Kansa ei äänestä vaaleissa, mutta euroviisukarsinnoissa ikävä kyllä äänestää. Ja kun kansa äänestää, se äänestää useimmiten väärin.
Sellainen olo jäi muuten hyvätunnelmaisen euroviisukarsinnan jälkeen eilen. Sinänsä taso oli parempi kuin vuosiin, missään vaiheessa ei tullut totaalista väsymystä.
Parhain esitys oli ehdottomasti tämä esitys eli Heli Kajo mukavan 60-luvun ranskalaissävytteisyydellään. Tämähän on melkein kuin omasta nuoruudesta tuo laulun mies.
Eläkeläiset oli vaisu, vitsi on auttamattomasti vanhentunut. Tango-Amadeus oli aivan väärässä kilpailussa, eikä näyttänyt edes itse uskovansa laulamaansa Anastacia-kappaleeseen. Maria Lundin esitys ei missään vaiheessa koskettanut vaan hän lauloi esityksensä läpi.
Ei voittajaduo Kuunkuiskaajat huono ollut, mutta ei biisi mitään uutta tarjonnut, kulunutta mustalaisromantiikkaa korkeintaan. Hyvä jos Euroviisukarsinnoista mennään silä läpi.
Ja vielä Yle-hyvä. Miksi tuotte sen puolivillaisesti ja tunteettomasti laulavan Mikko Leppilammen jokaiseen kansanjuhlaanne? Se on ehkä hyvä näyttelijä, mutta tulkitsija se ei ainakaan ole. Bigband-orkesterin kanssa ei heikompi laulaja pärjää.
Kummastusta herätti myös Marco Bjurströmin ilmestyminen tuomaroimaan ennen ratkaisevaa finaalikolmikon äänestystä.
Viime aikoina ei ole voinut lehtiä lukiessaan välttyä toinen toistaan seuraavista katoamisjutuista. Useimmiten mediakynnyksen ylittänyt katoaja on nuori ja nainen. Vieläkin varmemmin katoaja saa julkisuutta, jos on kaunis. Eniten julkisuutta saaneet katoamiset päättyvät ikävästi. Nuori nainen löytyy kuolleena.
En ole täysin varma, että katoamiset olisivat radikaalisti viime aikoina lisääntyneet. Julkisuus on suurempaa. Läheiset soittavat lehtiin nopeammin kuin poliisille. Ainaisen saavutettavuuden aikana jo päivän katve kiinnisaannissa aiheuttaa katoamisilmoituksen. Jokainen kuollut nuori on liikaa, mutta haluaisin tietää tilastoista, kuka on tyypillisin katoaja.
Keski-ikäistä, hieman hämärän menneisyyden omaavaa miestä etsitään korkeintaan Poliisi-tv:ssä. Huolestuneita omaisia ei löydy heiltä lehtien palstoille kertomaan surustaan. Korkeintaan vanha äiti odottaa saavansa edes haudata tuhlaajapoikansa.
Joskus olen ajatellut, jos itse katoaisin, etsittäisiinkö minua lehtien palstoilla? Mitä todennäköisemmin en elävänä palaisi, sillä en koskaan voisi jättää läheisiäni epätietoisuuteen vain katoamalla tupakanhakureissulla kioskilta.
Katoamiset kiinnostavat jokatapauksessa ihmisiä. Tuskin niistä muuten kirjoitettaisiin niin paljon kuin kirjoitetaan. Katoaminen on kuolemaa vailla varmuutta kuolemasta.
------------------------------------
Kun sotaveteraaneista ja lotistakin on puserrettu kaikki irti, olen huomannut siirtymisen muihin sodassa kärsineisiin. Jopa saksalaisten matkaan Lapista lähteneet sotamorsiamet kelpaavat dokumenttien ja lehtijuttujen aiheeksi. Myös sotaorvot on kaivettu esiin, vaikka he eivät sota-ajasta mitään muistaisi. On hyvä, että vaietuista asioista puhutaan, mutta koska sota loppuu Suomessa? Rauhansopimukseen se ei todellakaan loppunut. Sota jatkuu Suomessa senkin jälkeen kuin viimeinen sodan kokenut on kuollut.
-----------------------------------
Tarja Halonen puolestaan ehdotti siviilipalveluksen ja varusmiespalveluksen alkuvaiheiden yhdistämistä. Kröh, miten hän sen tekisi... eikö siviilipalvelus luotu vaihtoehdoksi varusmiespalvelukselle?
Suomalainen yhteiskunta alkaa väistämättä lähetä loppuaan. Lapin Kansa uutisoi, että erääseen työpaikkaan oli jo maksettava päästäkseen työhaastatteluun. Työnvälittäjäfirma olisi pyytänyt työnhakijalta 300 euroa psykogisesta profiloinnista.
Menneet ovat ne ajat, kun työnantajat itse halusivat testata työntekijänsä. Jos itse omistaisin firman, en kyllä ikinä ulkoistaisi työnhakua. Kyllä haluaisin ihan itse valita työntekijäni. Nykypäivänä ei härskiydellä ole rajoja, mitä tahansa voi myydä, kun vain riittää itseluottamusta. Pitäisi kai itsekin opetella tuo taito.
Mutta enemmän tai vähemmän epätoivoisia ihmisiä rahastetaan muutenkin surutta. Yliopistoon on vaikea päästä suosituimpiin tiedekuntiin ilman preppauskursseja. Tämä pitänee vähemmän lahjakkaat köyhien kakarat pois "rahatiedekunnista". Samoin pitää kaikesta muustakin maksaa. Oikeastaan mikään muu kuin kirjojen lainaaminen kirjastoista ei ole enää ilmaista. Rahastus on sumeilematonta, varsinkin silloin kuin kyse on ihmisten unelmista ja elämässä eteenpäin menosta.
Meidän, joita ei headhuntata työpaikkoihin, on piakkoin hakeuduttava työnhakuvalmennuskursseille. Eli kuinka annan itsestäni edullisen kuvan ja valehtelen parhaiten. Ja se on toden totta annettavakin, sillä työhaastatteluihinkin on vaikea päästä, vaikka olisi jo uraa takana. Puhumattakaan vasta työelämään tulijoilla, kuten opiskeijoilla. Työvoimatoimiston nöyryytyskursseista pitkäaikaistyöttömille ei kannata edes puhua. Ne sentään ovat ilmaisia korvausta vastaan. Eivät tosin veronmaksajille, kuten olemme saaneet TE-keskusten holtitonta rahan käyttöä seurata.
Vanha vinkki, ole vain oma itsesi, ei taitaisi voida enää olla kauempana todellisuudesta kun haetaan töitä. Tai voithan tietysti olla, mutta valmistaudu kuulemaan, että et ole sellainen tyyppi, jota me etsimme.
Odotan sitä päivää, kun palkansaaja maksaa jo työnteostaan. En ylläty enää mistään. Työntekijöitä kun voi laskusuhdanteessa kohdella enemmän tai vähemmän kuin jalkarättiä. En jaksa uskoa, että meno muuttuu noususuhdanteessakaan.
Toinen mielenkiintoinen uutinen tuli Keskisuomalaisesta. Nyt on nimittäin perustettu vain naisille tarkoitettu autokoulu. No, yrityksillä on tietty oikeus valkita asiakkaansa, mutta tuonhan voisi käsittää melkein syrjinnäksi miehiä kohtaan. Mutta ymmärrän hyvin, veikkaan, että moni arempi mieskin ilmoittautuisi tuonne naisten autokouluun. Ei kaikki miehet ole rasvanhajuisia autonrassaajia ja itse itsevarmuuksia liikenteessä. Paitsi tietenkin kortin saatuaan.
------------------------
Kävin ottamassa minäkin sikainfluenssarokotuksen. Vielä ei ole kuume noussut tai taju lähtenyt, vaikka rokotuksen vaarallisuudesta pahimman hysterian aikana nettikeskusteluissa varoiteltiinkin.
Tuttu hammaslääkäri oli joutunut maistamaan omaa lääkettään. Hän oli joutunut itse hampaan poistoon, joka ei sujunut suunnitelmien mukaan. Asia on tietysti valitettava, mutta keskustelu siirtyi nopeasti hammaslääkärin kokemuksiin, millä keinoin ihmiset "hoitavat" itseään.
Oman kehon ollessa kyseessä ihmisen mielikuvitus on rajoja vailla, vaikka toista kehoa emme vielä elinaikanamme saa. Hammaslääkärin vastaanotoille osa kansalaisista hakeutuu vasta, kun peli hampaiden pelastamiseksi on menetetty. Se Aku Ankan klassikko sarjis hampaan poistosta oven avulla on joillekin arkipäivää.
Hampaita paikataan mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla, eivät tongitkaan vieraita ole hampaiden omahoidossa. Jopa happoa on hampaan koloon tungettu.
Ennen tuon vielä ymmärsi, kun hammashoito maksoi tolkuttomasti suurimmalle osalle kansalaisista. Nyt pinnaa kiristävät tietysti julkisen hammashoidon jonot. Hampaat on hoidettavissa kuntoon useimmiten vähintään tekohampailla, mutta muuten onkin vaikeampaa.
Omia kokemuksiani. Paljon ylistetty yksityinen terveydenhuolto toimii minusta aika rahastusperiaatteella.
