Asiakkaiden valintaa ja ristiriitaista yritystoimintaa

Tilasin puolivahingossa sähköpostiini Taloussanomien uutiskirjeen, kun osallistuin Pariisin matkan arvontaan. Hieman yllätyin, että talousuutiset voivat olla mielenkiintoisia muillekin kuin pukukansalle. Eräs uutinen kertoi kauppiaiden oikeudesta valita asiakkaansa.

Jutussa oli haastateltu kauppiaiden etumiestä, joka kommentoi useammankin kauppiaan ratkaisua olla päästämättä nuoria liikkeisiinsä häiriöiden takia. Summa summarum, kauppiaalla on kyllä oikeus valita asiakkaansa. Kyse ei ole syrjinnästä. Hmm, minkälainenhan mekkala nousisi, jos jotain etnistä vähemmistöä kiellettäisiin menemästä johonkin liikkeeseen. Nuoria kyllä saa potkia liikkeestä ulos, ilman että siitä nousee valtaisa keskustelu rasismista, ennakkoluuloista ja muusta syrjinnästä.

Nuoret ovat porukassa toki äänekkäitä, mutta niin ovat vaikkapa aikuiset humalaisetkin. Suurin osa nuorista osaa varmasti käyttäytyä, joten ratkaisussa on kyse silkasta ikärasismista. Ja oman nuoruuden unohtamisesta ja katkeruudesta elämästä vielä nauttivia kohtaan.

Toki on nuoria, jotka käyttäytyvät suorastaan ala-arvoisesti. Eräässä vantaalaisessa kirjastossa päivystänee tälläkin hetkellä vartijat, koska nuorisojoukko päätti alkaa terrorisoimaan kirjastoa.

Nuoria myös vaaditaan vaikuttamaan ja toimimaan yhteiskunnassa, mutta todellista mahdollisuutta ei anneta. Olin erään päättävän elimen kokouksessa työni puolesta ja siellä nousi vastustus nuorisovaltuutetun osallistumisesta kokouksiin. Eihän sitä nyt nuoret jaksa tälläisia asioita kuunnella yms. Yritä siinä sitten vaikuttaa, kun "isoveli" ei päästä edes kokoukseen oppimaan byrokratian ja politiikan ihanaa yhteistä sinfoniaa.

Tänään kuulin muuten mielenkiintoisen jutun. Casino Raylla kuulemma järjestetään koulutusta pelaamiseen. Asia piti käydä tarkistamassa Casinon nettisivuilta ja näin toden totta on. Ruletin pelaamiseen järjestetään koulutusta oikein valtion firman puolesta.

Vaikka RAY hyvää tekeekin tukemalla yleishyödyllistä toimintaa on sen toimintaidea varsin ontuva. Samaan aikaan se tarjoaa sivuillaan koulutusta pelaamiseen ja apua pelaamisen lopettamiseen. Kumpaa viestiä siis uskoa? Pelata vaiko pelätä? Tarjotaanko apua eläkerahansa kauppojen peliautomaatteihin upottaville mummoille. Ja missä menee etiikan raja?

Valtiolla on muutenkin puurot ja vellit sekaisin. Alkossa myydään viinaa viinikulttuurin kohtuullisuuteen vedoten ja sitä suosien, mutta samaan aikaan valtio yrittää rajoittaa viinan juomista lainsäädännöllä, eikä laske viiniä maitokauppoihin, vaikka se niin yleisesti hyväksyttyä juomaa Alkon mukaan onkin.

Yhtä ristiriitaista on myös tupakkatehtaiden toiminta. Ne kertovat julkisuudessa (senkin pitkin hampain) vastustavansa nuorten tupakoinnin aloittamista, mutta piilomarkkinoivat varsinkin amerikkalaisten elokuvien kautta. Koko tupakkateollisuus tuntuu olevan kasvottomien amerikkalaisten yritysjohtajien takana.  Sitä paitsi uusia tupakoitsijoita ei saada kuin nuorten keskuudesta.

PS. Oletteko muuten huomanneet, että puolueista on tullut varsin talkoohenkisiä kun kunnallisvaalit lähestyvät. Roskia on käynyt kuoputtamassa oikein Kokoomuksen minkkiturkkiväkikin Toivotalkoissaan ja muut puolueet perässä. Saataisiinpa samaa talkoohenkeä vaikka köyhyyden poistamiseen. Sitä kun ei hävittää roskapussissa.

Tänään kävin ostamassa Tommi Liimatan kirjan Veikko Ennalan kirjoituksista. Voin siis aloittaa piakkoin gonzo-journalismin perusopinnot alan suomalaisen mestarin teksteillä.

Ja hyvää vappua jo kaikille, jos en ennen vappua ehdi/jaksa kirjoittaa.

Siis Hyvää Wappua, vaikka Eki Tuomioja marssit lopettaa haluaakin. Tuskin niissä tungosta enää muutenkaan on. Vaikka syytä marssia olisi lienee yhä. Solidaarisuus on vain jossain muualla.

