan myötä. Suurin osa meistä kun purkaa turhautumisensa täällä verkossa.

Tänään Hesarissa oli kuitenkin mielenkiintoinen yleisönosastokirjoitus, jossa kirjoittelija kyseli, että kasvatammeko vihasukupolvea. Hänen mielestään vihaa ja raivoamista sekä syyllisten etsintää tihkuvat tosi-tv-ohjelmat ajavat nuoria vääriin ongelmien ratkaisumalleihin.

Itse en näkisi raivoamista mitenkään uutena ilmiönä. Vanha totuushan esimerkiksi on, että kärkkäät ja vittumaiset asiakkaat palvellaan ensin. Sen sitä on jokainen palveluammatissa toiminut joutunut oppimaan. Kiltimmät ihmiset kun voivat odottaa, koska eivät tule silmille.

Se on kuitenkin totta, vihasta on tullut nyt hyve. Tosi-tv-ohjelmissa ja elämässä muutenkin ihmiset kehuvat olevansa suoria ja aitoja ihmisiä, jotka sanovat ja tekevät niin kuin haluavat. Hyvä sinänsä, mutta raivoaminen ei kyllä ole hyve, eikä minä-minä-asenne. Useimmiten nämä ihmiset eivät edes näe toiminnassaan väärää, koska heitä eivät kiinnosta toisten tunteet ja mielipiteet. 

Se tosi-tv-sarjoissa on mielestäni mennyt huonoon suuntaan, että ns. ryysyistä rikkauksiin sarjoissa "valmentaja" lähes poikkeuksetta lyttää kisailijan maan rakoon. Esim. kokki Gordon Ramsayn tiimi valitsee sarjaansa todennäköisesti surkeimmista surkeimmat ravintolat, jotka Gordon saa haukkua lyttyyn. Mitään hyväähän ei nimettömien ihmisten elämäntyössä voi olla. Malliohjelmissa mallimammat haukkuvat antaumuksella laihimmasta laihimmat tytöt läskeiksi yms. yms.

Aiemmin hillitty käytös pidättyväisyyteen asti oli hyve, ellei suorastaan pakko. Nyt hillitty ihminen on jollain tapaa reppana. Eihän se raukka osaa edes puoliaan pitää. Ainoat paikat, missä ei parane ruveta riehumaan, ovat työpaikat, joilla vanha kulttuuri pitää pintansa, mutta tietenkin vain työntekijöiden osalta.

Lehdistöstä olen lukenut johtajien syvähaastatteluja, joissa nämä suorastaan ylpeilevät tavaroiden viskomisella pitkin seiniä, kun asiat eivät suju, niin kuin niiden pitäisi sujua. Ja jos johtaja ei huuda ja paisko, niin sitten hänen huoneessaan käyvät huutamassa ja paiskomassa alaiset, jotka toki tietävät paremmin, miten taloa pitäisi johtaa. Huutamisella voi päästä vielä itse pomoksi, jos pomon pomo sattuu tuollaisen ihailtavan asenteen näkemään.

Kotona ja kaduilla hillitsemättömästi saavat riehua lapset ja nuoret, sillä hehän ovat oppineet jo pienestä pitäen, että riehumisella ja huutamisella saa haluamansa. Tunteiden pidättäminen kun on aina huonosta.

Suomessa on naureskeltu Huutajat -lauluyhtyeelle, jotka huutavat kaikki biisinsä. Ikävä kyllä huutaminen ei nyt vain ole enää niin ihmeellinen asia.

Ja päässä soi

Välillä jotkin biisit jäävät päähän soimaan pidemmäksi aikaa. Tämä Eppujen biisi on ollut seuranani jo viikon. Kun olet poissa ei ole vallankumouksellinen biisi, mutta siksi siihen samaistuu. Aika mennä lääkärijonoihin?

Mitkä biisit ovat olleet teidän seurananne viime aikoina?

