Yhteiskunta pyytää anteeksi

Arkkipiispa Kari Mäkinen pyysi taannoin anteeksi homoilta kohtelua, joita kirkko on heille suonut. Eli torjumista, karttamista ja tuomitsemista. Ele oli hieno, mutta aikaan suunniteltu. Homot ovat nyt pinnalla ja irtopisteistä saa, kun pyytää heiltä anteeksi.

Mäkinen kertoi seuraavaa: ”Homoseksuaaliset ihmiset on työnnetty näkyvistä ja ulkopuolisuuteen yhteiskunnassa ja kirkossa sairauteen, rikokseen tai erityiseen syntisyyteen vedoten”.

Totta, mutta monia muita ryhmiä on kohdeltu samoin ilman anteeksipyyntöjä. Kirkolla olisi paljon muutakin anteeksipyydettävää. Kirkkomaahan ei suostuttu hautaamaan sisällissodan punaisia uhreja eikä edes itsemurhan tehneet olleet pitkään tervetulleita kirkkomaahan. Paljon muutakin on vaiettu ja unohdettu Jumalan sanan nimissä.

Sinänsä Mäkinen teki hienon teon. Yhteiskunnan, myös kirkko oleellisena osana, on tehtävä tiliä menneisyyden kanssa. Mikään muu taho kuin kirkko ei ole pyytänyt mitään anteeksi. Kaikkein vähiten ne tahot, joiden pitäisi auttaa ihmisiä, mutta jotka ovat karsinoineet ja syrjineet ihmisiä.

Esimerkiksi ennen sotia sterilisoitiin huoletta mielisairaita ja vammaiset tungettiin mahdollisimman kauas ihmisten silmistä. Onko kukaan pyytänyt anteeksi, miten mielenterveysongelmaisia ja vammaisia ihmisiä on Suomessa vuosisatojen kuluessa kohdeltu. Ei kukaan, sillä heitä ei hyväksytä kansan silmissä vieläkään täysin. Se on se sekoamisen ja vammaisuuden pelko.

Suomi on ollut tyly maa kansalaisilleen ja on toki sitä tietyille ryhmille yhä. Nykyisin syrjiminen on hienovaraisempaa, mutta sitä on yhä ihmisten mielissä. Suomalaiseen kulttuuriin ei ole kuulunut anteeksipyytäminen eikä edes anteeksianto. Moni suomalainen ei edes kykene pyytämään anteeksi, mikä on kovin huolestuttavaa.

Suomeen on kuulunut oleellisena osana vaikeneminen vaikeista tapahtuneista asioista tai vaikeista tämän hetken asioista. Tätä meidän pitäisi pyytää anteeksi toisiltamme. Mielestäni on jotenkin kummallista, että valtion tai kirkon täytyy pyytää erikseen tapahtuneita asioita, sillä yhteiskunta olemme me suomalaiset itse.

Cheek, Cheek, Cheek!

Koska olin Cheekin taannoisessa kohutiedotustilaisuudessa Kämp-hotellissa ja sain haastatella häntä kokonaiset kolme minuuttia, voisin väittää olevani Cheek-asiantuntija, joita on nykyisin jokaisessa kolossa.

Cheekin kiinnostavuusarvon hurja nousu ja ennen kaikkea sen säilyminen on mielestäni ollut yllättävää. Cheek ei ole kovin kohuherkkä, häntä voisi pitää asiallisena ja vielä vähemmän häntä näkee sekoilemassa, jolla varmimmin päätyy otsikoihin.

Jostain syystä Cheek ärsyttää ihmisiä, jota sitäkään en ymmärrä. Todennäköisesti ärsytys johtuu siitä, että mies on otsikoissa jatkuvasti joko tahtomattaan että taitavan julkisuustyön tuloksena. Muita syitä en keksi, hänen musiikkinsa on aika perusmukavaa, eikä hän julkisesti isottele. Jos käyttää tienaamansa rahat loistoautoihin ja luxusasuntoon, se lienee hänen asiansa.

Kohutiedotustilaisuudessa tavoiteltiin maailmantähden tuntua. Cheek lienee lähimpänä sellaista meidän pikkuisessa maassamme. Ainakin Cheekin esikunta on osannut rakentaa hänelle mainetta sellaisena. Tiedotustilaisuudessa toimittajat olivat ottavana osapuolena.