Kahvi se työpaikkoja pyörittää

Jännää, miten elämässä on sattumuksia. Tänään tarjottiin lähikaupassa maistiaisia reilun kaupan kahvista. Vaikka kahvilla kehitysmaita riistetäänkin, juuri olin ajatellut kirjoittaa kahvin merkityksestä duunareille, valkokaulustyölaisille ja suomalaisille ylipäätänsä. Paikallisavviisissani Vantaan Sanomissa oli nimittäin pieni juttu kahvitauoista ja kahvitunneista tehdystä tutkimuksesta.

Harvalla juomalla alkoholijuomien lisäksi on niin pitkää historiaa kuin kahvilla. Kahvi on ollut kortilla ja joskus historian ammoisina aikoina se on ollut pannassakin. Kahvia kuluu työpaikoilla ja sitä kiskotaan vaivaantuneissa sukulaisuustilaisuuksissa samaan aikaan kun yritään keksiä vaivaantuneeseen hetkeen jotain puhuttavaan. Kahvi pelastaa, kun rakennetaan yhteyttä ihmisiin. Se on sellainen kädenojennus parhaimmasta päästä.

Ainakin julkisen alan työpaikoissa kahvitunnilla on suurempi merkitys kun millään muulla tunnilla. Sen mukaan rytmitetään päivä. Aamulla kahville kun tullaan töihin ja sitten iltapäivällä kaikkien koettelemuksien jälkeen. Siinä välissä on sitten niitä tylsän byrokraattisia töitäkin. Miksihän kahvituntia sanotaan muuten tunniksi, kun sen oikeasti pitäisi kestää kymmenisen minuuttia. Joillakin se tosin venähtää, joskus itsellänikin, jos lystiä on.

Kahvitunti on oikea työpaikkojen persoonien jaottelija. Kahvitunnilla paljastuu työpaikan pellet ja sitten ne tosikot, jotka vetäytyvät kiiren vilkkaa kuppinsa kanssa työhuoneeseensa. Ja sitten on niitä, jotka nauttivat toisten räiskyvästä keskustelusta tai sitten vähemmän räiskyvästä. Voiko muuten mikään olla tylsempää kun vetäytyä kahvin kanssa työhuoneeseen, relatkaa nyt vähän työhuonekahvinjuojat. Ei se kahvi, vaan yhdessäolo.

Kahvihuonekeskusteluthan ovat käsite sinänsä, yleensähän ne kumpuavat joko iltapäivälehtien otsikoista tai sitten ainakin varttuneemman väen työpaikoilla lasten asioista. Ei lapsiraukat tiedä, missä konklaaveissa heidän asioitaan ruoditaan. Ja sitten tietenkin haukutaan niitä kollegoja, jotka eivät satu olemaan saman kahvipöydän ääressä. Tai ikäviä asioita ja ikäviä työtehtäviä. Onneksi tukea on saatavilla, ainakin jos oikeat ihmiset seuraksi sattuvat. Parhaimmillaan kahvihuonekeskustelut ovat hauskoja, mutta jos joskus sattuu tylsimyksen kanssa kahvipöytään, täytyy sitten yrittää vilahtaa nopeasti omaan työkoppiinsa.

Semmoista kokoustakaan ei tunnu julkisella alalla olevan tai varmaan muuallakaan olevan, jossa ei kahvia olisi tarjolla. Jos kokous tuntuu työajan haaskaukselta tai muuten vaan tylsältä, edes jotain on odotettavissa. Itse melkein onnistuin pääsemään kahvista eroon, mutta olen addiktoitunut nyt tutkimuksen määrittelemään kolmeen kuppiin miespuolista henkilöä kohti päivässä. Naiset kuulemma juovat kupin vähemmän. Mutta tottavieköön on kyllä ihanaa, kun menee rättiväsyneenä johonkin kokoukseen tai juttukeikalle ja siellä odottaa kahvia ja pullaa.

Tutkimuksessa pidettiin tärkeänä kahvitaukoja työssäjaksamiselle. Ja näinhän se onkin. Itse en jaksaisi pikkutyöhuoneessani koko päivää kihnuttaa. Yleensä olen niin laiska, että oletan muiden keittävän kahvin ja tepastelen sitten valmiin kahvin ääreen. Tosin en ole niitä aamuvirkkujakaan, jotka seitsemältä tulevat töihin. Keittäkööt sitten kahvinkin. Tosin kahvilla käydään aalloissa ja jos sattuu viimeisen aaltoon, voi käydä niin, ettei kahvinkeittäjää enää löydy. Sitten on oltava ilman.

Itse en ole päässyt mukaan erikoiskahvivillityksiin. Itselleni riittää varsin hyvin aivan tavallinen peruskahvi. Joskin Italiassa käydessäni tuli kiskottua cappuccinoa aika viljalti. Mutta siellä se jotenkin tuntui luonnolliselta ja varsinkin kun se tuhdin aterian jälkeen tasoitti vatsan toimintaa. Huoltoasemakahvikin on kovin aliarvostettua, en muista aikoihin juoneeni huoltsikalla surkeaa kahvia, mutta ehkä perinne juontaa aikaansa niistä ajoista, kun huoltsikat eivät olleet vielä tavarataloja.

