Neitsyttä sen olla pitää

Katselin eilen Tabu-ohjelmaa Foxilta. Itse en järkyttynyt tabujen kovuudesta, koska varsinaisia tabuja ei enää ole, vain taivastelua, hämmästelyä ja paheksuntaa.

Mutta yksi mielenkiintoinen raportti ohjelmassa oli. Se kertoi Yhdysvalloissa ilmeisesti enimmäkseen uskovaisten keskuudessa vallalla olevasta uudenlaisesta lupauksesta.

Isät kiikuttavat tyttärensä papin eteen antamaan lupauksen pidättäytyä seksistä neitsyenä ennen avioliittoa. Oikein neitsytsormukset pujotettiin tyttöjen sorjiin sormiin. Isät väittävät suojelevansa tyttäriä pahoilta vaikutuksilta ja ettei heidän vartaloitaan käytettäisi hyväksi ja heidän puhtauttaan vietäisi.

Ja kuinka ollakaan perheen poikien puhtautta ei ollut tarvetta varjella, mutta näinhän se menee kyseenlaisessa ajatusmaailmassa. Miehelle poikuus on ikävä taakka ja naiselle hyve. Tosin miten siitä poikuudestakaan pääsee, jos kaikki naiset pysyisivät neitsyeinä. No, naimisiin menemällä kai.

Entisaikaan tuollaisia siveellisyyttä varjelevia miehiä kutsuttiin yksinkertaisesti pillupoliiseiksi. Ja kuten arvata saattaa, harvan tytön antama neitsytlupaus edes kestää tutkimusten mukaan avioliittoon asti. Mikä ei seksin ja seurustelupakon riivaamassa maailmassa ole ihme. Jos et nussi tai peräti et saa ollenkaan, olet vähän tai enemmän reppana niin nuorena kuin aikuisena.

Sinänsä kyllä olen sitä mieltä, ettei tavaraa tarvitsekaan jakaa liian nuorena ja ihan kaikille, mutta tämän päivän länsimaailmassa on aika naurettavaa yrittää hallita toisen vartaloa. Kyllä se vain niin on, että nainen saa päättää kenelle antaa ja kenelle ei.

Vaikka ajat ovat muuttuneet, kaikki ei. Uskoisin, että valtaosaa miehistä vaivaa enemmän tai vähemmän, jos vaimo paljastaisi, että hänellä on ollut sata seksikumppania elämässään. Naisia taas vaivaa, jos mies kertoisi, että vaimo on hänelle ensimmäinen seksikumppani.

Tämä on silkkaa biologiaa, naista kiinnostaa, onko mies kelvannut toisille naisille ja mies taas pelkää, että apajilla on vieraillut jo turhan moni uros.

Pitkäperjantai

Tänään vietetään pitkäperjantaita, Jeesuksen ristiinnaulitsemisen päivää.

Vaikka ei olisi uskossa ja ei edes uskoisi Jeesuksen historialliseen olemassaoloon, Jeesuksen tarina on vaikuttava. Se, että saa kaikki syntinsä anteeksi ja hyväksytään, vaikka ei olisi kunnioitettava kansalainen, tuo lohtua.

Itse en oikein jaksa kärsimysjuhlia, elämässä kun on riittävästi kärsimystä muutenkin. Ilo tai onni ei kuitenkaan lähde mistään juhlista tai juhlapyhistä, vaan omasta itsestään. Sitä varten jokainen saa itse kamppailla itsensä valoon.

Se on eri asia, miten siihen pystyy ja miten demoninsa nujertaa. Jos siinä auttaa Jeesus, hyvä niin.

Jeesusta on vuosituhansien saatossa käytetty väärin. Jeesuksen varjolla on tehty pahaa, valloitettu maita ja jopa tuhottu kokonaisia kansoja. Usko ja valtio kun käyvät käsi kädessä, lopputuloksena ei ole oikeaa uskoa.

Tänä päivänä Jeesuksella tehdään rahaa, on jotenkin äärimmäisen vastenmielistä katsoa televisiosta ohjelmia, joissa Jeesuksen nimeen kaupataan kirjoja ja rahastetaan muutenkin.

Oheinen ote ehkä kaikkien aikojen parhaasta Jeesus-elokuvasta The Passion of the Christ.

Hän puhui kuolleelle

Hän puhui kuolleelle.
Hän puhui kuolleelle miehelleen.
Hän kysyi neuvoa,
saako rakastua,
saako olla onnellinen.
Hän pyysi saako elää.
Hän toivoi viestiä ikuisuudesta,
sielu on hiljainen.
Ei kukaan kerro.
Ei kuollut kerro, vaadi, pyydä.
Syvä hiljaisuus,
toivoa, että hän puhuisi.
Jossain ehkä taas.

