Pitäisikö suuryritysten saada kaikki ja silti saada antaa potkuja miten lystää?

Jälleen keskusteluun nousivat irtisanomiset. Niitähän riittää olivat ajat huonot tai hyvät. Korona-aikana pystyy vielä irtisanomaan helpommin syyttäen virusta ja muka ahneita suomalaisia työntekijöitä, jotka haluaisivat palkkaakin. Syytäkään ei tarvitse olla. Toisin kuin väitetään, Suomessa on helppo irtisanoa.

Finnairin irtisanomiset nyt ymmärtää. Jos matkustajia ei ole, niin niitä ei ole. UPM päätti taas lakkauttaa tehtaansa. Väittäen, että toiminta on tappiollista, vaikka yhtiö on jakanut osinkoa vuosi vuodelta enemmän. Mutta maailmaamme leimaa ahneus, mikään ei ole tarpeeksi, kun kyse on isoista yrityksistä. He kun tietävät, että kukaan ei voi heitä estää ja vieläpä saavat kaiken haluamansa.

Olen kritisoinut pääministeri Sanna Marinia, mutta nyt tuntuu hyvältä, että pitkästä aikaa on pääministeri, joka ei täysin ole Elinkeinoelämä EK:n herrojen talutusnuorassa. Nämä suuryritysten pomot ovat kyllä uskomattomia tapauksia. Välillä olen miettinyt, onko heillä lainkaan sydäntä. Miten he nukkuvat yönsä? Valitettavasti uskon, että hyvin.

Valtiolta he pumppaavat minkä ilkeävät, ja hehän ilkeävät, mutta sitten mitään vastuuta ei ole. Suomalaisuutta hehkutetaan mainoksissa, mutta päätöksissä sillä heille ole mitään merkitystä. Ei kun ulos vaan työntekijät. 

Pienet ja keskisuuretkin yritykset ovat eri asia. Hehän kamppailevat joka päivä. Heille sitä tukea pitäisi antaa ja tasoittaa tietä. Nämä vielä työllistävätkin herkemmin kuin suuryritykset, joiden ainoa motiivi olla elossa on tuottaa kasvottomille osakkeenomistajille osinkoa. 

Toivon kyllä, että Marin ei täysin alistu EK:n edessä, vaikka painetta riittää joka suunnalta. Tietysti hänen keinonsa käskyttää paperiteollisuusjättejä ovat olemattomat. Jos nämä päättävät lakkauttaa tehtaansa ja siirtää sen omasta mielestään isänmaan etu mielessä Uruguayhin, niin minkäs hän tekee. Ainakaan tällaista toimintatapaa ei tarvitse julkisesti hyväksyä, mistä Marinille kiitokset.

Mihinköhän tämä kaikki menee? Onko Suomessa yhtään isoa yritystä enää 50 vuoden päästä? Vai onko kaikki yritystoiminta kohta ympäri maailmaa noin 20 ison yrityksen varassa? Pelottavaa ajatella. 

Itselläni on mennyt kaikki usko isojen yritysten moraaliin, jos sitä on enää viime vuosina ollutkaan. En odota heiltä oikeastaan enää mitään, mikä hyödyttäisi jollain tavalla yhteiskuntaamme. Okei. Kyllä he maksavat verojakin varmasti, mutta kuinkahan paljon jää maksamatta siitä, mitä he voisivat maksaa. 

Toiveita onneksi on. Monilla uusyrityksillä teknologia-alalla on moraali. Pomot maksavat ihan rehdisti palkasta veroja toisin kuin nämä metsäherrat bonuksiensa yms. kanssa. Muutenkin eettisyys ohjaa heidän toimintaansa. Menestyä voi myös olemalla humaani ja hyvä.