Yleensä kotona en edes juo kahvia, se kun on varattu sellaisiin pieniin maailman pelastaviin kahvihetkiin arjen syleilyssä. Miten itse muuten juotte kahvinne?

PS. Olen jäänyt viime aikoina taas Sopranos-sarja koukkuun. Isosiskoni lainasi minulle kaksi ekaa kautta ja kaikki tuli katsottua parin viikon sisään. Onneksi sain ne katsottua, ettei kaikki kotona vietetty aika mene enää niihin. Jäljellä on tosin Asema 62:en eka tuotantokausi. Miksi luoja loi dvd:n viihteestä pitäville? VHS:llä kun ei jaksaisi sarjoja tahkota.

Nyt sitä saa oluttakin kevyenä

Nyt se on sitten tapahtunut. Kevytoluet rynnivät näin kesän kynnyksellä markkinoille. Kaksikin oluttehdasta mainostaa uusia kevytoluitaan. Kuulemma 20 prosenttia vähemmän kaloreita, mutta sama maku. Ja terveysvaikutus on totuuden nimissä kuin kevytsavukkeissa. Eli nothing.

Markkinakohteena on miehet. Sinänsä kunnianhimoista valita miehet kevyttuotteiden markkinakohteiksi, mutta olut tai kavereiden kesken kalja, lienee se luontevin vaihtoehto, mistä kivireen vetäminen aloittaa. Kevytkaljaa en ole maistanut, mutta eiköhän se ole yhtä mautonta kuin muutkin kevyttuotteet. Pahoin pelkään, että tilanne johtaa siihen, että kevytkaljaa juodaan sitten enemmän. Sehän kun ei lihotakaan enää niin paljoa. Promilleakin on hieman vähemmän kuin tavallisessa keskikaljassa. Samaa vaikutusta ihmiset kuitenkin hakevat.

Kevyttuotteissa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä. Tuotteesta kuin tuotteesta löytyy kevytversio. Ainoa todellinen kevytversio olisi, että sitä söisi terveellisemmin. Vihanneksia, etc. Itse en hurskastele elämäntavoillani, vaikka niitä syvimmällä sisimmässä muuttaa haluaisinkin. Ja osin jopa onnistunutkin.

Olen perso ruoalle ja himo ruokaan senkun pahenee, mitä enemmän vuosia tulee. Nuorempana en ollut kova syömään, vaikka silloin sitä olisi pitänyt syödä. Nyt taas maistuu ruoka kiinalaisessa ravintolassa tai intialaisessa ravintolassa. Rasvaista ruokaa menee, samoin kuin valmisruokaa. Kun ei ole kunnolla tullut opeteltua laittamaan ruokaa. Makeallekin olen tullut persoksi. Ja kyllä sitä kaljaakin menee enemmän kuin olisi tarpeellista.

Kaikesta huolimatta kevyttuotteita ostan silti aina kun mahdollista, mutta eivät ne minua ole hoikistaneet, joskaan eivät lihottaneetkaan. Olen juonut rasvatonta maitoa vuosikaudet ja tottunut sen olemattomaan makuun, ostanut kevytmargariineja, ja vuoraan voileivän senkin edestä paksuksi matoksi, ostanut kevytleikkeitä, laittanut kaksi siivua yhden sijasta.

Näinhän se menee, saman vaikutuksen sitä ihminen haluaa, vaikka kevyttä ostaisikin. Ja paino ei siis putoa ja sehän johtuu siitä, että liikkuu liian vähän ja syö liikaa. Mitäpä sitä totuutta kiertelemään. Elämäntapojen muutos on vaikeaa, vaikka television painonpudotusohjelmat sen saavatkin helpolta näyttämään.

Sitä olen jäänyt kaipaamaan, että saataisiinpa kevytversiot kaikesta muustakin kuin ruoasta. Olisi kiva saada kevytversio töistä, kevytversio vaikka koko elämästä. Sama maku, mutta vähemmän läskiä ja muita ikäviä asioita.

PS. Malagan bussionnettomuus on surullinen tapahtuma, mutta siitä on kyllä tehty tarpeettoman suuri mediahäly. Onnettomuudesta saadaan mukavasti viikoksi pariksi pääuutista ja yhteisöt saavat kilpailla viestinnässään, että ketkä parhaimmin ja tehokkaimmin paikan päällä toimivat. Ja jännätä kenen tiedote menee lehdissä läpi. Onneksi tällä kertaa ei paasata siitä "kansakunnan yhteisestä surusta". Suru kun on mielestäni aina yksityinen asia.

Joskus aiemmin epäilin Stubbia ulkoministerinä, mutta täytyy sanoa, että mies osaa puhua, niin että sen ymmärtääkin ja on vieläpä hyvä esiintyjä. Olisi voinutkin olla hieman vaivaannuttavaa katsella Kanervaa tekstarikohun jälkeen onnettomuuden tiedotustilaisuudessa. Tosin seipään nielleen Vanhasen rinnalla Kanervakin olisi vaikuttanut hyvältä.

