No sex please, we are finnish!

Katselin Ei kiitos-elokuvan. Se oli sinänsä ihan ok elokuva. Jos joku ei tiedä, mistä on kyse, niin tässä elokuvassa mies ei anna vaimolleen seksiä tai minkäänlaista muutakaan kontaktia. Vaimo yrittää sitten raivokkaasti saada huomiota ja varsinkin seksiä. 

Ensiksi tuli mieleen, että jos tilanne olisi toisinpäin eli mies vaatisi naiselta seksiä jopa käsiksi käymällä se olisi seksuaalista ahdistelua tai jopa raiskauksen yritys. No tällainen maailmamme on. Naisilla on kaikki ihmissuhteiden valta. 

Ja nainen toki hankki nuoren rakastajan elokuvassa. Miehen taas oletetaan kärvistelevän ilman seksiä hamaan loppuun asti.  Jopa parisuhteessa olevan miehen masturbointi on tuomittavaa. Jos mies ottaa rakastajattaren hän on luonnollisesti sika. Miehen haluttomuus on yhä tabu. Miehen pitäisi olla aina nussimassa. Se on miehen luonto.

En nyt mene tumputtamiseen ja ihmisten välisen seksin vähyyteen tarkemmin. Siitä kirjoitin kenties kaikkien aikojen suosituimman blogikirjoitukseni. Se kertoo ongelman laajuudesta ja ettei siitä minun lisäkseni kovin moni ole kirjoittanut rohkeasti. 

Minusta seksillä on ylipäätään liian iso valta. Voin itse myöntää, että itselläni on ollut vuosien "kuivia kausia". Nyttemmin olen menettänyt kiinnostukseni koko touhuun. Saa olla nainen aikamoinen ihmeidentekijä, jos saa minut vielä touhusta kiinnostumaan ainakaan parisuhteissa. 

Ymmärrän toki, että varsinkin nuorissa miehissä on katkeria pakkoselibaatistaan. Ei se itsellenikään helppoa nuorempana ollut kun himot olisivat olleet kovat.

Minulle parisuhteet ovat aivan liian vaikeita ja mutkikkaita. Elämässä on muutenkin jo ongelmia riittävästi. Nykypäivän naiset ovat liian vaativia tai käyttäytyvät kuin jätkät. Vielä vähemmän jaksan mitään kännistä yhden illan äheltämistä, kun hommasta ei edes tulisi mitään.

Sitä silmällä pitäen ymmärrän tätä Ei kiitos-elokuvan miestä. Parempi vetäytyä omaan pieneen maailmaan, kun toista osapuolta on kuitenkin mahdotonta miellyttää eikä toinen osapuoli halua miellyttää sinua.

Miehen pitäisi olla mies ja hiiri, äiti ja hidalgo samassa pakkauksessa. Minä en tuohon kilpailuun lähde mukaan,

Oliko kylmän sodan ajassa mitään hyvää? Kyllä oli...

Parhaillaan Ylellä pyörii Jari Tervon ja kumppaneiden sarja kylmästä sodasta ja suomalaisten surullisenkuuluisasta suomettumisesta. 

Sarja tuntuu sen verran puolueelliselta että jätän katsomatta. Mitään hyvää ei nähdä noissa sodanjälkeisissä ajoissa, vaikka Suomi nousi köyhyydestä yhdeksi maailman vauraimmista valtioista. Osin Neuvostoliiton kanssa käyden kaupan vuoksi. 

Maatamme vaivaa tällä hetkellä kova Nato-kiihko. Vähän samaan tyyliin kun Suomi ajettiin EU:n lähes hysteerisillä uhkakuvilla ja yksipuoleisella kampanjoinilla. Tätä Nato-kampanjaa varmasti tämä tv-sarjakin edesauttaa. 

Ja en ymmärrä miksi Venäjää pitäisi nyt ehdoin tahdoin ärsyttää, kun siellä muutenkin mennään tällä hetkellä ylikierroksilla. Enemmän Suomi on rähmällään Brysselin suuntaan, kuin koskaan Neuvostoliiton suuntaan. Vai onko Suomessa tehty mitään Brysselin tahtoa uhmaavia päätöksiä?

Siitä suomettumisesta.  Itse muistan kylmän sodan ajan aika hyvänä aikana. Neuvostoliiton hajotessa olin noin 14-vuotias. Suomi oli 80-luvulla ehtinyt olla taloudellisesti tasa-arvoisempi kuin koskaan. Sen jälkeen Suomi on itseasiassa mennyt huonompaan suuntaan. Köyhien kannalta.

Tuskin tavalliset suomalaiset pohtivat aikoinaan, että voi että tätä suomettumista ja rähmällään oloa. Tämä taisi kismittää vain oikeistoa. Hehän itse toki olivat viemässä Suomea sotimaan yhdessä Natsi-Saksan kanssa jatkosodassa. Mutta tuo on siivottu historiankirjoituksessa pois sillä kuuluisalla ajopuuteorialla.

Ja mitkä todella olivat mahdollisuudet uhitella Neuvostoliitolle, kun se oli vielä voimissaan? Eihän Suomi edes lähtenyt kaikkiin Neuvostoliiton ehdotuksiin mukaan, kuten yhteisiin sotaharjoituksiin. Raja oli itse asiassa hyvinkin tarkasti vedetty, vaikka tätä väitetään rähmällään oloksi.

Ja kyllä Suomen politiikkaan yrittivät vaikuttaa muutkin kuin Neuvostoliitto kylmän sodan aikana. Täällä pyöri CIA aivan samalla tavalla missä KGB:in. Suomella toden totta oli erityissuhde Neuvostoliiton kanssa, jos vertaamme miten Neuvostoliitto kohteli muita naapureitaan.

Ja mitä taistolaisiin tulee, vastaavanlaisia liikkeitä on ollut joka aikakaudella. Nyt esimerkiksi nämä ihmisten sanoja tarkkailevat woket ja ilmastonmuutospakkomielteiset. Ja ennen sotia oli Suomessa innostuttu natsismista. Mutta ei tuota aikaa ole koskaan käsitelty kriittisesti siinä missä taistolaisia.

