lauantai 31. joulukuuta 2022

Kirja-arvostelu: Arto Melleri - Elävien kirjoissa: Kaikuja runoilijan elämästä 30 vuoden takaa

Malmin kirjaston Finlandia-palkintohyllystä löysin Arto Mellerin Elävien kirjoissa -runokokoelman vuodelta 1991. Minua kun eivätt tuoreemmat Finlandia-palkitut kiinnosta. Melleri oli kirjailija isolla K:lla. Ja kuten tämäkin kirja todistaa, helvetin hyvä runoilija.

Kokoelmaa lukiessa käy selväksi, että Mellerin boheemivaihe on edennyt jo varsin pitkälle. Kertoo kai kokoelman nimikin jo jotain. 

Runot ovat kaukana runopoikamaisuudesta. Runoissa liikutaan selkeästi Mellerin omassa elämässä ja jopa kyttäävä naapuri on saanut oman herjarunonsa. Myös suhdetta ja mustasukkaisuutta että rakastelua oman kumppanin kanssa käydään läpi kuin iltapäivälehden sivuilla. 

Elävien kirjoissa -kokoelmassa Melleri runot ovat kiinni myös omassa ajassaan ja silloin ihmisten huulilla olleissa maailmantapahtumissa. Silti kokoelmasta löytyy runoja maaseudun peräkammarin pojistakin. Tietynlaisen idealistisuuden Melleri säilytti, vaikkakin rujosti kirjoitettuna.

Melleriltä olen lukenut toki kootut runot, mutta harvoja yksittäisiä kokoelmia on tullut luettua. Viimeisen luin, mutta siinä ei ollut enää samanlaista voimaa kuten esimerkiksi tässä Elävien kirjoissa -kokoelmassa. Aivovamma oli tehnyt tehtävänsä.

Melleri on saavuttanut jo sen vaiheen tai siis ehti saavuttaa, että hänen runonsa olivat yhtä kuin hänen elämäntarinansa. Siksi yli 30 vuotta vanhaa runokokoelmaa on enää vaikea lukea erillisenä teoksena Mellerin tuotannossa. Kuulostaapa sekavalta. 

Tässäkin kokoelmassa Mellerillä on taito tehdä varsin arkipäiväisistäkin asioista syvällisen runollisia. Niinkuin hyvillä runoilija tietysti tämä taito on. 

keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Kun rumasta tuli kaunista

Vuosi on kohta loppu. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin. En jaksa vuoden tapahtumista sen enempää kirjoitella. Näette sen kyllä, kun luette, mitä kaikkea olen vuoden aikana kirjoitellut.

Asustelen nykyään Pihlajamäessä. Vielä kun joulu jotain kiinnostaa, niin yksi lyhyt tarina on kerrottava. Täällä on joulukuusi ostarilla. Sen on ilmeisesti seurakunta joka vuosi hommannut. 

Tänä vuonna kuusi oli hieman laihemmanpuoleinen. Ja sitä pilkattiin surkeaksi. Somessa kun pilkka yltyy nopeasti. 

Mutta sitten tapahtui pieni joulunihme. Paikallinen rovasti uhkasi viedä naurunalaisen kuusen pois, ihmiset alkoivatkin tykkäämään kuusesta. Jopa koristelivat sitä itse. Tosin osa sitten varasti koristeita.

No itse asiaan. Joku voi vaikuttaa aluksi rumalta, kunnes sen kauneus huomataan, kun sitä rumaakin ollaan viemässä pois. Rakkaus voi syttyä, kun rakkautta hieman autetaan.

tiistai 27. joulukuuta 2022

KIrja-arvostelu: Taras Sevtsenko: Ukraina - valitut runot

 

Taras Sevtsenkoa tuskin tuntee Suomessa kovinkaan moni. En minäkään tuntenut. 

Hän on Ukrainan kansallisrunoilija. Itse en ukrainalaisesta runoudesta ole tiennyt aiemmin juuri mitään tai muustakaan maan kirjallisuudesta. Nyt Sevtsenkon runoja on kuitenkin suomennettu ja uskoisin, että piakkoin muutakin ukrainalaista kirjallisuutta. 

Sevtsenkon runoja on tosin suomennettu aiemminkin, mutta Neuvostoliitossa. Uskoisin, että kansallismielisyyttä niissä runoissa ei valtavasti ole, toisin kuin tässä käännöksessä.