Eilen kiukuttelin vähästä aikaa Neiti A:lle. Ehkä tässä ollaan oltukin liian kauan hyvällä tuulella ja sitten vaatii liikaa huomiotakin, kun ei ole sitä tarpeeksi menneisyydessään saanut. Onneksi hän on kärsivällinen ja lämmin ihminen ja kestää "Olli Saarela-hetkenikin".

Se vaan on karu tosi-asia

Monesti käytän huomaamattani usein sanontaa "se vaan on karu tosi-asia". Samaa voi sanoa Jokelan ampumavälikohtauksesta.

Tänään Krp julkaisi osan Jokelan koulusurmien esitutkinta-aineistosta. Kuten arvella saattaa, niin kyseessä on tietenkin päivän uutinen. Ko. tapahtuman suhteen on surullisinta tietenkin se, ettei lopullista syytä saada koskaan selville. Motiivihan jää psykologien pohdittavaksi. Ja arvioikin salaiseksi julistettuun osaan. Ampuja oli joka tapauksessa suunnitellut tekoaan kahdeksan kuukauden ajan.

Kuitenkin päällimmäisenä on kysymys kaikkialla, olisiko tekoa voitu estää. Varmaan olisi voitu, vaikka jokin komisario televisiossa sanoikin, että nettiin tappojulistusvideot tulivat vasta puolta tuntia ennen tekoa. Miten ihminen voikaan elää sisällään, jos kukaan ei ole aistinut kahdeksan kuukauden ajalta pojan käytöksessä mitään erikoista. Ennemminkin näkisin, että kukaan ei ole halunnut nähdä. Vetäytyvät kun jätetään entistä enemmän omiin oloihinsa. Kun ei haluta ongelmaa omaa oloonsa.

Itsekin olin työni puolesta eräässä viranomaisten toiminnan arviointitilaisuudessa Jokelan osalta. En voi tietenkään kirjoittaa, mitä siellä puhuttiin. Mutta päällimmäiseksi jäi mieleen, että miten nopeasti kaikki siellä alkoi ja miten nopeasti kaikki oli ohi. Viranomaisten toimintaa on kritisoitu, osittain on kenties syytäkin. Eräiden medioiden kirjoituksesta tulee sellainen olo, että viranomaiset olisivat syyllisiä tapahtuneeseen. Vaikka kaikki pelastettiin, ketkä pelastettavissa olivat. Tiedonkulku tuntui tökkivän jonkin verran, mutta kriisitilanteen johtamisen vaikeutta on vaikea sellaisen kuvitella, joka ei ole tilanteessa ollut. Varsinkaan jos ei tiedä, onko ampujia joukkueellinen vai yksi.

Median (iltapäivälehtien) jutuntekomoraalia on moitiskeltu Jokelan osalta. Mutta tuntuu lapselliselta kuvitellakaan, etteikö asian tiimoilta revittäisi otsikoita. Niistähän ostolevikillä elävät lehdet elävät. Moraalinen pohdinta pitäisi lähteä lehdistä itsestään. Onko tärkeämpää voittaa kilpailija törkyisemmällä jutulla, vai kirjoittaa hienotunteisemmin, mutta myydä vähemmän. Valitettavasti jälkimmäinen vaihtoehto ei toteutunut, eikä toteudu tulevaisuudessakaan.

Koululaiset tuntuvat olevan sen verran ongelmaisia ja onnettomia, että Jokelan kaltainen tapaus odotti tulemistaan. Jokelan tapaus taitaa jättää alleen vaan sen "normaalin" pahoinvoinnin. Koulukiusaamisen, lasten ahdistuksen ja pahoinvoinnin. Vaikka ko. aiheista puhutaan koko ajan, ei ongelma näytä olevan poistumassa kuvioista. Pikemminkin päinvastoin. Tapahtuman jälkeen huudettiin vaikka mitä lisäresursseja lasten ja nuorten hoitoon, mutta nyt on eletty hiljaiseloa. Voitaisiinko siis vastaava tapaus estää, jos innostus parempiin hoitojärjestelmiin lopahti jo nyt kriisiavun tarjoamiseen Jokelaan.

Kysykäämme siis ennemmin, miten lapset olisivat onnellisempia?

PS. Sain töissä järjestelyvarakorotuksen. Kuulostaa pelottavalta sanalta palkankorotukseksi, mutta sitä se tarkoittaa. Tuntuu ihan hyvältä. Vähän niin kuin työvoitto.

PS.PS. Nautimme kohta täällä Vantaalla Vantaanjoen vedestä, kun Päijänne-tunneli menee remonttiin. Olemmehan sitten kun turkulaiset, jotka ovat saaneet nauttia myös ruskeavetisen Aurajokensa antimista, vailla toivoa paremmasta. Mutta hiljaa virtaa Vantaa...

Kaupoissa saa viihtyäkin

Sunnuntain Hesarissa (jota jälleen kerran siteeraan)oli juttu kauppojen uudesta myyntistrategiasta. Kaupoista ei nimittäin tarvitse enää ostaa mitään. Saa tulla vaikka kahville ja istuskelemaan, jos siltä tuntuu. Tärkeintä on sitouttaa asiakkaat, tehdään se sitten vaikka viihtymisellä.