Elinsyytutkimuksen perusteita

Syytettiin minua nyt vaikka sitten nepotismista, kirjoitan silti ystäväni Harri Holtinkosken uudesta runokirjasta. Kyse on itse asiassa kokoelmasta Harrin vanhoja runokirjoja sekä aivan uudesta kokoelmasta, joka kantaa kirjan nimeä Elinsyytutkimuksen perusteet.

Harrin tuotannosta löytyy sekä omakustanteita että Minervan kustantama Isot pojat eivät tanssi.

Harrin runoja olen lukenut jo vuosikymmenen takaa, kun tutustuimme Taivalkosken Päätalo-instituutissa ollessamme kirjoituskurssilla. Paljon ovat Harrin tekstit muuttuneet, mutta jotain säilynyt. Harri on runoissaan aina ihmisen puolella.

Hän itse kirjoittaa nettisivuillaan uuden kokoelmansa olevan ylistys ihmisen elämälle, arvostuksen osoitus erilaisuudelle ja kannustus kohtaamaan toisenlaisia ihmisiä.

Helppohan tuosta on olla samaa mieltä. Harvemmin pinnallisia runokokoelmia edes tapaa, sanakikkailua kyllä ja kikkailua voinee pitää myös pinnallisuutena.

Aito Harrin kirja on, välillä tosin tuli mieleen, että Harri voisi kirjoittaa vähemmän ymmärtävämmin ihmisistä. En tiedä, ovatko kaikki ihmiset ymmärryksen arvoisia. Heidän vaikuttimensa kyllä voi ymmärtää.

Monet Harrin runoista ovat kirjoitettu minä-muodossa, mikä ei sinänsä ole pahe. Mutta kun Harri kierähtää itsestään elinsyytutkimuksissaan kirjoittamaan pubin arjesta ikäänkuin tarkkailijana, niin homma toimii kuin jyrä.

Henkilökohtainen suosikkini Harrin runokokoelmista on Isojen poikien lisäksi tämä viimeinen kokoelma. Työttömyydestä kertonut edellinen kokoelma ei sekään ollut hullumpi.

Annetaan runoilijan omien sanojen puhua Elinsyytutkimuksen perusteet -kokoelmassa. 

Katkelma Ihmisten suojelupäätös -runosta:

"Me suojelemme itseämme itseltämme,
että nukkuisimme
elämän halki."

PS. Luinpa maailman parhaaksi mainostetun Arthur Rimbaudin Kausi helvetissä -runokokoelman. Odotukset olivat kovat, kun kirja ja kirjailija ovat ajattomiksi klassikoiksi mainitut.

En oikein missään vaiheessa päässyt kirjan kelkkaan. Kirja tuntui jotenkin korukieliseltä, mutta ehkä aika ei vain ole tehnyt kirjalle oikeutta. Mieleeni tuli, että osaisinpa ranskaa. Vikahan saattoi olla suomennuksessa.

Meille omakustantajille antaa toivoa kirjan tarina. Kirjaharrastaja löysi kirjanpainajan varastoon hylätyn painoksen kirjasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Rimbaudilla kun ei ollut koskaan varaa lunastaa kirjoja. Kuuluisa runoilija miehestä kuitenkin tuli.

Tänä päivänä ei tietysti moista pelkoa ole, että kirjat lojuisivat varastossa. Painokoneet tuskin käyvät ennen maksusuoritusta. Jopa kustannetut kirjat pistetään silppuriin, elleivät käy kaupaksi. Antaisivat ne nyt vaikka sitten ilmaiseksi ihmisille.

Arvokas elämä?

Tällä viikolla sain ekan tiedotteen sähköpostiini toimittajan urani aikana. No, älkää pelästykö, en luennoi tästä ihmeestä enempää. Mutta kutsu oli Pekka Himasen luennolle arvokkaasta elämästä. Himanenhan on tuo näsäviisaan oloinen nuorukaisprofessori ja ilmeisen viisas mies. 

Tilaisuuteen en ehtinyt enkä jaksanut mennä, mutta aihe oli ihan mielenkiintoinen, sillä ennakkomainoksen mukaan hän kertoi arvonannon kulttuurista ja sen voimasta, luottamuksen perustasta ja oman oppimisen ja elämänfilosofian kehittämisestä.