Minusta vaikea kylmän sodan aika hoidettiin Suomessa yllättävänkin hyvin. Ja tavallisella kansalla oli tuon ajan lopussa parhaimmat elinolosuhteet kuin koskaan Suomessa.

Kirja-arvostelu: Jaan Kaplinski - Ilta tuo takaisin kaiken: Historia on arkipäivässä

 

Jos järjestettäisiin kilpailu sympaattisemmasta runoilijasta, viime vuonna menehtynyt Jaan Kaplinski olisi sellainen. 

Hänen runonsa ovat äärettömän sympaattisia ja enimmäkseen yksinkertaisia. Hän saa arkipäiväisten asioiden tarkkailusta aikaiseksi irti uskomattoman ihmisyyden ja maailman pohdinnan. 

Jo aiemmin tutustuin Kaplinskin suomennettuun tuotantoon, mutta Ilta tuo takaisin kaiken on varsinainen runojärkäle. Yli 500 sivua runoja monelta eri vuosikymmeneltä. Itse olen Kaplinskin myöhäistuotannon ystävä. Runot paranivat, mitä vanhemmaksi Kaplinski tuli. 

Kaplinskin matkassa todella pääsee Tarton, Pärnun ja Tallinnan vanhoille kaduille ja rapistuneisiin taloihin ja puutarhoihin. Välillä Viron ulkopuolellekin, sillä vanhempana Kaplinski matkusti ahkerasti. 

Lapsuus on Kaplinskille voimavara runoissa, vaikka mitä ilmeisemmin hänen lapsuus ei ollut kovin onnellinen. Hänen isänsä tuhottiin Stalinin vainoissa. 

Kaplinskin idea runoudessa oli, että täytyy kuunnella ympäristöään ja kirjoittaa sen perusteella. Ellen nyt aivan väärin ole käsittänyt.

Hesarin kriitikko kirjoittaa, ettei Kaplinski ole maailman luokan kirjailija, ja jonka laulu on kapea. Saattaa olla, mutta Kaplinski hallitsee omat aiheensa. Myös hän myöntää, että Kaplinskista on vaikea olla pitämättä. 

Ja omaan runouteenkin tulee uskoa, ettei kaiken tarvitse olla ylimaallista tai ylivaikeaa luettavaa. Arkipäivässäkin on taikaa.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Onnellinen joulu (runo)

Olisiko tämä joulu kaikille onnellinen joulu?
Ei surua, sotaa, kärsimystä.
Rakkautta kaikille,
köyhyyttä ja kurjuutta ei kenellekään.
Ymmärrystä, lämpöä,
rauhaa rakkaiden kesken
ja vähän muillekin.
Yksinäisyyttä,
ei, sitä ei.
Kaikelle hyvälle kyllä.

Kirja-arvostelu: Antti Tuuri - Paavo Talvelan elämä: Ristiriitaisen kenraalin mielenkiintoinen tarina

 

Olen pitänyt hieman taukoa sotakirjallisuuden kanssa. Yhdessä vaiheessa sotakirjoja tuli luettua melkein liikaa. Tartuin mestarikirjailija Antti Tuurin elämäkertaan jääkärikenraali Paavo Talvelasta.

Paavo Talvela oli yksi ristiriitaisimmista kenraaleistamme sota-aikana. Hänessä oli vähän panssarikenraali Pattonin kovuutta. Hän ei sietänyt perääntymistä vaan olisi pitänyt kuolla siihen paikkaan. Hän olisi teloituttanut rintamakarkureita, siinä missä muut upseerit toppuuttelivat moista. 

Hän myös riitaantui alaistensa ja kollegoidensa kanssa. Mannerheimia hän palvoi ja riiteli muiden kenraalien kanssa Mannerheimin suosiosta. Miehet sitten kuolivat rintamalla valtataistelunkin takia. Vanhemmiten Talvela ilmeisesti pehmentyi ja sai kaksikin aivoinfarktia aina Tolvajärven taistelun aikana, joita hän siis talvisodassa johti. Tuosta muuten kirjoitin runonkin.

Tuuri omistaa paljon Talvela-kirjassaan tilaa Paavo Talvelan toiminnalle yhteysupseerina Saksan sodanjohdon kanssa. Ja se onkin mielenkiintoisinta osiota. Hän oli niitä harvoja suomalaisia, jotka tapasivat Adolf Hitlerin ja muuta Natsi-Saksan korkeinta johtoa. Hitlerin karisma myös teki vaikutuksen Talvelaan ainakin alussa tämän teoksen perusteella. 

Talvela ei kuitenkaan ollut tuolloin monien muiden suomalaisten tavoin äärioikeistolainen ellei peräti natsi vaan ennemminkin länsimielinen, vaikka oli saanut jääkärinä koulutuksensa Saksassa. Hän kyllä flirttaili Lapuan liikkeen kanssa, mutta ei esimerkiksi lähtenyt Mäntsälän kapinaan mukaan. 

Talvela oli mitä ilmeisemmin syvästi rakastunut Karin-vaimoonsa, mutta se ei estänyt tekemästä aviotonta lasta. Hän myös jätti ensimmäisestä avioliitosta syntyneen tyttärensä oman onnensa nojaan tunnetasolla, eikä tavannut tätä enää juurikaan tämän lapsuuden jälkeen.

Kirjana tämä teos on mielenkiintoinen juuri Talvelan mielenkiintoisen elämäntarinan takia. Sitä olisi ehkä voinut jaotella lyhyempii kappaleisiin näin levottomalle nykylukijalle. Itse teksti on ihan vetävää ja jaksaa kantaa. 

Presidentti Urho Kekkonenkin limittyy mielenkiintoisesti Talvelan kohtaloon. Kekkosen Sylvi-vaimo oli nimittäin samaa sukua kuin Talvelan äiti. Eipä ihme että Talvela sai kenraalin arvonimen vielä vanhoilla päivillään 1960-luvulla.

Julkkismietteitä: Olen julkkis - Päästäkää minut pois! -ohjelma kaipaisi juuri julkkiksia mukaan

 Mukavaa joulunodotusta kaikille. Maikkari julkaisi tiedotteen äskettäin uudesta suursatsauksestaan nimeltään Olen julkkis.... Päästäkää minut pois! Ohjelma tietenkin yllättäen perustuu kansaninväliseen formaattiin. 

