Tavoititko taiteilijan oikeasti?

Kävin tuossa alkukuussa Madonnan keikalla. Madonnaa sätittiin keikan jälkeen etäisyydestä ja kuningatarmaisesta otteesta. Hän ei kuulemma ottanut yhteyttä yleisöönsä ja huomioinut yleisöä riittävästi. No, Madonnan keikalle ei kannata mennä, jos odottaa Bruce Sprigsteenin kaltaista fanien huomiointia. Madonna on enemmän esittäjä kuin esiintyjä.



Facebookin ja muiden sosiaalisten medioiden myötä taiteilijoidenkin täytyisi roikkua päivittämässä kuulumisiaan ja jutella fanien kanssa. Jokainen tietysti tiedämme, ettei edes Bruce Springsteen päivitä itse nettisivujaan, mutta kotimaamme tasolla paine on varmasti kova.



Taiteilija ei elä ilman yleisöään, eikä yleisöä pidä koskaan aliarvioida, mutta onko taiteilijan tehtävä olla tavoitettavissa, on jo toinen kysymys. Tarvitseeko taiteilijan antaa muuta kuin taiteensa. Moni taiteilija antaa kyllä haastatteluja lehdille, mutta totuus on, että harvemmin ihmisiä kiinnostaa enää vain se, jos kirjailija tarinoi viimeisimmästä kirjastaan.



Kyse on siitä, että taiteilijalla ei ole enää mitään erikoisasemaa yhteiskunnassamme. Taiteilija on aivan samanlainen henkilö kuin kirvesmies tai siivooja. Kukaan ei katso enää taiteilijaa ylöspäin, kuten vaikkapa 1800-luvulla. Niinpä taiteilija ei voi tuudittautua siihen, että hän kertoilisi vain uusimmasta kirjastaan tai levystään.



Taiteilijan ei tarvitse olla puolijumala, mutta itse suosittelisin taiteilijoille salaperäisempää imagoa. Kaikkien kaverista menee pidemmän päälle maku. Ajan pyörää ei voi vetää taaksepäin, mutta taiteentaian voisi palauttaa näkemällä asioita eri tavalla kuin valtaosa muista taiteilijoista.



Nyt taiteililijoiden mielipiteet tuntuvat toistensa klooneilta samoin kuin heistä kirjoitetut lehtijututkin. Kyse ei ole pelkästään toimittajien laiskuudesta vaan varsinkin tunnettujen taiteilijoiden ja toimittajien välissä on "pr-kerberoksia", jotka määrittävät kenelle taiteilija antaa haastattelun ja kenelle ei. Ja siten siis kaikki jututkin tulevat olemaan toistensa klooneja.



Sääli.



Vaikka sitä ei pr-toimistoissa ymmärretä, eikä monet taiteilijat sitä itsekään ymmärrä, suurimmista historiaan jääneistä taiteijoista on kirjoitettu vaikka mitä. Kukaan ei muista juttuja, mutta kyllä tähden ympärillä leijailleen taianomaisuuden. Sellaista ei luoda, eikä sellaista pysty riistämään. Liika julkisuuden hallintahalu vie siivet tähden ja historian ympäriltä samoin kuin liika halu olla esillä.

Castro on (melkein) kaikkien kaveri!

Fidel Castro on kaikkien kaveri, paitsi usalaisten ja muiden imperialistien. Ainakin nyt vallankumouksellisten kaveri ja muiden, jotka eivät halua sopeutua vallitsevaan järjestelmään, kuten vaikkapa nyt globalisaatiomme.



Lukekaahan lisää kirjallisuusblogistani.

Tervetuloa Leijonanluolaan

Televisiosta olen seuraillut useammastakin eri maasta lähetettäviä Leijonanluola-tosi-tv-sarjoja. Idea on simppeli, toiveikkaat keksijät/yrittäjät yms. menevät myymään ideaansa sijoittajille, joita haiksikin kutsutaan. Ja kuten tosi-tv:ssä on tapana, nöyryytystä ja pilkkaa on luvassa. Vain pieni osa saa sijoittajat heltymään ideoilleen ja saa heiltä rahaa ja yhtiökumppanuutta.



Ja jälleen kerran on sanottava, etten ihmettele, mikseivät helly. Jo tälläinen bisneksestä sen enempää ymmärtämätön näkee, että suurimman osan ideoilla ei ole mitään tulevaisuutta. Elämme sellaisessa palvelun ja tuotteiden paljoudessa, että on oikeasti vaikea keksiä enää mitään, mikä löisi enää läpi.