Mediat oli vieläpä laitettu järjestykseen haastatteluvuoroissa tilaisuuden järjestäjien mielipiteiden mukaan, mikä heidän mielestään oli kyseisen median merkitys ja tärkeys. Se ei ole sinänsä poikkeuksellista, näin tehdään melkein jokaisessa tiedotustilaisuudessa.

Muistaakseni kutsukin piti kysyä erikseen tilaisuuden järjestäjiltä, vaikka iltapäivälehdissä rehvasteltiin, että paikalla ovat kaikki suomalaiset mediat.

Oma kolmeminuuttiseni Cheekin kanssa oli nopeasti ohi. Siinä ajassa ehtii jutella oikeastaan vain mukavia. Kohtelias Cheek oli, mitä kaikki julkkikset eivät ole, vaikka eivät olisi läheskään yhtä kovassa huudossa kuin Cheek. Sellainen olo tilaisuudesta jäi, että osallistuin sirkukseen, josta jäljelle jäi vain osallistuminen sirkukseen.

Loputtomiin Cheek ei voi paistatella ihmisten mielissä ja raskaassa uutisoinnissa. Stadionkeikkoja ei voi tehdä loputtomiin ja musiikillisesti ei taida tulla mitään järisyttävää. Nyt Cheek tekee sen klassisen vedon, että katoaa julkisuudesta tauolle. Peliaikaa saadaan näin lisää hänen uralleen parhaimmassa nosteessa. Vielä kun hän ymmärtäisi pakoilla gretagarbomaisesti mediaa, niin Cheekin esikunta vie taas kuin pässiä narussa useimpia ihmisiä ja jopa medioita.

Kuvia ja tarinaa Viipurista

Kävin viikonloppumatkalla Viipurissa. Vähän kaksijakoinen kuva jäi. Kaupunki on kyllä pahimmista ajoista petrannut, eikä köyhyyttä puhumattakaan katulapsista näe, kuten vaikkapa viime vuosituhannen lopulla.Tai mistäpä minä sen tietäisin, koska ensimmäistä kertaa kävin Viipurissa, mutta näen olen lukenut.

Palvelu pelaa, vaikka osa asiakaspalvelijoista on tylyjä ja osa tosi ystävällisiä. Mutta näin venäläiset ovat minulle sanoneet, että se on tyypillistä. Suomeakin jotkut osaavat ja osa englantia. Pienestäkin venäjän kielen taidosta on apua, jos vastapuoli on vanhempi ihminen.

Ryöstetyksi en tullut, vaikka eräästä miehestä jäin epäilemään, oliko hän vai ystävällinen vai halusiko jotain muuta, kun lähti innokkaana opastamaan kohti jotain ryteikköä, vaikka en apua pyytänyt ja kovasti alkoi soittelemaan puhelimellaan. Pääsin tilanteesta kuitenkin helposti irti. Muuten sain olla täysin rauhassa, en tosin kännissä liikkunutkaan.

Jos etsii tiptop-kunnossa olevia taloja, kannattaa kaupunki jättää väliin. Minua ne eivät haitanneet. Ränsistynyt kai olen itsekin. Ja olin näköjään ainoa yksin matkustanut suomalainen Viipurissa, kun kaikki muut suomalaiset tuntuivat liikkuvan ryhmissä. Rajavartivat molemmin puolin rajaa olivat tutkimassa laukkua. Epäilyttävä minä.

Historiallista kuvaa halusin kaupungista. En haikaile Karjalaa takaisin, se, mikä on mennyt, on mennyt, mutta halusin nähdä, mitä suomalaisista on jäänyt jälkeen. Ei paljoa, mutta kaupunki näyttää menevän eteenpäin ja paikallisetkin ovat ylpeitä kaupungistaan. Näin se pitääkin.

Ai niin. Koffia oli kovasti myynnissä kaupoissa, ei kuulune pakotelistalle.

Pyöreän tornin kissa

Viipurin asema

Pietari Suuri

Matkani ajan Viipurin vanhassa kaupungissa kuvattiin elokuvaa

Viipuri linnan tornista nähtynä

Patsas Monrepossa.

