Katsottua: Pieni talo Preerialla: Unelmaperhe Preerialla

Pieni talo Preerialla lähti jälleen uudelle uusintakierrokselle Ylellä. Itsekin katsoin sarjan joitakin jaksoja 90-luvulla. Auttamaton romantikko ja todellisuuspakoilija kuin olen.

Siitähän sarjassa on kyse. Todellisuuspaosta. Pieni talo Preeria on eräänlainen unelmamaailma. Siinä rakennetaan uutta Amerikkaa ja Ingalsien perhekin on täydellinen ydinperhe rehellisine raittiine isineen ja pyhimysmäisine äiteineen. Kukapa ei haluaisi Michael Landonia isäkseen.

Hiljattain Laura Ingalls Wilderin kirjat hyllytettiin Usassa, koska niitä pidettiin nykypäivänä rasistisina. Enpä ole lukenut niitä, mutta aikansa lapsia ovat varmasti. Ehkä nykyään kaikki otetaan liian vakavasti. Sarjan tapahtuma-aikana kaikkia köyhiä kohdeltiin kurjasti ihonväristä riippumatta.

Sarjasta taas on siivottu suurimmaksi osaksi kaikki intiaaneihin ja mustiin liittyvät ennakkoluulot. Tai jos niitä on, niin asiat ratkeavat positiiviseen suuntaan.

Eihän sarja anna kuvaa ankarasta raadannasta 1800-luvun lopun uudisraivaajaperheessä. Sarjassa kaikki on puettu hyvin ja köyhyyttä ei näe. Itse asiassa tämä puoli siivottiin Wilderin ensimmäisestä versiosta kirjastaan. Sarjassa  vastoinkäymisetkin saavat kauniin kuoren.

Jostain syystä kyllä pidän sarjasta. Kai sitä kurjuutta on muutenkin riittävästi tarjolla. Ja tässä sarjassa asiat ratkeavat. kun oikeassa elämässä ne junnaavat paikallaan. Siksi kai sarja on yhä suosittu.

Paratiisi on menetetty, Juudas (runo)

Paratiisi on menetetty

Juudas kertoo

Krituksen pyytäneen

pettämään itsensä

Juudas petti

Hänen kerrotaan hirttäytyneen

Hän elää vielä

Kaikki pettävät

lopulta ihanteensa

Myöntävät olevansa Juudaksia

ennen kuin tunnustavat

Rakkauden koskevan

kaikkia armon kerjäläisiä

Katsottua: Anteeksiantamaton: Sotarikollisen anteeksipyyntö

Katsoin dokumentin Anteeksiantamaton, koskettava ja rankka kuvaus Bosnian sodassa tuomitusta Esad Landzosta, joka matkustaa Bosniaan pyymään anteeksi tekojaan vankileirin vartijana. Landzo tuomittiin Haagin sotarikostuomioistuimessa ja istui tuomionsa Suomessa.

Landzo poikkeaa muista Bosnian sotarikollisista siinä, että hän on bosniakki eikä serbi kuten yleensä. Tosin serbeiltä en ole kuullut anteeksipyyntöjä vielä hirveästi tähän päivään mennessä. Ehkä sekin päivä koittaa.

Mies kärsii teoistaan ilmiselvästi. Hän ei tunnut sellaiselta sadistiselta kiduttajalta, kuten elokuvissa on. Arkisen näköinen keski-ikäinen mies.Tuntuu yksinäiseltä mieheltä vieraassa maassa, sillä Bosniaakaan häntä ei haluttu vapauduttuaan takaisin.

Eivät sotarikoksia tehneet olekaan välttämättä syntyneet murhanhimoisiksi hulluiksi. Tässäkin tapauksessa vartijat olivat todella nuoria, alle 20-vuotiaita. Sen ikäisiä on helppo johdatella ja he myös käyttävät saamaansa valtaa helpommin väärin. Esad kertoo dokumentissa tehneen enemmän väkivaltaa, koska halusi saada esimiehiltään tunnustusta. Ja koska rangaistuksen pelkoa ei ollut.