Velvollisuudentuntoisille suomalaisille tämä tieto tulee helpotuksena. Nyt voi siis unohtaa tunkeilevat myyjät, jotka vähintään vihaisella ilmeellä protestoivat, jos asiakas ei osta mitään. Mihin on hävinnyt vanha kunnon riistokapitalismi, kun kauppoihin saa tulla vain hengaamaan.

Jos omistaisin jonkun liikkeen, en kyllä hommaisi sohvaa ja kahvia asiakkaita houkuttelemaan. Kävelystä kipeät jalat ostavat nopeammin kuin levänneet. En usko, että hyvä sanoma yrityksestä kulkee mukavan sohvan kautta. Pikemminkin päinvastoin käydään juomassa vain ilmaiset kahvit ja ajatellaan, että ollaanpas siellä hölmöjä.

Aiemmin kauppakeskuksissahan on ollut miesparkkeja, joihin kauniimpi puolisko on voinut jättää miehen kassien kanssa odottamaan, joka on hieno asia, mutta nyt panostetaan jopa kauppojen hajuihin. Ei ne metroseksuaalimiehet muuten enää sinne syrjään jää, vaan shoppailevat innolla mukana. Syötetäänköhän ilmastointikanaviin muuten joitain ostoshimoja herättäviä feromoneja, että saadaan asiakkaat villiintymään, muutakin kuin Stockan hulluilla päivillä? Ja miellyttävähän sitä on tietysti asioida liikkeessä, joka ei haise kulmaräkälän vessalta.

Itse olen sen verran vanhanaikainen, että keksin parempiakin viihtymispaikkoja kun kauppakeskukset. Se on vähän niin, että kauppaan mennään, sitten kun jotain tarvitaan. Nuoret luullakseni kauppakeskuksia eniten viihtymismielessä miehittävät. Ja sinänsähän nuoriso kai hengailee Stadissa nykyisin enemmän Kampin kauppakeskuksessa kun rautatieasemalla, joten uusia aikoja kohti mennään. Ja Kampista vartijat poistanevat kaiken maailman lämmintä soppea etsivät hörhöt nopeammin häiritsemästä kuin rautatieasemalta, jossa se on jo mission impossible.

Asiakkuusajattelu on muuten juurtunut syvälle joka puolelle, vaikka asiakas aina väärässä onkin todellisuudessa palveluntarjoajien mielissä. Jopa sosiaalihuollossa puhutaan asiakkaista. Kanta-asiakasetuja ei vain ole luvassa, eikä plussakortilla saa terveyskeskuksessa bonusta. Ja miksi olisi, kun asiakkaita tulee ovista ja ikkunoista. Moni yksityinen yritys olisi ikionnellinen, jos saisi yhtä paljon asiakkaita, kun julkiset palvelut saavat. Eikä tarvitse edes suoramarkkinoida.

Asiakkuudesta puheen ollen. Joudun itsekin Sampo-pankin hävyttömyyden uhriksi, kun kävin hakemassa uudet tunnarit takkuilevaan verkkopankkiin, odotti minua viime viikon lopulla kahden ja puolen euron palvelumaksu. Vaikka järjestelmät eivät toimi, niin ainakin laskutus toimii. Ja vielä sellaisesta muutoksesta, jota en ole itse edes kaivannut.

Asiakas onkin aina väärässä.

PS. Eiköhän ala olla Lex-Kanervan aika samaan tyyliin kun aikanaan Lex-Hymyn. Alussa Kanervan ja muiden setämiesten viestittely hymyilytti, mutta nyt kun Vanhasenkin seksiviestit julkaistaan, homma alkaa tuntua lähinnä nololta ja ihmistelyn ahdistelulta.

Eläisitkö päivän 13 eurolla?

Eläisitkö päivän 13 eurolla? Näin nimittäin toimeentulotukiasiakas joutuu kotikaupunkini sosiaali- ja potilasasiamiehen raportin mukaan elämään. Tuohon summaan on laskettu käteen jäävä summa kaikkien pakollisten menojen mukaan. Itseltäni taitaisi jäädä tekemättä, vaikka tiukkojakin aikoja on tullut elettyä, enkä normaalisti tuhlaa rahaa.

Tuli hieman syyllinen olo tuon luvun luettua, kun juuri ostin 70 euron konserttilipun ja viihteellä meni edellisellä viikonlopulla kymmenkertainen summa. Toimeentulotukiasiakas ei tosiaan juhli. Ja vielä ihmeellisemmältä tuntuu, että tuostakin summasta ollaan kateellisia. Mitä ihmeessä 13 eurolla päivässä saa? Maitoa, leipää ja makaronia. Särkylääkkeet voi sitten unohtaa. Suomessa on sosiaaliturvaa, mutta lakia tulkitaan sen ahtaimman pykälän mukaan.

Suomi on vauras, mutta köyhä maa. On perheitä, jotka eivät tee Lapin reissuja ja joiden pääasiallinen ravinto on riisi tai makaronit. Rikkaampien perheiden lasten yökkimä kouluruoka maistuu köyhien perheiden lapsille ja maanantai-aamuna on koulussa jo kova nälkä. Eikä näissä perheissä tarvitse olla niitä juopottelevia vanhempia. Yksinäinen yksinhuoltajaäiti riittää. Surullisinta on, ettei äidin palkka edes silloin riitä ainakaan pääkaupunkiseudulla.