Silti joku jaksaa yrittää, ne, jotka olivat onnistuneetkin tuotteessaan, olivat huomanneet, että saman alan iso yritys oli varastanut idean, koska heillä riittää rahaa ja juristeja toisen patentin kiertoon. Maailma on kova paikka, jos siinä yrittää yksin taistella jo olevaa vastaan.



Suomeen Leijonanluola ei taida koskaan rantautua. Täällä ei taida olla yksinkertaisesti niin toiveikkaita ihmisiä, jotka syytäisivät elinikänään keräämät säästöt juttuun, joka ei tule koskaan onnistumaan ja vaikka ammattilaiset sättisivät homman täydeksi paskaksi jatkaisivat silti. Tosin täällä unelmat murskataan jo muiden toimesta aiemmin, jos et jaksa taistella unelmiesi puolesta.



Mutta jos härkäpäisiä ihmisiä ei olisi, mitään oikeasti uutta ei syntyisi. Tosin "hullu keksijä" ei enää pärjää yksin. Rahaa ja suhteita täytyy olla takana, jos tänä päivänä haluaa pärjätä.

Kännykkäkameran antia

Opin vihdoin, miten kännykkäkameran kuvia ladataan tietokoneelle. Ja kyllähän sieltä kuvia löytyi.







Kissa ihastui maalla autooni.







Bussijonossa Teneriffalla.







Yön pimeydessä parvekkeella Teneriffalla.







Tukholmassakin on käyty.







Fostersia on juotu.







Madonnan keikalla on käyty.







Isän haudalla käyty.







Bongattu Jukka-Pekka Palo.







Fiilistelty Suomi-filmiä.

Hautausmaakävelyllä

Uusien kotikontujeni lähettyvillä on Hietaniemen hautausmaa sekä vanha Helsingin ortodoksinen hautausmaa.



En kaipaa kuolemaa, mutta pidän kävelyistä vanhoilla hautausmailla. Niissä on niin paljon tarinoita ja rauhaa.

Pussysta ja Marskista

Viime viikon vietin maalla Heinävedellä. Uutisiakin tuli seurattua. En vain osaa olla lukematta niitä, vaikka toimittajan ainoa keinoa oikeasti rentoutua olisi olla lukematta uutisia. Perkeleen netti.



Eniten tässä viime aikoina on kohistu näistä Pussy Riot-tytöistä Venäjällä. On sinänsä täysin naurettavaa ja kohtuutonta antaa kirkossa riehumisesta kahden vuoden vankeustuomio. Ei siinä mitään. Eniten minua on tässä jupakassa ärsyttänyt yllätys, yllätys muiden kuin venäläisten hysteria.



Kaikki kynnelle kykenevät muusikot ympäri maailmaa puhumattakaan kaikista mukaaktivisteista ovat hysteerisinä syyttämässä maailman pahimmasta sananvapausloukkauksesta, vaikka koko Pussy Riot-tempauksella haettiin enemmän vain huomiota vailla sen suurempaa sanomaa. Mutta kun asiaa liittyy Vladimir Putin, on se länsimaailman "liberaaleille"  punainen vaate.



Huvittavin vaihe jupakassa oli se, kun suomalaiset aktivistit menivät tissit paljaana osoittamaan mieltään Venäjän suurlähetystön eteen. Onneksi tajusivat sentään peittää kasvonsa. Niin minäkin olisin tehnyt. 



Sitten sulavasti Marskiin. Mitähän Mannerheim olisi ollut muuten mieltä Venäjän tuntijana Pussy Riotista? Suomessa Marski on joutunut siitä epäkiitolliseen asemaan, että hän on kaikkien mukatiedostavien ykkösirvailijoiden ykköskohde. Mies on sentään ollut kuolleena kuusikymmentä vuotta.



Yleltä Mannerheim-tarinan vienti Keniaan oli täydellinen pohjanoteeraus. Sitä ei mikään mussuttaminen miksikään muuta. Tämän tekeleen, sanon sitä sellaiseksi sitä edes vielä näkemättä oli täydellinen bluffi. Sitä mainostettiin isona Mannerheim-elokuvana, mutta lopputulos on alkuasetuksiltaan jopa kehnompi kuin se homo-Mannerheim-hupailu.



Tuottajat ja käsikirjoittajat sitten ihmettelevät kovaa palautetta. Hommahan menee vain niin, että jos ryhdyt kovaan leikkiin, sinun on myös kestettävä sitä. Eikä mitään raivoa tuskin olisi syntynytkään, jos tähän maahan saataisiin tehtyä se yksi asiallinen Mannerheim-elokuva. Mutta se ei näytä onnistuvan.