Eikä 18-vuotias kai osaa täysin ajatella tulevaisuuttaan, koska useimmiten rangaistuksen aika koittaa joskus. Jos ei fyysinen tuomio, niin henkinen huono olo, jos tajuaa omien tekojensa seuraukset eikä ole täysi psykopaatti.

Kärsittyään tuomionsa Esad huomasi olevansa tyhjä, elävä kuollut, kuten hän itse sanoi. Hän halusi pyytää anteeksi tekojaan, koska uskoi sen helpottavan oloaan. No. Kun katsotte dokumentin niin anteeksi hän ei saanut. Se on sinänsä ymmärrettävää. Antaisitko itse anteeksi hakkaamista ja nöyryyttämistä? Loppujen lopuksi uhrit voivat yhtä huonosti kuin Esad itse. Kaikki häviävät.

Itse kyllä luulen, että suurimmassa osassa ihmisiä on valmius väkivaltaan ja jopa sadistiseen kiduttamiseen. Kiusaavathan ihmiset toisiaan jo pienestä pitäen. Ihmisissä elänee jonkinlainen nöyryyttämisen ja alistamisen halu, joka odottaa oikeaa hetkeä päästäkseen esiin.

Incel (vihaa ja seksittömyyttä), mutta enemmän rakkautta peliin

Hiljattain opin taas yhden nykykielen uuden termin. Incel-miehet. He ovat Wikipedian mukaan nuoria miehiä, jotka elävät pakkoselibaatissa. Heitä eivät joko naiset huoli tai he eivät itse osaa iskeä naista. He kuulemma myös vihaavat miehiä, jotka kellistävät naisia. No. Kukapa ei naisten miehiä inhoaisi tai ihailisi.

No taas. Mielestäni tuo kaikki kyllä kuullostaa misogynialta eli naisvihalta. Ehkä misogynia on sitten vanhahtava nimitys, kun on tarvinnut keksiä uusi tilalle.

Tilannehan on tietysti surullinen, jos kovasti kaipaa suhdetta ja seksiä, eikä sitä saa. Itsekin olin jo 20 vuotta täyttänyt ja huolissani kun naista ei ollut löytynyt. Varmasti myös kiukkuinen naisille, miksi en kelvannut. En ollut silloin lihava ja ihan söpön näköinen.

Sitten lakkasin murehtimasta asiaa ja ihme tapahtui. Naisia alkoi löytyä. Ei heitä koskaan ole ollut paljon, mutta aivan yksinkään ei ole tarvinnut olla. Minulle on riittänyt, kun olen ollut avoin enkä naisiin tutustuessa synkkä ja säälittävä. Siihen on aikaa kyllä sitten ollut aina muuten siihen murehtimiseen ja itsesääliin.

Minusta se ei ole minkään mitta saako seksiä vai ei. Ymmärrän kyllä, että nuorelle miehelle poikuus on kova paikka. Sinänsä seksiähellys on yliarvostettua. Tasapainoisen ja hyvän rakkaussuhteen löytyminen se vasta olisi lottovoitto, eikä se, että kellistää jonkun.

Naisethan ovat ankaria miesten raakkaajia. Varsinkin nuorina, kun heillä on varaa valita miten haluavat. Ujo ja estynyt nuori mies ei ole tämän ison jaon kärkipäässä. Tilanne on sitten tietenkin toinen, jos mies on varakas, kuuluisa tai muuten eroaa miesmassasta. Silloin mies valitsee.

Itse en ole koskaan iskenyt naista. He ovat vain ottaneet minut. Ei minulla ole edes ollut halua iskeä ketään koskaan. Koen sellaisen tilanteen kiusalliseksi ja noloksi, jos sellaista on tapahtunut humalassa joskus. Silloin kun tulee torjutuksi vielä varmemmin.