Jo aika nuoresta olen pohtinut myös, mitä tuo arvokas elämä mahtaa olla. Tai millaista elämää ihmiset pitävät arvokkaana ja ennen kaikkea millaista ihmistä he pitävät arvokkaana. Yleensä sanotaan, että jokainen elämä on arvokas, mutta käytännön maailmassa näin ei ole. Ihmisten luokittelu alkaa heti ihmisen ensi askeleista: Oletko helppo vai vaikea lapsi? Miten oppimistuloksesi etenevät? Otatko oman paikkasi ryhmässä?

Ihmiset luokitellaan arvokkaisiin ja ei-arvokkaisiin. Köyhien ja muiden reppanoiden annetaan yhteiskunnan osalta tuntea nahoissaan alempiarvoisuutensa.

Jo pelkästään silloin, kun huonompiosainen pyytää yhteiskunnalta almuja, apuun täytyy liittyä kiinteästi jonkin tason nöyryytys ja paikan näyttäminen. Näin varmistetaan, että ihminen haluaa pysyä yhteiskunnan määrittelemällä "oikealla tiellä" niin kauan kun suinkin jaksaa ja pystyy.

Vanhan satamaradan kuilussa lojuva pultsari tai narkkari ei taatusti tunne elämäänsä arvokkaaksi. Hän ei pidä itseään minään ja epäihmisyytensä hän on saanut tuntea jo kauan sitten nahoissaan. Ehkä jo siinä ensimmäisessä ihmiserottelussa.

Ihminen on asemansa uhri. Ja hänen arvonsa määritetään hänen koulutuksen, käyttäytymisen tai jopa ulkonäön perusteella. Synnynnäiset vammatkaan eivät vapauta tästä luokittelusta.

Omassa elämässänäkin on itsearvostukseni ollut hukassa usein, nyt olen päässyt siihen tilanteeseen, että edes nöyryytykset eivät kaada minua.  Eräänlainen kuori suojelee minua, mutta tiedän onneksi, kuka itse olen, ja olenko arvokas vai en.

On osittain huvittavaa väittää, että oma arvokkuus ja itsetuntemus lähtee vain omasta itsestään. Niin se toki lähtee, mutta jos tuota arvokkuutta nuijitaan riittävän kauan, se katoaa sinne, missä sitä ei ole ehkä koskaan ollutkaan.

Ihminen ei saa kadonnutta arvokkuuttaan välttämättä edes kuollessaan takaisin. Lojuminen pitkäaikaissairasosastolla on harvemmin arvokas kokemus tänä päivänä. Tai siltä se ainakin maallikolle tuntuu. Pitkitetyllä elämällä on hintansa.

Ja jos olet riittävän varaton, sinut haudataan vielä halvimmassa arkussa halvimmalle hautapaikalle.

Siinä sitä on sitten arvonantoa ja luottamusta. Ja tuota luottamusta ihmisillä alkaa olla aina vain vähemmän, kun on kyse muista ihmisistä. Ihmisten maailma on aina vain pienemmissä paloissa, vain oma perhe merkitsee ja vain omat lapset ovat hyviä lapsia ja vain oma työ on arvokasta. Ja toiset ihmiset ovat vain minua varten tai sitten ovat riesoja.

Ja iloista elämänfilosofiaa on vaikea tälläisesta sisäisen laajasta epäuskosta rakentaa, arvokkuudesta puhumattakaan.

Oma elämänfilofiani ei ole niitä optimistisimpia ja aikojen saatossa se on heilahdellut ja tulee heilahtelemaan.

Mutta yksi asia minulle pysyy: jokainen ihminen on arvokas.

Aamiaisella yrittäjien kanssa

Tänään pääsin siivellä Yrittäjien aamiaiselle. Ja kyllä, ilmainen, toisen laittama aamiainen maistuu aina hyvältä. Tilaisuuden anti oli myös hyvä, vaikka sinänsä pukumiesten seurassa tunnenkin oloni vähintään kiusaantuneeksi.