Sevtsenkon valittuihin runoihin on tilanteen huomioon ottaen tietenkin valittu se isänmaallisin kärki. Ja kyllähän hän uhkuu vihaa niin moskoviitteja, tsaaria, kun saksalaisiakin kohtaan. Puolalaisiakaan unohtamatta. Ukrainalla kun on ollut asema muiden valtioiden taistelutantereena. Sellaisenahan se toimii nytkin.

Itse olisin ehkä kaivannutkin monipuolisempaa kattausta Sevtsenkon runousta. Pitkät runot vievät miltei koko kirjan ja monipuolisuus jää tosiaan uupumaan. En tiedä, onko Sevtsenko kirjoittanut runonsa aikoinaan mittaan, mutta tässä suomennoksessa runot eivät ole mitassa ja siten ehkä helpommin luettavissa nykyihmiselle.

Sevtsenkon tausta on kyllä mielenkiintoinen. Hän oli maaorjaksi syntynyt orpopoika, jonka taiteilijaystävät lopulta ostivat vapaaksi. Yllätys ei ole, että Sevtsenkon tsaaria rankasti arvostelevat runot ajoivat hänet sitten uudestaan vaikeuksiin. Sevtsenko ei kuitenkaan silittele ukrainalaistenkaan päätä vaan syyttää heitä oman kansallisuutensa hylkäämisestä. 

Tähän aikaan ja Ukrainan tilanteeseen Sevtsenkon runot osuvat hyvin. Ukrainan kansallistunne on varmasti herännyt aivan uudella tavalla Venäjän suurhyökkäyksen jälkeen. Eri asia sitten on, mitä suomalainen saa irti voimakkaan kansallismielisistä runoista.

sunnuntai 25. joulukuuta 2022

Kirja-arvostelu: Panu Rajala: Hannele, näyttelijä: Elämäkerta jää oudon vaisuksi

 

Hannele Lauri kuuluu niihin näyttelijöihin, jotka täyttivät tv-ruudun minun lapsuudessani ja nuoruudessani 80- ja 90-luvuilla. Hän oli miltei kaikissa Spede Pasasen ohjelmissa plus sitten lehdet yms. siihen päälle.

Siihen nähden Panu Rajalan Lauri-elämäkerta on yllättävän vaisu, kuinka paljon Hannelesta on jo alun perin kirjoitettu. 

Elämäkerta on ikäänkuin Rajalan omaa pohdintaa, vaikka hän asianomaisia toki onkin haastatellut. Esimerkiksi kirjan alku kertoo enemmän miltei Hannelen ensimmäisen miehen Hannu Laurin urasta kuin itse Hannelen.

Rajala kun on tehnyt lukuisia elämänkertoja aiemminkin, joissa on paneuduttu kohteisiin hyvinkin tarkasti. Tämä tuntuu jonkinlaiselta tilaustyöltä.

Kyllä Hannelesta uusiakin asioita selviää. En esimerkiksi tiennyt, että Hannele Lauri on tehnyt pitkän uran teattereissakin. Niin vahvasti hän on leimautunut tv-töihinsä. Senkin ihmeen hän on tehnyt, että 70-vuotiaana näytteli ensimmäisen pääosansa elokuvassa.

Hannele Laurin mieskuvioista on aikoinaan kirjoitettu lehdet täyteen, mutta miehiä ei ole juurikaan kirjaan haastateltu. Ei edes niitä miehiä, joiden kanssa Lauri on puheväleissä. Ystävienkin merkitys jää etäiseksi. 

Koko kirja jää myös etäiseksi, vaikka siitä iltapäivälehtiin muutama otsikko saatiinkin revittyä.

perjantai 23. joulukuuta 2022

Lyhyt jouluruno 2022

Niin koitti joulu 2022.
Vuosi taas kohta mennyt.
Tämäkin vuosi
täynnä kauhua ja kuolemaa.
Niin voisi luulla,
jos uutisia katsoo.
Sähkö loppuu.
Virta loppuu.
Elämä loppuu.
Mutta on elämässä hyvääkin.
Siihen täytyy uskoa.
Seuraavanakin jouluna.

tiistai 20. joulukuuta 2022

Voi maailma-parka, osa Elon Musk ja Qatar, dickpicit yms...

