Propagandan häijy kaiku

Propaganda on valtioiden keino oikeuttaa sota kansalaisilleen ja sotilailleen. Niinpä ei ollut yllätys, että Neuvostoliitto väsäsi sotilailleen Finljandija - Puna-armeijan Suomi-oppaan (Minerva 2013) ennen talvisotaa 1939.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Ikimuistoinen osa 2

Urheilijatarinat ovat elokuvataiteen tuttuja ilmestyksiä. Varsinkin niiden urheilijoiden elämä kiinnostaa, joilla uran jälkeen ei onnistunut siirtyä sujuvasti valmennushommiin. Oma suosikkini on Kuin raivo härkä, jossa Robert De Niro näyttelee ansiokkaasti nyrkkeilijä Jake LaMottaa.

Nyrkkeilijäsuuruus muuten elää yhä ja on 92-vuotias.

Runo Korsosta (välinpitämättömyys ja antaumus)

Heli Laaksonen kun on lyönyt itsensä läpi murteella, koitan minäkin samaa kömpelöllä Korson murteella.

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Korso auttaa kun muut eivät auta.
Assalla riittää vittu autettavaa.
Ja kiroilu on korsolaisuutta.
Onko ennakkoluuloisuutta vittu.
Niin ne sanoo.

Meijän on pakko elää ja asua yhdessä,
Korsos,
miten me voitaisiin siin onnistua,
meit on niin vitun paljon erilaista tyyppii ja mulkeroo.

Suurin osa ihmisist on vitun pelkureit.
Korsost vain muutamii.
Me ei olla raukkiksii.

Mut ne. Ne siel muualla.
Ne pelkää itteensä enemmän ku toisii.
Kyl meist jokaist toisen naama vituttaa.
Aina vittu aina.

Ne kuvittelee et jokaine korsolaine on juoppo, narkki tai hullu.
Jos kysyisit,
et mitä vittua meille kuuluu
et mikä vittu meijän nimi on?

Olkaa vittu huomaamatta,
eläkää omaa elämäänne perseet,
teijän palkkiot ja erorahat,
viette kaiken.

joka sekin on vittumaista.

Mä oon ihan vitun sekaisin.
Miksen mä oo vaa.
Vittu kusettakoot. Mulkut.

Hidasta on vittu.
Jotkut perkelee kitisee kun myöhästyy töistä.
Yksi vitun maku.
Mä pysyn Korsossa.
Oli sit töit tai ei.

Tulis itte kattoo mitä tää on.
Toivoo, pettymyst, toivoo.
Ja sit takasin ku onnistuu.
Tulis kattoo mitää tää on.
Mä oon vitun onnellinen ilman niide hyväksyntää.

Kysyvät, mitä vittua siellä Korsossa tapahtuu?
Onko se niin paska paikka?
Paskaa on se mitä tunnet ja sitten on vitun ankeeta.
Oikeest täällä ei tapahdu mitään.
Ei sitten mitään vittu.

Mäntsäläs kyl maa järisee.

Onni on rahiseva vinyyli

Maailmassa ei ole montaa niin kaunista ääntä kuin se hetki, jolloin levysoittimen neula koskettaa vinyylilevyä, rahina alkaa ja sitten musiikki. Maailma on musiikkia täynnä ja varsinkin erilaisia laitteita äänentoistoon, mutta mikään ei voita vinyylilevyä, ei CD, eivätkä varsinkaan tuoreimmat laitteet.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

Unohdus

Toissaviikolla kävin siskoni ja äitini kanssa katsomassa isoäitiäni hoitokodissa. Hän on lähes 90-vuotias ja dementoitunut.

Dementia on sairauksista hämmentävin. Ihminen on edessäsi ilmielävänä, mutta hän ei muista asioita minuuttia kauempaa. Hän ei tunnista lastenlapsiaan, mutta ei edes omaa lastaan. Miehensäkään hän ei usko olevansa kuvassa, koska tämä näyttää kuvassa niin vanhalta.

Ihmisen aivot, tuo monimutkainen kapistus. Kuinka on mahdollista, että ne muistavat 50 vuoden takaiset asiat, mutta ei nykyhetkeä. Hetkittäin taas kaikki voi palautua hetkeksi dementikon mieleen, hän muistaa nimet ja tapahtumat.

