Unohdus
Toissaviikolla kävin siskoni ja äitini kanssa katsomassa isoäitiäni hoitokodissa. Hän on lähes 90-vuotias ja dementoitunut.
Dementia on sairauksista hämmentävin. Ihminen on edessäsi ilmielävänä, mutta hän ei muista asioita minuuttia kauempaa. Hän ei tunnista lastenlapsiaan, mutta ei edes omaa lastaan. Miehensäkään hän ei usko olevansa kuvassa, koska tämä näyttää kuvassa niin vanhalta.
Ihmisen aivot, tuo monimutkainen kapistus. Kuinka on mahdollista, että ne muistavat 50 vuoden takaiset asiat, mutta ei nykyhetkeä. Hetkittäin taas kaikki voi palautua hetkeksi dementikon mieleen, hän muistaa nimet ja tapahtumat.
Dementikko, eivät kaikki onneksi, menetä täysin otettaan nykyhetkestä. Isoäitinikin vieraanvaraisena ihmisenä olisi kovasti halunnut tarjota kahvit ja oli huolissaan, olimmeko syöneet. Hän oli myös huolissaan siitä, ettei minulla ole akkaa, mutta tokaisi sitten, että kai sitä nykyisin ilman akkaakin pärjää.
Vaikeinta dementia hyväksyminen on dementikon lapsille itselleen. Ei ole helppoa nähdä oma vanhempansa, joka ei kuitenkaan ole siinä. Ei täysin. Ei omana itsenään, sellaisena silloin kuin joskus. Eikä ole helppoa vastailla, kun dementikko yrittää muistella, onko hänen miehensä kuollut vai ei ja kuka muu on kuollut. Missä he ovat?
Kukaan muu ei voi tietää, mitä dementikon päässä tapahtuu kuin dementikko itse. Mutta voin kuvitella, että ihmisessä vallitsee suuri hätä ja hämmennys, kun sairastaa dementiaa. Tai sitten ei. Hän voi olla tyytyväinen elämäänsä, sitä emme tiedä. Ehkä tuo sisäinen elämä voi olla värikäs. Se on vain erilainen kuin arkitodellisuus, missä me muistavat elämme.
Muisti on ihmisen suurin työkalu. Se oikeastaan määrittää ihmisen, millainen hänen elämänsä on ja millainen ihminen itse on. Mitä on silloin kuin muistia ei ole?
Väkisin dementikon kanssa jutellessa käy mielessä, entä jos minulle käy noin. Käykö minua edes kukaan katsomassa, kun ei ole lapsia. Unohdunko vain johonkin laitokseen? Kaikki mitä olen kokenut on kadonnut, onko minua silloin enää olemassa kuin vain nimenä hoitajille, joille merkitsen vain hoidettavaa. Työsuoritusta. En tiedä. Ehkä tämäkin kirjoitus säilyy, vaikka en sitä silloin muistaisikaan.
Dementia on sairauksista hämmentävin. Ihminen on edessäsi ilmielävänä, mutta hän ei muista asioita minuuttia kauempaa. Hän ei tunnista lastenlapsiaan, mutta ei edes omaa lastaan. Miehensäkään hän ei usko olevansa kuvassa, koska tämä näyttää kuvassa niin vanhalta.
Ihmisen aivot, tuo monimutkainen kapistus. Kuinka on mahdollista, että ne muistavat 50 vuoden takaiset asiat, mutta ei nykyhetkeä. Hetkittäin taas kaikki voi palautua hetkeksi dementikon mieleen, hän muistaa nimet ja tapahtumat.
Dementikko, eivät kaikki onneksi, menetä täysin otettaan nykyhetkestä. Isoäitinikin vieraanvaraisena ihmisenä olisi kovasti halunnut tarjota kahvit ja oli huolissaan, olimmeko syöneet. Hän oli myös huolissaan siitä, ettei minulla ole akkaa, mutta tokaisi sitten, että kai sitä nykyisin ilman akkaakin pärjää.
Vaikeinta dementia hyväksyminen on dementikon lapsille itselleen. Ei ole helppoa nähdä oma vanhempansa, joka ei kuitenkaan ole siinä. Ei täysin. Ei omana itsenään, sellaisena silloin kuin joskus. Eikä ole helppoa vastailla, kun dementikko yrittää muistella, onko hänen miehensä kuollut vai ei ja kuka muu on kuollut. Missä he ovat?
Kukaan muu ei voi tietää, mitä dementikon päässä tapahtuu kuin dementikko itse. Mutta voin kuvitella, että ihmisessä vallitsee suuri hätä ja hämmennys, kun sairastaa dementiaa. Tai sitten ei. Hän voi olla tyytyväinen elämäänsä, sitä emme tiedä. Ehkä tuo sisäinen elämä voi olla värikäs. Se on vain erilainen kuin arkitodellisuus, missä me muistavat elämme.
Muisti on ihmisen suurin työkalu. Se oikeastaan määrittää ihmisen, millainen hänen elämänsä on ja millainen ihminen itse on. Mitä on silloin kuin muistia ei ole?
Väkisin dementikon kanssa jutellessa käy mielessä, entä jos minulle käy noin. Käykö minua edes kukaan katsomassa, kun ei ole lapsia. Unohdunko vain johonkin laitokseen? Kaikki mitä olen kokenut on kadonnut, onko minua silloin enää olemassa kuin vain nimenä hoitajille, joille merkitsen vain hoidettavaa. Työsuoritusta. En tiedä. Ehkä tämäkin kirjoitus säilyy, vaikka en sitä silloin muistaisikaan.
Kommentit
Lähetä kommentti