Runoja potilaana

Aamuyöllä sairasvuoteellani
Aamuyöllä istuskelen sairasvuoteellani.
Elokuu on kuukausista julmin,
väittävät sen olevan huhtikuun.
Rakennustyömaa valaisee sairasvuodettani,
äänetön ambulanssi saapuu valoineen,
nostokurki odottaa aamua,
uutta lastiaan.
Minun on pian lähdettävä kotoani.
Jätettävä kaikki.
Kaikki muukin on erääntynyt maksettavaksi.
Ei huomaamatta, pakosta.
Sitä ennen minun tulee parantua,
eikä huolehtia turhasta.

-------------------------------------------

Toivoisin nauttivani
Kahden vanhan miehen kanssa sairashuoneessa.
Toinen sanoo tukehtuvansa ja toinen muuten sekava.
Minä toivoisin, että pystyisin nauttimaan ilmasta, elämästä.
Ihmiset ovat sittenkin hyviä.
Se kannattaa muistaa.
Kenenkään kun ei ole pakko auttaa
ketään tässä todellisuudessa
Ja tiedän, minä selviän, elämä on hyvä.
Nämä miehet eivät,
sillä aika on sairauttakin pahempi vihollinen.

-------------------------------------------

Missä isä on?
Vanha mies valittaa sängyssään.
Katselee kattoa. Kuuluu korinaa.
Muutakaan hän ei voi. Liikkuakaan hän ei pysty.
Mies muuttui lapseksi sairastuttuaan.
Huutaa äitiä, hoitajaa ja apua samanaikaisesti.
Vaatimus on kova, yksinäisyys on kovempaa.
Miehen ääni on hiljainen,
se minkä heikoista keuhkoista ulos saa.
Sanat ovat vanhalla miehellä vähäiset, mutta äkäiset.
Hoitaja, miksi et tule jo. Auttamaan.
Poissa on nuoruuden voima.
Jäljellä epätoivo voimattomuudesta.
Tieto, ettei tätä kauan jatku.
Ääni kuin lapsella.
Omat lapset tulevat,
katsovat hämmentyneen epäuskoisina:
Missä meidän isä on?
Minä seuraan tätä kaikkea vierestä.
Kirjurienkeli taivaasta.

Hiljainen avautuminen keuhkosairaalasta

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Pientä sairaalapäivitystä Meilahden sairaalan keuhko- ja tarkkailuosastolta. Kunto vaihtelee paljonkin vuorokauden sisällä. Mutta kyllä täältä hengissä lähdetään.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu Elo 24, 2020 kello 4.42 PDT

Vähään aikaan minusta ei ole kuulunut mitään. Ei ole ollut mitään kirjoitettavaa ja jouduin uudelleen sairaalaan viime viikolla keuhkovaivojen vuoksi. Ensimmäinen kerta ei siis riittänyt. Hengitys kävi niin vaivalloiseksi, että luulin, että onko hengenlähtö lähellä. Taistelin päiviä, kunnes luovutin ja menin päivystykseen.

Päivystyksessä huohotin maski pääll neljä tuntia odottaen. Ihme kyllä sen vielä pysyin tolpillani. Sairaalan päästyäni kuntoni romahti, mutta onneksi hyvä hoito ja ammattitaitoinen henkilökunta Meilahden sairaalassa on saanut minut huomiseksi kotiutumiskuntoon. Tätäkin kirjoittelen sairaalasta. Hoitajille kiitos. Olen potilaista helpoimpia verrattuna monisairaisiin vanhuksiin.

Kotiin ei kyllä olisi kiirettä, kun ei ole töistä tietoa, eikä edes tietoa varmasta asunnostakaan syyskuun jälkeen. Hullua kyllä, en jaksa enää huolehtia mistään. Olen jopa onnellisempi kuin lähivuosina olen ollut. Ehkä vakava sairastuminen joksikin aikaa palauttaa mieleen sen tärkeimmän. Että on elossa. Sen mitä tätä nyt riittää.

Mitään varmaa diagnoosia en ole saanut sairaudestani. Keuhkoahtaumaksi sitä epäillään. Olen tietysti polttanut, vaikkakin olen nuori keuhkoahtaumapotilaaksi. Saa vapaasti syyllistää, kuten myös läskeistäni. Onneksi kaikki muut ovat virheettömiä. 