Synnillinen heittäköön ensimmäisen kiven

Heidi Hautala kertoo nettisivuillaan olevansa maailmanparantamisen ammattilainen. Sitä hän varmasti onkin, mutta myös ihminen. Suurin kohu Hautalan pimeästi maksetun remonttihässäkän ympärillä on jo laantunut, yhtä nopeasti kuin alkoikin. Se on uutisen ja kohun kierron sykli.

Hautala kuten muutkin poliitikot tietävät, että mikäli kohu laantuu viikossa, eroamisen tarvetta ei ole. Näillä näkyminen Hautalan kiemurtelu ja kaartelu tuotti tulosta. Ministerinhommista ei tarvinnut lähteä.

Kuten aina, Hautalan, kuten muiden poliitikoiden kimppuun käytiin ärhäkästi mahdollisuuden tultua. Hautala kun on valtakunnan ykkösmoralisti ja kärähti itsekin moraalittomuudesta. Sen parempaa uutista ei voi tulla, jos joku elää toisin kuin saarnaa.

Vihreät tietenkin ryntäsivät Hautalan tueksi, vaikka olisivat aivan saman virheen tehneeltä jonkin toisen puolueen ministeriltä vaatineet taatusti eroa välittömästi. Se mikä on sallittua minulle, ei ole sitä muille. Se on poliittisen ajattelun keskikohta.

Ja mitä pimeään työhöön tulee, se on maan tapa, aika moni on sujauttanut taitavalle tuttavamiehelle pikkuremontista setelit verottajan ohi. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että poliitikot saisivat touhuta mitä haluavat, jos kansa sitä tekee. Jos on politiikkaan lähtenyt, pitäisi edes yrittää toimia sen mukaan kun lakeja säätää.

Yleensäkin ihmiset rakastavat tuomita toisia ihmisiä siitä, mitä pitävät itselleen sallittuna. Ihmisluonnosta lienee kyse.

Taistelutoverit

Mainostetaan tässä välissä taas kirjablogiani, viimeiseksi kirjoitin Taistelutovereista.

Senna

    

Tänään illalla tulee dokumenttielokuva formulakuski Ayrton Sennan elämästä. Formuloiden historian aikana on kuollut kymmeniä kuskeja, mutta harvasta on tullut samanlaista legendaa kuin Ayrton Sennasta tuli kuoltuaan.

Michael Schumacher on vielä pitkään menestynein formulakuski, mutta mitään sennamaista hohtoa hän ei tule saamaan. Jo siksikin, että lähti nöyryyttämään itseään vielä vanhana miehenä pariksi vuodeksi huonolla autolla.

Sennan kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi jo 19 vuotta, joten ehkä tähti on jo hieman himmennyt. Niin tosin on formuloidenkin, koska niitä ei näe enää ilmaiseksi, kuten ei kohta mitään muitakaan kansainvälistä suosiota nauttivia lajeja.

Sennan kuoleman muistan kuitenkin hyvin tuona toukokuisena viikonloppuna 1994. Edellisenä päivänä Imolan kisaviikonloppuna kuoli ennen Ayrtonia tuntematon itävaltalaiskuljettaja Roland Ratzenberger, joka haudattiin hiljaisuudessa, siinä missä Senna valtiollisin kunnianosoituksin ja ennennäkemättömän mediasirkuksen saattelemana Brasiliassa.

Urheilu on armotonta, tähdet ovat tähtiä kuoltuaankin ja muut muita. Maailma on muuttunut parissakymmenessä vuodessa pirstaloituneemmaksi. Vaikea olisi kuvitella, että minkään urheilulajin tähden dramaattinen kuolema herättäisi enää samanlaisia reaktioita kuten Sennan kuolema teki.

Formula ykkösissä ei ole kuollut kukaan kohta 20 vuoteen, joka taitaa olla pisin aika koskaan ilman kuolonuhreja ykkösissä. Mutta kuten kommentaattori tässä ylläolevassa pätkässä sanoi, kuolonuhreja ja loukkaantuneita tulee vielä. Täysin turvallista autoa kun ei tulla koskaan rakentamaan. Kuljettajat itse tietävät lajin riskit, siksipä he kai ovat lajin pariin hakeutuneetkin osittain.

Järkeähän urheilussa ei tarvitse olla. Kyse on enemmän tunteesta.

Jos olisimme oikeasti alastomia

Oheisessa uutisessa kerrotaan, miltä näyttävät pornotähdet riisuttuna pakkelista. Jokainen tietää, että naispornotähdet on vuorattu kilolla meikkiä ja silikoneja. Miespornotähdeille taas riittää pelkästään iso kulli, ulkonäöstä viis.

Mutta ajatelkaa, jos kaikki muutkin ihmiset riisuttaisiin suojarakenteistaan. Poliisit jahtaisivat konnia pyjamassa. Jos meillä kenelläkään ei olisi mitään suojakerrointa ympärillä. Pornotähdet tekevät työtään alasti, mutta tuskin kenellekään on yhtä kovaa suojakuorta ympärillä kuin heillä. Luulisin, sillä en tunne yhtään pornotähteä.

