Rakastamaan ei voi pakottaa

Jörn Donner ei ollut tunnettu erityisen hyvänä isänä. Ei aviottomille lapsilleen toden totta. Avioton tytär on jo kuollut ilmeisen onnettoman alkoholin avustamana ja aviottoman pojan, Oton, muistelmat suhteesta isäänsä melkein järkyttävät.

Voiko joku ihminen olla näin julma kuin Donner?  Että kutsuu lapsiaan julkisesti virheiksi. Ja kun heitä näkeekin, kohtelee kuin ilmaa. Donnerilla ei ollut itselläänkään kunnon isää, sillä tämä kuoli jo hänen ollessaan lapsi. Ehkä mies ei vain osannut olla isä kuin vasta niille lapsilleen, jotka tiesi jäävän viimeisiksi.

Ketään ei voi pakottaa olevan rakastava isä tai äiti. Se ei vain onnistu. Ei edes silloin, vaikka lapsi asuisi molempien vanhempiensa kanssa. Vielä vähemmän nykyään kun lapsia on siellä ja täällä. Asiallinen voisi olla lapsilleen. Jos tunteita ei ole, voi olla kunnioittava sentään.

Itse en isättömyydestä niin tiedä, kun itselläni oli isä. Nyt jo edesmennyt. Ei minunkaan isäni ollut mitään lapsiaan sylissään pitävää tyyppiä. Hänkin oman aikansa lapsi maaseudulta. Silti huomaan kaipaavani isää aina silloin tällöin.

Isättömyys on erilaista silloin kun isä on kuollut. Pahinta on, kun isä ei edes välitä ja on elossa. Syitä siihen, että isät eivät ole kiinnostuneet on monia. Yksi on varmasti se "vahinko" eli lasta ei ole haluttu. Osa iseistä ei kestä eroja ja unohtavat lapsensa. Äiditkin vierottavat erossa lapsia isästään.

Mutta rakastamaan ei voi pakottaa ketään. Sen olen itsekin oppinut kantapään kautta. Jos kukaan ei rakasta, sekin on vain hyväksyttävä. Tietyn tyhjyyden tunteen se jättää loppuiäksi. Sellaisen tietynlaisen vajeen tunteisiin ja luottamukseen ihmisiin. Sehän siinä surullista on, että tuo tunne siirtyy usein eteenpäin, jos itse saa lapsia.

Itse olen nykyisin tyytyväinen ettei minulla ole lapsia. En ole lainkaan varma, että pystyisin olemaan millekään lapselle edes kohtuullinen isä. Siinä suhteessa ymmärrän Donneria. Jos ei pysty niin ei vain pysty. Pakottaa kun ei voi muuta kuin maksamaan elatusmaksut.