Jos jotain hyvää nykyajassa on, niin lapsia ei sentään myydä huutolaisiksi. Yhtenä päivänä katselin Lasten historia-dokumentin ja meinasi kyynel vierähtää. Suomessakin on ollut orjakauppaa. Miksi muuksi voisi kutsua lasten sijoittamista halvimmalla hänet vastaanottavaan perheeseen? Siellä ei sylissä pidetty, eikä suukkoja jaeltu. Tietysti jos haluaa kärjistää, niin sitä halvimmalla ottamista tehdään nykyäänkin. Niin sitä lastensuojelun lapsetkin taitavat mennä sen halvimman tarjouksen tehneelle hoitolaitokselle.

Yhteiskunnasta ja politiikasta puheenollen. Tänään olin Vaikuttaja-päivillä kotikaupungissani. Totta puhuen jännitti kovasti esiintyä lasten ja nuorten edessä paneelikeskustelussa. Heille kun ei mitkään kymmeneen kertaan kerratut liturgiat uppoa. Hieman orpoa oli myös istua niiden vieressä, keillä se todellinen valta on. Ja se rahakirstu. Itse keskityin sitten arvoihin päätöksissä.

PS. Satuitteko lukemaan uutisen siitä tiedottajakonstaapelista, joka sai huomautuksen liian värikkäistä tiedotteistaan. Tuli mieleen, että mitä jos sitä alkaisi itsekin tekemiään tiedotteitaan "kansankielestämään". Ei taitaisi onnistua, ihmiset kun ovat tosikkoja kun on kyse vakavista asioista. Tosin ko. konstaapelille huomatuksen antoi ministeriön esivalta tai pitäisikö sanoa vahtikoira, eikä esim. tiedotteita lukevat toimittajat.

Kyyniset

Sunnuntain Hesarissa oli Tommy Hellstenin haastattelu, jossa julistettiin sotaa kyynisyyttä ja omiin oloihin vetäytymistä vastaan. Hyvä. Jutusta tuli melkein yhtä hyvä olo kuin toisen Tommyn - Tabermanin- ajatuksista rakkauslomista.

Kyynisyys on niitä ominaisuuksia, joita kukaan ei halaja, mutta joka salakavalasti saattaa luikahtaa elämään mukaan. Kukaan tuskin syntyy kyyniseksi, mutta elämä muuttaa sellaiseksi. Yksi isoin syy on työ. Ja syy työssä: muutokset joka ikisessä yrityksessä ja yhteisössä. Kun organisaatiota uusitaan tasaisin väliajoin, mutta yhä tehottomalta näyttää ja työ lisääntyy vain. Niin se ihminen lakkaa uskomasta muutokseen. Tähän kun lisätään kiire ja riittämättömyyden tunne, niin voila. Tosin itse olen kyllästynyt ikuiseen kiireenkin hokemiseen. Työyhteisössä se on kuin ainoa merkittävän ihmisen meriitti.

Joissain ammateissa, ellei kaikissakin, on paha vaara tulla kyyniseksi. Ironisinta kyllä, toisen ihmisen auttamisammateissa lienee helpointa kyynistyä. Esimerkiksi sosiaalityöntekijän voi olla vaikeaa ajatella kaikista asiakkaista hyvää, jos kerta toisensa jälkeen törmää valehtelijoihin ja uhkailijoihin. Tai poliisin on vaikeaa uskoa rikollisten tapojen parannukseen, jos kerta toisensa jälkeen raahaa samaa tyyppiä kamarille.

Omassakin työssä kyynisyyten vajoaminen on helppoa. Ja ajoittain siihen luiskahtaakin. Sosiaali- ja terveysalan tiedottajana tulee sellainen olo joskus, että jokaisella ihmisellä on jokin ongelma tai että yhteiskunnassa kaikki voivat huonosti. Kukaan ei ole tyytyväinen mihinkään tai mikään ei ole hyvin. Tilastot eivät valehtele, mutta niitä voi tulkita helposti sillä pahimmalla mahdollisemmalla tavalla. Ja unohtaa, että edes murunen ihmistä on jopa vielä onnellisiakin. Tiedottaja kun ei ole edes toimittaja, eikä voi työllään hirveästi paljastaa mitään yhteiskunnallisia epäoikeudenmukaisuuksia tai saada niitä keskusteluagendalle. Tehtävä on kyynisesti ajateltuna pikemminkin päinvastainen.

Mutta ei sen toimittajankaan ole helppoa välttyä kyynistymiseltä. Harvoinhan sitä kivoista jutuista kirjoitetaan ainakaan varsinaisiin uutismedioihin. Kaikki ottavat kyllä yhteyttä, mutta aina oma etu mielessään. Ainakin poliitikot kyllä kovasti toivovat julkisuutta, mutta sen pitäisi sitten olla aina positiivista.  Ns. tavalliset ihmiset ihmettelevät, että miksi se toimittaja ei nyt sitten tule tekemään juttua pihajuhlista. Uutiskriteereistä pitäisi laatia valtakunnallinen opas. Toimittajien sanotaan suhtautuvan kyynisesti kaikkeen, mutta ajautuuko siihenkin, kun periaatteessa kehenkään ei voi luottaa.