Kun kävin valittamassa vatsaani, koko tutkimus oli ohi 10 minuutissa ja veloitus 50 euroa, vaikka en saanut itselleni varatusta ajasta kuin murto-osan. Oliko lääkärillä sitten kiire toiseen praktiikkaan, en tiedä. Aikaa olin varannut lääkärille 40 minuuttia, koska ajattelin, että spesialisti haluaa tutkia minut todennäköisesti kunnolla.
Mistään tähystyksen varaamisesta mahaa varten ei ollut puhettakaan ja lopuksi lääkäri jutusteli minulle säästä. Yritin selittää, että edellisestä tähystyksestä on aikaa kauan ja ongelmat pahentuneet. Ymmärsin poistua, sillä miten minä vähäpätöinen voisin kiistää spesialistin mielipiteen. Ymmärrän toki, ettei ihmisiä aina halutessaan haluamiinsa tutkimuksiin voi lähettää, mutta silti olo jäi hämmentyneeksi.
Jään odottelemaan ambulanssikyytiä, sillä se lienee ainoa keino päästä nykypäivänä asiallisesti hoitoon ja tutkimuksiin. Turhaan en ole omasta mielestäni koskaan lääkärille hakeutunut. Enkä taida enää hakeutuakaan. Jos joskus löydän lääkärin, joka ottaa minut vakavasti, pidän hänestä loppuun asti kiinni, sillä sellainen lääkäri olisi painonsa arvoinen kultaa.
Samanlainen olo minulle on tullut työterveyshuollossa sinne hakeutuessani, se on sentään periaatteessa ilmaista, vaikka apua ei saisikaan. Sielläkin kyllä jutustellaan mukavia, mutta kun selittää uniongelmiensa johtuvan yöllisestä heräilystä, kirjoitetaan nukahtamislääkkeitä. Ja mikä olikaan ongelma? Tragikoomiseksi tämän kaiken tekee, että olen vielä sosiaali- ja terveysvirastossa töissä.
Kokemuksieni pohjalta ymmärrän itsensä "omahoitajia". Niinhän sitä nykyisin yllytetäänkin ottamaan vastuuta itsestään ja terveydestään ja jos muut eivät sitä ota, niin ei kai sitä ole vaihtoehtoakaan. Kokeilematta on jäänyt enää hoitoturismi.
---------------------------
En haluaisi kuulostaa itserakkaalta, mutta olin tyytyväinen kuullessani, että Vantaan kirjastoihin oli tilattu vain Heli Laaksosen runokirjoja enemmän kuin omaani. Tiedän kyllä, että saattaa osin johtua siitä, että minut tunnetaan Vantaalla päivätyöni ansiosta. En ymmärrä, miksi minun on mahdotonta olla tyytyväinen mihinkään, kun ihmiset ovat onnitelleet, heti ensimmäisenä olen sanomassa, että kyseessähän on vain omakustanne. Ehkä sitä on niin hyvin opetettu, että oikea kirjailija on vasta, kun on saanut itselleen kustantajan.
Tv-ohjelmista. Laulukilpailu ei X-factor ei vaikuttanut ensimmäisen jakson jälkeen lupaavalta. Ohjelmasta yli puolet meni tuomareiden esittelyyn ja vakuutteluun, miten X-factor eroaa esim. Idolsista. Ja mitä ihmettä Linda Lampenius tekee laulukilpailun tuomarina?
Mukavin tv-uutuus on ehdottamasti Jimin Kenraali Pancho ja pojat Pohjoiskalotilla. Pancho-chihuahua on ehdoton suosikkini.
Suomi on keskiseen Eurooppaan verrattuna monessa suhteessa poikkeuksellinen maa. Yksi on suomalaisen ajattelun ja ajatteluun oikeutuksen kapea-alaisuus. Konsensus jyllää, kunhan konsensus on oikea.
Tapaus Kaarina Hazard osoitti, että Suomessa ainoalla oikealla tavalla ajattelevat (omasta mielestään) vain julkisuuteen tiensä raivanneet akateeminen sivistyneistö tai sellaisena itseään pitävät. Aarno Laitisen termin mukaan päivystävät dosentit.
Kaikki muu ajattelu Suomessa on tämän itsekeskeisen vähemmistösivistyneistön (enemmistö akateemisista kun näkee asioista muutkin puolet) mielestä väärin. Ns. tavallinen kansan ajattelee heidän mielestään lähtökohtaisesti väärin.
Tapaus Halme alias Ludvig Borga paljasti tämän ylenkatsonnan "rahvasta" kohtaan harvinaisen selvästi, kukaan kun ei saisi loukkaantua juuri kuolleen ihmisen pilkkaamisesta. Meidät on kasvatetty väärin. Minun mielestäni sivistyneen ihmisen merkki on kyllä se, että hyväksyy myös näkökantoja, joita ei itse allekirjoittaisi. Eikä sivistynyt ihminen pilkkaa elämänhallintansa ja elämänsä menettänyttä ihmistä.
Hazard osoitti halveksunnan tavallista kansaa kohtaan vielä "anteeksipyynnössään" Iltalehdessä, joka lähinnä kertoi kansan tyhmyydestä hänen näkökulmastaan. Mokomat kun eivät ymmärtäneet "mediakritiikkiä", netissäkin on kuulemma vain hörhöjä.
Vaikka Hazardin kaltaiset persoonat ovat suomalaisista vähemmistö, he hallitsevat melkoista osaa median palstatilasta. "Asiantuntijaksi" kun ei koskaan kelpaa tavallinen kansalainen.
Tavallinen kannsalainen kuuluu niihin vain Kysytään kansalta -laatikkoihin asiantuntijan haastattelun yhteyteen. Hazardin kritiikki kohdistuikin pääasiassa iltapäivälehtiin, koska niissä tilaa saavat myös kansan tuntoja kirjoittavat ihmiset. Oli se sitten populismia, niin mitä siitä.
Keskustelu Borga-kolumnistista ajautui tosin heti sivuraiteille, kun eniten riideltiin siitä, saako kuolleista puhua pahaa. Todellinen riita olisi pitänyt käydä kansalaisten oikeudesta ajatella eri tavalla.
Ulla Appelsin kirjoitti asiasta hienon kolumnin viikonlopun Iltasanomissa. En löytänyt kirjoitusta netistä, joten en sitä voi valitettavasti tähän linkata, mutta kannattaa kaivaa lehti esiin.
Suomessa toisinajattelusta on tehty myös huvittavan vähemmistön puuhastelua. Puuhun köyttäytyviä luonnonsuojelijoita ei oteta vakavasti, vaan luonnonsuojelijoista puhutaan kettutyttöinä tai muilla vähättevillä ilmaisuilla. Ilmastonsuojelukin on kuulemma liioittelua kun kerrankin sattui tulemaan pakkastalvi.
Suomalaisen yhteiskunnan muutoshaluttomuuden yhtenä ytimenä on myös se, että kansan syvän rivit ajattelevat aina väärin sivistyneistön mielestä. Suomessa toisinajattelusta on tehty korkeampaa salatiedettä. Aidot toisinajattelijat eivät saa Suomessa palstatilaa muuta kuin marginaalimielessä hieman huvittuneella otteella. Korpifilosofin on aivan turha lähetellä kirjoituksiaan lehtiin, koska hän ei sovi akateemisen toisinajattelijan muottiin, ellei sitten satu itse olemaan vaihtoehtoista elämään hakeva akateeminen.
Se on todettava, että Kaarina Hazard joutui maksamaan rohkeudestaan kalliisti, mutta toisaalta kauan paisunut kupla pamahti, jota tapaus Jussi Halla-Aho jo ennusti.
Nyt lähiöiden kansa kyllästyi lopulta, että heihin suhtaudutaan kuin toisen luokan kansalaisiin. Hekin osaavat ajatella, vaikka heidän ajatuksensa ajatusten valtiaiden mielestä ovat vääriä.
Kuva:Wikimedia commons
Muualla maailmassa toisinajattelu saattaa viedä hengen. Kuvassa viime vuonna Iranin mielenosoituksissa kuolleen Nedan hauta. Hänestä tuli tahtomattaan sananvapauden kohtalon kasvot.
Paperinpyörittämisellä kun elantoni ansaitsen, tunnen viehtymystä raskaaseen, oikein siihen kunnon työhön. Koska olen mukavuudenhaluinen, en välttämättä haluaisi raskaalla raadannalla leipääni ansaita, vaikka en hikeä välttelekään. Onneksi on televisio. Tarkemmin sanottuna tosi-tv.
Reality-rintamalla ohjelmatarjonta käy yhä mielikuvituksellisemmaksi, joka enteilee kyseisen genren loppua. Viime aikoina on huomattu, että muistakin kuin sairaaloista ja poliiseista voi tehdä tosi-tv:tä. Laulukilpailuja on jo enemmän kuin Suomessa laulutaudottomia. Mutta silmiin pistävän paljon tarjolla on nyt miehisten miesten ammateista kertovia reality-sarjoja.
