Ambulanssilla sairaalaan

Viime perjantaina jouduin soittamaan itselleni ambulanssin ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja en ollut kännissä tapellut tai kaatuillut, todettakoot heti alkuun.

Keuhkot menivät aivan tukkoon ja taju lähti. Haavakin tuli päähän kaatuessani. Ambulanssi oli lopulta soitettava, kun ajattelin, että herääkö tässä sitten muuten seuraavana aamuna ollenkaan tai jos herää niin missä kunnossa.

Haartmanin sairaalan päivystysosastolla kaikki meni kyllä hyvin. Harvoin, jos koskaan, olen saanut yhtä paljon huomiota ja hyvää hoitoa. En ole tottunut passaamiseen tai muutenkaan hyvään kohteluun.

Alussa olo surkea, hyvä kun henki kulki. Mutta vähän orpo oli siellä osastolla oli vanhusten kanssa, jotka olivat yllättävän levottomia öisin, ettei nukuttua saanut, vaikka nukkuminen oli muutenkin vaikeaa, kun oli vaikeaa hengittää.

Nyt olen jo kotona, mutta en kyllä toista kertaa heti halua sairaalaan. Kyllä siinä vähän sellainen itsemääräämisoikeus viedään, kun on huonossa kunnossa, eikä pysty huolehtimaan itsestään.

Tupakkaa en ole polttanut keikan jälkeen, vaikka mieli tekee koko ajan. Kun nyt onnistuisi olemaan ilman tupakkaa pidemmän aikaa, ellei lopullisesti. Aika näyttää. Terveys ei antaisi ainakaan periksi jatkaa tupakointia. Jos jatkan henki lähtee 10 vuoden sisään.

Sinänsä oli ajan kysymys, että terveyteni pettäisi. Olen jatkuvasti stressaantunut ja ahdistunut. Ei vähiten katastrofaalisen taloudellisen tilanteen takia. Jos joku väittää, että sossu ja kela maksaa kaikki, niin ei kyllä yli 40-vuotiaalle suomalaiselle miehelle maksa. Muista en sitten tiedä.

Toivoisin, että tämä elämä kääntyisi vihdoin nousuun. Elämä on ollut potkujen jälkeen 3 vuotta sitten pelkkää vastoinkäymistä toisen jälkeen. Haluaisin saada edes yhden kirjan vielä kirjoitetuksi.