Ja erittäin markkinahenkistä joulunodotusta kaikille. Tänäkään vuonna en osta ensimmäistäkään lahjaa ja tuskin myöskään saan. 

Mutta nyt runkkareihin. Nyt on runkkareille kovat ajat luvassa. Nimittäin dick piceistä herähtää kutsu käräjille, jos picin kohde näin haluaa. Ja pitääkin haluta. Kuvottavaa. Itse olen ihmetellyt joidenkin intoa lähetellä kullinsa kuvia useimmiten kai naisille. Mitä he siitä saavat?  Ilmeisesti jonkinlaista kiihotusta.

Sitä olen tässä dick picien lisäksi ihmetellyt, miten ihmiset jaksavat innostua Elon Muskista. Tai oikeastaan vihata häntä.

Miten jotkut jopa seuraavat hänen lentojaan ympäri maailmaa? Kaveri on muiden miljardöörien tavoin itsekäs mulkku toki, mutta minua ei voisi vähempää kiinnostaa missä hän on. Tai mitä hän tekee. Minun kurjuuteeni sillä tuskin on mitään vaikutusta. 

Jos hän nyt on ostanut Twitterin, niin ei kai se hänestä mitään diktaattoria tee. Ihmiset kauhistelevat tiettyjä ihmisiä, oikeastaan tietämättä mitä kauhistelevat. Kun kauhistella vain täytyy, kun jostakin on luotu paholainen. 

Musk oli todistettavasti Qatarin kisoissakin. Huvittavinta oli, kun ihmiset uhkasivat boikotoida Qatarin jalkapallokisoja. Finaalia katsoi pelkästään Suomessa miljoonia. Se siitä boikotoinnista. Minusta kaikki ammattilaisurheilu on enemmän tai vähemmän pönäköiden pomomiesten pilaamaa. Rahastahan urheilussa on perimmältään kyse. Kaikki eivät todellakaan pelaa.

Rahasta on myös kyse Harry/Meghan-jupakassa. En ymmärrä, miksi heistä jaksetaan kirjoittaa viikosta toiseen. Lukeeko joku niitä juttuja? Itsehän he halusivat lähteä omille teilleen. Miksi täytyy rahastaa omilla sukulaisillaan loputtomiin, jos haluaa elää omillaan. 

Seuraavalla kerralla sitten taas voivotellaan enemmän Suomea...

sunnuntai 18. joulukuuta 2022

Kirja-arvio: Ingmar Bergman - Kohtauksia eräästä avioliitosta: Pariskunnan masokistinen suhdeympyrä

 

Ingmar Bergman tunnetaan yhtenä maailma kuuluisimmista elokuvaohjaajista, mutta hän teki myös televisiotöitä, kuten sarjan Kohtauksia eräästä avioliitosta, josta tehtiin myös elokuva ja kirja. En tiedä, mikä oli ensin, mutta kirjan nyt luin. Bergmanista pidän, sillä hänen kaltaistaan ihmisten tunteiden tulkkia enää harvoin tapaa elokuvissa.

Avioliittohelvetin kuvaus on 1970-luvun alusta, jolloin se on taatusti ollut vielä rohkea teos. Siinä kun kuvataan pettämistä ja seksiä varsin suorasukaisesti. Rohkenen epäillä, ettei se tuolloin ole ollut vielä kovin yleistä. 

Johan ja Marianne on pariskunta, jolla periaatteessa kaikki on hyvin. On hyvät ammatit ja kauniit lapset. Tämä on alkuasetelma, kunnes se bergmanilaiseen tyyliin murtuu ryskyen. 

Turhautunut Johan haluaa eron, jota alistuva ja mukautuva Marianne ei halua. Kunnes kaikki muuttuu ja asetelmat kääntyvät päälaelleen. Molemmat ovat enemmän tai vähemmän tunnevammaisia ja kyvyttömiä normaaliin tunne-elämään, jos sellaista nyt edes voi olla olemassa.

Kirjassakin teksti on jaoteltu näytelmän tapaan kuuteen osaan. Pelästyä ei kannata. Kohtauksia eräästä avioliitosta on myös täysin luettavissa. Onhan siinä todella pitkää dialogia. Se etenee vääjäämättömästi karua loppua kohtaan, kun pariskunta ei kykene eroamaan toisistaan tunnetasolla koskaan, vaan masokistisesti hakeutuu toistensa seuraan uusista kumppaneista huolimatta.