Näillä näkymin en joudu raahaamaan kuitenkaan vielä happikonetta perässäni ja töitäkin pystyn tehdä, jos en nyt ihan rakennusmiehen töitä. Lääkitys on loppuiäksi, eivätkä keuhkot tietenkään parane koskaan ennalleen. Se on hyväksyttävä. 

Tupakkaa en enää polta. Ainakaan sen myrkyn takia en halua enää haukkoa henkeäni yhtään yötä kuolemaa peläten. Kilojakin olisi tarkoitus pudottaa, en ole ollut kroppaani tyytyväinen vuosiin.

Itse en oikein silti tiedä, miten tästä eteenpäin. En jaksa välittää, ei kiinnosta. Ehkä jumala nyt sitten näyttää tietä. Tapahtuu mitä tapahtuu. Ainakin minulla ilmeisesti on vuosia jäljellä toisin kuin huonekavereilla sairaalassa, joilla on ikää ja sairauksia enemmän. Heistä on tullut ikäänkuin uudelleen lapsia, jotka ovat täysin riippuvaisia muista ihmisistä. Minkälaisia vuosia ne viimeiset omat vuodet ovat, en tiedä.

Mikään pakko minun ei ole media-alan töitä tehdä. Se pakkomielle on minulta lähtenyt. Eihän niitä ole edes ollut riittävästi. Ainakaan minulle. Muutenkin ala on nykyisin mitä on. Olen tosin avoin töille media-alaltakin, jos yhteistyö on vain mielekästä.

Minua on pyydetty kirjoittamaan kirjaa. Kun saan itseni jonkinlaiseen kuntoon, niin sen kirjoittaminen on mahdollista. Olen luvannut.

Raakaa sortovaltaa vastaan - mutta ketkä oikeasti uskaltavat?

 

Morgan Freeman tekee vanhoilla päivillään erinomaisia sarjoja ihmisyydestä, uskosta ja kaikista iänkaikkisista kysymyksistä. Ihmisyyden äärellä-sarjassaan hän eräässä jaksossaan keskittyi kapinahenkeen. Ihmisiin, jotka syystä tai toisesta ovat asettautuneet esivaltaa vastaan, tehneet vallankumouksia ja muuttaneet epäoikeudenmukaisia yhteiskuntia. 

Nykyisin ihmisten välille luodaan koko ajan vastakkainasettelua, mutta loppupeleissä ihmisten tarpeet ovat samat ympäri maailman. Yksi yhteinen tahto on taistelu epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Eri maissa siihen on tietenkin erilaiset mahdollisuudet. Toisissa maissa se voi maksaa oman hengen ja toisissa maissa taas ei. Ja tietenkin kun asiat ovat paremmin, mitään suurta halua mielenilmaisuihin ei ole.

Vallankumoussankarit muistetaan usein historiassa paremmin kuin ne yksittäiset tavalliset ihmiset, jotka ovat asettaneet itsensä vaaraan. Mieleen tulee vaikka ne ensimmäiset mustat, jotka rohkenivat asettautua vastustamaan rauhanomaisesti rotusortoa pelkästään sillä, etteivät suostuneet enää istumaan mustille tarkoitetuilla paikoilla. Se on vaatinut rohkeutta. 

Vallankumoukset ovat yleensä kääntyneet monesti uudeksi sortovallaksi. Ironista kyllä. En tiedä mikä siinä on. Ja vielä useammat vallankumoukset ovat epäonnistuneet ja päättyneet pelkkään verilöylyyn. Ja kaikki säilyy vieläpä ennallaan.

Länsimaissa nykyisin suurin taistelu käydään sananvapaudesta. Siitä mitä saa sanoa ja mitä ei. Tiettyjä pyhiä lehmiä on, joista ei saa vapaasti puhua. Siitä emme vain pääse mihinkään. Vai muistatteko nähneenne järkeviä ja asiallisia keskusteluja maahanmuutosta tai tasa-arvosta? 