Mikä pelottavinta tässä ilmiössä on, että incelit kuulemma punovat myös terrori-iskuja ja joku järjestänytkin joukkomurhan. Ei nyt kannata mielestäni joukkomurhiin ryhtyä sen takia, ettei saa naista. Joku suurempi ideologia nyt edes peliin. Aika järkyttävää, mutta uskon kyllä, että Suomenkaan joukkoampujilla oli tuskin ollut yhtään naista ennen heidän kuolemaansa ja joukkomurhia.

Nainen kyllä rauhoittaa kummasti miehen elämää. Onhan tilastoillakin todistettu, että naimisissa oleva mies elää pitempään kuin yksin asuva. Mutta ei parisuhde kaikki kaikessa ole. Monesti ne eivät toimi. Tuovat enemmän murhetta kuin iloa. Se on se tasapainoinen suhde, mikä on se hyvä juttu.

Joskus olen miettinyt mihin tässä nykypäivän termistössä ja sukupuolten sodassa on unohtunut se rakkaus. Onkohan rakkaudellekin jo keksitty jokin korvaava nimitys?

Runoja eristyksestä osa 3

Yö on minun

Yö on minun

niinä unettomina

yksinäisinä öinä

jolloin en uskalla nukkua

Ne ihmiset jotka ovat poissa

palaavat silloin elämääni

----------------------------------

Nainen irtosilmäripsillä

Jälleen kuoli joku,

jota ei kohta muisteta.

Irtosilmiripsineen hän halusi missiksi.

Kävi poliitikon kanssa risteilyllä.

Hetken oli lehdessä.

Muuta ei tarvitse enää kertoa.

Juhli Helsingin yössä.

Kunnes ketään ei kiinnostanut.

Nyt hän on kuollut.

Jossain lähiössä.

---------------------------------

Muistelmia yläasteelta

Hikipepe oli vahtimestari koulussani.

Hän kulki aina kainalot märkinä.

Siitä sai nimensä.

Otteli koulun vessassa.

Sai aina turpaansa.

Putosi polvilleen.

Niin tapahtuu kun kerjää turpaansa.

Koulun täytyi olla

vielä hirvittävämpi paikka opettajille

kuin se oli oppilaille.

Pahankuriset, väkivaltaiset oppilaat

kiusasivat kaikea heikompaa.

Vain yhdellä opettajalla oli pesäpallomaila.

Se ei ollut Hikipepellä.

Mitäköhän heille kuuluu nyt?

--------------------------------------

Köyhän evankeliumi 2020

Bling. Bling.

Michael Kors.

Koronkiskurit ja vouti.

Joillekin köyhyys on kauheutta.

Minä kuljen mielummin ryysyissä.

Hajoavat sitten kun hajoavat.

Aivan kuten minäkin.

Huomenna saattaa tulla rahaa.

Elämää koronan jälkeen?

Koronan ensimmäinen aalto näyttäisi olevan ohitse. Alkuhysterian jälkeen koronaankiin suhtautuminen on arkipäiväistynyt ja kohta aukeavat kapakatkin. Se on sitten lystiä seurata, miten henkilökunta saa juuri humaltuneet ihmiset ulos kello 22 illalla.

Näinhän ihmiset tottuvat vaikka sotaankin. Eihän korona Suomessa ole tehnyt pahinta jälkeään, jos vertaamme Usan, Venäjään, Espanjaan ja Italiaan. Harvemmilla on edes kasvomaskia ja itseäni on juossut karkuun ainoastaan yksi ihminen ajotielle asti. No. Yskäni ei ole ehkä miellyttävää kuunneltavaa.

Välillä itsekin ajattelin omaavani koronan oireita. Oli kuumetta, ripulia ja hengenahdistustakin, mutta jos se sitä olisi ollut, niin sairaalaan olisin taatusti joutunut. En ole missään 20-vuotiaan atleetin kunnossa.