No minähän menin katsomaan, ketkä julkkikset tällä kertaa viedään viidakkoon seikkailemaan. Ja eipä tuo lista yllättänyt, paitsi näitä tiktok-tähtiä en tunne. En edes tiedä miten tiktokiin pääsee.

Ja ketkä juontajina. Aku Hirviniemi ja Janne Kataja. Nämä kaverukset valtaavat Suomessa ohjelman kuin ohjelman. Joko juontajana tai osallistujana. Parhaillaan he jo juontavat yhtä ohjelmaa yhdessä. 

Ja ne julkkikset sitten. Esko Eerikäinen, Antonio Flores, Anna Hanski... Kaikki naistenlehdistä tuttuja, ja sitten on laitettu mukaan nuorisojulkkista, että nuoretkin katsoisivat ohjelmaa. Eivät katso.

Ja onko ohjelmaa, jossa Sara Sieppi ei olisi ollut? Peräti vielä viidakossakin useampaan otteeseen. 

No. Mukavaa joulunodotusta.

Amerikkaan (isoisoäitini) runo

suvussani yksi rohkea
jätti kylmän ja kolkon maan
lakeuksien ääreltä
toisten lakeuksien luo
syytä emme tiedä
miksi
kirjattiin ellis islandille tulleena
vain 18-vuotiaana
rohkea tyttö oli hän
lapsena vieraassa maassa
suuressa amerikassa
ei puhuttu pohjoisten maiden kieltä
eikö onnea löytynytkään
omaisuutta
palasi hän
maahan ankaraan ja köyhään
mutta saimme syntyä sitten
niin me muut

Bile-Sanna ja koronan kiemurat senkun kummallistuvat

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Aina ajattelen, etten jaksa kirjoittaa rakkaasta pääministeristämme Sanna Marinista, mutta aina hän on jossain kommervenkeissä sotkeutuneena. 

Ja hänen illanvietoistaan kirjoitetaan väsymykseen asti. Minulla tuli viime viikolla jo kyllästyminen. Ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä kaljaa hän on juonut hipsteripaikassa. Hullua kyllä, tämä kaikki tuntuu kiinnostavan jopa miljardöörejä.

Varsinkin juhli vielä miehensä ja homoystäviensä kanssa aika tylsästi, ei edes kännitappelua tai raivoamista. Työkännykkä oli kotona, mutta luulisi että viestit saisi nykytekniikalla lähetettyä ja kahteen muuhun puhelimeen.

Mutta mikä sen muutaman kalliin hipsterikaljan lisäksi on oikeasti kiinnostavaa on se, ettei Marin ja muut poliitikot, kohumagneetti Pekka Haavisto, etunenässä itsekään välitä varovaisuudesta koronan ollessa vieläpä leviämisvaiheessa. Miksi siis kansaa paimennetaan kuin karjaa?

Koronapassin autuutta en selittelyistä huolimatta ymmärrä. Rokotettuhan levittää koronaa passin kanssa tai ilman. Käsittääkseni se passi ei ole edes tarkoitettu niiden rokottamattomien suojelemiseen, vaan eristämiseen iloisesta rokotetusta porukasta.

Ja mikä ihme vimma ihmisillä on tavata toisiaan tai käydä jossain. Itse en ole tyytyväinen jos ihmisiä ei ole lähellä. Oli koronaa tai ei.

Suomessa ei oteta tosissaan sitä ajatusta, että koronapassi todella rajoittaa ihmisoikeuksia. Suomalaiset ovat lampaita, jotka vielä susina käyvät toisiensa kimppuun ilman viranomaisiakin, jos joku uskaltaa uhmata esivaltaa. 

Olen itse rokotettu, mutta näen pakkorokottamisena ajatuksena kuin ennen oli pakkoruokkiminen nälkälakkolaisille. Jos joku haluaa riskeerata, ettei ota rokotusta, on se hänen asiansa. Tietty esivallan uhmaaminen on järkevää, eivät hekään kaikessa ole oikeassa.

En tiedä mitä tästä hallituksesta ajatella ja tästä länsimaiden todellisen luonteen paljastavasta koronaepidemiasta, jonka ei anneta loppua koskaan.

Mitä mieltä olette? Loppuuko tämä hulluus koskaan?

Julkkismietteitä: Miksi Kimi Räikkösestä tuli niin valtavan suosittu?

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Kimi Räikkönen (@kimimatiasraikkonen) jakama julkaisu

Eilen Kimi Räikkönen ajoi viimeiset metrit formula-auton ratissa. Harvoin yleisö on osoittanut suosiota seisaaltaan kisan keskeyttäneelle, mutta näin tapahtui Kimin kohdalla. 

Kimi Räikkönen tuli julkisuuteen hyvin nuorena, jonka elämän ainoa asia oli formuloilla ajaminen. Ja kun Kimi alkoi elämään kuin ikäisensä nuori mies välillä rajusti sekoillen, hänen julkisuuskuvansa oli aika heikko. Jopa Kimin ääntä pilkattiin, jolle hän ei itse voi mitään. Suomessa on aina vimma lyödä lyötyä, varsinkin jos tämä sekoilija sattuu olevan vielä rikas.

Kimi ei vittuilusta välittänyt ja nautti rahoistaan ja nukkui välillä muovidelfiini kainalossaan tai kaatuili luksusjahdissaan. Kamerat tietenkin ikuistaen kaiken. Kimin epäiltiin jopa tyystin alkoholisoituneen.

Nyt hän on yli 40-vuotias perheenisä, joka aidosti näyttää välittävän lapsistaan. Vaikka playboy-ajat ovat ohi, Kimi on suositumpi kuin koskaan. Ei kaikkien raikulipoikien nimittäin haluta koskaan aikuistuvan. Tai edes raitistuvan.

Kimin suosiota kasvatti taatusti erittäin onnistunut Kimi-elämäkerta. Se kuvasi kohdettaan tavattoman aidosti, mutta myös jotkin kipukohdat sivuuttaen täysin kuten Kimin ensimmäinen avioliitto. Se teki Kimistä rakastettavan taviksen, vaikka hän onkin miljonääri, joka ei edes asu Suomessa.