Monrepos

Vanhaa kaupunkia

Vanhaa kaupunkia

Talvisotanäyttely

Vanhaa kaupunkia

Täytyyhän telkkari kapakan vessassa olla

Sorvalin suomalainen hautausmaa näytti tältä

Viipurimainos 

Lisää kuvia täältä.

Antavatko suomalaisnaiset helposti?

Taannoin olin eräässä suuressa vantaalaisessa yökerhossa. Ulkonäöstä päätelleen lähi-idästä kotoisin olevat pojat katselivat arvioiden sieviä, nuoria suomalaistyttöjä. Pojat tokaisivat, että tuo antaa varmasti ja osoittivat erästä tyttöä.

Mietin, että mitä pojat olisivat tuumanneet, jos olisin puhunut heidän siskoistaan samalla tavalla. Tuskin enää eläisin. Kulttuurivaihto on joskus yksipuolista näinä monikulttuurisuuden aikoina.

Suomalaisnaisten antamisesta nousee aina suuri poru. Taannoin uutisoitiin australialaisesta miehestä, jonka mukaan suomalaisnaiset ovat aika helppoja taluttaa sänkyyn. Mikään uutinen moinen ei ole. Ulkomaalainen taluttaa suomalaisnaisen yksinkertaisesti todennäköisemmin kämpilleen kuin kotimainen mies.

En ole nainen, mutta luulisin, että naiset antavat helpommin miehelle, joka jollain tavalla erottuu massasta. Hän voi olla ulkomaalainen, komea, rikas tai jollain muulla tapaa erottuva massasta. Näinhän me miehetkin toimimme. Kyllä mekin haluamme ryppäästä sen kauneimman, eikä tavanomaisempaa. On taatusti naisia Suomessa, jotka eivät saa kotimaiselta mieheltä.

Itse en ole mikään naistenmies, mutta jotain kokemuspohjaa minulla sentään on. Osa suomalaisnaisista antaa helposti ja osa ei.

Joskus olen ollut yllättynyt, miten helposti joku nainen on antanut, ovat suorastaan tulleet pyytämättä ja yllätyksenä kotiin. Toisaalta olen joskus kauankin iskenyt, jopa kuukausia jotain naista, ennen kuin on päässyt lähempään tuttavuuteen. Jotkut (useimmat) ovat heti kättelyssä ilmoittaneet, ettei kiinnosta. Joten tämän perusteella on vaikea tehdä yleistystä, antavatko suomalaisnaiset helposti. 

Usein väitetään, että ulkomailla suomalaismiehistä kiinnostuvat vain huorat. Se on totta, vaikkakin missään en ole enemmän saanut huorilta ehdotuksia kuin Helsingissä kadulla, vaikka poliisin mukaan katuhuoria ei Suomessa juuri ole.

Mutta ulkomailla suomalaismiehistä kiinnostuvat muutkin kuin huorat. Jos Suomessa suhtkoht tavanomaisen näköinen mies ei ole valttia, niin ulkomailla hän herättää kiinnostusta. Toki kaikki riippuu maasta. Mitä köyhempi maa, sitä todennäköisemmin et saa olla rauhassa. Järkevä mies tietenkin punnitsee onko kiinnostus oikeaa vai vain rahanhimoa tai halua päästä rikkaaseen länsimaahan.

Totuus on, että naiset haluavat aina jotain mieheltä. Onko se sitten rahaa, asemaa, ulkonäköä. Nainen valitsee aina miehen. Se on miesten muistettava, varsinkin tasa-arvoisessa maassa kuten Suomessa. Muualla naiset elävät pakon ja ikeen alla, eikä heillä ole vapautta. Se muistettakoon antamiskeskusteluissa. Mutta sitä tosiasiaa se ei poista, etteikö ulkomaalainen nainen olisi kiinnostuneempi suomalaismiehestä kuin kotimainen neito.

Me kaikki rakastamme romaanihenkilöitä

Sain kunnian osallistua yhtenä kirjoittajana Päivi Artikaisen, Kirsi Haapamatin, Mervi Heikkilän ja Merja Mäen toimittamaan kirjaan Rakkaani, romaanihenkilö.