Olisiko syy siihen, miksi korona ei iskenut pahiten Suomeen, että Suomessa asuu loppujen lopuksi vähän ihmisiä ja ei täällä juuri halailla. Suomalaiset ovat myös kuuliaista joukkoa, kun viranomainen jotain käskee.

Vielä emme tietysti tiedä, mikä on tulevaisuus. Iskeeko korona 2.0 tappavammalla otteella syksymmällä? Taloudelliset kurimukset näkyvät tulevaisuudessa, kun valtion kassa hupenee kun työttömiä on normaalin 200 000 lisäksi toinen mokoma lisää.

Mutta kun vertaa Suomen selviämistä esimerkiksi Usan ja Venäjän heikkoon terveydenhuoltoon niin tyytyväinen saa Suomessa olla. Täällä köyhin persuaukinenkaan ei jää sairaalaan kuolemaan rahan puutteessa. Vielä muhii kyllä pommi niissä sairauksissa, jotka ihmiset ovat jättäneet hoitamatta koronan takia.

Vähän mietityttää, miten huonosti maailmassa on varauduttu pandemioitten takia ja miten sekaisin kaikki oli alussa ja Usassa sekä Venäjällä vieläkin tätä kirjoitettaessa.. Entä jos iskee jokin vielä tappavampi pandemia? Voiko pandemiaa edes estää millään tavoin? Me ihmisetkin olemme haavoittuvia, vaikka sen monesti unohtaa.

Rakastamaan ei voi pakottaa

Jörn Donner ei ollut tunnettu erityisen hyvänä isänä. Ei aviottomille lapsilleen toden totta. Avioton tytär on jo kuollut ilmeisen onnettoman alkoholin avustamana ja aviottoman pojan, Oton, muistelmat suhteesta isäänsä melkein järkyttävät.

Voiko joku ihminen olla näin julma kuin Donner?  Että kutsuu lapsiaan julkisesti virheiksi. Ja kun heitä näkeekin, kohtelee kuin ilmaa. Donnerilla ei ollut itselläänkään kunnon isää, sillä tämä kuoli jo hänen ollessaan lapsi. Ehkä mies ei vain osannut olla isä kuin vasta niille lapsilleen, jotka tiesi jäävän viimeisiksi.

Ketään ei voi pakottaa olevan rakastava isä tai äiti. Se ei vain onnistu. Ei edes silloin, vaikka lapsi asuisi molempien vanhempiensa kanssa. Vielä vähemmän nykyään kun lapsia on siellä ja täällä. Asiallinen voisi olla lapsilleen. Jos tunteita ei ole, voi olla kunnioittava sentään.

Itse en isättömyydestä niin tiedä, kun itselläni oli isä. Nyt jo edesmennyt. Ei minunkaan isäni ollut mitään lapsiaan sylissään pitävää tyyppiä. Hänkin oman aikansa lapsi maaseudulta. Silti huomaan kaipaavani isää aina silloin tällöin.

Isättömyys on erilaista silloin kun isä on kuollut. Pahinta on, kun isä ei edes välitä ja on elossa. Syitä siihen, että isät eivät ole kiinnostuneet on monia. Yksi on varmasti se "vahinko" eli lasta ei ole haluttu. Osa iseistä ei kestä eroja ja unohtavat lapsensa. Äiditkin vierottavat erossa lapsia isästään.

Mutta rakastamaan ei voi pakottaa ketään. Sen olen itsekin oppinut kantapään kautta. Jos kukaan ei rakasta, sekin on vain hyväksyttävä. Tietyn tyhjyyden tunteen se jättää loppuiäksi. Sellaisen tietynlaisen vajeen tunteisiin ja luottamukseen ihmisiin. Sehän siinä surullista on, että tuo tunne siirtyy usein eteenpäin, jos itse saa lapsia.