Eniten näitä sarjoja tarjoaa meille miesten kanavaksi itsensä julistanut JIM-tv, joka on - myönnettäköön - mainettaan parempi kanava. Siellä rakennettaan jättimäisiä taloja ja stadioneja, pidetään syömäkilpailuja tulisen ruoan kera ja matkaillaan metsureiden mukaa Kanadan erämaissa. Kolmoselta taisi taas tulla sarja, missä ajellaan rekoilla järven jäällä.
Ilmeisesti nämä miehiset miehet -sarjat on tarkoitettu meille vähemmän miehekkäille uroksille, jotka työelämässä olemme joutuneet alistumaan naisten komentoon. Meillä ei ole mahdollisuutta rasvaisiin juttuihin mehevän naurun kera, emmekä voi huutaa kollegalle, kun hommat eivät suju. Muuten nousisi kohu työpaikan huonosta ilmapiirista ja ennemmin tai myöhemmin oven taakse ilmestyisi työsuojeluihmiset. Ei, meidän täytyy miettiä enemmän mitä sanomme, kun haluaisimme vain tehdä.
Niinpä arvon reality-patruunat. Tehkäähän sarja virkamieskarjuista. Mikä tatuoitsijoissa on miehekkäämpää kuin meissä? Kyllä mekin olemme naisvaltaisten työpaikkojemme silmäteriä, vaikka emme kiipeä puuhun kaatamaan sitä keskeltä poikki. Joka kuulostaa vielä helvetin vaikelta tavalta kaataa puu, mutta nehän ovatkin kanadalaisia.
Tulkaa palavereihimme, kansoittakaa kahvikeittiemme edusta. Haluamme huomiota, emmekä olla naisvaltaistemme työpaikkojemme hyväntahtoisia maskotteja, joista ei haaveilla kuumien ajatusten kera kuten korjauskeikalle tulevista putkimiehistä. Hilkulla meidät vielä luokitellaan miessukukunnan kategoriaan. Metsurit saavat sitä huomiota muutenkin naisilta (palomiehistä ja poliiseista puhumattakaan).
..................................
Conan O´Brien sai sitten kenkää Tonight-showsta. Kipuja lievittää tosin kymmenien miljoonien taalojen kultainen kädenpuristus. Conan taisi olla sittenkin liian räväkkä amerikkalaisille parhaaseen katseluaikaan.
Mikä siinä on, että pääministerikin jättää "intiimikuvansa" sähköposti avoinna tyrkylle. Ajatelkaa, jos tämä korjaaja olisi kopioinut mukaansa valtionsalaisuuksia. Mutta ilmeisesti Merikukan viehkeys voitti tällä kertaa.
Tänään maan parhaalta kanavalta, YLE Teemalta tulee Beatles-ilta. Tämä biisi on ehkä ainoa, joka on parempi muuna kuin Beatlesin alkuperäisenä versiona. Tosin ei Joe Cocker enää tässä nuoruutensa vedossa ole.
Otsikon kaltaisesti Dave Lindholm lauloi itsensä Suomen kansan sydämiin. Minulla tupakkaa kuluu valitettavan paljon ja alkoholiakin varsinkin Neiti A:n mielestä liikaa. Villejä naisia en oikeastaan jaksa kaivata, kun yhdessä vaativassakin on haastetta riittämiin. Tämä huono johdanto kyllä johtaa vielä johonkin. Nimittäin runouteen.
Viimeisen kuukauden aikana elämääni on hallinnut runokirjani. Oli sykähdyttävä hetki, kun se tuli painosta. Minuutti paketin kiivaan availun jälkeen etsinkin jo virheitä ja niitähän löytyi. Muuttaisin esim. fonttia isommaksi yms.yms., mutta on yllättänytkin, että ihmiset ovat pitäneet teoksesta, vaikka olin miltei varautunut naurunalaiseksi joutumiseen. Ja voinhan sitä ollakin, mutta silloinkin kirja on lukijoihinsa vaikuttanut. Muutettavaa löytyisi kirjasta loputtomiin.
En usko, että ihmisten palaute on pelkkää kohteliaisuutta. On otettava huomioon, että kirjaa eivät ole arvioineetkaan (vielä) ammattikriitikot ja tuskin arvioivatkaan omakustanteita, vaikka Neiti A:n mielestä mahtipontisen tiedotteen teinkin edesauttamaan giljotiiniin menoa. Mutta mihinkä se seepra raidoistaan pääsee.
Ehdottomasti suosituimmaksi runoksi on noussut naisten mielestä aivan viimeinen runo Äiti. Miehiltä en ole palautetta vielä saanutkaan. Tuntuu, että onko kirjaa yksikään mies perheeni ulkopuolelta lukenutkaan. Useimmiten äiti-runosta ovat pitäneet itsekin äidit ja oma äitinikin oli otettu. Mutta pieni kiitoshan se hänelle oli. En ole ollut helpoin lapsi, puhumattakaan nuoruudesta.
Muistakin runoista on pidetty, joskus hieman yllättävistäkin. Kirjan nimi Huone Veronassa on myös kiinnostanut, kerrottakoon tässä, että nimi vain tuli minulle mieleen, että tämän sen täytyy olla. Veronassa myös löysin itseni jollain tasolla. Siinä yksinäisessä hotellihuoneessa.
En tiedä, kuinka paljon kirja on myynyt, mutta nöyrästi olen liikenteessä ja toivon parasta. Markkinoinut kirjaa kyllä olen melkein uupumukseen asti. Ostin jopa Facebookista ja Googlesta mainostilaa. Muuhun ei ole varaakaan.
Toiveissani on, että joku päivä saisi jonkun kustantamaankin kirjojani. Uusia kokoelmia lipuu mielessäni ja olen suunnitellut koostavani blogikirjoituksistani teoksen. Mutta tulevaisuudesta ei koskaan voi sanoa varmaksi.
---------
Kun ikää on jo 32 vuotta, terveyskin näemmä alkaa reistailla. Alkuviikosta kävin lääkärillä mahavaivoistani. Minulla on refluksitauti. Eli vatsalaukkuni ja ruokatorveni ovat huonosti liittyneet toisiinsa. Käytännössä tuo tauti merkitsee sitä, että oikein mitään ei voida syödä ilman, että vatsa turpoaa, tai että vatsaa ei polttelisi. Kiusallinen, vaikkakaan ei maailman vaarallisin tauti. Tosin ei hirveästi lohduta loppuikäänsä vaivasta kärsiä, sillä sen voi poistaa kokonaan ainoastaan leikkaamalla.
Nyt sitten vihdoin otsikon lupaamaan. Suomi on julistautumassa ensimmäiseksi maaksi, joka haluaa hävittää tupakan kokonaan. Huolestuneet tupakkatehtaat ulkomailta ovat jo ministeriöihin soitelleet. Kieltolailla tupakointi ei kyllä koskaan tule loppumaan, näimmehän, miten alkoholin suhteen kävi. Tulleissakin menisivät huumeet heittämällä ohi, jos tullimiehet pakotetaan jahtaamaan tupakoita, joita taatusti laittomana Suomeen virtaisi.
Kannattavin veronmaksajahan valtiolle on sellainen veronmaksaja, joka juo, polttaa ja kuolee nuorena. Mutta ehkä nämä veronmaksajat ovat vähenemään päin, sillä Alkon tiedotteen mukaan kossun markkinaosuus vahvasti kääntynyt laskuun.
Taloussanomissa on miltei päivittäin mielenkiintoisia uutisia. Tänään kerrottiin, että naiset pääsevät miehiä useammin työhaastatteluihin australialaistutkimuksen mukaan. Tämä uutinen kumoaisi sen, mitä meille Suomessa on opetettu. Tosin naisvaltaiselle alalle hakeva mies tulee aina valituksi poislukien suositut alat. Yksi yksinkertainen selitys tulokselle lienee myös se, että naiset ovat miehiä paremmin koulutetumpia.
Luulisi, että Adolf Hitleristä ei löytyisi enää mitään kirjoitettavaa. Mutta löytyy kyllä. Brittiläinen historioitsija Ian Kershaw löysi yli 900-sivun verran Hitler -kirjassaan. Uskomatonta kyllä, esipuheessa mies ilmoittaa radikaalisti vielä lyhentäneensä kirjaa edellisistä painoksista.
Kirja kyllä vastaa kysymykseen, miten Hitlerin kaltainen persoona Saksan johdossa oli mahdollinen, mutta ei kirja mitään yllättävää historiaa tunteville tarjonnut.
Hitlerin yksityiselämään kirja ei uutta tarjonnut. Historioitsijat mielellään tosin pidättäytyvätkin historiaan vaikuttaneissa tapahtumissa, mutta historiakin muodostuu yksilöiden tarinoista. Kirjan perusteella sai sellaisen käsityksen, että Hitleriä ei tuntenut oikeasti kukaan.
Siihen on syynsäkin. Sen verran taitavasti Hitler sepitti itselleen oman elämänsä uudelleen. Hitlerillä ei ilmeisesti esimerkiksi koskaan ollut elämässään seksisuhdetta naiseen tai mieheen. Ei edes Eva Brauniin, jonka kanssa hän meni naimisiin ennen yhteistä itsemurhaa. Alkoholiin tai tupakkaan tämä kasvissyöjä ei myöskään koskenut.