Jos töissä kyynistyy, niin kyynistyy sitä muutenkin. Ihmissuhteissa jos tulee kerta toisensa jälkeen petetyksi tai kurjan lapsuuden kautta. Lapsuudessahan sitä pitäisi edes jonkinlainen elämänusko elämään saada. Aika vaikea sitä on sen jälkeen rakentaa, jos ei luota kehenkään. Yrittänyttä kyllä laitetaan.

Itse olen viime aikoina lietsonut itseäni uudenlaiseen ajattelutapaan. Annan ikävillekin tunteilleni vallan, sitten kun on hetken rypenyt, annan sen tunteen mennä pois. Ja hitto soikoon se on alkanut toimia kuin konsultin oppikirjasta. Minulla olisi eletyssä elämässäni runsaasti aiheita kyynisyyteen ja katkeruuteenkin. Ja olen kumpaa ollutkin. Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen olen vapautumassa taakasta kuin varkain ja pikkuhiljaa.

PS. Sitten vähän loppukevennystä. Olen jäänyt Tanssii tähtien kanssa-koukkuun. Suosikkini on Kanki-Kaikkonen, vaikka alussa suhtaudun epäilevästi "tanssivaan" kansanedustajaan. Mies ei osaa tanssia, mutta uskaltaa yrittää, vaikka tietää, että kansa nauraa. Sellaisesta suomalaisesta rohkeudesta pidän, maassa, jossa aina mietitään, että mitä ne naapuritkin ajattelevat.

Paris tuli härmään

Jos edellisessä kirjoituksessani pohdin maailmanloppua, niin nyt se mediamielessä on tullut. Paris Hilton on nimittäin purjehtinut Suomeen jonkin tämän hetkisen poikaystävänsä kanssa. Sedun baariin on kuulemma järjestetty jo jatkot. Hoh-hoijaa, taas suuren maailman tähdet tulevat Suomeen ja rahvas tuijottelee yökerhon edessä. Onneksi juhannusjuhlamegatähdet ovat sentään taakse jäänyttä elämää.

En tiedä, järjestetäänkö suuressa maailmassa Maailman turhin julkkis -äänestyksiä, mutta Hilton olisi vakavasti otettava vaihtoehto Britneyn ja muiden rinnalla. Mitkähän Hiltonin meriitit ovat: bailausta yökerhoissa ja sinänsä kyllä ihan viihdyttävä tv-sarja.

Mutta sitä kyllä ihmettelen, jos nuorten tyttöjen idoli on Paris Hilton tai jokin muu kultalusikka suussa syntynyt bailukone. Sinänsä bailaamisessa ei pahaa ole, mutta ei siitä mielestäni oikein elinkeinoksi ole. En tiedä, kuinka syvämietteinen Paris todellisuudessa on, mutta pinnallinen ainakin lehdistön kautta. Pinnallisuus tosin taitaa nuorilla olla lähempänä sydäntä, jos kukaan ei heille muuten arvoja kerro. Jokin maailmanparantajahörhö vielä onneksi löytyy poliisien kannettavaksi talonvaltaustilaisuuksiin.

Sinänsä Parisille ja kumppaneille täytyy nostaa hattua, mikäli he itse toimivat mediakonsultteinaan. Ei ole helppo suoritus päästä paparazzien listalle, vieläpä niin, ettei joudu sen jälkeen Betty Fordin-klinikalle tai muuten sekoa täysin. Sinänsähän turhaksi julkkikseksi pääsy ei ole maanlaajuisesti mahdoton tehtävä. Synny mahtisukuun, sekoile. Mene naimisiin megatähden kanssa. Eroa ja sekoile.

Suomessa on turhia julkkiksia viljalti, joten siinä suhteessa olemme kelpo kansa. Mutta meiltä puuttuu bailaavat ja sekoilevat mahtisukujen vesat. Ei tule heti mieleen sekoilevia Ehrnrooteja tai Ahlströmejä. Suomessa mahtisuvut tekevät ilmeisesti tiukkaa kasvatustyötä suvun käyttöön.Vai onko niin, ettei kyseistä juttugenreä ole vain vielä hoksattu? Jotainhan törkyä löytyy kyllä joka suvusta tai vähintään mustia lampaita. Herätys Seiska ja Hymy.

Suomessa kultakimalteinen bailaus tuntuu myös hieman huvittavilta. En ole käynyt hienoimmissa Helsingin bailauspaikoissa, mutta tuskin siellä nyt mitään suuren maailman meininkiä on. Kunhan jokin pari kertaa Seiskassa pyörinyt nahistelee itselleen VIP-lippua yökerhoon. Eikä itse asiassa kiinnosta edes.