Onneksi kaikki yrittäjät eivät kuitenkaan ole pukumiehiä vaan aivan tavallisia ihmisiä, joilla on ehkä hitusen verran enemmän rohkeutta kuin muilla ihmisillä.

Tilaisuudessa eräs asiantuntija puhui kasvun filosofiasta. Siitä, että onko yrityksen jatkuva kasvu tärkeämpää vai riittääkö kannattavuus. Erityisen liikuttavaa puhe oli mielestäni siksi, että ko. ajatukset tulivat ison yrityksen sisältä. Peli ei siis ole täysin menetetty.

Kuluneena vuosikymmenenä vähänkin isomman yritystoiminnan perusarvot ovatkin karanneet kauas minulle ihanteellisesta yrittäjän arvomaailmasta. Kasvun eteen kun on tehty kaikki: irtisanottu, saneerattu, hiottu ja kaikkea muuta mahdollista. Siinä samalla yrityksen työntekijöiltä on hävinnyt ilo työnteosta, ja vain työpaikan menetyksen pelolla ihmiset on saatu sitoutumaan työnantajaansa.

Jostain syystä mieleen tulee telkussa nähty ruotsalaisesta autoteollisuudesta nähty dokumentti, jossa juuri satamäärin ihmisiä irtisanoneella, kuitenkin voittoa tehneellä yrityksellä, oli pokkaa käskeä jäljelle jääneitä työntekijöitä jäämään heti ylitöihin.

On hämmästyttävää, että pelkällä yrityksen kannattavuudella ei ole ollut merkitystä. Kannattavuushan tarkoittaa myös voittoa, se on toki jatkuvan kasvun yritystä pienempi, mutta toisaalta kehitys on kestävämpää. Ja uskaltaisin arvata, että yrityksen oikean pääoman, työntekijöiden kannalta tuo kehitys inhimillisempää.

Suuryritysten ihailijaa niiden nykyisellä toimintamallilla minusta tuskin koskaan saa. Sen sijaan ihailen itsensä työllistäjiä sekä pienyrittäjiä, jollainen toivon itsekin jossain vaiheessa vielä olevani. Varsinkin Suomen kaltaisessa maassa täytyy ihailla toisenlaisen työuran kulkijoita.

Täällä ainoastaan yhdenlainen työsuhde voi olla se ainoa oikea. Vakituinen työsuhde yhteen työnantajaan. Tämä käy ilmi yhteiskunnan asenteissa varsinkin silloin, jos pienyrittäjyys ei ole osoittautunut kannattavaksi. Yrittäjä kun jää silloin vaille minkäänlaisia etuja ilman helvetillistä todistelua ja paperisotaa.

Suomessa ei palkita riskinotosta omalla itsellään. Täällä palkitaan kestämisestä oman itsensä kustannuksella. Luovuuden ja innovatiivisuuden tukeminen on vain suuri vitsi, jos kyse ei ole suuresta työnantajasta.

Sen olen huomannut tässä kuukauden aikana, kun olen ollut omillani, ettei Suomessa kannusteta itsensä työllistämiseen. Täällä ei ole ns. välivaihetta asiakasverkoston kokoamiseen. Sinun olisi heti otettava kaikki mahdolliset yrittäjyyden riskit (ennen kaikkea taloudelliset) kontollesi, ennen kuin edes näet, voisiko itsensä työllistäminen pitää sinut edes jollain tavalla leivässä. Minkäänlaisia vero- tai maksuhelpotuksia et saa edes rajatuksi ajaksi.

Mikäli uskomme poliitikkojen puheita, itsensä työllistämisen ja pienyrittäjyyden pitäisi olla avain tulevaisuuteen. Kaikki tiedämme, että vähänkään isompi yritys ei hevillä palkkaa uusia työntekijöitä. Pienyrittäjä sen sijaan sen tekee, sillä hänellä yrityksen kasvu tarkoittaa sitä, että hänellä voi olla muutakin elämää kuin työ.