Meillä Suomessa ei ole suoranaista sortoa puhumattakaan mielivallasta. Saan aivan rauhassa kirjoittaa tätäkin blogia, mikä jo Valko-Venäjällä voisi olla vaarallista. Täysi luottamus valtiovaltaan on kuitenkin myös vaarallista. Tämän olemme nähneet Usassa esimerkiksi kun paljastui, että aivan tavallisten ihmistenkin viestejä ja puheluita on kuunneltu "kansakunnan suojelemiseksi". Tietty varovaisuus ja epäusko on aina hyvästä. 

Mutta mikä sitten erottaa ne ihmiset, jotka uskaltavat asettua epäooikeudenmukaisuutta vastaan siitä suuresta massasta, joka tyytyy vain elämäänsä eikä tee mitään. Sitä on vaikea sanoa. En itsekään ole mikään esivallan vastustaja. 

Ehkä se on jonkinlainen sisäinen pakko toimia ja se ettei voi toimia omatuntoaan vastaan. Suurin osa ihmisistä pystyy jäädyttämään omatuntonsa. Tästähän lienee kysymys esimerkiksi Edward Snowdenin tapauksessa. Hänellähän ei ole koskaan paluuta kotimaahansa. Hän elää mukavaa elämää, mutta yksin.

Katsottua: Syysprinssi: Hullua rakkautta, josta jotain jää puuttumaan

 

Anja Snellmanin, tai mikä hänen sukunimensä silloin olikaan, pienoisromaani Syysprinssi oli yksi suosikkirjojani 1990-luvulla. Syysprinssi oli karun lyhyt kuvaus kahden nuoren kirjailijan rakkaudesta, joka tietenkin päättyy onnettomasti ja mielisairaalaan. Mutta konsepti toimi kaltaiselleni romantikolle. 

Varsinkin kun se perustuu tositapahtumiin Snellmanin ja oikeastikin mielenterveysongelmista kärsineen toisen varhaiskypsän kirjailijan Harri Sirolan rakkaussuhteeseen. Harri päätti päivänsä lopulta metroraiteille.

Täytyykin lukea kirja uudestaan.

En edes tiennyt, että kirjasta on tehty elokuvaa, ennen kuin törmäsin samaa nimeä kantavaan elokuvaan neljän vuoden takaa Yle Areenassa. Eikä ihme, etten ole törmännyt. Teattereissakin se sai vain 16 000 katsojaa. Turhaan kyllä. On se parempi elokuva. Ehkä markkinointi on mättänyt tai jokin vastaava. 

Elokuva on täysin sen pääparin Inkan (Laura Birn) ja Juhanan (Lauri Tilkanen) elokuva. Muut elokuvan roolitukset jäävät ohuempaakin ohueksi. Birn ja Viljanen ovat komea pari, mutta mitään eläimellistä kemiaa heidän välillään ei ole. Rakastelukohtaukset sen viimeistään paljastivat. 

Heistä Birn näyttelee roolinsa uskottavammin, kun Juhanan rooli jo pakoittaa tiettyyn maneerisuuteen rikkaan perheen hemmoteltuna vesana. Birnin roolihahmo on kotoisin Kalliosta. Tietenkin ja köyhistä oloista.

He näyttelevät kyllä roolinsa uskottavasti, mutta jotain jää puuttumaan. Ehkä se, mikä tekee elokuvasta klassikon. Jonkinlaista  henkeä elokuva olisi kaivannut enemmän, vaikka se rakentaa lavastustaan myötä ajankuvan 1980-luvun alun Suomesta, jolloin kohahduttaa saattoi vielä kakkajutulla. Ai niin. Onhan se onnistunut sen jälkeenkin. 