Kirja vahvisti kuvaa Hitleristä raivoavana ihmispetona. Hitler oli joko tai -ihminen, ja tämä ominaisuus ajoikin sitten koko Saksan kansan tuhoon toisessa maailmansodassa. Ironista kyllä, itävaltalaissyntyisen Hitlerin suurin missio oli elämässään palauttaa Saksan kunnia hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Kiitosta kirjalle voi ja täytyy antaa kuvauksesta Hitlerin valtaannoususta. Hitler toki janosi valtaa kaikin voimin, mutta kun perusluonne oli Hitlerillä loppuun asti boheemin kaksijakoinen, valtaan hänet nosti lopulta Saksan poliittisen järjestelmän hajanaisuus ja tehottomuus. Miestä ei yksinkertaisesti osattu tai oikeastaan ymmärretty pysäyttää, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Ja kun valtaa tuli, yksinvaltaa tuki Hitlerin suosiosta keskenään kilpaileva hovi, jonka toimia kirja hyvin kuvaa. Älykkäin hovista oli lopulta satoja tuhansia pakkotyössä tapattanut Albert Speer, joka ymmärsi pyytää anteeksi ja loi siten nahkansa uudelleen. Elostija Göringkin ryhdistäytyi lopulta ennen kuin riisti itse henkensä ennen teloitustaan. "Viimeinen natsi" Rudolf Hess kuvattiin lähinnä hölmönä ja Joseph Goebbels fanaattisena Hitlerin palvojana.
Vaikka saksalaiset mielellään sodan jälkeen mainitsevat pakosta joutuneensa Hitlerin ikeen alle, Hitler oli todellisuudessa ennen sotia ja vielä vuoteen 1941 asti ennen tappioita erittäin suosittu. Tuo suosio sai ennestään messias-syndroomasta kärsivän Hitlerin lopullisesti sekoamaan. Hän yksinkertaisesti luuli menestyksen vuosien jälkeen, ettei voi tehdä mitään väärin. Varsinkaan kun hajanainen Eurooppa ei ollut siihen uuden sodan pelossa pystynyt.
Hitlerin järjettömään juutalaisvihaan kirja ei anna yksiselitteistä vastausta. Hitlerin taidemaalarivuosina juutalaiset kauppiaat olivat jopa hänen ainoita asiakkaitaan. Wien oli kuitenkin erittäin antisemitistinen paikka ja rasistisista lehdistä Hitler imi ilmeisesti vihansa.
Usein Hitleriä on pidetty hulluna, mutta kirjan mukaan hän ei lääketieteellisesti sitä ollut, joskin huomattavan epävakaa persoona. Hän ei ollut edes erityisen älykäs, mutta loistava puhuja ja muuntautumiskykyinen seuran mukaan. Hänessä oli aikaansa muokattua rock-tähti karismaa.
Kaikesta vallasta huolimatta Hitler lopulta jäi yksin täriseväksi ihmisraunioksi raunioituneeseen Berliiniin, jonka maalliset jäännökset tuhottiin lopullisesti 1970-luvulla. Viimeinen jäljelle jäänyt johtava natsi Rudolf Hess hirtti lopulta itsensä Spandaun vankilassa 1980-luvulla.
Tänä vuonna Miss Suomeksi kruunattin vantaalainen Viivi Pumpanen. Me vantaalaiset olemme tietysti naiskauneutemme huomioimisesta otettuja, vaikka viivejä ei jokakulmassa viiletäkään. Viivin ääni ja puhetapa kyllä paljastaa hänet aidoksi vantaalaiseksi.
Totta puhuen minun mieleeni ei tämän vuoden ehdokkaista jäänyt ketään, kuten viime vuonna Essi Pöysti jäi. Varsinkin kun kaikkien kisailijoiden nimi tuntui olevan tänä vuonnakin joko Viivi tai Essi.
Yleisö valitsi tällä kertaa Miss Suomen ja Viivi sai ehdottomasti eniten julkisuutta. Mikä vaikutus tuolla on sitten ollut valintaan, en tiedä. Mutta onneksi olkoon silti Viivi.
Joka he...tin vuosi käydään myös se iänikuinen keskustelu, että onko missikilpailut tarpeellisia vai eivät. No, eivät taatusti ole, mutta miksi me katsomme urheilua ja elokuvia. Viihteen vuoksi.
Tämän vuoden missikisaan oli keksitty antaa misseille mahdollisuus taitojensa osoittamiseen, joka epäonnistui surkeasti. Oli hieman kiusallista seurata missien kökköä näyttelijäntyötä kohtalokkaina viettelijättärinä, heidän itsekirjoittamansa linerit eivät olleet edes kesäteatteritasoa.
Kateellisten missikisojen häviäjien lisäksi Viivia on moitittu liian lyhyeksi missiksi. Herran jumala ja herranlettas, 167-senttisenä kun Viivi on jopa keskimittainen suomalainen nainen.
Heti tuoreeltaan Viivi on todennut haluavansa palauttaa Miss Suomi-tittelin kunnian, joka tietenkin on haastava tehtävä. Pitäisi pystyä olemaan kokonainen vuosi poissa iltapäivälehtien otsikoista, sen jälkeen poistuminen tapahtuu itsestään. Mitään kohahduttavaa ei tarvitse varsinaisesti edes tehdä missivuoden aikana. Kohumisseyteen riittää normaali kahvillakäynti vanhan eri sukupuolta olevan henkilön kanssa.
Mutta jos Viivinkin poikaystävä on ammatiltaan Hunks-tanssija, on vaikeaa kuvitella, että suhteen olemassaolo yhtään helpommaksi muuttuu vuoden aikana. Viiiviä kun odottavat vielä pakolliset kuumat alusvaate- ja bikinikuvat ja Suomen sairaimpien yksilöiden törkyviestit ja -kirjeet.
Perinteisesti Miss Suomen on toki erottava missivuotensa aikana ja kerrottava heti missiksi tultuaan, että tämä suhde kestää. Sitten on otettava itselleen jääkiekkoilija tai jalkapalloilija. Tai joku väsähtänyt viihdemaailman melkein ex-julkkis, joka haluaa missin kautta tarrautua julkisuuden rippeisiin. Tilastollisestihan missien iässä erot eivät ole kovin harvinaisia, kun ns. kevytsuhteesta ei edes tarvita virallisesti erotakaan.
------------------------------------
PS. Haiti-uutisointi on jotenkin väsyneen oloista. Kun köyhän ja kurjan kansan kohtalo ei vain oikeasti kiinnosta uutisoinnissa on aina tietty väkinäisyyden maku. Jossain täytyy olla vika, kun ennen apua paikalla ovat toimittajat.
Hesarista luin, että uusi Nikke-kirja on ilmestynyt. Menee hankintalistalleni.
Joensuun Citymarketin alennusdvd-korista löysin joululomalla elokuvan Frost/Nixon. Koska olen hidas leffakatsoja, dvd sai kerätä jonkin aikaa pölyä hyllyssä. Usan lähihistoria on ollut aina suuria kiinnostuksen kohteitani, joten siksi tämänkin hankinnan tein.
Elokuvaa mainostettiin sähköisen jännittävänä elokuvana, mutta elokuva jäi keskinkertaiseksi, vaikka siinä kaikki olikin kohdallaan. En ole yleensä ollut elokuvan ohjanneen Ron Howardin elokuvien ystäviä, johtuen siitä, että niistä jää kai se minulle riittävä tunnetaso puuttumaan. Mutta haastattelu elokuvan aiheena onkin jo mahdoton tehtävä onnistua.
Usan ex-presidentin Richard Nixonin tuntenevat kaikki, mutta brittiläissyntyinen toimittaja/talkshow-isäntä David Frost lienee vähemmän tunnetumpi Suomessa. Elokuva kertoo Frostin Nixonista tekemästä jättihaastattelusta 70-luvun lopulla. Watergate-skandaali oli tuolloin vielä tuoreessa muistissa. Skandaalihan johti Nixonin eroon kun Nixonin urkkijat kärähtivät demokraattien päämajassa rysän päältä.
Nykyisin moinen skandaali ei olisi johtanut kenenkään poliitikon eroon, eikä mistään aiheesta tehtäisi tuntien jättidokumenttia. Ainakaan Suomessa poliittinen ura laittomuuksiin tyssää. Täällä ura tyssää tekstiviesteihin. Matti Vanhasella on vaikka kuinka monta skandaalia takanaan, mutta mies poistuu poliittiselta näyttämöltä lopulta omasta tahdostaan.
Elokuva kietoutui sen kysymyksen ympärille, myöntääkö Nixon tehneensä väärin. Myönsihän se sitten kaarrellen. Poliitikoille on kumman vaikea homma myöntää tehneensä väärin. Kuinka usein saamme televisiosta seurata vääntelehteviä poliitikkoja kun ne pääsisivät pinteestä yksinkertaisesti myöntämällä olleensa väärästä.
Nixon taisi olla melkein ensimmäisiä poliitikkoja, jotka joutuivat poistumaan näyttämöltä median ajojahdin takia. Sitä ennen presidentit saivat olla varsin rauhassa niin Usassa kuin Suomessakin. Nyt politiikkaa tehdään mediaa varten, kukaan ei taida uskoa enää edes muuhun. Nixonin kaltainen vähemmän mediaseksikäs poliitikko revittäisiin kappaleiksi alta aikayksikössä.