Kuitenkin politiikassa pätevät isojen yritysten edut. Nekin hyväksyisin, jos kyseessä olisivat työntekijöitään inhimillisemmin kohtelevat perheyritykset. Mutta kun kyseessä ovat kasvottomien osakemiljonäärien edut, ei minulta myötätuntoa heille heru.

He tuskin nyt ovat edes meidän myötätuntomme tarpeessakaan.

------------------

Jotain ihmisten epäuskosta tämän päivän poliitikoihin kertoo Urho Kekkosen 110-vuotispäivien saama suuri huomio. Kun julkisuudessa kerrotaan kuolleesta poliitikosta enemmän kuin elävästä, täytyy jokin olla vialla.

Vaikka UKK on kyllä huomionsa ansainnut.

Runoilijoiden mielessä

Vaihteeksi vähän runoutta kaiken muu jälkeen. Runous kun ainoa pysyvää tässä elämässä.

Tein urotyön ja kahlasin käytännössä koko Kaarlo Sarkian tuotannon läpi. Sarkia kuuluu niihin 20- ja 30-lukujen synkkiin ja sairaisiin suomalaisiin runoilijoihin. Nimi oli minulle aiemmin tuttu, mutta vasta nyt tutustuin hänen tuotantoonsa.

Paljon Sarkia ammentaa sieltä, mistä hänen aikansa runoilijat ammensivat. Kuolemasta tai vähintäänkin sen kaipuusta sekä yksinäisyydestä ja erillisyydestä. Mutta ehkä kuolema tuolloin oli lähempänä runoilijoita jo siitäkin syystä, että moni sairasti tuolloin ennemmin tai myöhemmin tappavaa tuberkuloosia.

Kuolemasta ja ahdistuksesta on isoina annoksina rasittavaa lukea, joten suosittelen Sarkiaan tutustujien nauttivan hänen teksteistään itseäni hieman pienempinä annoksina. Loppusointujen käyttäjänä Sarkia on kyllä omaa luokkaansa, suorastaan oppikirjasta. Sisältöäkin löytyy, vaikka välillä olisi toivonut laajempaa aiherepertuaaria.

Tässä Sarkian tyylinäytettä runosta Kauniille veljille, jossa on Uuno Kailaan sävyjä.

"Kun olin ruma ja nilkku,
kun kärsimysten häkkiin minut lukitsivat kohtalon teljet,
välinpitämättöminä ohitseni kuljitte, kauniit veljet,
näkyi silmistänne kylmyys ja ilkku."

Tämä runo voisi olla kenen tahansa koulukiusatun maailmasta.

Runo Kova koetus sopii taas yksinäisyydestä kärsiville. Tässä ote.

"Mikä todempi ponnistus ois: ulos yksinäisyydestä!
Kova koetus: tempaista pois oveltansa salvat ja teljet,
niin että sisälle vois astua ihmisveljet."

-------------------

Olen tutustunut myös 90-luvun Nobel-voittajaan Wislawa Szymborskaan. Hänen tyylinsä on täysin päinvastainen kuin Sarkian. Tyyli on miltei päiväkirjamaisen toteavaa, mutta mukana on todella hienoja oivalluksia ulkonaisesti arkipäiväisestä elämästä.

Szymborska on syyttä suotta saanut vaikeaselkoisen runoilijan maineen. On miltei kiehtovaa, miten toisessa maassa asuvalla nyt jo miltei 90-vuotiaalla naisella voi olla samanlaisia ajatuksia kuin itselläni. Mutta se kertoo vain universaalista maailmasta. Harva runoilija onnistuu myös esihistorian tuomisessa henkilökohtaiselle tasolle runoudessa. Mutta Wislawa on siinä onnistunut.

Tässä tyylinäyte runosta Esi-isiemme lyhyt elämä.

"Vain harvat elivät kolmikymmenvuotiaiksi.
Vanhuus oli kivien ja puiden etuoikeus.
Lapsuus kesti yhtä kauan kuin suden pennuilla.
Siksi oli kiirehdittävä, ennätettävä elää
ennen auringon laskua,
ennen ensilumen tuloa."