Lyhyesti avattuna kirjaan valikoituneet kirjoittajat kirjoittivat itselleen tärkeästä romaanihenkilöstä. Mukana kirjoittajissa mediastakin tuttuja kirjailijoita, kuten Antti Tuuri ja Venla Hiidensalo. Kaikkia kirjoittajia yhdisti rakkaus kirjallisuuteen.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Kun pääministeri on tähti

kuva:mtv.fi

Suomessa on saatu totuttautua uuteen tilanteeseen. Poliittisia tähtiä ei ole ollut Suomessa paitsi tietenkin Kekkonen, mutta hän olikin enemmän kuin poliitikko kansalle. Julkisuus on ollut enemmän tai vähemmän välttämätön paha poliitikoille. Vaatekaappi esitellään ennen vaaleja, mutta muuten on yritetty vetää matalaa profiilia, ellei kohu ole kaapannut syliinsä.

Alexander Stubb on toista maata. Mies ilmiselvästi nauttii julkisuudesta ja jopa pukeutuu sitä varten niin tarkasti, että ohjeistaa juntimpaa puoluetoveria vaatevalinnoissa. Puoluetoveri ei tietenkään tiennyt vaatteista yhtä paljon kuin eurooppalainen Stubb ja joutua tekstarilla kysymään lisäohjeita.

Facebookissa kyselin ihmisiltä, että Stubbissa ärsyttää. Osa ei sietänyt sitä, että mies on kokoomuslainen, toisten mielestä mies touhottaa ja asiat jäävät sivuun. Kukaan ei paheksunut aktiivisuutta sosiaalisessa mediassa, vaikka Stubb joutui kiusalliseen tissienkuvauskohuun vierailtuaan Putous-ohjelmassa.

Todellisuudessa Stubbin kestävyyttä ja osaamista polttavimmassa päivän politiikassa pääministerinä ei ole vielä testattu. Hän soljahti pääministeriksi kätevästi lomakauden koittaessa. Ulkopolitiikassakin vaikutusmahdollisuudet ovat pienet, sillä EU:lla on yhteinen ulkopolitiikka. Eikä Stubb varsinaisesti ole tunnettu maltillisempana Venäjän suhteen, joka on nyt kuitenkin ulkopolitiikan ytimessä vielä kauan, mikäli ihmeitä tapahdu Ukrainassa.

Silloin kun Stubb pongahti julkisuuteen EU-virkamiehenä arvasin, että tästä miehestä kuullaan vielä Suomessa. Hän on poikkeuksellisen taitava esiintyjä ja onnistuu tietystä elitistisyydestään huolimatta pitämään itsensä helposti lähestyttävänä toisin kuin perinteistä asiapoliitikon linjaa vetänyt Jyrki Katainen.

Yleensä Suomessa on koettu, että kevyempää linjaa vetäneet poliitikot eivät osaa asiaansa. Se on ristiriitaista, sillä myös halutaan, että poliitikot ja politiikka ei olisi niin vakavaa.

Saa nähdä, löytää Stubb paikkansa ihmisten sydämissä. Nyt osa ilmiselvästi pitää hänestä kovasti, mutta osa inhoaa. Tärkeintä toisaalta, että edes tämän päivän maailmassa herättää tunteita. Stubb osaa loistavasti julkisuudenhallintaa, ei hän muuten menisi leikkipuistoon lasten ammuttavaksi suoraan kasseille. Mutta pärjäisikö Stubb kiukkuisten työttömien edessä kalliine pukuineen, en tiedä. Hän ei ole osa sitä maailmaa.

Arthur Rimbaud oli pikkupirulainen

Ranskalainen Arthur Rimbaud (1854-1891) kuuluu runoilijoista myyttisimpiin. Ei vähiten värikkään elämänsä takia. Rimbaud ei ole legenda myöskään vailla kirjallisia ansioita. Joka tapauksessa Rimbaud on innoittanut lukemattomia runoilijoita rohkeudellaan.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Koomikon kyyneleitä ei huomattu

Näyttelijä-koomikko Robin Williamsin kohtalo on järkyttänyt ihmisiä enemmän kuin monen muun tähden poismeno aikoihin.

Hän kun onnistui olemaan aito ja sellaisen ihmisen aistivat aina. Ehkä häntä pidettiin eräällä tavalla jopa ystävänä, Williamsilla kun ei ollut tähden elkeitä.

