Katsottua: Katariina Suuri: Historia ei kiitä tätä sarjaa

En tiedä, olenko itse tulossa vanhaksi ja konservatiiviseksi, mutta miksi ihmeessä historiallisissa sarjoissa täytyy nykyisin kiroilla ja naida kuin viimeistä päivää. Tämän huomasin taas katsoessani HBO:n minisarjaa Venäjän keisarinna Katariina Suuresta.

Katariina Suuri toki on saanut kantaakseen jälkimaailman silmissä miestennielijän  maineen, jolla rakastajia ilmeisesti riitti ihan oikeassakin elämässä. Vihamiehet kun väittivät Katariinan rakastelleen jopa hevosen kanssa. Tätä mielikuvaa tämäkin sarja hellii. Miesruletti on tietysti draaman kannalta kiinnostavampaa kuin valtionbudjetin analysointi.

Historiaa tämä sarja oikoo aika huoletta. Ensinnäkin tarinan alkuun Helen Mirren on Katariina Suurena yli-ikäinen, vaikka en ikärasisti ole. Siksikin rakastelukohtauksista huolehtivat pääosin sarjassa nuoremmat näyttelijät.

Helen Mirren on roolissaan hyvä, mutta ei millään tavalla yllättävä. Kuten ei mikään muukaan tässä sarjassa. Sarja on täysin rakennettu hänen ympärilleen ja ainostaan Katariinan yksi suosikki, Potemkinin näyttelijä Jason Clarke saa hieman tilaa.

Katariina Suuri -sarja hellii historiallisia kliseitä myös Katariina Suuren pojan Paavalin osalta. Hänen historia kertoo olevan epävakaa hullu niin kuin isänsä Pietari, jonka Katariina Suuri tapatti.

No. Äidin ja pojan rakkaus ei ollut varmasti suurta, mutta Paavalista ei edes yritetty saada mitään uutta irti. Katariina Suurella oli myös kaksi muuta aviotonta lasta rakastajiensa kanssa, mutta heitä ei edes mainittu lainkaan tässä sarjassa.

Ja vielä no. Katariina Suuresta on tehty lukemattomia kirjoja ja filmatisointeja, mutta vieläkään tämä 15-vuotiaana Venäjälle naitettu saksalaisprinsessa ei ole päässyt häneen liitetyistä kliseistä eroon.

Ajatuksia politiikasta ja elämästä Suomesta ja ulkomailta

Maailmanpolitiikka on kuin ihmissuhde. Hetken olet tuikitärkeä ja seuraavassa hetkessä sinut dumpataan, kun koetaan että sinusta ei ole hyötyä ja olet taakaksi.

Näin kävi kurdeille. Isisin kukistajat saivat mennä, kun Turkin Erdogan haluaa suurvaltansa. No. Ainakin suurvaltansa Lähi-idässä. Usa lopetti Trumpin toimesta maailmanpoliisina toimimisen kuin seinään. Ja Venäjää kiinnostaa jostain syystä vain Assadin pitäminen vallassa hinnalla millä hyvänsä.

Käsittämätön on kurdien kohtalo. Yli 20 miljoonainen kansa, jolla ei ole omaa maata, ainakaan tunnustettua sellaista. Maailmassa on muutaman tuhannen ihmisen valtioitakin. Kurdeille kävi huono tuuri, silloin kun länsimaat jaottelivat Lähi-idän keinotekoisiin maihin, jotka eivät vastanneet oikeita kansallisuusrajoja.

Ei kurdien kohtalo tule olemaan välttämättä parempi tulevaisuudessakaan siitäkään huolimatta, että he ovat osoittaituneet armeliaksi jopa Isis-vankien kaitsijoina. Vahva Turkki on vahva vihollinen. Varsinkin itsevaltaisella Erdoganilla "vahvistettuna".