Eniten Kimi voi kiittää nykyistä vaimoaan Minttua. Hän rauhoitti miehen ja on hoitanut esimerkillisesti Kimin valtavaa someseuraajien joukkoa. Kuka ei sulaisi suloisten perhekuvien edessä? Kiiltokuvaan some perustuu eikä muuhun 

Kimin  etuna on ollut myös se, että hän on oikeasti tavattoman aito ihminen, jotka ovat harvassa oli julkkis tai ei. Hänen sanoo niin kuin ajattelee, ei polvistu kuin käsketään ja tekee sponsorin mainoksetkin kun on pakko. Hän ei ole elävä mainoskone, kuten nuoremmat formulakuskit. 

Aitoudesta tuli hänen brändinsä, vaikka alussa tuo sama asia oli Kimiä vastaan.

Kirja-arvostelu: Katri Vala - Kulkuri ja näkijä: Kuinka paljon kärsimystä yksi ihminen kestää?

 

Katri Valan elämäkerta Kulkuri ja näkijä on ehdottomasti yksi parhaimmista kirjailijoiden elämäkerroista, joita olen lukenut. Suomalaisen runouden merkkinaisen lyhyt, mutta merkityksellinen elämä saa arvoisensa asiantuntevan, mutta sujuvasanaisen kohtelun. Minna Maijala on tehnyt valtavan suuren ja historiallisesti arvokkaan työn.

Valan elämä ei ollut helppo. Lapsuuden porvarisperhe köyhtyi isän kuoltua, hän jäi ikuiseksi ulkopuoliseksi. Vaikka hän lähestyi vasemmistoa, niin työkansaa hän ei koskaan ollut. Häntä pidetiin ruotsinkielisenä porvarina. 

Valan runot ovat omaa luokkaansa. Näkemyksellisiä, kauniita, synkkiä, aidosti omanlaisiaan. Niitä täytyy ehdottomasti tänäkin päivänä lukea.

Koko elämänsä Vala joutui elämään muiden ehdoilla. Häntä yrittivät muokata haluamakseen niin veli Erkki Vala kuin Olavi Paavolainen. 

Surullista kyllä, Vala jäi yksin keuhkotaudin vietyä voimat. Jopa hänen läheisensä olivat heikkoja ja heikon Valan varassa. Äiti oli huikentelevainen, isä sekosi ja teki itsemurhan, veli sekosi ja aviomies oli täysin vastuuton skitsofreenikko.

Valan vahvuutta voi kunnioittaa. Koskaan hän ei lähtenyt mihinkään porukkaan täysin mukaan. Ei edes silloin kuin 30-luvulla kirjallisuusmaailma oli kansallissosialismin tossun alla, jolloin Mika Waltari muun muassa vaihtoi 20-luvun kapinallisuudeen poseeraavaan isänmaallisuuteen. 

Vala pyöri vasemmistolaisten kanssa, mutta enemmän häntä kiinnosti sananvapaus. Ironista kyllä, Valasta tuli kuoltuaan sodan jälkeen vuonna 1945 vasemmistolaisuuden ikoni, vaikka hänet hylättiin tylysti Ruotsiin tuberkuloosiparantolaan.

Elokuva-arvostelu: Olen suomalainen - Matti Ristisen maaninen Kari Tapio pelastaa elokuvan

 

Eilen televisioensi-iltansa sai laulajalegenda Kari Tapion elämästä ja ennen kaikkea hänen avioliitostaan Pia Viheriävaaran kanssa kertova elokuva Olen suomalainen. 

Heti kärkeen on todettava, että elokuvan pelastaa Matti Ristisen maanisen loistava suoritus Kari Tapiona. Itse nimittäisin sen jopa parhaimmaksi elämäkertaelokuva-genren roolisuoritukseksi suomalaisen elokuvan historiassa. Tähtien roolit ovat aina olleet tähdille vaikeita näytellä. 

Yleensä alkoholistin roolit näytellään liioitellen ja jopa naurettavasti, mutta Ristisen rooli näyttää alkoholistin loppumattoman surullisen ja likaisen kehän alastomimmillaan. Kari Tapion vaimon roolin näyttelevä Tiina Lymi näyttelee epäkiitollisen roolin aina renttunsa takaisino ttavana vaimona hänkin hyvin. Mikään pikkuvaimo hän ei onneksi ollut. 

Itse elokuva kuuluu elämäkertaelokuvien keskitasoon. Kyllä Aleksi Mäkelän ohjaus voittaa useimmat Koivusalon elämäkertaelokuvat onnistunut Irwin-elokuva poislukien. Mutta suomalaisen elokuvan niukat varannot näkyvät aina vähän kökkönä päälleliimattuna ajankuvana. 

Sivuosan näyttelijät ovat jopa koomiseksi maskeerattuja Fredi etunenässä. Danny myös, josta on väenväkisin tehty Kari Tapion kilpailija, vaikka miehet painivat ihan eri sarjassa.

Kari Tapion taisteluun paikasta auringossa on helppo samaistua. Onhan tässä itsekin jo vuosikymmeniä raatanut, eikä palkintoa ole tullut. Tämän tarinan, jossa myös alkoholi ennemmin tai myöhemmin pettymykseen maistuu, elokuva kuvaa myös hyvin.

Oletko ihmisvihaaja?

Puhutaan ihmisvihasta eli misantropiasta. Nykyisinhän tästä ei keskustella, sillä kaikki on kuulemma vain naisvihaa eli misogyniaa. Mutta mitä jos joku vihaa ihmisiä sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta ja etnisestä taustasta riippumatta. Ihan kaikkia. Tämä ei kuulemma ole mahdollista, mutta jos on.

Elämämme sievistelevä nykyhetki ei kykene tätä kysymystä käsittelemään, mutta jo Moliere kirjoitti aikoinaan näytelmän Ihmisvihaaja, jonka päähenkilö Alceste vihasi kaikkia paitsi naista, johon oli rakastunut. 

Suurin osa ihmisvihaajista ei ole ihmisvihaajia kuten Alceste. He tunnustavat heti välittävänsä vain läheisistään, mutta vihaavansa muita. Aito ihmisvihaaja kai vihaisi kaikkia ihmisiä. 