Itse olen nykyisin tyytyväinen ettei minulla ole lapsia. En ole lainkaan varma, että pystyisin olemaan millekään lapselle edes kohtuullinen isä. Siinä suhteessa ymmärrän Donneria. Jos ei pysty niin ei vain pysty. Pakottaa kun ei voi muuta kuin maksamaan elatusmaksut.

Luettua: Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka: Runoilija ja hänen tarpeensa

Tuula-Liina Variksen kirjoittaman kirjan aviovuosistaan runoilija  Pentti Saarikosken kanssa.luin ensimmäisen kerran sen ilmestyttyä. Nyt jo lähes 30 vuotta sitten. Se sattui uudestaan käsiini. Pidin kirjasta jo ensimmäisen kerran sen luettuani, mutta vuodet ovat parantaneet kirjaa.

Hämmästyttävää on, miten myöhemmin Kirjailijaliiton puheenjohtajaksikin noussut Varis uhrasi elämästään Saarikosken takia. Hän toimi käytännössä runoilijan äitinä, vaikka Variksella oli itselläänkin lahjoja. Itsekin muista lukeneeni hänen erinomaisia kolumnejaan Kansan Uutisista.

Rakkaus se kai teettää naisille tuollaista paapomista, jos mies selkeästi paapomista tarvitsee. En kyllä tosin usko, että enää nykyaikana. Vaikea olisi kuvitella, että kukaan nykynainen moiseen uhrautuisi alituiseen juopottelevan runoilijan takia. Hakisi kapakasta "päivähoidosta" ja ottaisi vastuun kaikista raha-asioista.

Kirjassa heikon itsetunnon nuorena omaava Tuula-Liina jääkin voimakastahtoisemman Saarikosken varjoon. Sitten kun hän ei enää tyydy palvelemaan herraansa pyyteettömästi avioliitto onkin ohi. Saarikosken ongelmana taisi olla, että jo varhain neron maineen saaneena, häneltä ei koskaan vaadittu mitään. Tilannetta ei parantanut tuurijuoppo isä ja kaksinaismoralistinen Suomi hänen elinaikoinaan.

Kirja on toki Tuula-Liinan näkemys avioliitosta, mutta yllättävän lempeästi hän kirjoittaa Saarikoskesta. Olihan avioliiton päättymisestä kirjan kirjoitusaikana jo 20 vuotta. Avioliittoromaanina se ei missään vaiheessa luisu koston puolelle.

Itse ihailin Saarikoskea nuorempana, mutta nyt jo yli 40 vuotta täyttäneenä Saarikoskea osaa käsitellä analyyttisemmin. Pelkkä lahjakkuus ei saa oikeuttaa kaikkea. Täytyy osata olla myös ihminen, ei vain taiteilija. Eihän se helppoa aina ole.

Sinänsä Saarikoskeakaan ei voi kaikesta syyttää, eikä boheemin osa ole helppo. Se on raskas ja synkkä elämä. Kuten Varis toteaa, Saarikoskelta puuttui kyky elää normaalissa arjessa sen velvollisuuksineen ja vaatimuksineen. Viina oli elinehto. Ei tietysti Suomessa vielä 1970-luvulla oikein ollut psykologejakaan, jotka olisivat osanneet Saarikoskea auttaa.

Hän oli oman aikansa tuote. Ajan, jolloin kirjailijalta odotettiinkin tiettyä boheemisuutta. Nykyään kustantajilta on turja mankua förskottia ja humalaiset esiintymiset julkisuudessa kävisivät kohtalokkaiksi toisin kuin Saarikosken aikoina.

Itselleni tuli mieleen, että kirjasta saisi mukiinmenevän elokuvan. Ehkä sellainen vielä joskus tulee. Saarikosken maine on yhä tuttu kirjallisuutta tunteville. Pentti Saarikoski on muuten haudattu Valamon luostarin hautausmaalle, varsin lähelle sukuni tilaa Heinävedellä. Kerran olen ryypyt kaatanutkin Saarikosken haudalle.