Hän olisi voinut olla yksi meistä päihderiippuvuuksineen ja mielenterveysongelmineen, erona vain se, että Williams ei peitellyt ongelmiaan kuten ihmiset yleensä tekevät. Williams kertoi ongelmistaan avoimesti ja haki apuakin, mutta lopulta sekään ei riittänyt.

Ajattelin, että en Williamsin kuolemasta kirjoita, mutta syntyi pakottava tarve kirjoittaa.

Ihme kyllä suurin osa ihmisistä luulee koomikkojen olevan superhauskoja ja hyvinvoivia omassa elämässäänkin. Viimeisissä kuvissa Williams näytti kaikkea muuta kuin hyvinvoivalta ja päätyi sitten itsemurhaan. Williams oli pidetty mies toimittajienkin keskuudessa ja hänen ongelmillaan riepoteltiin harvoin.

Kohua on noussut siitä, että Williamsin uutisoitiin tehneen itsemurhan. Ihmiset pelkäävät jopa sanoa sana itsemurha. Tarttuuko se ihmisten mielestä?

Auto-onnettomuudessa kuolemisesta kyllä voitaisiin ihmisten mielestä uutisoida, mutta itsemurha on jotain vaiettavaa ja hävettävää. Luullaan, kun sanoo sanan itsemurha, että kaikki reppanat juoksisivat sen jälkeen tappamaan itsensä, koska kyseessä oli tähti.

Suomessa itsemurhan tehneistä uutisoidaan vielä nihkeämmin kuin Usassa. Puhutaan äkillisestä menehtymisestä tai kiertoilmauksilla, jonka taakse jotkut näkevät ja jotkut eivät. Itsemurhan väistely todellisuudesta on eräänlaista kaksinaismoralismia. Ikäänkuin loppuunpalamisessa olisi jotain hävettävää. Niin vain joskus käy.

Robin Williams toi eläessään iloa monille ihmisille. Luulisi, että hänelle on taivaspaikka avoinna itsemurhasta huolimatta. Enää itsemurhan tehneitä ei suljeta kirkkomaan ulkopuolelle kuin korkeintaan ihmisten pelokkaissa mielissä.

Kuvia Kermajärveltä

Kotimaastakin löytyy kesällä kaikenlaista. Kävin kuvailemassa Heinäveden Kermajärvellä.

Edustavatko toimittajat enää kansaa?

Usein olen miettinyt, kun olen lukenut Helsingin Sanomista tai muista vastaavista laatujulkaisuista isosilmälasipäisten toimittajien kolumneja, että kuinka hyvin heillä on tiedossa se, miten tavallinen kansa ajattelee.

Kolumneillaan he tarkoittavat varmasti hyvää. Suvaitsevaisuutta ja muita arvoja toitotetaan. Hyvä niin. Miehetkin muistetaan usein haukkua, ainakin tavalliset sellaiset, sillä valtaosa toimittajista on naisia ja he eivät tunnu näkevän sukupuolensa ulkopuolelle. Toisin kuin esimerkiksi nuoret miestoimittajat näkevät. Vanhan liiton miehet ovat asia erikseen.

Suurin osa toimittajista on taistellut itsensä kaikkein suosituimpaan yliopistolinjaan eli viestintään. He ovat taatusti fiksuja, ei yliopiston portit muuten aukea. Itse taas olen raivannut tieni toimittajan ammattiin elämänkoululla.

Minulla ei ole viestinnän teoreettista osaamista, mutta silti uskaltaisin väittää, että toimittajan tärkein ase, kirjoitustaidon lisäksi eli yleistietämys ja kyky nähdä erilaisten ihmisryhmien sieluun on paremmalla tolalla kuin monella muulla toimittajalla.

Kysymys ja vastaus. Onko toimittajan tehtävänä kansanvalistaa tavallista kansaa oikeaan ajatteluun ilottomilla ja yksipuoleisilla kolumneilla vai voisiko toimittaja tutustua siihen tavalliseen kansaan, jonka ajattelutapa ja elämä ei kolumneissa tunnu isosilmälasipäistä toimittajaa enää kiinnostavan.