Epäilen, että suurin osa ihmisvihasta johtuu pettymyksestä siitä, etteivät ihmiset ole käyttäytyneet niin kuin ihmisvihaaja olisi itse halunnut. Riittävä määrä pettymyksiä elämässä ja etenkin ihmissuhteissa toden totta karisuttaa ihmisrakkauden ja tekee katkeraksi. Mutta onko kyse silloin katkeruudesta eikä niinkään vihasta ihmisiä kohtaan?

Ihmisen on nykyisin käytännössä mahdotonta elää ilman jonkinlaista ihmiskohtaktia. Ja onko ihminen onnellinen tai edes tyytyväinen yksin? Onko ihmisvihaajankin toiveissa löytää edes yksi ihminen, jota voi rakastaa, kuten Molieren Alceste.

Ihmisvihaajan tulisi minua viisaampien mukaan ajatella, että ihminen on paha ja ei muuksi muutu. Samalla hänen täytyisi vihata itseään ja tappaa itsensä ja kaikki muut kuten kouluampujat, joita pidetään ihmisvihaajina ja joina kouluampujat ovat itsekin luulleet pitävänsä itseään. Ihmisvihaajina.

Ilmastonmuutosmaailmanloppua saarnaavat Pentti Linkolan hengenheimolaiset ovat hekin ihmisvihaajia. Heistähän ihminen on paha ja tuhoaa maailman. Koko ihmisten luoma yhteiskunta on paha. Aivan klassista misantropiaa.

Olemmeko kaikki sitten tavalla tai toisella ihmisvihaajia?

Rakkaudeton ja Messias

Rakkaudeton siellä.
Mielessään Messias.
Joka puolella tyhjää.
Rakkaudettoman sanaa
ei kukaan kuule.
Hänen aikansa on mennä,
ei se rakkaus
niin kummallista ollut.
Ihan pieni hetki vain.
Köyhä mies rakkaudeton.
Mielessään Messias.

Elokuva-arvostelu: Baby Jane: Vaurioitunut sielu tuhoaa rakkauden kuin rakkauden

 

 

 

Muutaman vuoden takainen Baby Jane oli positiivinen yllätys. Ajattelin, että lesboparin vaikeasta rakkaudesta kertova elokuva on täynnä heteromiesten haukkumista ja sateenkaariväen elämän ankeutta.

Mutta ei. Se kasvoi ihan onnistuneeksi kuvaukseksi mielenterveysongelmista ja miten nuo ongelmat tuhoavat rakkauden. Ilmeisesti muut kriitikot eivät ole asiaa nähneet näin, sillä elokuvan tuottaja Joonas Berghäll ärähti kriitikoille seksuaalisuuteen hirttäytymisestä. Ehkä seksuaalivähemmistöt silti kohauttavat joitakin elokuvissa.

Minua ei ainakaan edes elokuvan sidontakohtaukset hetkauttaneet. Rakastelukohtauksiakin oli niukalti. Itse olen sellainen puritaani, ettei mainstream-elokuvassa edes tarvitse olla rakastelukohtauksia oli sitten hetero tai ei. Kyllähän paljon kovempaakin kamaa on nähty kun tässä elokuvassa nähty.

Sofi Oksasen kirjaan pohjautuva elokuva sijoittuu 90-luvulle, mutta tapahtumat siirretty nykyaikaan elokuvassa. Siinäkin mielessä juuri rakkauden korostaminen järkevä ratkaisu, sillä lesbous alkaa olla jo arkipäivää Helsingissä, mitä se ei toki ollut 90-luvun ankeassa maailmassa.

Elokuvassa viaton Jonna saapuu Helsinkiin ja Piki pelastaa hänet raiskaajan kynsistä. He tietenkin rakastuvat. Kuka nainen ei rakastuisi pelastajaansa? Tuossa vaiheessa ajattelin, että onpa puuduttavan kliseistä. 

Onneksi Pikin taustasta löytyi mielenkiintoa, sillä tämä sairastaa paniikkihäiriötä ja uskaltautuu kotoaan vain kännissä ulos ja vetää verhot ikkunan eteen aina. Kuulostaa melkein meikäläiseltä pahimpina kausina. 

No. Asiaan. Mutta Piki ei ole mikä tahansa reppana vaan surutta käyttää hyväkseen toisten ihmisten auttamisen halua. Hänen exänsä jopa pesee pyykit. Hän imee voimat muista, mutta ei anna itsestään mitään, vaikka alussa vaikuttaakin erilaiselta ja jännittävältä. Kaikki pyörii hänen ympärillä.

Elokuvan pääpari näyttelee uskottavasti sikäli mikäli minä mitään rakkaudesta tai sateenkaariväestä ymmärrän. Maria Ylipää Pikinä varsinkin, onhan rooli herkullinen. Jonnaa näyttelevä Roosa Söderholm jää vähän varjoon. Roolikin on aika kapea kilttinä tyttönä, joka lopulta huomaa sittenkin olevan hetero. 

Elokuvan kuvamaailmasta tykkään. Se on utuinen ja hämärä, sellainen millaiseksi maailma muuttuu kun mieli murtuu.  Pienessä asunnossa koko maailma. Hyvää työtä Katja Gauriloffilta.

Elokuvan dialogia kyllä vaivaa ajoittainen kökköys ja kirjoitetun sanan maku, joka ei sovi elävään kuvaan. Myös naisten puhelinseksibisnes vaikuttaa nykyaikaan epäuskottavalta. Eiköhän miehet tumputa nykyään ilmaisen nettipornon parissa. Jonnan poikaystäväkin ilmestyy kuvaan täysin yllättäen. Ja nyt on valitettava, että miehet jäävät täysin statisteiksi. En tosin heitä edes kaivannut.

Kirja-arvostelu: Irwin Goodman - Kansan taiteilija: Irwin oli jäädä henkiin viimeiseltä reissultaan

 

Luulisi, että Suomen rakastetuimmasta rentusta, Irwin Goodmanista olisi jo kaikki kirjoitettu. Kimmo Miettinen on kuitenkin onnistunut löytämään uutta Irwin-saagaan kirjassaan Irwin Goodman - Kansan taiteilija.