Alastomuutta pidetään jotenkin armottomana tilanteena ja avuttomana, vaikka alastomuus on arkipäivää. tosin näemme usein vain sellaisia ihmisiä alastomina, joille siitä maksetaan. Tavalliselle ihmisille on kauhistus olla toisten edessä alastomana, vaikka he laittaisivatkin itsestään alastonkuvia nettiin. Pelottavinta on hallitsematon alastomuus.

Harvoin, jos koskaan tapaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät suojelisi itseään millään lailla, jotka olisivat täysin avoimia vieraiden edessä. Sellainen avoimuus koetaan pelottavaksi. Ja pystyykö kukaan olemaan sielultaan täysin alaston. Silloinhan ei ole välittänyt iskuista, joita on sieluunsa saanut tai ei välitä niistä.

Itse olen samaan aikaan todella avoin, mutta suojelen sisintäni epätoivon vimmalla. En itsekään tiedä 35-vuotiaana kunnolla, mikä tai kuka olen. Voiko sellaista koskaan tietää?

Biisejä, joita ei enää kuule

Chris Isaakin Wicked Gamea oli vaikea olla kuulematta 20 vuotta sitten, mutta en biisiä muista kuulleeni enää vuosiin. Kovaa tuo muusikon työ kun joutuu musiikkivideoissakin temmeltää kaunottarien kanssa rannalla.

Runo pienestä tytöstä, joka kuoli

Sinä kuolit prinsessakruunu päässäsi.
Elämäsi oli lyhyt, mutta siinä oli helvettiä
enemmän kuin ihmiselämässä.
Kuolemaasi kauhistellaan,
mutta kukaan ei auttanut sinua.
Sinun annettiin tukahtua,
sinut annettiin sitoa,
koska vanhemmillasi on oikeutensa.
Sinun oikeuksillasi ei ollut merkitystä.
Olithan lapsi.
Julmasti kohdeltunakin
halusit olla lapsi,
mutta sinut vedettiin elämään,
jota ei pitäisi olla olemassa.
Elämästäsi sanotaan,
että tällaista ei saisi tapahtua,
mutta tapahtuu, tulee tapahtumaan.
Sinä et tule takaisin,
kukaan ei voi enää tietää,
millainen prinsessa sinusta
tähän kylmään, armottomaan
olisi tullut.

Supersankareita minimaailmassa

Tuleeko teille koskaan mieleen, että olisi kiva olla supersankari. Vetää vermeet niskaan ja elää suurien tunteiden ja suurien tekojen täyttämää elämää öisin pelastaen ihmisiä, jotka eivät välttämättä pelastusta edes ansaitse.

Viime aikoina olen jotenkin ollut tavallista väsyneempi aikamme tekopyhyyteen, kaikkeen ylireagoiviin ihmisiin ja sellaisen loputtoman tasaisuuden ja tavallisuuden vaatimukseen sekä suoranaiseen ivaan ja ylimielisyyteen sellaisen edessä, mitä omasta mielestään tiedostavat ihmiset harrastavat.

Maailmassa olisi paljon pelastettavaa ja kurjia kohtaloita, mutta tuntuu, että tärkeimmät ovat omasta mielestään suvaitsevaisten ja maailmanparantajien mielestä turkiseläimet sekä se, että homot saavat mennä naimisiin. En tosin ymmärrä, miksi eivät saisi, kun ei se ainakaan minulta ole pois.

Eipä tässä naimisiin pääse heterokaan voisin omasta puolestani sanoa, vaikka minulla siihen toki oikeus onkin. Mutta niin on moneen muuhunkin asiaan minulla oikeus, mutta jota en koskaan saa.

Turkiseläimiä pidetään toki epäinhimillisissä häkeissä, mutta niin ihmiset pitävät lehmiä ja kanojakin täysin hyödykkeinä. Ihmisten aktivismi on tänä päivänä kapeammalla viivalla kuin koskaan. En tiedä sitten ovatko kohteet valittu yliopiston kahviloissa. Pultsari ei ole söpö kohde autettavaksi, mutta pörröinen kettu on.

Olen miettinyt, että onko meidän ajassamme edes mahdollista elää, jos ei ole jonkinlainen pikkusielu, joka näkee kaiken omasta näkökulmastaan ja elämänvalinnoistaan nähden. Tuskin. Kaipaisin sellaisia ihmisiä, jotka eivät tuomitse, eivätkä pidä maailmaa vain uhkana ja vihan, myllerryksen kohteena ja jotka eivät eläisi vain omassa pienessä elämässään näkemättä mitään muuta.

Sellaisia ihmisiä on vuosi vuodelta vähemmän, jotka näkevät kauas.