Runoja potilaana

Aamuyöllä sairasvuoteellani
Aamuyöllä istuskelen sairasvuoteellani.
Elokuu on kuukausista julmin,
väittävät sen olevan huhtikuun.
Rakennustyömaa valaisee sairasvuodettani,
äänetön ambulanssi saapuu valoineen,
nostokurki odottaa aamua,
uutta lastiaan.
Minun on pian lähdettävä kotoani.
Jätettävä kaikki.
Kaikki muukin on erääntynyt maksettavaksi.
Ei huomaamatta, pakosta.
Sitä ennen minun tulee parantua,
eikä huolehtia turhasta.

-------------------------------------------

Toivoisin nauttivani
Kahden vanhan miehen kanssa sairashuoneessa.
Toinen sanoo tukehtuvansa ja toinen muuten sekava.
Minä toivoisin, että pystyisin nauttimaan ilmasta, elämästä.
Ihmiset ovat sittenkin hyviä.
Se kannattaa muistaa.
Kenenkään kun ei ole pakko auttaa
ketään tässä todellisuudessa
Ja tiedän, minä selviän, elämä on hyvä.
Nämä miehet eivät,
sillä aika on sairauttakin pahempi vihollinen.

-------------------------------------------

Missä isä on?
Vanha mies valittaa sängyssään.
Katselee kattoa. Kuuluu korinaa.
Muutakaan hän ei voi. Liikkuakaan hän ei pysty.
Mies muuttui lapseksi sairastuttuaan.
Huutaa äitiä, hoitajaa ja apua samanaikaisesti.
Vaatimus on kova, yksinäisyys on kovempaa.
Miehen ääni on hiljainen,
se minkä heikoista keuhkoista ulos saa.
Sanat ovat vanhalla miehellä vähäiset, mutta äkäiset.
Hoitaja, miksi et tule jo. Auttamaan.
Poissa on nuoruuden voima.
Jäljellä epätoivo voimattomuudesta.
Tieto, ettei tätä kauan jatku.
Ääni kuin lapsella.
Omat lapset tulevat,
katsovat hämmentyneen epäuskoisina:
Missä meidän isä on?
Minä seuraan tätä kaikkea vierestä.
Kirjurienkeli taivaasta.