Irwinin tunteneet muistelevat miestä pääosin positiiviseen sävyyn. Näin ei olisi nykyään, sillä Irwin tuomittiin rattijuoppoudesta useampaan kertaan ja vieläpä alaikäisen kanssa muhinoinnista. Enää tuollaisia virheitä ei annettaisi anteeksi. Irwin sai anteeksi, hän oli omalla tavallaan elämänsä ajan kansan kuva. 

Onneksi muutkin ovat Irwiniä muistelleet kuin viime vuonna mennyt Irwinin aisapari Vexi Salmi. Irwin muistetaan rakastettavana renttuna, joka ei törttöilyistään huolimatta onnistunut tuhoamaan kaveruussuhteitaan totaalisesti. Sikäli ihme, sillä välillä Irwin teki ohareita, mutta omalla tavallaan hän oli lojaali ystävilleen. Irwinille sallittiin sellaista, mitä ei muille kavereille sallittaisi.

Irwin jäi rentun roolinsa vangiksi, jos hän tuli selvin päin keikalleen, niin siitäkin vittuiltiin. Onhan Irwinissä myös tummia sävyjä, kuten se, että hän luuli jotenkin olevansa veronmaksusta vapautettu. Ja tietenkin ankara ryyppääminen, vaikka kotona odottivat pienet lapset. Irwin oli aito kapinallinen, joka todella hankasi oravanpyörää ja yhteiskuntajärjestystä vastaan. 

Kirjassa on aivan uuttakin tietoa. En esimerkiksi tiennyt, että Irwinille saatiin pulssi vielä sen viimeisen keikkareissun jälkeen sairaalassa. Ennen aikojaan vanhentunut kroppa ei sitten kuitenkaan jaksanut enää pitää sykettä yllä. Irwinillä oli myös kuukauden mittaisia selviä kausia, vaikka Irwinistä on annettu kuva, että hän oli jokaikinen päivä kännissä.

Vaiennut enkeli (runo)

Tämä enkeli ei halua puhua.
Kaunis enkeli elää sisällään.
Siellä on kaunista,
vaikka ulkona olisi helvetti.
Kaunis enkeli kuulee sellaisia sointuja,
joita enkeli voi vain itse kuulla.
Niitä kauniimpaa
ei ole rumassa todellisuudessa.
Enkeli ei halua puhua,
ei halua puhua sellaisille,
jotka näkevät hänessä viallista.
He eivät näe sitä kaunista,
joka täyttää enkelin sielun riemusta.

Kirja-arvostelu: Päivä on tehnyt kierroksensa - Väinö Linna muistelee: Linna oli Suomen kirjallisuuden suuri yksinäinen

 

Väinö Linnaa pidetään ansaitusti yhtenä merkittävimmistä suomalaisista kirjailijoista. Ellei hän ole se merkittävin. Itse nostaisin hänet itsenäisen Suomen ajan kansalliskirjailijaksi. Hänen tapansa kirjoittaa ei kärsinyt inflaatiota. Ehkä jotkut hänen käsittelemänsä aiheet kylläkin ovat.

Niin erinomaisesti hän kirjoissaan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla onnistui kuvaamaan suomalaista sielua. Itse luin hänen tuotantonsa pääosan jo 10-vuotiaana. 

Linnan ennenaikaisen väsähtämisen ymmärtää. Linna ei kirjoittanut enää romaaneja Täällä Pohjantähden alla -sarjan jälkeen. Hän todella latasi kirjoihinsa kaikkensa. Sen näkee tekstistä, joka imee ihmisen mukaansa, vaikka  ei ole elänyt kuvailtavaa aikaa.

Hänen tuotantonsa jäi silti vajaaksi, sillä kirjalliset suurtyöt imivät hänen voimansa ja luovuutensa tyhjiin. Muun muassa tästä Linna avautuu Panu Rajalan haastattelunauhoista toimittamassa elämäkertakirjassa. Itse Linna ei merkinnyt muistiin historiaansa eikä kirjojensa historiaa.

Rajalan toimittamaa kirjaa voikin pitää eräänlaisena kansallisaarteena. Hän on erinomaisesti onnistunut toimittamaan nauhat kirjalliseen asuun, vaikka toisto väkisin vaivaa. Täytyy muistaa, että haastattelujen aikana Linna oli keski-iässä, mutta jo huonossa kunnossa. Rajala on aiemminkin toki tehnyt eläviä ja toimivia kirjailijahistoriikkeja.

Linnan nousu kirjallisuuden huipulle on yhden miehen sota. Vailla minkäänlaista kulttuuritaustaa hän opiskeli itse itsensä kirjailijaksi varsin köyhistä oloista. Sota teki Linnasta kirjailijan ja varsinkin tähden Tuntemattoman sotilaan jälkeen, mutta myös traumatisoi häntä. Alikersantti Linna menetti tykistöiskussa koko ryhmänsä.

Linna vetää haastatteluissa tarkan rajan siihen mitä puhuu. Hän puhuu kirjoistaan ja sukunsa historiasta, mutta mitään muuta henkilökohtaista ei kuin sairautensa. Se oli tietysti tapanakin Linnan aikoina. Niin henkiset tai fyysiset. 

Linna kärsi työurakan jälkeen niin huimauksesta ja sydänogelmistakin. Välillä sekoaminenkin oli lähellä, mutta suomalaisen miehen tapaan hän selätti henkiset haavansa lopulta yksin. 

Linnasta jääkin kuva ulkopuolisena. Hän ei ollut lopulta duunari, mutta ei herrakaan. Hän oli kirjallisuuden suuri yksinäinen.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Tänä yönä olen yksin (runo)

Tänä yönä olen yksin.
Tänä yönä kukaan ei tule luokseni.
Olen yksin, koska haluan olla yksin.
Olen yksin, koska näin on oltava.
Olen yksin, koska näin kohtaan pelon,
joka ei jätä minua rauhaan.
Tänä yönä olen yksin.
Nauran pelolle, joka joskus minua hallitsi.
Tänä yönä olen yksin.
Sieluni tietää miten sen täytyy olla, yksin,
koska uni tai elämä ei minua vapauta.
Niin paljon kuin sielu huutaakin kosketusta, tiedän,
minun täytyy olla yksin.
Minulla on aikaa valvoa tämä yö.
Tänä yönä olen yksin.