Jotain kurdien kohtalosta kertoo se, että eniten he ovat saaneet myötätuntoa Israelilta. Maalta, joka on Lähi-idän paariavaltio ja nykyisin länsimaidenkin karsastama. Tosin Israeliakin rasittaa heidän johtajansa Benjamin Netanjahu, jonka politiikasta sovittelu on yhtä kaukana kuin solidaarisuus jääkiekko-ottelun loppuhetkillä.

Sillä aikaa kun kurdit kamppailevat kohtalostaan, Suomessa toki keskitytään kaikkeen muuhun kuin elintärkeään. Täällä on tärkeintä se, että kuukautissiteissä ei ole enää naissymbolia tai että putkimiestä ei saa sanoa putkimieheksi vaan putkihenkilöksi.

Mitäköhän isävainajani, joka oli putkimies ajattelisi tästä. Tosin silloin ennenkin putkimiehiä kutsuttiin jo putkiasentajiksi. Mutta nyt sitten putkimies on taas ongelma. Eiköhän se todellinen ongelma ole se, ettei Suomessa ole työpaikkoja kaikille.

Edes Beethovenin musiikkia ei saisi joidenkin yliopistotutkijoiden mielestä soittaa, koska se kertoo patriarkaatin vallasta. Miehet ovat toki dominoineet taidemaailmaa vuosisatoja. Mutta pitäisikö heidät pyyhkiä maanpinnalta pois siksi, että olivat miehiä ja elivät aikana, jolloin naisilla oli vain satunnaisesti valtaa. Pitäisikö miestaiteilijat nyt sitten pyyhkiä tämän logiikan perusteella pois nyt kokonaan.

Välillä hävettää olla länsimaalainen, ellen tosiaan olisi kuitenkin kovin etuoikeutettu. Meillä on täällä aikaa näperrellä termien kanssa, kun toiset kamppailevat olemassaolostaan. Hävettää.

Verinen tyttö (runo)

Verinen tyttö pikkukaupungissa.
Karkumatkalla. Yön selässä.
Hätääntyneenä, ihmisiltä piiloutuen.
Kyllä hänet löydettiin.
Karkuun ei verisenä pääse.

Tyttö puukotti ja varasti.
Yövalvoja tuupertui maahan.
Ei kuollut. Kärsi hänkin.

Lastenkoti oli vankila.
Tytölle se oli kauhu.

Viha käänsi veistä.
Veitsi osui.
Veri peitti tytön.

Hätä tuli myöhemmin.
Katumus kun on sen aika.

Luettua: Sankaritarinoita eläimistä, jotka muuttivat maailmaa: Uskolliset ja uhrautuneet

Moni ei välttämättä usko, mutta minä olen myös eläinrakas. Pidän kissoista. En ole niitä eläimille lässyttäjiä, en lässytä lapsillekaan.

Mutta luettuani Sankaritarinoita eläimistä kävi ilmi, että on karvaturreja, jotka ovat tuoneet iloa muillekin kuin omistajilleen. Vaikkapa Lassie-koiraa on näytellyt kokonainen suku collieita. Toinen elokuvatähti Keiko-valas kiintyi ihmisiin niin, että vapauduttuaankin hakeutui ihmisten seuraan. Jonkinlainen Tukhoma-syndrooma kai.

Ihmeellisintä eläimissä on niiden uskollisuus ihmistä kohtaan. Ihmiset kun eivät itse ole uskollisia toisiaan kohtaan. Koirasi odottaa sinua kotiin vararikon jälkeenkin, siinä missä vaimosi on jo kadonnut lapset mukanaan.

Koskettavin uskollisuustarina on kirjasta löytyvä Hachiko-koira, joka odotti kuollutta isäntäänsä juna-asemalla kuolemaansa saakka, niin kuin teki isännän vielä eläessä. Kyllä tällaiset tarinat saavat jopa minutkin vielä liikuttumaan.

Eläimet ovat tehneet ihmisille palveluksia muutenkin kuin uskollisina lemmikkeinä. Joskus tahtomattaan. Ne ovat vähemmät tunnettuja kuin elokuvatähtieläimet.