Lopussa sitten odottaa yllätys.

Vaikka ensin vaikutti, ettei tälläista avioliiton vatkausta jaksa, sillä enhän ole koskaan joutunut/päässyt naimisiin, niin tekstissä on kummaa vetovoimaa. Se, että pariskunta iskee toistensa heikkoihin kohtiin kerta toisensa jälkeen, tuo jotain outua katharsista. Sen verran minullakin on kokemusta ihmissuhteista ja niiden hulluudesta.

perjantai 16. joulukuuta 2022

Palkkaisitko kuolemantaitovalmentajan?

Palkkaisitko itsellesi kuolemantaitovalmentajan? Näin todella eräs vakuutusyhtiö etsii palkkalistoilleen kuolemantaitovalmentajaa. Ilmeisesti aivan oikeasti. 

Sivuajatuksena tietenkin myydä henkivakuutuksia. En kyllä tiedä, onko hommaan varsinaisesti ryntäystä. Moni ei halua toimia kuoleman markkinamiehenä.

No. Minä en enää saa henkivakuutusta, jos en nyt mitään muitakaan vakuutuksia. En oikein ymmärrä, miten kuolemaan voi edes valmentaa? Kuka pystyy ennakoimaan, miten kuolemaansa suhtautuu, jos edes ehtii sitä tajutakaan. Harva kuolemastaan riemuitsee, ellei henkiset ja fyysiset kivut ole liikaa. Kuokemasta riippuen tietenkin.

Kuolemantaitovalmentaja kuulemma auttaa puhumaan kuolemasta. Kyllähän kuolemasta mielestäni puhutaan paljonkin. 

Ongelma taitaa olla siinä, ettei sitä ajatella omalle tai läheisten kohdalle. Se on myös luonnollista. Kuka omaa kuolemaansa jaksaisi miettiä? Puhumattakaan läheisten kuolemasta, joka on jo pelottavampi ajatus kuin oma kuolema.

Parhaiten kuolemaan voi valmistautua elämällä. Jos on elänyt edes hiukan unelmiensa ja tahtonsa mukaan, niin kuoleman ei tarvitse olla pettymys. Tätähän monet katuvat kuolinvuoteellaan, etteivät ole eläneet.

Siinä  suhteessa voin olla tyytyväinen. Olen elänyt, niin kuin olen halunnut ja unelmieni mukaan. Unelmat vain pettivat minut. Voi siitä sentään kohtaloa syyttää.

tiistai 13. joulukuuta 2022

Elokuva-arvio: Hytti nro 6: Menestyselokuva on maineensa veroinen

Maailmalla kehuttu ja palkittu elokuva  Hytti nro 6 sai vihdoin televisiossakin ensi-iltansa. Katsottavahan se oli, kun en teatteriin saanut aikaiseksi mennä. Näin jälkeenpäin taas todettuna, ikävä kyllä. En ole lukenut Rosa Liksomin alkuperäisteosta, mutta elokuva ei siihen juuri pohjaudukaan.

Ja eihän tuo elokuva sinänsä jää paljon kaikista ylisanoista jälkeen. Televisiossakin sillä on oma valloittava kuvamaailmansa. Siinä on jotain omaperäistä henkeä, joka puuttuu lähes kaikista elokuvista. Klassikoista se henki löytyy ja klassikko tämä elokuva on. 

En kertaa juonta sen kummemmin kuin, että venäläinen työmies Ljoha ja suomalainen opiskelijanainen Laura osuvat samaan junanvaunuun matkalla Murmanskiin, jonne nainen on menossa katsomaan petroglyfejä. Alku ei lupaa hyvää, kun mies mellastaa votkapäissään, eikä lähtöasetelma muutenkaan lupaa heille mitään yhteistä. 

Lopultahan se yhteinen sävel löytyy. Se on omalaatuinen kaveruuden ja rakkauden välimuoto. Elokuvassa maltettiin olla tekemättä parista rakastavaisia edes lopussa vaan jännite säilyy, eikä loppua arvanut etukäteen.

Onneksi tämä elokuva ehdittiin tehdä ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mitenköhän olisi koko elokuvan käynyt, olisiko sitä saatu kuvattua ja olisiko boikotointi iskenyt, niin kuin nyt on henki lähes kaikkea venäläistä kohtaan. 