Juhanan mielenterveyden horjuminen ja romahtaminen jäi jotenkin epäuskottavaksi. Ymmärrän, ettei pitkää prosessia voi kuvata täydellisesti elokuvassa, mutta nyt sekoaminen oli jotenkin yllättävä. En tosin täysin muista, miten se kirjassa kuvattiin. Joten voin olla väärässäkin.

Tietysti elokuva on kuvaus hullusta rakkaudesta, jonka kohtaa vain kerran nuoruudessa. Jotkut eivät silloinkaan, kuten minä. Hulluun rakkauteen eivät vain kuulu juhlallisen kirjalliset ilmaukset rakkaudesta, kuten ajoittain tässä elokuvassa. Hullua rakkaus ei ole, jos sen vain sanoo olevan hullua.

Potilaana (runo)

Jälleen maassa.
Lyöty on.
Sairaalavuoteessa vinkuen
kuin keuhkotautinen runoilija
Se, mikä on tapahtunut
täytyi antaa tapahtua ja sitten antaa mennä.
Uskoa se,
minkä olen luullut olevan mahdotonta,
olevan mahdollista.
Rakkaus ja elämä
on kuin ruokajono,
jossa ruokaa jaetaan
niin kauan kuin sitä riittää.
Jos epidemia jatkuu
vain leipä on jäljellä.
Silloin on turha pyytää lisää.

Ambulanssilla sairaalaan

Viime perjantaina jouduin soittamaan itselleni ambulanssin ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja en ollut kännissä tapellut tai kaatuillut, todettakoot heti alkuun.

Keuhkot menivät aivan tukkoon ja taju lähti. Haavakin tuli päähän kaatuessani. Ambulanssi oli lopulta soitettava, kun ajattelin, että herääkö tässä sitten muuten seuraavana aamuna ollenkaan tai jos herää niin missä kunnossa.

Haartmanin sairaalan päivystysosastolla kaikki meni kyllä hyvin. Harvoin, jos koskaan, olen saanut yhtä paljon huomiota ja hyvää hoitoa. En ole tottunut passaamiseen tai muutenkaan hyvään kohteluun.

Alussa olo surkea, hyvä kun henki kulki. Mutta vähän orpo oli siellä osastolla oli vanhusten kanssa, jotka olivat yllättävän levottomia öisin, ettei nukuttua saanut, vaikka nukkuminen oli muutenkin vaikeaa, kun oli vaikeaa hengittää.

Nyt olen jo kotona, mutta en kyllä toista kertaa heti halua sairaalaan. Kyllä siinä vähän sellainen itsemääräämisoikeus viedään, kun on huonossa kunnossa, eikä pysty huolehtimaan itsestään.

Tupakkaa en ole polttanut keikan jälkeen, vaikka mieli tekee koko ajan. Kun nyt onnistuisi olemaan ilman tupakkaa pidemmän aikaa, ellei lopullisesti. Aika näyttää. Terveys ei antaisi ainakaan periksi jatkaa tupakointia. Jos jatkan henki lähtee 10 vuoden sisään.

Sinänsä oli ajan kysymys, että terveyteni pettäisi. Olen jatkuvasti stressaantunut ja ahdistunut. Ei vähiten katastrofaalisen taloudellisen tilanteen takia. Jos joku väittää, että sossu ja kela maksaa kaikki, niin ei kyllä yli 40-vuotiaalle suomalaiselle miehelle maksa. Muista en sitten tiedä.

Toivoisin, että tämä elämä kääntyisi vihdoin nousuun. Elämä on ollut potkujen jälkeen 3 vuotta sitten pelkkää vastoinkäymistä toisen jälkeen. Haluaisin saada edes yhden kirjan vielä kirjoitetuksi.

Sanna Marinin isäsuhteesta, ihmeellinen tissiflashmob ja narsistinen valokuvakampanja

Suomessa on monta asiaa, joita en ymmärrä. Eniten ihmettelen pääministeri Sanna Marinin täysin varauksetonta palvontaa sekä suomalaisia feministejä. Sanna Marin on itseään suvaitsevaisena pitävien ihmisten idoli ellei melkein puolijumala, jonka arvostelu on vieläkin vaikeampaa kuin Sauli Niinistön.