Harva tietää Cher Ami -kyyhkystä, joka pelasti kokonaisen rykmentin sotilaita ensimmäisen maailmansodan aikana kirjekyyhkyilyllään. Makaki-apina Britches halusi tuskin koe-eläimeksi, mutta sen avulla koe-elöinten kohteluun saatiin jonkunlaiset rajat.

Asia erikseen ovat vielä sitten lukemattomat possut ja lehmät ja kanat, jotka ovat antaneet elämänsä ruoaksemme. Heille ei ole kunniamaintaa tässäkään kirjassa.

Katsottua: The Crown: Jatkaako kolmas kausi voittokulkua?

Marraskuussa koittaa The Crown-sarjan ystäville tilipäivä. Sarjan kolmas kausi alkaa Netflixillä. Samalla tämän suuren suosion saavuttaneen sarjan suosio punnitaan, sillä pääosan esittäjät vaihtuvat, sillä Britannian kuningasperheen elämästä kertova sarja siirtyy seuraaville vuosikymmenille. En tosin usko, että romahdusta tapahtuu, sillä uudet näyttelijätkin ovat jo valmiiksi palkittuja.

Claire Foy nuorena kuningatar Elisabet II:na oli nappivalinta, eikä prinssi Philipiä näytellyt Matt Smith jäänyt kauaksi. Myös Winston Churchillia näyttelevä John Lithgow on ehkä paras Churchillia koskaan näytellyt näyttelijä. Ja niitä riittää.

Crownin tapauksessa on todettava, että kalliilla saa hyvää. Historiallisten sarjojen ongelmana on usein, että ne näyttävät halvalta tehdyiltä. Crown ei siltä näytä. Rahan avulla se on onnistunut välttämään toisen nykypäivän historiallisten sarjojen helmasynnin, nimittäin ylenmääräisen digikuvan käytön, joka yhä näyttää selkeästi tunnistettavalta ja kököltä.

Ennen kaikkea Crown nojaa hyvään käsikirjoitukseen. Ulkomaailmalle jääkuningattarelta näyttäytyvä Elisabet on sarjassa herkkä ja haavoittuva hahmo, joka tuntee tradition ja instituution olkapäillään. Oikutteleva mies Philip saa syvyyttä, mitä pidemmälle sarjassa mennään traumaattisine lapsuudenkokemuksineen.

Prinssi Charles saa sitten koko vuosisatojen paineen niskaansa ja prinsessa Dianan varmaankin vasta neljännellä kaudella, kun kolmas kausi loppuu vuoteen 1977. Toivottavasti Charles saa oikeutta, eikä kaikkea kuvata vain Dianan näkökulmasta. Niin kuin aina. Tosin päähuomio taitaa tulla prinsessa Dianan näyttelijän arvostelemiselle.

Jos yleensä väitetään, ettei naisille kirjoiteta kunnon rooleja, niin Crownissa niitä riittää. Elisabetin lisäksi hänen raikulisisarensa Margaretin rooli on mehukas näyteltäväksi. Tilaa tosin Margaret saa vain rajallisesti. Sääli.

Miehet taitavat edelleen olla heikkoja sarjan kolmannella kaudellakin. Joko haluiltaan tai tahdoltaan. Mutta onhan se niin, että kaikki muu tässä maailmassa muuttuu, mutta kuningatar Elisabet pysyy. 

Luettua: Donald Trumpin kauneimmat runot: Tai no, ei nyt ihan runoja ole

Donald Trump herättää närää enemmän kuin yksikään Usan presidentti pitkään aikaan ennen häntä. No. Ennen Richard Nixonia.

Mies on samaan aikaan koominen hahmo, että erittäin vihattu. Harvinainen koostumus. Minua Trump on persoonana kiehtonut. Kopea ja ylimielinen Trump on samaan aikaan äärimmäisen herkkä kritiikille itseään kohtaan. Kukapa kritiikistä pitäisi.