Venäjältä ohjaaja Juho Kuosmanen oli kuitenkin löytänyt ihanan rähjäisiä ja brutaaleja kuvauskohteita, joita ilman elokuva ei olisi voinut missään tapauksessa toteutua.

Elokuvan parasta antia ovat pääosia näyttelevä Seidi Haarla ja Juri Borisov. Molemmat on ehostettu arkisen ja jos voi nyt sanoa kuluneen näköiseksi. Lisää jotenkin autenttisuutta ja todenmukaisuuden vaikutelmaa. Haarlallakin venäjä sujuu jotenkin kivan suomalaisella korostuksella.

Elokuvasta tulee mieleen todellakin ne ajat 90-luvun lopulla, mihin aikoihin elokuva käsittääkseni perustuu. Silloin kun ei ollut kännyköitä ja oli pakko tutustua ihmisiin. Syntyi jopa romanssejakin muualla kuin Tinderin suhdekaupassa. 

Kohtaamisesta tämäkin elokuva kertoo, siitä kuinka yllättäen voi kohdata jotain, josta tulee sillä hetkellä merkityksellistä hetkeksi.

maanantai 12. joulukuuta 2022

Kirja-arvio: Nalle Österman - Arpisen elämän veriset yskökset

 

En ole pitkään lukenut tai ainakaan arvioinut runoja, mutta nyt jotain sentään tällä kertaa. 

Minusta runojen arvioiminen on aina vaikeaa. Ne ovat aina tekijälleen henkilökohtaisia ja niitä on vaikea luokitella paremmuusjärjestykseen tai mihinkään muuhunkaan järjestykseen. 

Rocktoimittajana tunnetuksi tulleen Nalle Östermanin Arpisen elämän veriset yskökset -runokokoelman nimi ei valehtele. Runot ovat sydänverellä kirjoitettuja. Ne kertovat elämän romuttumisesta ja ihmisten hylkäämisestä, mutta kuitenkin lopussa on toivoa ja jotain uutta alkaa.

Runoissa puhutaan avoimesti taistelusta alkoholia, toivottomuutta, masennusta ja itsetuhoa vastaan. Siksi runoja ei ole helppo lukea, vaikka Österman runot ovat soljuvan mutkattomia kovista aiheista riippumatta. 

Runot ovat puhekielisiä, joka sekin tuo niitä lähemmäksi lukijaa. Vittu-sanaakaan ei ole kaihdettu. 

Erityisesti kuitenkin pidin Östermanin tavasta nostaa elämämme pintakultaisuuden ja muovisuuden teemoja esiin. Kuinka tuntevan ja herkän ihmisen on tässä teeskentelyn maailmassa vaikeaa, ellei mahdotonta selvitä täysjärkisenä tai selvänä. 

Runoissa on myös vahvaa itseruoskintaa omasta kohtalostaan. Välillä se tuntuu olevan jo liikaa.

Jos jotain miinusta hakee, niin tekstin fontti on ainakin kaltaiselleni huononäköiselle pientä. Jos ei nyt aivan tihrustella tarvitse, mutta kaukanakaan se ei ole. Kansi sen sijaan on aivan mainio. En muista kovin montaa kantta pisuaarihuoneesta nähneeni.

lauantai 10. joulukuuta 2022

Kirja-arvio: Miklos Nyiszli - Mengelen patologina Auschwitzissa



Miklos Nyiszli oli Unkarin juutalainen patologi ja onnistui tekemään ihmeen. Hän selviytyi hengissä Auschwitzin tuhoamisleiristä. Ei toki täysin vahingossa, patologina hän joutui itsensä Joseph Mengelen, leirin pahamaineisen ylilääkärin palvelukseen. Mengelen elämästä olen jo muuten aiemmin kirjoittanut.

Mengele kun halusi tiettyjä ruumiita avattaviksi, kuten esimerkiksi kaksosia, joihin Mengelellä oli pakkomielle. Samoin muita erikoisuuksia. Silloin ei haitannut, että hänellä työskenteli juutalainen, joka oli alunperin pitänyt tuhota. Tämähän on suurta ironiaa, kun samaan aikaan tapettiin tuhansia ja tuhansia ihmisiä vieressä päivittäin.