Mitään tavallista kansaa ei pitäisi perinteisessä mielessä olla olemassa. Koulujärjestelmämme olisi pitänyt valistaa rahvaskin. Silti isosilmälasipäisten toimittajien kolumneissa tapaa usein varsin suppeaa suhtautumista kansan ajatteluun. Täytyisi ajatella samoin tavoin kuin toimittaja itse, se olisi se oikea tapa ajatella.

Itse olen kauan sitten ulkoistanut omat mielipiteeni haastateltavan tai kyseisen jutun aiheen suhteen. Minun tehtävänä ei ole valistaa maailmassa, jossa tieto on halutessaan kaikkien saavutettavissa. Minä haluan kertoa elämästä sellaisena kuin se on. Ei sellaisena kuin haluaisin sen itse olevan.

Ehkä tämä ei vain enää osallistu sellaisilta, jotka eivät ole kansan riveistä tai ovat halunneet unohtaa kansan, koska koulutuksessa ei kerrota mitään kansasta, vaan millaista kansa täytyisi olla.

Ihmeparantaja

Itse olen lakannut uskomasta ihmeisiin, koska elämällä ei ole ollut niitä minulle tarjota muuta kuin se ihme, että olen syntynyt ja vieläpä todennäköisyyksien vastaisesti vauraaseen länsimaahan.

Monissa asuu kaipaus ihmeisiin. Noita tarpeita kävi tyydyttämässä ihmeparantaja ja saarnaaja David Herzog, tuo amerikkalainen kuvauksellinen hahmo, joka on onnistunut luomaan itsestään mediahahmon Usan ulkopuolellakin. Ei yksinkertainen tehtävä kyynisessä Euroopassa.

Aikaamme Herzog sopii mainiosti juuri ulkonäkönsä ja hyvän ulosantinsa takia. Se riittää, ei kukaan haluaisi hiestä virtaavaa takkutukkaista kaatajapastoria enää kansaa parantamaan, joka moittii heitä syntisiksi, eikä edes anna toivoa vaan tuomitsee.

Stadionia Herzog ei Suomessa kylläkään vetänyt täyteen, mitä voi pitää positiivisenakin merkkinä Suomen kansan ajattelukyvystä. Kansa tuntui olevan aika vaisua, ei hurmoksellista huutajaa.

Katsoin kotvan TV7:sta Herzogin esiintymistä ja kyllä hän puhua osaa, edes livetulkki ei latistanut tunnelmaa. Hämmästyttävimmän hetken koin, kun itse tilaisuudessa jo kyseltiin rahojen perään. Oli maksupäätettä ja uhrimaksulomakkeitakin jaettiin.

En tosin ymmärtänyt uhriajattelua. Miksi sellaisen ihmisen täytyy uhrata mitään, joka tulee parannettavaksi. Eikö hän ole uhrannut jo riittävästi? Ei Jeesuskaan parantajapalveluistaan rahaa ottanut. Luulisin.

Kun raha-asiat oli saatu selvitettyä Herzog aloitti joukkoparantamisen. Yhtään rampaa ei tainnut nousta, eikä kukaan laihtunut, vaikka Herzog lupasi poistaa ylipainonkin.

Ihmisparat. On surullista, jos ainoa toivo on se, että on toivoa. Jos saisin tietää olevani parantumattomasti sairas, en menisi vannomaan, ettenkö itsekin hakisi apua ihmeparantajalta. Ihmisen toivo saada toivoa on sellainen asia, mihin voi aina iskeä. 

Aina kaikki eivät edes tarvitse ihmeparantajaa parantaakseen itsensä. Nykyisin lukee aina vain useammin ihmisistä, jotka esimerkiksi jättävät syöpähoidot väliin parantaakseen itsensä ruokavaliolla. Mitä ihmiselämän haaskuuta, kun nykyisin ei ole enää kaikkeen pakko kuolla.

Epätasainen sanataiteilija

Juice Leskisen runoista koottu Aika jätti eli sanataiteilija kävi täällä (Tammi 2012) on kirja, jonka olisi kernaasti ylistänyt maasta taivaaseen. Valitettavasti näin ei voi tehdä. Juicen runot ovat kohtuullisen epätasaista laatua.

Parhaimmillaan Juice on runoilijana samaa erinomaista tasoa kuin biisien sanoittajana, mutta välillä taas kaikkea muuta.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.