Köyhän miehen perjantai

Oletko satanisti, yleisö huutaa. Missä sun bändi on? Ootko kännissä? Yleisö huutaa Kauko Röyhkälle. Olemme Malmitalolla Röyhkän soolokeikalla. Röyhkä itse ei näytä huudoista välittävän. Hän on niihin tottunut tuhansilla keikoillaan. Räpsäisee vaan biisin käyntiin ja johan yleisö innostuu. Vaihtelua tämäkin puuduttaviin hiljaisiin suomalaisiin konserttisalikeikkoihin.

Palataan aikaan ennen keikkaa. Olen itsekin kännissä. Olen tarkistanut ainoan tilini, jota ei ole suljettu. Rahaa on suorastaan runsaasti. Peräti 86 euroa. Ei kun CinCiniin Malmilla. Ovi on lukossa. Mitä vittua. Mutta sieltä tulee kyyppari ja laskee janoisen sisään. Kilpailukykyinen hintakin tuopilla. Loosia ei ole vapaana. En istu tuntemattomien viereen. Muutkin tuntuvat olevan menossa keikalle. Kännissä.

Palataan aikaan ennen baaria. Olen Hurstin ruokajonossa. Sataa tihuttaa. Hurstin jonossa on kiehtovia hahmoja. Se saa ajan kulumaan. Kasvot kelpaisivat taiteilijoille ikuistettaviksi. On viinan runtelemaa, kurjuuden runtelemaa, avioliiton runtelemaa ja jäänteitä, jotka ovat jääneet 80-luvulle. Täällä et näe ikävystyttäviä Prismoissa nähtäviä kasvoja. Suuren maailman meininkiä jonossa on, kun se luikertelee thaihieromoiden ohi itse Hurstin valintaan kuin punaisten lyhtyjen alueilla konsanaan. Kenellä on varaa maksaa käteenvedosta hieromossa?

Palataan aikaan jälkeen Hurstin. Olen kotona. Investoin 10 euroa S-kaupan halvimpaan kaljaan. Niitä on silti juotava säästeliäästi. Lasken riittävät tunnit ennen riittävää känniä ennen keikkaa. Selailen netistä uutisia. Samaa kuin ennenkin. Rasismia, rasismia, rasismia... Pohdin onko kokemani kiusaus ja nöyryytys elämässä ollut rasismia minua kohtaan. Uskon, ettei sitä sellaiseksi lasketa, vaikka se on mennytkin henkilökohtaisuuksiin.

Kaljat on juoto, kaksi säästään kotiinpaluun jälkeiseen aikaan. Hyppään bussiin. Leimaan kortin. Jihuu. Siinä on vielä menoaikaa. Kalja ei lämmitä vaan kylmettää. Röyhkä, ei ole kuin pari kilometriä keikallesi. Muistelen, minähän olen nähnyt Kaukon aiemmin. Noin 20 vuotta sitten Oulussa. Silloin luulin, että minusta tulisi käsikirjoittaja. Sekään ei onnistunut. Känni onnistui. Röyhkä jaksoi kuunnella. Siinä on mies oikeassa ammatissa. 

Palataan keikalle. Röyhkä lopettaa vittuilun kuuntelun ja alkaa soittaa. Kaverin tarjoama rommi alkaa lämmittää. Oi Laura, Laura...

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Kirja-arvostelu: Helvi Juvonen - Aukea ei metsään koskaan ovi: Nälkärunoilijan runoissa näkyy marmorinen puhtaus

 

Vuonna 1959 kuollut runoilija Helvi Juvonen oli jo vaipunut unholaan, kun 2000-luvulla hänen tuotantonsa julkaistiin uudelleen. Kovin laaja se ei ollut tämän vain 39-vuotiaana kuolleen runoilijan osalta. Viisi runokokoelmaa kuitenkin ja satuja..

Mutta minkälainen tuotanto. Hänen runoissaan on samaa askeettisen marmorista kauneutta kun esikuvansa Uuno Kailaksen runoissa.

Juvosen osalta voidaan todellakin puhua nälkätaiteilijan osasta. Hän kuitenkin syntyi vauraaseen kauppiasperheeseen, mutta hänen isänsä kuoli nuorena. Tuolloin se tarkoitti perheen vaipumista köyhyyteen. Muutto Helsinkiin ei sekään muuttanut hänen asemaansa elämää niukalla toimeentulolla. 

Juvonen asui yhdessä Sirkka Meriluodon eli runoilija Aila Meriluodon sisaren kanssa. Suhde on ollut rakkaussuhde, joskaan tuohon aikaan lesbosuhteessa tuskin pystyi elämään täysin avoimesti. Ilmeisesti kuitenkin rakkautta täynnä oleva suhde.

Sirkka Meriluoto itse kirjoitti, että Juvonen oli yhtä avointa haavaa. Juvonen oli useamman kerran hoidossa mielisairaalassakin. Hän varmaan pitikin hengissä lääkkeiden väärinkäyttäjä Juvosen niin kauan kuin tämä eli. 

Mutta  takaisin tuotantoon. Juvonen kirjoittaa paljon kuolemasta, koska kuolema ilmiselvästi oli hänen elämässään alituiseen läsnä. Hän näkee kuoleman runoissaan vapauttajana. Se on kaunis tapahtuma, joka lopettaa kärsimyksen. Luonto on myös hänen runoissaan läsnä, joka edustaa puhtautta. Kaupunki alakuloa ja likaisuutta.

Juvosen runot ammentavat selkeästi 20- ja 30-lukujen suomalaisten runoilijoiden perinteestä olematta kuitenkaan vanhahtavia kuin osittain. Hän vaikuttikin juuri modernismin kynnyksellä. 

Parhaimmillaan hän on lyhyissä. lähes alastomissa runoissaan. Silmään pistää, että Juvonen ei lähes koskaan kirjoita rakkaudesta, vaikka hänestä kuitenkin huolehti kärsivällisesti ihminen. Ehkä hänellä oli siihen syynsä.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Hyvää Miestenpäivää, mutta miksi miehet mättävät toisiaan turpaan?