Omasta mielestään Trump on aikansa suurin marttyyri, joita arvostetut mediat vainoavat. Omalla tavallaan Donald Trumpin Kauneimmat runotkin ovat taitavaa vittuilua Trumpille. Sillä ei kirjassa Trumpin runoja ole, vaan otteita tviiteistä, puheista ja haastatteluista.

Ei sillä, minua kyllä kiinnostaisi tietää, millaisista runoista Trump pitää vai pitääkö ollenkaan? Tai onko hän ylipäätään vapaaehtoisesti lukenut kirjoja?

Vaatimaton mies Trump ei ole. Ei edes kaino. Sen tiedämme kaikki. Erityisesti hän pitää haukkumisesta. Eritoten Hillary Clintonien ja muiden vastustajikseen katsomiensa. Usein kohteena ovat äänekkäät naiset, mutta myös hänen vihollisenaan pitämä valtamedia. Ja kaikkea siltä väliltä.

Toisaalta Trump tykkää jakaa kiitosta auliisti. Sanat kaunis, upea yms. toistuvat hänen "runoissaan" usein silloin kun jokin asia on saanut Trumpin kehräämään hetkeksi. Tai kun hän kirjoittaa omista saavutuksistaan.

Trumpin runouden ikuistaneelle Rob Searsille täytyy antaa kiitosta jo siitä, miten valtava urakka hänellä on ollutkaan. Jo tviittejä Trump syöltää päivässä uskomattoman määrän. Ja uusimpia Trumpin "herkkuja" kirjassa ei edes ole parin viimeisen vuoden ajalta.

Se on sitten lukijan silmässä näkeekö niissä Trumpin tviiteissä kirjallisia ansioita. Trumpin Kauneimpia runoja kun on vaikea arvostella sen kirjallisten ansioiden perusteella. Kuvan se antaa aikamme näkyvimmän poliittisen persoonan ajattelumaailmasta.

Katsottua: Jouko Turkan Seitsemän veljestä: Erilaista tänäkin päivänä

Jouko Turkan ohjaama televisioversio Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -kirjasta tuli ulos ensimmäisen kerran vuonna 1989. Tuolloin olin 12-vuotias poikanen. Jokusen jakson katsoin silloinkin. Sen muistan, että yleisön reaktiot olivat rajummanpuoleisia. Tämä on täyttä paskaa, pyhäinhäväistystä, räkää, itkua ja oksennusta. Heti pois televisiosta. Tähän tyyliin.

Nuo reaktiot olivat ymmärrettäviä. Suomessa oli tuolloin kaksi tv-kanavaa ja kokemuspohja mistään tavanomaisuudesta poikkeavasta aika ohut. Edelleenkin ollaan aika konservatiivisia.Teatterissa Suomessa käy vain harva, jossa kokeellisempaa ilmaisua on enemmän saatavilla.

Nyt sarja on ensimmäistä kertaa katsottavissa uudelleen. Pakkohan se oli kuikuilla, miltä sarja vaikuttaa nyt. Vaikuttava se on edelleen. Se huuto ja mylvintä saa väkisinkin aikaan reaktion halusi sitä tai ei. Sitä on samaan kiusallista ja kiehtovaa katsoa. Uskoisin, että jos vastaava sarja tehtäisiin nyt, herättäisi se edelleen kohua.

Armottominta Turkan versiossa ovat lähes jatkuvat lähikuvat, joita muuten yleensä viljellään säästellen. Siinä täytyykin rään roiskua, että jännite säilyisi. Käsittämätön urakka on näyttelijöillä ollut lähes vuoden kestäneissä kuvauksissa. Tuolla intensiteetillä on takin täytynyt olla tyhjä kuvausten jälkeen.

Jos Aku Louhimiestä syytetään kovista otteista ohjaustyössään, niin kannattaa katsoa veljesten teosta tehty dokumentti. Siinä Turkka huutaa sentin päässä naamasta ohjeita näyttelijöilleen. Ainakaan itse en olisi moisesta höykytyksestä selvinnyt.