Joskus olen pohtinut, että millaista sitä olisi ollut syntyä johonkin mahtisukuun. Elämässä olisi annettu todennäköisesti aika paljon odotuksia jo syntyessä, jos nyt suhtkoht täysipäiseksi olisi syntynyt. Kauppakorkeaan ja firman toimitusjohtajaksi, vaikka kuinka haluaisi oopperalaulajaksi. Tyttöjen kai oletetaan pääsevän vain hyviin naimisiin.  Toisaalta onhan mahtisukujen jälkeläisiä muusikkoina ja toimittajinakin. Ja mikäs siinä, kun on pääomaa takana. Me muut joudummekin sitten kamppailemaan.

Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se muut portit avaakin.

PS. Olisiko vähän tyylikästä, jos Suomessakin saisi paikannimen mukaan nimiä. Miten olisi Vantaa tai Riihimäki. Kavereiden kesken Riksu vaan.

Maailmanloppua odotellessa

Ike Kanerva sai sitten tänään lähteä. Eipä tuo nyt yllätys loppujen lopuksi ollut ajojahdin jälkeen. Olihan mies mediaristiinnaulittu jo hyvän aikaa sitten. Lepsut tekstarit Hymy-lehdessä olivat muka kokoomukselle viimeinen tikki.

Eniten jäi ihmetyttämään, että kokoomus ei aiemmin antanut kenkää. Katainenhan sanoi, että oli varottanut jo virkaan Ikeä valitessa, että lähtö tulee, mikäli tekstareita lähtee seksitanssijoiden puhelimiin. Miestä riiputettiin löysässä hirressä nyt viikkotolkulla, kun ei itsekään ymmärtänyt lähteä. Sietää siinä muutama kyynel lehdistön edessä vierittääkin. Siinä sitä tukea on, mutta ainahan ihminen jätetään kai yksin, kun on vaikeinta.

Stubb valittiin ulkoministeriksi. Itse pidin enemmän Ikestä. Stubb vaikuttaa valkoisine hampaineen täysin virheettömältä yli-ihmiseltä. Täytyyhän sillä miehelläkin jokin heikkous olla. Tässä maassa kun epäilyttäviä ovat virheettömät ja absolutistit. Nato-kantakin muuttui miehellä kuin työhuone ministeriöstä vapautui.

Varmaa on, että ainakin jännä paikka ja puutarha saavat uuden merkityksen kansan suussa. Eli sitten kun Ike elää elämäänsä taas rauhassa, niin sutkautukset jäävät elämään vähintään iskurepliikkeinä kapakoissa. Ja kyllähän tuhmia viestejä voi omalle kultsilleen ainakin lähettää, kunhan unohtaa seksitanssijat.

Jos Ike-kohusta jotain hyvää hakee, niin nyt huippupoliitikot ainakin tietävät, että kulissien täytyy pitää yksityiselämässäkin. Mistähän me vain löydämme niitä virheettömiä? Elämä pitäisi myydä julkisuudelle, mutta vain silloin kuin kaikki menee hyvin.

Jos Suomessa kohutaan pikkutuhmista tekstareista, niin Venäjällä odotetaan maailmanloppua jonkun lahkon toimesta. Olen aina halunnut ymmärtää näitä maailmanlopun odottajia ja maakareita. Kuka voi tosissaan uskoa jonkun puolihullun pastorin väitteeseen maailmanlopusta jonain tiettynä päivänä? Kyllä ihmiset ovat aivopestävissä, kun oikeat ihmiset ovat asialla. Pikkumaailmanloppuja maailmassa tapahtuu jokapäivä mikäli tiedemiesten kurjuuden maailmaan on uskomista. Mutta helpottavaahan se kai olisi tietää, että jonain päivänä olisi kaikki loppu. Ei tarvitsisi enää turhia miettiä, sen kun nauttisi elämästä niin kauan kuin sitä kestää. Viimeinen käyttöpäivä umpeutuu siis.

Lehdissä on viime aikoina kirjoiteltu paljon stressistä ja työuupumuksesta. En tiedä, onko kevät sitten jotenkin stressialtista aikaa. Itselläni on ilmeisesti hyvä kausi, kun en ole stressaantunut ja eikä ole jännittynyt olo. En oikein osaa stressata mistään, paitsi joistain tietyistä sosiaalisista tilanteista. Stressi on kuulemma muuten ihmisen kehoon luotu mekanismi aikojen alusta silloin kuin pelottaa tai täytyy saada extravoimia tiukassa tilanteessa. Tiukkoja tilanteita riittää nykypäivänä joka päiväksi, eikä kenenkään kroppa kestä turbobuustilla oloa alvariinsa.

Sain muutenkin itsekin tuta nyt Sampon pankkiuudistuksen. Verkkopankkiin kirjautuminen kesti kauan ja pitäisi olla tunnukset ensimmäisellä kirjautumisella. Minullahan sellaiset on varmaan tallella vuosien takaa... siis ei kun pankkiin jonottamaan...

Pitää kai puhelimella varata sen takia liput kesäiseen Bob Dylanin keikkaankin.

Jos vielä ehtii. Tänään minua aprillattiin töissä. Olen joko niin viaton tai henkisesti yllätyksetön, etten edes sitä huomannut.