Dementikko, eivät kaikki onneksi, menetä täysin otettaan nykyhetkestä. Isoäitinikin vieraanvaraisena ihmisenä olisi kovasti halunnut tarjota kahvit ja oli huolissaan, olimmeko syöneet. Hän oli myös huolissaan siitä, ettei minulla ole akkaa, mutta tokaisi sitten, että kai sitä nykyisin ilman akkaakin pärjää.

Vaikeinta dementia hyväksyminen on dementikon lapsille itselleen. Ei ole helppoa nähdä oma vanhempansa, joka ei kuitenkaan ole siinä. Ei täysin. Ei omana itsenään, sellaisena silloin kuin joskus. Eikä ole helppoa vastailla, kun dementikko yrittää muistella, onko hänen miehensä kuollut vai ei ja kuka muu on kuollut. Missä he ovat?

Kukaan muu ei voi tietää, mitä dementikon päässä tapahtuu kuin dementikko itse. Mutta voin kuvitella, että ihmisessä vallitsee suuri hätä ja hämmennys, kun sairastaa dementiaa. Tai sitten ei. Hän voi olla tyytyväinen elämäänsä, sitä emme tiedä. Ehkä tuo sisäinen elämä voi olla värikäs. Se on vain erilainen kuin arkitodellisuus, missä me muistavat elämme.

Muisti on ihmisen suurin työkalu. Se oikeastaan määrittää ihmisen, millainen hänen elämänsä on ja millainen ihminen itse on. Mitä on silloin kuin muistia ei ole?

Väkisin dementikon kanssa jutellessa käy mielessä, entä jos minulle käy noin. Käykö minua edes kukaan katsomassa, kun ei ole lapsia. Unohdunko vain johonkin laitokseen? Kaikki mitä olen kokenut on kadonnut, onko minua silloin enää olemassa kuin vain nimenä hoitajille, joille merkitsen vain hoidettavaa. Työsuoritusta. En tiedä. Ehkä tämäkin kirjoitus säilyy, vaikka en sitä silloin muistaisikaan.

Äitejä ja isiä ei riitä kaikille

Kustantajille tarjotaan vuodessa villin arvaukseni mukaan satoja omaelämäkerrallisia teoksia. Julkaisukynnys harvoin ylittyy, jos kyseessä on tavallinen ihminen. Julkkikset ovat asia erikseen. Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Ikimuistoinen kohtaus

Kaikilla meillä on elokuvia ja erityisesti kohtauksia elokuvista, jotka ovat jääneet mieliimme. Tämä kohtaus Viettelysten vaunusta lienee elokuvahistorian kuuluisimpia. Ja eipä Marlon Brandoa tainnut nähdä missään muussa roolissa huutamassa naisen perään. Marlon Brandolla kuuluisia kohtauksia riittää tämänkin lisäksi.

Stella, tuo kohtauksien kuningatar.

Miksi kansa rakastaa NYT Andy McCoyta?

Kuva: bigbrother.fi

Julkkis-BB alkoi viikko sitten. Sen verran julkkismaailmaa tunnen, että kukaan osallistujista ei ollut yllätys. Todellinen yllätys tipahti silmille vasta sitten kun rockin legenda Andy McCoy asteli sisään taloon.

Yhtä yllättyneitä olivat kilpakumppanit, ilme vaihteli pelästyksen ja yllätyksen välimaastossa. Andy kun ei ole ollut julkisuudessa aikoihin. Silti hän on niitä harvoja julkkiksia ajassamme, jotka kaikki tunnistavat. Moiseen on vaikea pirstaloituneena julkkisaikana enää päästä.

Sen jälkeen tapahtunut on historiaa. Andy valloitti välittömästi niiden sydämet, joilla on rohkeutta tunnustaa katsovansa Big Brotheria. Kyseiseen ohjelmaformaattiin Andy sopii kuin nakutettu, vaikka kukaan ei sitä uskoisi. Andyn kun ei tarvitse esittää yhtään mitään. Jos hän esittääkin, se kuuluu Andyyn. Jos Andy sanoo, ettei käytä alusvaatteita, uskottava se on.