Nixonin mielestä presidentit saivat tehdä mitä tahansa, jos tarkoitus pyhittää keinot. Niin ajattelivat varmasti suomalaisetkin poliitikot vaalirahakohujen keskellä. Ehkä siksi on kuitenkin hyvä, että media parhaimmillaan vahtii mihin meitä viedään.
PS. Tämä Hazardin kolumni oli viikon puhutuin. Kiihkeät feministit kuten Hazard luulevat, että heillä on oikeus kirjoittaa mitä tahansa. Niin kuin on ollutkin, miehillä tuota oikeutta ei enää ole.
Minusta kolumni Halmeesta oli yksinkertaisesti mauton. Jos joku kirjoittaisi Hazardista vastaavanlaisen kolumnin, kirjoittaja olisi jo oikeudessa. Löytäisin Hazardin omistakin henkilökohtaisista ominaisuuksista ja olemuksesta parantamisen varaa.
Mutta kuolleita on helppo haukkua mediakritiikin varjoilla. Vajaan viikon päästä kirjoituksen kohteen kuolemasta. Ja valittaa sitten kun ei ymmärretä moista törkyä.
Tällä viikolla astui jälleen palvelukseen uusi erä alokkaita armeijaan. Poikaparat, sillä heidän on edelleen pakko mennä armeijaan.
Vuosi vuodelta minun on vaikeampi ymmärtää asevelvollisuuden tarkoitusta Suomessa. Vuosi vuodelta alokkaat ovat surkeammassa kunnossa joko urheiltuaan liikaa tai liian vähän. Jos kroppa ei kestä, niin vielä vähemmän pää. Äiti kun ei armeijassa ole sijaamassa petiä tai silittemässä päätä, kun sattuu. Ja armeijassa sattuu. Eniten päähän. Äidit kyllä aktiivisesti tosin soittelevat kasarmille, että meidän pojalle ei siellä kassulla sitten huudeta, kun se on niin herkkäkin. Mutta kassuilla huudetaan, se on armeija se.
Asevelvollisuudesta pidetään härkäpäisesti kiinni ja kenraalit kehuvat kilpaa mediassa, kuinka Suomi on taistelukykyinen maa ja asevelvolliset motivoituneita. Suurin osa asevelvollisuuden suorittaneista tietää, etteivät nuo puheet voisi olla kauempana todellisuudesta. Jokainen meistä tietää, että Suomen armeijasta ei nykytilassaan olisi juuri vastusta maahantunkeutujille.
Palvelukseenastumispäivän muistan kuin eilisen päivän. Armeijaan ajauduin, sillä sivariinkaan en uskaltanut/osannut hakeutua. En lenkkeillyt etukäteen, mikä kostautuikin alussa karmaisevalla tavalla. Kuuluin juuri niihin kunnottomiin nykynuoriin, jotka eivät jaksaneet juosta kahta kilometriä kauempaa puhumattakaan juoksusta telamiinat kannossa.
90-luvulla ei luojan kiitos ollut sauvakävelymarsseja vaan rivissä piti selviytyä, miten parhaiten taisi. Mutta jopa armeijassa auttajia löytyi, vaikka sitä arkielämässä siviilissä uskoisi. Ainahan oli tietenkin veksi, josta saattoi hakea vapautuksia palvelukseen. Motivaatiota kun harvalla armeijassa oli. Itse käytin kyseisen palvelun palveluja kyllä hyväkseni. Pelkuri ja heikko kun olin, vaikka yliluutnantti minulle kahvilipun yrittämisestä (onnistumatta) sodeen myönsikin. Mutta siihen se minun sotilasura sitten kulminoituikin.
Ennen tuota heinäkuista päivää vietin unettoman yön, joka tuohon aikaan oli minulle vielä poikkeus. Viimeiset pari viikkoa ennen päivää eivät olleet elämän parhaita. Tilalla oli pelko ja epäusko normaaliakin enemmän tuolla 20-vuotiaalla kaverilla. Minulle muiden tarinoilla armeijasta ei ollut mitään merkitystä, sillä tiesin jo etukäteen, etten tulisi siellä viihtymään puhumattakaan pärjäämisestä. Tuo ensimmäinen päivä osoittautui niin vaikeaksi kuin etukäteen ennustinkin.
Kouvolan junaan silti lompsin ja juna oli täynnä vähintäänkin yhtä pelokkaan ja jännittyneen näköisiä nuoria miehiä. Muuta en tuosta matkasta muista kuin että junan vessa lainehti kusta, joten pelolla oli ilmiselvät seurauksensa. Armeijasta oli toki lähetetty ennen palvelukseenastumista postia, mutta eivät ne oppaat mihinkään valmistaneet. Nykyihminen kun ei ole tottunut kovaan elämään, mitä armeija on.
Kouvolaan saavuttuamme oli vastassa tietenkin uutta lihaa odottavat kapiaiset. Hieman arasti he käskyttivät meitä busseihin kohti Vekaranjärven varuskuntaa. Ilmeisesti ohjeeksi oli annettu, että henkilökohtaisuuksiin ei saa mennä, ennen kuin ollaan varuskunnassa.
Varuskunnassa komppanioihin jako muistutti jonkin tason orjakauppatilaisuutta. Nimiä huudeltiin ja käskettiin mennä oman komppaniansa luo. Toivoin, että nimeäni ei syystä tai toisesta löytyisi ja että pääsisin kotiin. Nimi kuitenkin löytyi ja minut komennettiin panssarintorjuntakomppaniaan. No, ainakaan ei tarvinnut enää odotella.
Sitten suuntasimme varusvarastolle hakemaan kamppeita. Siviilivaatteille saattoi jättää pian hyvästit ja astua osaksi maastonväristä massaa, joskin alussa harmaa oli vallitseva väri. Vaatteita ja varusteita heiteltiin nenän eteen ja vaatteiden koolla ei ollut mitään merkitystä. Tuvassa niitä sitten vaihdoimme sopiviin toisiltamme. Itse kuuluin niihin reppanoihin, jotka eivät varustesäkkiä jaksaneet edes portaita ylös itse kantaa.
Tuvassa sitten vilkuilimme toisiamme. Noin kymmenen kaveria, joilla ei ole mitään yhteistä ja jotka ovat tulleet täysin erilaisista elämistä. Tiesin, että tästä ei tule helppoa. Silti tutustuin muutamaan kaveriin nopeasti. Ilman näitä kavereita olisin varmasti seissyt varustesäkin kanssa pian taas pihalla odottaen junaa Helsinkiin, kuten jotkut tekivät. Mistään toveruudesta ei ollut kyse vaan selviytymisestä Suomen suurimmassa BB-talossa.
Mitään simputusta tai höykytystä ei vielä ensimmäisenä päivänä ilmennyt, sen aika koitti vasta myöhemmin. Jo 90-luvulla uudet tuulet puhalsivat armeijassa. Alikessut olivat jopa auttavaisia, mikä käsitys tietenkin karisi heistä jo seuraavana päivänä. Kaappeja järjesteltiin, mikä saattoi osalle olla ensimmäinen kerta elämässä. Taustalla soi In the Army now-biisi, jonka merkityksen tajuaisimme vasta seuraavana päivänä.
Koko päivän minulla oli suunnaton kusihätä, mutta vessaan en uskaltanut mennä. Aikaa olisi ollut kyllä vielä tuolloin, vasta seuraavina aamuina oli valittava joko vessakäynti tai hampaiden pesu. Molempiin kun ei riittänyt aikaa. Vasta yön pimetessä lähdin lorottelemaan. Mikä helpotus, tulihan se sieltä.
Mutta seuraavana aamuna alkoi sitten todellisuus. Komppaniassa herätys!
Minulla on pää kipeä. Ei, minulla ei ole krapula. Ei edes migreeni. Päänsärky on se kuuluisa tai vähemmän kuuluisa 3D-päänsärky. Sen sain katsottuani Avatar -elokuvan. Ja 3D-kokemus jäi päällimmäisenä mieleen, en vastaavanlaista elokuvaa ole koskaan aiemmin katsonut. Mutta 3D ei sovellu rillipäille, se tuli todettua.
Mutta onneksi pää tullut kipeäksi sentään sen takia, että elokuva olisi ollut huono. Ei se uusi Tähtien sota -scifi/fantasia-klassikko ole, mutta ei elokuva kalpene Tähtien sodalle paljoa. Ohjaaja James Cameron kirjoittaa vähintään yhtä huonoa dialogia kuin Tähtien sodat ohjannut George Lucas (näin sanoi ystäväni J.I.), mutta elämää suurempien seikkailujen ohjauksen Cameron totta vie taitaa. Eikä tämän elokuvan dialogi huonoa ollut, joskaan ei kovin yllättävääkään. Ei Cameron elokuvissa tarvitse tyynyä sentään kaivata.
Jotkut kriitikot ovat väittäneet, että Avatar muistuttaa liiaksi muita scifi/fantasia-elokuvia. Minä taas koin asian päinvastoin, minulle tuli mieleen ennemminkin Tanssii susien kanssa tai joku muu intiaaneja ja alkuperäiskansoja ymmärtävä elokuva. Elokuvan Navi-kansa kun puhui erehdyttävästi intiaanikielten kuuloista kieltä ja englantia puolestaan afrikkalaisella aksentilla. Poppamiehetkin löytyivät ja ylimaallinen yhteys luontoon. Kuinkas muutenkaan?