Mikään kirjallinen lahjakkuus Miklos ei kyllä ole, mutta kun aihe on niin kertakaikkisen makaaberi ja julma, niin hänen lääkärimäisen toteava tyyli riittää. Vain paikoin Miklos joutuu ilmiselvästi tunnekuohun valtaan. 

Nyiszlin henkiinjäämiseen vaikutti patologisen osaamisen lisäksi hänen erinomainen tilannetajunsa. Mengelen tunteminenkaan ei varmasti haitannut asiaa, vaikka ei hän mikään Mengelen ystävä ollut. Mengele yksinkertaisesti vain tarvitsi häntä. Hän onnistui jopa pelastamaan perheensäkin joukkotuhon keskeltä. 

Nyiszlin muistelmat ovat käsittääkseni ensimmäiset Auschwitzista tehdyt. Sittemmin tuhoamisleiristä on ilmestynyt lukuisia ja taas lukuisia kirjoja. Kolmas valtakunta myy, jos näin nyt uskaltaa sanoa.

Vaikka Miklos selvisi hengistä tuhoamisleiriltä, kokemukset vaikuttivat hänen terveyteensä. Hän kuoli varsin nuorena sydänkohtaukseen. Mengele eli itseasiassa häntä kauemmin vapaudessa Etelä-Amerikassa. Patologina Miklos ei enää sodan jälkeen omien sanojensa mukaan toiminut. Kuolemaa oli tullut nähtyä riittävästi.

torstai 8. joulukuuta 2022

Voi Suomi-parka: Linnan juhlia ja yleistä sekoilua

Nyt on taas juhlat juhlittu. Ainakin Linnan juhlat. Eipä tullut kutsua. 

Toki sinne menisin jos saisin kutsun, mutta enhän minä mitään merkittävää ole tehnyt. Tosin en tiedä mitä siellä sekoilisin, kun en uskaltaisi selvinpäin moiseen ihmispaljouteen mennä. Arka ja ujo kun pohjimmiltaan olen kuten moneet muutkin. 

Ei sillä väliä, kunhan elän vuodesta toiseen. Mutta Linnan juhlat ovat kuin Tanssii tähtien kanssa-ohjelma. Yhtä hyvää julkisuutta ei saa mistään. 

Niin, mutta asetan toivoni kutsuni suhteen Jenni Haukioon, joka sentään ymmärtää runoutta. Lähetänkin hänelle runokirjani. Eihän se Jennin vika ole, että miesmaku ontuu.

Ei sellainen ihminen voi olla kuin hyvä, joka ymmärtää runoutta ja vieläpä vanhempia miehiä. En katsonut edes juhlia. Ne ovat vähän kuin Linkedin. Miksi katsoa ja ihailla toisten menestystä? Sen verran peruskateellinen suomalainen olen. Eikä minua hameet ja mekotkaan kiinnosta, elleivät sitten ole rohkeita. Heh.

Hallituksen superviisikko riitelee taas. Tai yleeensä se menee niin, että muut ovat kepulaisten kimpussa. Suomessa kun halutaan aina lyödä vielä lyötyä lisää. Kaikki siellä ovat omia etujaan ajaneet kepulaisten lisäksi.

Marin on kyllä mestari olemaan jossain muualla kuin Suomessa, kun hallitus riitelee keskenään. Siellä hän ihailua feminismin esitaistelijana sitten maailmalla, kun hallituskaverit saavat kaiken paskan niskaansa riitelyllään kotimaassa. 

Myös taiteilijat ovat riitaista porukkaa hallituksen lisäksi. Nyt he yrittävät kyykyttää itse Kiasmaa tai sen jossain neuvostossa istuvaa Pojua, jonka oikeaa nimeä en edes  yritä kirjoittaa. Hmm. Apurahoilla sitä kai eletään. Mutta on sitä sitä rikkaalla bisnesmiehelläkin nimellä siunattu. Poju. En kyllä haluaisi että minua kutsutaan Pojuksi.

Poju kritisoidaan vaikka mistä pahasta, mutta sen sijaan Turkkia ei enää kun pakkomielle Natoon on mennyt siihen, että poliisit repivät yhden maailman sorretuimman kansan eli kurdien liput käsistä. Noloa ja törkeä. Mutta valtion rahat kelpaavat kyllä taiteilijoillekin aina. Mutta kurdien asia ei kelpaa taiteilijoille. Ainoastaa Lähi-idän ainoa demokratia, Israel.