Suomalaiset pitävät itseään suorapuheisina, mutta näinhän se ei enää ole. Harva uskaltaa tai haluaa ilmaista mielipiteensä suoraan. Andy uskaltaa. Siksi on ihme, ettei Andy aiemmin ole saanut ansaitsemaansa arvostusta.

Andysta tuli heti Ameriikan reissulta palattuaan 90-luvulla kulttihahmo. Ja kuten usein Suomessa miehen suurille puheille naureskeltiin sekä koko olemukselle, sillä Suomessa ei todellisuudessa oikein saa poiketa massasta, vaikka siihen kannustetaankin. Vain suuret persoonat ovat oikeasti mitä ovat, niihin Andy kuuluu.

Kun muutama päivä Julkkis-BB:ia oli vierähtänyt ihmiset sitten jo ihmettelivätkin, että tämä Andy on tosi syvällinen tyyppi, ellei jopa herkän valloittava. Se kertoo tietenkin siitä, että joko Andysta on haluttu tuoda aikaisemmin vain tietyt puolet esiin tai sitten Andy on itse halunnut tehdä niin.

Kuka tietää. Andy ei ole yksiselitteisimpiä persoonia. Ja Andy jos kuka on välillä käynyt pohjalla ja noussut sitten lentoon uudelleen kuin tarujen Fenix-lintu. Ja sehän on jos jotain, jota suomalaiset rakastavat. Andyn julkisuuskuva muuttunee kuitenkin pysyvästi positiivisempaan suuntaan.

Joten ei tosi-tv pelkkää paskaa ole.

PS. Kirjoitin Andysta neljä vuotta sitten ilmeisesti vaikututtuani Real McCoy-elokuvasta.

Vallankumouksen kaunis kaipaus

Kirjallisuus ei koskaan lakkaa kiehtomasta minua siksi, että aina on mahdollisuus löytää uusi kiehtova kirjailija.

Näin tapahtui minulle Elvi Sinervon (1912-1986) kanssa. Nimenä Sinervo oli etäisesti tuttu, mutta en lainkaan ollut aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

Päivän musiikkiajatus: Anki I will wait for you

Vielä kerran

Parisen viikkoa sitten aloitin jälleen muokkaamaan puolisentoista vuotta sitten aloittaamani runokokoelmaa. Hetki ei ollut tuolloin oikea, vaikka runoja syntyikin, niin kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä sen enempää ei riittänyt.

Tauko teki hyvää. Ajoittain teksti on syntynyt nyt jopa itsestään, vailla tuskailua ja epäilyä. Kukaan kirjoittaja ei tosin olisi oikea kirjoittaja, ellei myös kärsisi tuskailusta ja epäilystä. Itsensä epäilystä.

En enää kirjoita itseäni varten, vaan useamman vuoden toimittajan työ on opettanut, että kaikki luominen tehdään muita varten, vaikka aiheet kumpuavatkin omasta itsestään. Omaan itseensä ei saa käpertyä.

Kirjan kokoaminen on aina hankalaa, sillä maailma ei välttämättä kaipaa omaa kirjaasi. Niitähän on maailmassa jopa liikaa, lukemattomia sellaisia. Tuosta turhuuden tunteesta on päästävä yli. Se on minulle vaikein kynnys. Tiedän kykeneväni tuottamaan tekstiä, joka on vaivan väärti, mutta kun ei ole kustantajaa, niin aina sitä miettii, onko maailma tätäkään omakustannetta vailla.

Toivon, että on.

Aikaisempiin kirjoihini, Huone Veronassa ja Jäisen maan päiväkirja, verrattuna uudet runoni ovat vallan erilaisia. Tietyt teemat minua riivaavat ja kiehtovat, joten niitäkin uudesta kokoelmasta löytynee. Minkäänlaista nimeä kokoelmalle ei vielä ole. Kaikki on alkutekijöissään siinä mielessä, että ole vasta saamassa raakamateriaalin kasaan.

Jokainen kunnianhimoinen kirjoittaja tietää, että siitä se työ vasta alkaa.