Minusta elokuva oli aavistuksen verran lähes kolmen tunnin kestollaan liian pitkä, jota korostivat vielä loputtomat ja uuvuttavat 20 minuuttia kestäneet mainokset ennen elokuvaa. Vähempikin olisi riittänyt.
Lyhyesti elokuvan tarina on seuraava. Haavoittunut ja halvaantunut merijalkaväen sotilas Jake Sully saa pestin Pandora-planeetalle, jota asuttavat kolmemetriset ja sinisen väriset Navi-heimot. Planeetan luonnonvaroja ryöstävät taas ihmiset (kuinkas muutenkaan) ja kun Jake muunnetaan avatar-kehon kautta dna-manipulaatiolla naviksi, niin tarina on valmis. No, Jakehan ottaa ja rakastuu navi-neitoon ja ryhtyy pelastamaan tätä uhattua kansaa, vaikka Jakea ei tietenkään heti hyväksytä heimoon ja Jake joutuu voittamaan heimon luottamuksen sotapäällikkönä takaisin. Kuulostaako valkoisten tekosilta Amerikassa avaruuteen muunneltuna?
Tietenkin Jaken on loppua ennen kukistettava kansaa tuhoava hullu eversti, jonka juoksupoika halvaantunut Jake korjaavan leikkauksen toivossa alussa oli. Jaken sielusta kilpaili myös tiedenainen, jota näytteli Sigourney Weaver, joka muuten oli elokuvan paras ja ainoa tähtinäyttelijä. Jakea näytellyt Sam Worthington oli kyllä hänkin roolissa hyvä, ehkä nimettömyys sopikin Jaken roolin, sillä mieshän oli alussa aivan tavallinen sotilas.
Jos minulta kysyttäisiin, mitä elokuva tahtoo sanoa, vastaisin, että ihmisen olisi oltava yhtä luonnon kanssa, mutta uutta tähän pohdintaan elokuva ei kyllä tarjonnut. Navi-kansan suhde luontoon oli symbioottinen, mikä kyllä poikkeaa ennen nähdystä. Lentäviä lentoliskon tai lohikäärmeen näköisiä otuksia kun lennettiin yhdistämällä itsensä eläimen aatoksiin kätevästi hiusten kautta. Ei enää rurhia kolareita.
Cameron ei olisi Cameron, ellei elokuva päättyisi joko laivan uppoamiseen tai elämää suurempaan taisteluun. Niin Avatarkin päättyi sitten uuvuttavan pitkään taisteluun, joka minusta vesitti elokuvaa. Ratkaisun olisi voinut löytää pienemmälläkin raivolla, mutta kukapa jaksaisi seurata YK:n turvallisuusneuvoston kokousta elokuvissa.
Ilmeisesti oman käden kautta kuollutta yleisjulkkis Tony Halmetta sanottiin joissain lehtijutuissa köyhien sankariksi. Sitä hän varmasti olikin, mutta aika yksioikoinen kuva köyhistä. He kun käyttäytyvät ja ajattelevat samalla tavalla. Mutta paremmin toimeentuleville kaikki köyhät ovat ilmeisesti samanlaisia.
Halme taisi olla suosituin ns. Irwin-kansan keskuudessa, noiden lähiöpubissa roikkuvien, kaljaa litkivien vaihtoehtoihmisten, jotka joko on ajettu tai ajautuneet elämään kaljan voimin. Koska Halmeen elämästä on kirjoitettu riittämiin, en hänen elämänvaiheisiinsa enempää keskity.
Nämä ihmiset ovat monien yhteiskunnan "toimenpiteiden" kohteena. Heidät halutaan "osallistaa", mutta heidän kieltään ei haluta kuulla tai sitä ei yksinkertaisesti ymmärretä. He ovat niitä suomalaisia, joita virallinen Suomi ei turisteille esittele teknologiakansan huippuosaajina.
Irwin-kansalle on turha tulla puhumaan korulausein tai kertoa heille, kuinka heidän pitäisi elää terveellisemmin. Heihin ei tehdä vaikutusta tutkinnoilla vaan raalla voimalla tai työllä.
Halme oli suorasanainen ja sanoi myös sellainen asioita, mitä virallinen Suomi ei halunnut kuulla. Sen takia hänestä tehtiin/tuli pelle, jonka mukaan hän itsekin eli loppuvaiheessaan. Hän ei ymmärtänyt poliitikkojen kieltä ja silloin on politiikassa alkua pidemmälle vaikea päästä.
Irwin-kansan ihanteet Halme täytti siinäkin mielessä, että hänen tarunsa sai ikävän lopun. Niin monen muunkin elämän kiertolaisen saa. Virallinen Suomi kun ei halunnut/halua edelleenkään kuulla Irwin-kansasta, virallinen Suomi puhuu kaunokirjaimin. Melkein kenelläkään muulla poliitikolla Halmeen lisäksi ei ole ollut kontaktia tuohon kansankerrokseen.
Tony oli myös isätön poika, jonka saattoi kuulla hänen uhoamisensa seasta. Isättömällä pojalla on suurin tarve todistaa olemassaolonsa oikeutus. Täytyy olla mahtavampi kuin tuo Suuri Tuntematon Isä. Sama koskee poikia, joilla isäsuhde on olematon tai erittäin huono.
--------------------------------------------
Satuitteko katsomaan Kansakunnan olohuone -dokkarin? Sen on tehnyt samaan aikaan kanssani Voionmaan opistossa ollut Jukka Kärkkäinen. Hänen tyylinsä on omaperäinen. Dokkareissa ei varsinaisesti tapahdu mitään, mutta ihmisten olemisestakin voi saada jännittävää aikaan, kuten hänen aiemmassa työssään Tupakkapaikassa.
Ostin Neiti A:lle lahjaksi Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperho -kirjan. Ostos oli paha virhe. Olin lukenut kirjasta jostain ja minulla oli käsitys, että kirja olisi jonkin tason feministi-romaani. Sellaisen kun luulisi olevan naiselle aina kriteerit läpäisevä ostos. Neiti A risti kirjan kuitenkin "törkykirjaksi" ja melkein moitti minua moisen tekeleen ostamisesta. Ei sentään palauttanut lahjaa, mutta antoi sen luettavakseni ohjeistuksella "Kerro, jos löydät syyn, miksi tämä kirja on kirjoitettu?".
Naisen käskyä vastaan on turha pyristellä ja tein työtä käskettyä. Törystähän Sinervon kirjassa oli kyse. Päähenkilö, keski-ikäinen, tutkijan uran hylännyt nainen nimeltään Mette naiskentelee ympäri Helsinkiä nuorten miesten kanssa. Tuohon harrastukseen hän käyttää trendikkäästi internetin treffipalstoja hyväkseen. Tuon riemun rahoittaa hänen hölmö virkamiesmiehensä Eero, sillä Mette päätti hypätä oravapyörästä pois.
Meten elämän ainoa tavoite on elää mahdollisimman kunnottomasti. Hän on luonut itsestään kokonaistaideteoksen, jossa elämän likaisuus näyttelee pääosaa. Kirja alkoikin lupaavasti. Ajattelin, että tässähän on nyt jotain ihan uutta. Naiskirjailija kirjoittaa reippaita seksikohtauksia ja vieläpä sujuvasti.
Kirjassaan Sinervo kritisoi keskiluokkaista idylliä, josta löytyy pinnan alta sairaita seksifantasioita yms., mutta siihen kirjan sanoma jääkin. Enimmät seksikohtauksetkin oli sijoitettu alkuun, ilmeisesti sen takia, että lukijan kiinnostuksen herättämiseksi. Pelkkä elämän v...suus harvemmin riittää kirjan aineksiksi, sitä kun kokee tosielämässä riittävästi.
Sinervo ei näytä elämänkolhimalta kirjailijanrentulta ja varsinkin Sinervon kuvaus yhdestä Meten panosta Otosta herätti minussa jo huvittuneisuutta. Kaikki itähelsinkiläiset eivät välttämättä tule juopon isän hirmuvallan alta. Eivätkä kaikki duunarimiehet haise hielle ja paskalle.
Toki kirjailijan tavoitteena lienee ollutkin kliseiden ja ennakkoluulojen absurdia ja parodia. Mutta jotain kirjasta jäi kaipaamaan. Sitä sanomaa. Minua ei oikein riitä kohahduttamaan se, että nainen käyttäytyy niin kuin audimies. Mieleen tuli jopa, että jos mieskirjailija olisi kirjoittanut vastaavanlaisen teoksen Marko-miehestä, niin olisiko tuo kirjailija joutunut jo lähtemään maanpakoon.
Parhaimmillaan Sinervo onnistui parodioimaan yliopistomaailmaa, joka lienee hänelle tutuin ympäristö. Meten väitöskirjaa kun ei sen hyväksyjien lisäksi lukenut kukaan muu kuin kollega, joka keskittyi sen haukkumiseen tieteellisissä julkaisuissa. Ehkä Meten ratkaisu tuntuukin loogiselta.