Koulusta on ollut ilmeisimmin hyötyä, sillä sarjan näyttelijöistä kaikki ovat tehneet pitkän uran ja osa on oikeita tähtinäyttelijöitä, jos Suomessa tähteily nyt edes onnistuu.

Minulle suurimman vaikutuksen teki Kai Lehtinen Juhanina. Hahmo on suorastaan brutaalin alkuvoimainen. Silkalla raivolla vastataan kaikkiin elämän heittämiin vastoinkäymisiin. Toinen on Tero Jartin Eero. Veljesten älykkö, jos niin voi sanoa. Edvin Laineen lukkari oli myös mainio sivuosa.

Seitsemän veljestä voi mielestäni kaivata uutta näkökulmaa. Toisesta suomalaisesta järkäleestä eli Tuntemattomasta sotilaasta on tehty uusi elokuva, niin miksei Seitsemästä veljeksestä? Itselleni Aleksis Kivi on kaikesta huolimatta jäänyt vieraaksi, kuten kirjoitin hänestä seitsemän vuotta sitten kirjallisuusblogiini.

Aikainen syksy (runo)

Hän poltti lottapukunsa.
Manttelin jätti.
Mukana kaikki kauniit kirjeet sotilailta.
Koska isä näin pyysi.
Isä pelkäsi Siperiaa.
Ajat olivat muuttuneet.
Vallalla oli uusi valta.
Poissa oli kaunis kesä,
jolloin satakielet lauloivat
ensimmäistä kertaa Karjalassa.
Tuon kesän keskeyttivät
tykinlaukaukset
kaukaa Suomenlahdelta.
Vain rukous säilytti elämän.
Ja koitti aikainen syksy,
joka vihdoin loppui.

Luettua: Henrik Tikkanen: Sukupolvien rakkaudettomuus hukkuu alkoholiin

Aina silloin tällöin yli 40-vuotias, kuten minä, tekee vielä löytöjä. Löysin Henrik Tikkasen tuotannon. Tiesin hänet nimenä, jolla on ristiriitainen mainen jälkipolvien silmissä, mutta yllätys oli suuri, kun luin hänen ns. osoitesarjansa.

Helvetin hyvää, armotonta tekstiä, jossa ei turhia sanoja ole.  Hänen tyylistään sain esikuvan omaa romaaniprojektiani varten, joka ei tunnu koskaan alkavan.

Osoitesarjaan tai oikeastaan paremmin sanottuna trilogiaan kuuluu kolme pienoisromaania: Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26. Osoitteet viittaavat asuinosoitteisiin hänen elämässään tässä omaelämäkerrallisessa trilogiassa.

Traagisia ne ovat kaikki, kertoen alkoholin kiroista ja ihmisten kyvyttömyydestä rakastaa tai muuttua, vaikka näkevät edellisten sukupolvien virheet.

Voimallisin osa trilogiasta on sen ensimmäinen osa Kulosaarentie 8, jonka tapahtumat sijoittuvat Tikkasen lapsuuteen ja nuoruuteen epäsuhteisessa ja onnettomassa suomenruotsalaisessa perheessä. Elämäänpettynyt alkoholisoitunut isä ja hepsankeikka äiti saivat Tikkasen tutustumaan elämän onnettomiin piirteisiin jo pienestä pitäen.

Tikkasen vakioteemoja ovat rakkaus, rakkaudettomuus, seksi, alkoholi, kuolema näin tiivistettynä. Tällä setillä on vaikea epäonnistua kirjallisuudessa, vaikka muussa elämässä epäonnistuisi.

Hänen kirjoissaan ihmiset eivät kohtaa toisiaan, vaikka kohtaavat. Tikkasen vanhemmat olivat ihmisiä, joiden ei olisi koskaan pitänyt saada lapsia. Tai ainakaan kasvattaa itse. Nykykielellä toksiset vanhemmat tuhoavat lapsensa syntymästä lähtien.