Aloitetaan Sanna Marinista. Hänen isänsä haudattiin toissa viikolla ja nyt hän avioitui viikonloppuna miesystävänsä kanssa. Jokainen tietää, ettei Marin ollut väleissä isänsä kanssa, mutta silti ja missä vainajan kunnioitus ja arvokkuus asemansa kautta.

Minkälainen mekkala olisi silti syntynyt, jos miespääministeri olisi tehnyt vastaavan homman? Jättänyt menemättä isänsä hautajaisiin (johon muuten Marinin sisarukset osallistuivat) ja sitten seuraavalla viikolla naimisiin. Kyllä siinä haukuttaisiin kylmäksi paskiaiseksi.

Nyt kun lueskelin viikonlopun uutisia, suurinta osaa mediaa kiinnosti Marinin häähame yms. Ketään ei kiinnostanut, miksi Marin ei perunut häitään, vaikka isänsä hautajaiset olivat edellisellä viikolla. Ainoastaan Seiska-lehti uutisoi kunnolla isän poismenosta.

Itse kun olen asiaa ihmetellyt somessa, niin olen saanut kiukkuisia, ellen aggressiivisia vastauksia. Se on Marinin yksityisaisa, ei juoppoa isää tarvitse muistaa yms. Eikös sitä joskus sanottu, että alkoholismikin on sairaus. Ei kansa kovin myönteisesti suhtaudu siitä kauan sitten toipuneeseen, kuten Marinin isään. Miksi ihmisten kannattaisi muuttua, jos mitään ei saa anteeksi?

Ja minusta pääministeri on julkinen henkilö ja myös hänen yksityisasiansa kiinnostavat lukijoita. Minulle ovat paheksuneet mielipiteitäni jopa sellaiset toimittajat, jotka itse kirjoittavat julkkisten yksityisasioista.

Itseltäni kyllä menivät Marinin pisteet. Kyllä tällainen toiminta näyttää ihmisen todellisen luonteen. Kylmää ja kovaa. Isä-parka vielä valehteli Seiskalle olleensa tyttäreensä yhteydessä ennen kuolemaansa, mutta Sanna Marin vielä oikein soittaa erikseen toimittajalle ja kieltää olleensa yhteydesä. Sateenkaariäitejään Marin kyllä hehkuttaa paikassa jos toisessa.

Siitä pääsemmekin feministeihin. Suomalaiset feministit ovat siitä jännää joukkoa, että heitä ei kiinnosta naisten tasa-arvoon liittyvät todelliset ongelmat vaan kaikki turhanpäiväinen. Nyt viikonloppuna oli tissiflashmob-tempaus.

Sen ideana oli se, että rinnat paljaina täytyisi saada kulkea kadulla. Että rinnoilla ei ole eroottista merkitystä. Rintojen eroottista merkitystä tuskin pystyy koskaan poistamaan. Jo muinaiset luolamiehet piirtelivät niitä. Rintojen merkitys on eroottinen aikojen loppuun asti. Biologiaa ei sentään feministitkään kykene torjumaan, vaikka miehet muuten pystyvätkin.

Mutta hulluinta tässä tempauksessa oli se, että tempaukseen osallistuneet eivät sitten edes näyttäneet rintojaan kuvissa. Vaan poseerasivat selin kameraan. Siis hetkinen. He haluavat rintojen näyttämisen olevan luonnollista, mutta eivät uskalla itse näyttää niitä. No. Tätähän tämä on.

Sitten oli vielä tämä valokuvakampanja somessa Turkissa perheväkivaltaan kuolleiden naisten puolesta. No mitä Suomessa tapahtuu. Naiset alkavat postailemaan itsestään mitä hienoimpia mustavalkokuvia. Että se siitä sitten. Kaatui ihmiste narsismiin, kuten moni asia nykyään.