--------------------------
Katsottua: Timo Koivusalon Kalteva torni. Tämä elokuva ansaitsee vähintään yhden kunniamaininnan aihepiiristään. Tavallista skitsofreenikkoa kun on suomalaisen elokuvan pääosassa harvemmin nähty. Koivusalon luottonäyttelijä Martti Suosalo roolin vetikin mainiosti. Hänen roolityöstään tuli elävästi mieleen yksi Tikkurilassa pyörivä "kylähullu". Koivusalolla on taustaa mielenterveyshoitajana ja se kenties näkyi empaattisena kuvauksena.
Suosalon näyttelemän Johanneksen seikkailuja Italiassa oli mukava seurata, mutta käsikirjoitus jäi hieman ontoksi kliseisine juoppo- ja pakolaiskuvauksineen. Johanneksen suuri haave oli nähdä Pisan kalteva torni ja sen hän näkikin. Seela Sella oli roolissaan hyvä. Hän saikin roolistaan sivuosajussin. Elokuvan suurin ongelma oli, ettei se tietänyt, ollako draama vai komedia. Itse jäin hieman hämmennyksiin, kun en tietänyt itkeäkö vai nauraako.
Nyt se uudistettu Hesarin kuukausiliite tuli sitten ensimmäistä kertaa postiluukusta. Itse pidin kuukausiliitteen pienemmästä koosta. Jututkin oli lukijalle jotenkin helpommin hallittavissa.
Venäläisistä uusnatseista kirjoitettu juttu jäi hämmentämään mieltä. On vaikea kuvitella, että Venäjällä on uusnatseja, kun kansallissosialismin yksi peruspilareista oli sentään slaavien alempiarvoisuus ja natsien toimesta Venäjällä kuoli miljoonia ihmisiä. Toisaalta Stalin on valittu yhdeksi suosituimmista venäläisistä, vaikka oli itse asiassa alunperin lähtöisin Georgiasta ja vähintään yhtä paha murhamies kuin natsit.
Ennen joulunpyhiä kävin haastattelemassa työpaikan henkilöstölehteen erästä Suomen islamilaisen yhdyskunnan nokkamiehistä. Kokemus oli kasvattava. Islamista uskontona kirjoitetaan paljon, eritoten sen joistakin piirteistä, kuten huntupakosta yms. Mutta harvemmin islamin arvoista ja ajatusmaailmasta sen syvemmin.
Myönnän rehellisesti, että oma suhtautumiseni on ollut islamiin varauksellinen. Johtuen naisten heikosta asemasta islamilaisissa maissa ja tästä Muhammed-pilapiirros -jupakasta. Maallistuneissa länsimaissa on vaikea ymmärtää uskontoon liittyvän pilanteon vaikutusta joidenkin uskoon. Niin Jumalaa kuin Jeesusta pilkataan valtakulttuurissa länsimaissa varsin avoimesti.
Sinänsä haastattelun perusteella islamilaiset arvot ovat paljolti samankaltaisia kuin kristinuskossa. Rehellisyys, armeliaisuus ja ahkeruus ovat muun muassa islamilaisia arvoja. Enemmän islam sitten poikkeaakin tavassa harjoittaa uskontoa. Rukoillaan enemmän ja ei kuljeta puolialasti kesäisin.
Mutta islamilaisessa maailmassa on aivan samalla tavalla maallistuneita kuin länsimaissakin. Kuvan islamilaisesta maailmasta ovat luoneet meille pitkälti suuret ylikansalliset mediayhtiöt. Kun islamista kerrotaan usein on kyseessä joko sota, terrori-isku tai muu väkivalta.
Olisi silmien sulkemista väittää, etteikö näitä asioita tapahtuisi islamilaisessa maailmassa, mutta meille annetaan harvoin esimerkkejä tavallisesta islamilaisesta arjesta. Jos näytettäisiin, olisi länsimaalaistenkin helpompi luoda aitoa kuvaa islamista itselleen.
Suhtautumista islamiin taitaa värittää vieläkin yhteiset nokkapokat ristiretkiaikoina. Amerikassa puoliavoimesti Irakiin lähtiessä melkein ristiretkestä puhuttiinkin, vaikka Jumala olikin vaihtunut öljyyn.
Suomessa asuvat muslimit lienevät pääosin varsin rauhallista väkeä ja uskoisin myös että maallistuneita verrattuina uskonveljiinsä muualla maailmassa. Radikaaleimmat taitavat löytyä melkein suomalaisista käännynnäisistä. On vaikea kuvitella, että Suomen muslimit jotenkin yllättäen radikalisoituisivat muutamaa julkisuuden kipeää abdullah tammea lukuunottamatta.
---------------------------------------------
Kirjani tuli painosta. Onneksi. Jännitys kävi jo sietämättömäksi. Pääosin olen kirjaan tyytyväinen. Nyt odotellaan sitten muiden tuomioita. Hiljaisuus on kuitenkin se pahin vaihtoehto. Muutamaan kokoelmani runoon voi muuten nyt tutustua etukäteen google-kirjoissa.
----------------------------------------------
Katsoitteko televisiosta Martinan ja Eskon Vauvakuumetta -tosi-tv-sarjaa? Minusta ohjelma oli ensimmäisen jakson perusteella luokattoman huono ja suorastaan tylsä. Jokainen tajuaa, ettei heillä ole varaa ajella limusiineilla vaan tuotantoyhtiön pussista se oli tilattu.
-------------------------------------------------
Valelääkäri kärähti Karkkilassa. Onkohan mies ollut parempi kuin oikeat lääkärit, kun oli kärähtänyt useamman vuoden jälkeen. Sairaalasarjoja ja lääkärikirjoja lukemalla voi päästä pitkälle elämässään. Nyt taisi löytyä ratkaisu myös lääkäripulaan.
Suomalainen politiikka olisi kovin paljon nykyistäkin tylsempää, ellei meillä olisi Paavo Väyrystä. Mies voidaan nuijia maanrakoon kuinka monta kertaa tahansa, mutta Paavo nousee kanveesista aina ylös. Harvasta nykypoliitikostamme on tullut käsitettä, Väyrysen lisäksi ehkä vain Mauri Pekkarisesta.
Väyrynen yllättää aina, kun sitä häneltä vähiten odotetaan. Nyt Väyrystä saattaa odottaa jopa keskustan puheenjohtajuus. Ainakin hän tekee kisasta paljon jännittävämmän. Väyrynen itse totesi Hesarin haastattelussa, että hän olisi puheenjohtajaksi radikaalein. Ja varmasti olisi. Väyrysen suunnitelmia kun ei voi arvata kuin Väyrynen itse.
Totuus kuitenkin on, että Väyrysen suuruudenpäivät ovat kaukana. Aniharvoin miestä näkee julkisuudessa kun ministerisalkkukaan ei ole raskassarjalainen. Viimeksi hän esitteli ylpeänä entistä avustajaansa, nykyistä euroedustaja Riikka Mannerta, kuin Ben Zyckowicz tallinsa palkintohevosia.
Mutta vielä 1980-luvulla Väyryseltä ei voinut julkisuudessa välttyä. Mies oli ikuisuusministeri ja riidat presidentti Koiviston kanssa olivat ainaisia. Väyrystä pilkattiin säännöllisesti sketsiohjelmissa, joihin antoivat aineksia pelkästään Väyrysen tunnusmerkit, toisistaan kaukana olevat silmät.
Silti Väyrynen on kaikkea muuta kuin huvittava hahmo. Mies on äärimmäinen poliittinen peluri, joka viimeksi pelasi/kiristi itselleen ministerinsalkun. Hän oli häätämässä Jussi Virolaista keskustan puheenjohtajuudesta kunnes kohtasi itsensä voittajan Esko Ahossa. Käsittääkseni oppipoika suoritti tuolloin palatsivallankumouksen.
Ei käy kateeksi demareita tai keskustalaisia. Molemman puolueen on ollut mahdotonta löytää kunnon puheenjohtajaa itselleen, johtuen jo siitä, etteivät itsekään tiedä enää mitä edustavat. En kyllä usko, että todennäköinen uusi puheenjohtaja Paula Lehtomäki keskustalle uutta kevättä tuo. Ainakaan välittömästi. Enemmän hänellä on kuitenkin uskottavuutta kuin Jutta Urpilaisella demareiden puheenjohtajana. Onkohan demareiden seuraava veto kaivaa Paavo Lipponen takaisin kehiin naftaliinista? Eero Heinäluomaa kaivataan kovasti takaisin.
Sitten hömpän puolelle: Gordon Brown valittiin uutisen mukaan huonoiten pukeutuvaksi mieheksi. Jos määreenä on poliitikko, niin Suomessa tuo palkinto on jo kuulunut perinteisesti Erkki Tuomiojalle. Eikä kukaan muukaan suomalainen miespoliitikko tyylieksperttinä kunnostaudu. Puhumattakaan naispoliitikoista. Paula Lehtomäki ja Jutta Urpilainen olisivat edustavan näköisiä poliitikoita, jos heille edes vähän annettaisiin tyyliohjausta. Rivinaiskansanedustajista löytyy puolestaan hyvinkin tyylikkäitä ladyja. En tosin itsekään ole tyyli-ihme, minut voisi vähintäänkin valita Vantaan huonoiten pukeutuvaksi mieheksi.