Urpo Lahtisen jalanjäljissä (vähän Veikko Ennalankin)

Kävin tällä viikolla tutustumassa Villa Urpoon Ylöjärvellä Jeppe Lahtisen ystävällisesti sinne meidät kutsuttua.



Jos joku ei tiedä, kuka Urpo Lahtinen on, niin hän menneiden vuosikymmenien mediakeisari, joka julkaisi Lehtimiehet-firmansa kautta Hymyä ja muita menestyslehtiä. Hän toi Suomeen rohkeamman journalismin. Villa Urpon hän rakennutti aikoinaan kodikseen.



Urpo Lahtisesta on kirjoitettu enemmän kirjoja, kun kenestäkään muusta mediavaikuttajasta, joten jos kiinnostuu Lahtisesta, tietoa löytyy varmasti.















Veikko Ennala oli puolestaan oli legendaarinen Hymyn toimittaja. Vanhempi kollega ystävällisesti opasti minua Tampereen Veikko Ennala-kohteisiin Hämeenpuistossa.









Tässä rapussa Ennala asui Lehtimiesten työsuhdeasunnossa.







Tästä kuljettiin Lehtimiesten toimitukseen.







Ja tässä sijaitsi Hämeenpuiston Alko.

Se ei tavallinen tarina: Runonruhtinaan nousu, uho ja tuho

Kirjallisuusblogissani olisi tarinaa Arto Mellerin elämästä kertovasta kirjasta Romua rakkauden valtatiellä.

Olympialaisten itku ja parku

No nyt se vihdoin tapahtui. Marginaalilajista saatiin se hopea eli purjehduksesta Tuuli Petäjän toimesta. Vielä vähemmän yllättävää oli, että tuon hopean ottaja oli nainen. Suomalaiset naiset kun ovat lähes kaikessa menestyneempä kuin miehet, vaikka heitä Suomessa jostain syystä heikommaksi sukupuoleksi nimitetäänkin. Totuushan on vallan toinen.



Moisessa eliittilajissa kun purjehdyksessa on niin vähän osallistujia ja takuuvarmasti vain rikkaista länsimaista, että pikkumaat, kuten Suomi, voivat jyllätä. Kehitysmaissa ei moiseen ylellisyyteen kuin purjehdukseen ole varaa. Siellä juostaan, sillä juoksulla tehdään myös rahaa. Rahaa syytävää valtiovaltaa kun ei urheilijoita tukemassa ole, kuten Suomessa, vaikka menestystä ei tule.



Ja mistään tulojaoltaan tasa-arvoisesta maasta ei tule enää valtalajien huippu-urheilijoita. Urheilujätit Usa ja Kiina kun ovat kaukana tasa-arvoisesta tulonjaosta. Näissä maissa lahjakkuudet yksinkertaisesti vain imastaan pienestä pitäen koneistoon. Lähes lukutaidoton urheilija pääsee kevyesti yliopistosta Jenkeissä läpi, siinä missä Suomessa yliopiston ulkopuolelle jää lahjakkuuksiakin.



Urheilussa kuten kaikessa muussakin menestymiseen tarvitaan valtavasti voiton- ja näyttämisenhalua. Kun rahaa tulee muutenkin ja elämästänautiskelu on mukavampaa, menestystä ei tule. Suomalaisten urheilumenestys loppui lähes tyystin 70-lukuun, jolloin Suomi vihdoin pääsi köyhyydestään eroon. Vaikka köyhyys on palannut, menestys ei ole. Suomalaisilla ei ole enää näyttämisenhalua. Tuo halu on joko nujerrettu tai se puretaan sanoihin, eikä tekoihin.



Jos katsotaan maita, jotka urheilussa menestyvät, ne ovat lähes järjestään sellaisia, joissa yksilöt uhraavat urheilulle kaiken. Suomessa yksilö ei halua uhrata koko elämäänsä millekään, vaan nautiskelee mielummin elämästä ja syyttää epäonnistumisestaan muita tai olosuhteita. Tai sitten kuten urheilijat tekevät, tokaisee, ettei menestyksellä ole väliä ja tulin kokeilemaan. Suomalaiset urheilijat kokeilevatkin kahdet kolmet olympialaiset ja pelottavaa kyllä, rupeavat sitten valmentamaan uusia urheilijoita.



Ainoa tie suomalaiseen kisamenestysrenenssanssiin lienee on tuoda armottomia kiinalaisia ja venäläisiä valmentajia. Näille kun ei mussuteta yli-tai aliherkkyydestä tai mistäkään muusta. Nämä maat kun tietävät, että armoton harjoittelu tuo vain menestystä tai se, että uhraa urheilulle kaiken. Se on eriasia, onko se sitten järkevää.