Tikkasen kirjoja leimaa tietynlainen kohtalonusko eli ei ole mahdollista mennä toisin. Omat yritykset parempaan valuvat siihen, mitä joskus oli. Ja mistä ei pääse koskaan yli. Olit sitten kuinka tulisesti rakastunut, masennus ja muistot vetävät takaisin paskaan. Ihminen takertuu niihin asioihin, joista olisi päästettävä irti.

Mitä Postin pääjohtaja ja muut kohujohtajat saattaisivat ajatella?

Jokainen me tiedämme, ettei maailma ole oikeudenmukainen paikka. Vielä vähemmän se on sitä, kun kyse on rahasta ja vallasta. Neste maksaa johtajalleen vahingossa ex-johtajalleen palkkaa vuosia, siinä missä Kela perii ärhäkkänä köyhälle reppanalle vahingossa ylimääräisenä maksetun pois. Esimerkkejä riittää.

Rahalla on taiaomainen vaikutus. Kaikkien halveksumasta köyhästä inhokista tulee useimpien suosikki, kunhan rahaa ilmestyy pöytään. Ja kun rahaa ei ole, niin millään muulla ei ole väliä kuin rahalla. Loppujen lopuksi millään muulla ei ole väliä kuin rahalla.

Julkisesta rahasta ollaan tarkkoja vain köyhän olleessa kyseessä. Valtion omistaman Postin pääjohtaja jalomielisesti lahjoittaa osan jättipalkastaan pois, kun kohu nousi. Jostain syystä häntä on pidetty hyvänä ja palkittavan arvoisena johtajana, vaikka palvelu ei toimi ja kansalaiset tyytymättömiä. Hän on hyvä kuitenkin laskemaan palkkoja ja antamaan potkuja. Kovuus ei ole huono juttu työelämässä.

Pienelle ihmiselle virheitä ei anneta anteeksi. Jos potkut tulee, seuraavasta paikasta ei voi välttämättä kuin haaveilla. Jos ison yrityksen pomo saa potkut, saa hän ison tukun rahaa mukaansa ja seuraava paikka jo odottaa ruhtinaallisemmalla palkalla. Eli johtajaputkeen vaan nyt, hyvät ihmiset.

Yleensä nämä palkoistaan kohujohtajaksi nimetyt keski-ikäiset miehet ovat harmaan oloisia tyyppejä. En oikein erota niitä toisistaan. Kohtuullisen kallis puku, silmälasit ja jotenkin aina etäinen olemus ovat heidän tuntomerkkejään. Muuten he ovat toinen toistensa klooneja.

He eivät kinastele somessa, eivätkä lehtien palstoillakaan kun pakon edessä. Ei heidän tarvitse. Heidän ei tarvitse enää kuunnella. Heitä kuunneellaan, ainakin ne, joiden mielipiteillä on merkitystä johtajaputkessa.

Tavallinen ihminen on heille joku kaukainen pikku olento, jonka huolet ovat kaukana kuin Afrikka. Ainakin kun johtaja ajelee kotiinsa Kulosaareen ottamaan vain ne neljän tunnin yöunet, joita hän mainostaa Kauppalehdessä. Köyhät ovat kaukana nukkumalähiöissään murehtien rahojensa riittävyyttä ja työpaikkojensa kestävyyttä.

Näiden harmaat johtajat eivät epäröi potkujen antamisessa. Paljolti niillä saadaan tulosta näyttämään hyvältä. Etäännyttämällä numeroksi ihminen potkujen antaminen ei satu, toisin kuin pikkupomoilla, jotka ottavat potkut saaneiden vihat vastaan. Jäljelle jääneet työntekijät kun vielä puukottavat ilomielin toisiaan selkään, kunhan saavat pitää työpaikkansa.

Heidän harmaiden harmikseen ne pirun toimittajat aina kaivelevat niitä numeroita ja palkkoja. Ja sitten on taas kohu käsillä. Onneksi he tietävät, etteivät ne kauan kestä. Voi sitten taas soitella kaverille tennistreeneihin ja sopia uusista haasteista. Kiertokulku kulkee heidän kohdallaan vain ylöspäin.