-------------------------------------------------
Leffakuulumisia: dvd:ltä on nyt katsottu Kauhea kankkunen. Kyseessä on lähivuosien paras komedia, jos tykkää ronskista huumorista. Itse olen kärsinyt monia kankkusia, mutta kertaakaan en vastaavanlaista seikkailua ole kokenut kun tämä jätkäporukka järjestäessään polttarit Las Vegasissa.
-------------------------------------------------
Take That kuopattiin 90-luvulla ja ovat palanneet (ilman Robbie Williamsia). Hieno paluu. Joulun aikoihin tv-konsertti todisti sen. Miehistä on kasvanut aitoja viihdyttäjiä ja pikkutytöt vaihtuneet faneina hillittyihin keski-ikää lähestyviin naisiin (niin ja tietysti minuun).Tässä oma Take That -suosikkibiisini.
(Kansi on valkoinen, joten se ei oikein erotu valkoisesta pohjasta)
Ennen joulua sain valmiiksi ensimmäisen runokokoelmani. Se on omakustanne ja nimeltään Huone Veronassa. Nimen perusteella voisi luulla, että se on täynnä toinen toistaan kauniimpia rakkausrunoja. Niitäkin löytyy, mutta enimmäkseen kokoelmasta löytyy rujohkoja, mutta myös kauniita runoja. Aihepiiri on laaja, mutta selkeimpinä erottunevat yksinäisyys ja ulkopuolisuus, mutta myös ilo, antaumus ja epäilys.
Nyt pitäisi kai keksiä hieno myyntipuhe, millä erottuisin ylenkatsottujen omakustantajien massasta. Mutta en sellaista halua. Uskon, että kirjallani on mahdollisuus löytää lukijansa. Ilman nykytekniikkaa (internetiä) kirjan markkinointi olisikin aika mahdotonta. Sillä kirjakauppoihin eivät hevillä taida päästä edes pienkustantajien kirjailijat.
Joku tuomitsee minunkin omakustanteeni sitä lukematta keskeneräiseksi raakileeksi (kuten kaikki omakustanteet) hyvää kirjaa kun ei voi tulla kuin muutamasta suuresta kustantamosta. En edes hae mitään hersyvää runomittaa tai teennäistä sanojen sijoittelua. Kirjani on minun ääneni. Ja toivottavasti vielä monen muun.
Jos rehellinen olen, kirjani on viidentoista vuoden tulos. Kirjaa olen miettinyt jo kauan, mutta nyt vihdoin sain valmista, niin valmista kuin runo voi koskaan edes olla.
Muita aiheita: Hieman kummastuttaa lukea kolumneja Sellon Prisman murhista lehdistä. (Nais)toimittajien mielestä syynä on suomalainen väkivaltakulttuuri (siis suomalaiset miehet). Onko moni toimittajista tutustunut Kosovon perheväkivalta- ja henkirikostilastoihin? Maassa on sentään hiljattain loppunut sisällissota.
Tuomitseeko kukaan kaikkia naisia tappajahoitajien tekemistä murhista tai 90-luvulla naisen tekemistä ampumaratamurhista? Olisikohan jossain Euroopassa maa meille miehille, jossa meitä ei tuomittaisi ja syyllistettäisi sukupuolemme perusteella kaikesta pahasta, mitä maan päällä tapahtuu?
--------------------------------------------
Nostakaa vaan maksuja ja eläkeikää meille 70-luvulla syntyneille. Eriasia on, kuka meistä siihen asti töitä tekee/pystyy/jaksa tehdä. Olipa sopivaa vetää raja niihin suurin ikäluokkiin. Osku Pajamäen puheissa ahneista ikäluokista on aina vain enemmän järkeä.
No nyt sitten virolaiset ovat päässeet nauttimaan euron autuudesta. Itse en oikein markkaa edes muistakaan, mutta virolaiset on nyt aivopesty euro-autuuteen siinä missä suomalaiset aikoinaan.
Vähän vain säälitti virolaisten puolesta, kun Hesarin haastattelussa haaveilivat, että nyt meistä sitten tulee rikkaita. Näinköhän kävisi? Eipä se euro kai suomalaisenkaan köyhän elämää ole pelastanut. Hinnat ovat nousseet, vaikka näin olisi tapahtunut markankin aikana, markka-aikana sentään oli edes mielikuva, että rahaa oli enemmän.
Pelivaraa ulkomaankaupalla olisi silti markan myötä enemmän, eikä tarvitsisi olla Brysselin talutusnuorassa, mutta nyt virolaisetkin sitten näkevät, mitä autuutta tämä EU:n "yhteinen talouspolitiikka" on.
No, eipähän tarvitse enää vaihtaa kruunuja Viron reissua varten, niitä tosin jäi nippu jäljelle. Viron reissutkin tosin ovat hiipumaan päin.
Mutta varsinainen aikomukseni oli kirjoittaa Virosta. Maidemme suhdehan alkaa olla vähän kuin Suomen ja Ruotsin. Rakkaita naapureita ja kilpakumppaneita. Tuskin kukaan suomalainen marssii enää Tallinnaan ylemmyyttä katseessaan ja Suomen Kokoomus taatusti ihailee virolaista äärimmäisyyteen vietyä kapitalismia, jossa sosiaaliturva ja työntekijöiden oikeudet ovat siellä jossain tulevaisuudessa.
Itse sain ensikosketukseni Viroon 90-luvun alussa kuten valtaosa suomalaisista ja silloin maa olikin ns. huonossa hapessa. Suomalaisia kiinnosti ryypiskely ja Mustamäen sekä Lasnamäen toreilla vaeltelu ja halpa votka, jota Viron lautoilla sitten naukkailtiin. Nyt ei taida edes noita toreja enää olla ja viinatkin haetaan laivalta vähemmän seikkailunhaluisesti.
Itsellenikin tarttui toreilta mukaan puna-armeijan koppahattu ja muuta neukkusälää ja Lenin-juliste. Lenin on yhä seinällä, mutta koppahattu on kadonnut. Ja on sitä Viron reissulla tietysti brenkkuakin mennyt, Sakusta tuli suosikkiolueni. Mieleen on jäänyt myös se metsämaesika-likööri (kai). Nyt kun käyn Tallinnassa (minulle kun Tallinna ja Viro ovat sama asia), vaeltelen lähinnä vanhassa kaupungissa ja laivaltakaan en viitsi kaljakeissejä kanniskella. Tallinnan ratikat ovat myös uusi ihastukseni, ne ovat äärisympaattisia.
Nyt taitavat virolaiset itse nyrpistellä suomalaisille, vaikkakin meno on suomalaisten osalta menneistä vuosista rauhoittunut. Suomeksi ei automaattisesti palvella, kuten menneinä vuosina, ilmeisesti nuoriso ei suomea osaakaan, kun ei ole tarvinnut vanhempien sukupolvien lailla katsoa enää Suomen-tv:tä saadakseen muutakin ohjelmaa kuin neuvostopropagandaa.
Laskeskelin, että kuinka monta kertaa olen Virossa käynyt. Päädyin noin kymmeneen kertaan. Yhden kerran vietin Virossa EU-työntekijävaihdossakin useamman päivän viitisen vuotta sitten. Suomi ei ollut virolaisille enää kovinkaan eksoottinen maa, sillä melkein minkäänlaista ohjelmaa ei ollut järjestelty ja vaeltelin vain Tallinnassa. Ainoastaan Lasnamäen kaupunginosan päällikkö näki vaivaa ja kierrätti minua kotitanhuvillaan, ja kertoili kaikenlaista.
Jos ei suomalaiset ole virolaisille eksoottisia, niin en minäkään Tallinnaa kovin eksoottisena paikkana osaa pitää, kun se ei enää mikään Villi länsi tai Riettala ole. Eiköhän sieltä ole bordellit, pahimmat juottolat ja muukin vaarallinen ja rajaton siivottu pois. Ryöstöjen ja pahoinpitelyn kohteeksi taitavat joutua vain humalaisimmat yössätoikkaroijat siinä missä ennen torilla sai aina peräänsä jätkäporukan, joka vaani porukasta erkanijoita.
Tallinnalaiset tuntuvat tasan yhtä ilottomilta kuin helsinkiläiset kanssakulkijansa ja minusta tallinnalaisiin on vaikea saada minkäänlaista kontaktia, siinä missä suomalainen avautuu, kunhan joku toinen aloittaa keskustelun. Tosin tunnen Suomessa asuvia virolaisia ja he vahvistavat poikkeuksen sääntöön, ollen mitä helpommin lähestyttäviä.
Sitä paitsi tuntuu, että pääkaupunkiseudulla ei muita rakennusmiehiä enää olekaan kuin virolaisia. Onko kenelläkään muuten havaintoja suomalaisesta rakennusmiehestä pääkaupunkiseudulla? Vihjeitä näistä harvinaisuuksista otetaan vastaan.
PS. Hei muuten, muistiko kukaan sanaakaan Tarja Halosen puheesta sen kultuaan tänä vuonna? Minä en. Kaikki mahdolliset pääkirjoituskliseet siinä taisi sentään olla.
Tässä vielä mahdollisimman mielikuvitukseton ääniraita tälle tarinalle.