Hyvää Miestenpäivää. Ko. päivä kuuluu niihin vähän kiusallisiin päiviin. 

Joo. Siellä se on kalenterissa, mutta kukaan ei sitä vietä. Miestenpäivä kun on kuulemma jokainen päivä. No. Joidenkin. Ja kyllähän sitä Naistenpäivänäkin itketään, että missä miesten oikeudet. 

Vähän tuossa kun lueskelin, niin nyt peräänkuulutettiin Miestenpäivänä transmiesten ja homomiesten oikeuksia. Ok. Eikö tämä ole sitä osastoa joka päivä. Ja no. Heteromiehet eivät ole nyt kuuminta hottia. 

Se siitä. 

Miehistä voisi kirjoittaa paljon, mutta ettei homma heti leviä, niin kirjoitetaan miesten väkivallasta toisiaan kohtaan. Ja kyllä tiedän, että miesten väkivalta naisia kohtaan on ongelma. Vaietumpi ongelma on miesten väkivalta toisiaan kohtaan.

Itse muistan, että väkivalta ja varsinkin sen uhka oli jatkuvasti läsnä jo lapsena. Uhattiin vetää turpaan tai hakata, vaikka mistä syystä. Homma paheni edelleen, kun päästiin nuoruuteen. Silloin se ei ollut enää mitään lasten nujakointia vaan kunnon turpaanmättämistä. Yläasteella tappelut olivat jos ei nyt päivittäisiä, niin viikottaisia koulussa.

Vaikka olin lapsena ja nuorena erakko jouduin silti väkivallan uhriksi. Tönimistä, tuuppimista, lumipesuja, lista on pitkä. Väkivaltainen ryöstökin kuuluu tähän kerhoon, useampaan kertaan. Ja uhkailua väkivallalla lähes päivittäin yläasteella.

Hyvin lähellä olin saada turpaani 18-vuotiaana baarin vessassa. Yksi kaveri rupesi väittämään minua homoksi ja minut olisi pitänyt kuulemma hakata. Joillain ilveellä pääsin tilanteesta ulos. Tuolloin homojen elämässä tuo oli kai arkipäivää. Sateenkaaritouhut eivät olleet in.

Ihme kyllä ensimmäisen kerran minut hakattiin vasta kun olin armeijassa lomalla baarissa. Kaverit olivat ilmeisesti riitaantuneet joidenkin kanssa. Itse en muista soittaneeni kenellekään suutani. 

Yhtäkkiä päähän tulee nyrkkiä ja potkua. Menin tajuttomaksi hetkeksi. Kukaan ei tullut väliin, senkun jatkoivat ryyppäämistä. Mutta näin Suomessa toimitaan. Kas kummaa ovimiehet olivat laskeneet pahoinpitelijät ulos. Taisivat olla heidän kavereitaan. Äiti tietenkin kauhisteli mustaa silmää kotona. Ihme, ettei pahemmin käynyt. 

Armeijassa palattuani kasarmille kouluttaja kysyi tappelinko naisesta. No en. Mutta nuokin sanat kuvastavat tuon 90-luvun lopun machoa maailmaa, jossa naisesta tapellaan kuin omaisuudesta.

Mutta asiaan. Tämä oli esimerkki miesten väkivallasta. Silmitöntä, yllättävää, epäreilua, humalaista. 

Miesten maailma oli sairas. Uskoisin, että se on sitä vieläkin väkivallan suhteen. Turpaan joko annetaan tai otetaan. Senkin tunsin nöyryyttäväksi nuoruudessani, koska tiesin, ettei minusta olisi pahoinpitelemään. Se kenellä oli voima ja pieni kynnys alistaa ja pahoinpidellä, oli voittaja.

Nykyisin olen saanut olla rauhassa miesten väkivallalta. Näen jo päältä päin sen aggressiivisen miesöykkärityypin, enkä ole pakotettu enää olemaan heidän kanssaan samassa tilassa. Mutta suhtaudun edelleen varauksella tilanteisiin, joissa on paikalla humalainen miesjoukko.

Tämän hetken hulluuksia ja tekopyhyyksiä osa 150

Tervehdys aitoja ja muureja puuhaavaan Eurooppaan. Unohtunut on Trumpin kritisointi muuripuuhista siirtolaisten toppuuttamiseen, kun itse EU puuhaa samaa. 

Puolakin on nyt taas kuuminta hottia, kun hoitaa likaisen työn muiden EU-maiden puolesta. Ja miksei Lukasenka lennätä siirtolaisia Usaan, se olisi oikea osoite Lähi-idän kaaoksen aiheuttajana. 

Suomi toki avaa rajansa mielellään Lukasenkan kostoretken uhrien kustannuksella, mikäli Venäjä vain ymmärtää avata Suomen rajan siirtolaisille ja turvapaikanhakijoille, siitäkin huolimatta, että Irakista on itsekin sanottu eräästä lähteestä, että nyt EU:n rajoja kolkuttelevat eivät ole varattomia ja uhattuja vaan varakkaista perheistä.

Mutta yltäkylläisyydessä täällä elämme, ainakin jotkut. Täällähän ei kouluruoka kelpaa edes nirsojen lasten ruoaksi. Kuitenkin he ovat syyllistämässä aikuisia ilmastonmuutoksesta lähikaupasta ostettu karkki suussa välitunnilla, vailla omia ideoita ilmastonmuutoksen torjuntaan. 

Mutta nykypäivän kapinallisuutta on jo se ainakin naisilla, että jättävät kainalokarvansa ajamatta ja lataavat sitten voimaantuneena someen kuvan kainalokarvoistaan. Tämä on kuulemma patriarkaatin vastustamista, ikään kuin ketään kiinnostaisi, onko naisilla kainalokarvat tai ei. Ei ainakaan minua.

Kamppailee sitä meidän evankelisluterilainen kirkkokin nuorison ja vaativan aikamme kanssa. Ja oikeastaan kaikkien kanssa, kun kirkosta erotaan edelleen kiihtyvää tahtia. Epätoivossaan kirkko on lähtenyt mukaan Pride-kulkueisiin ja nyt fanittaa avoimesti elokapinallisia. 

Kirkosta lähtee konservatiivisimmatkin jäsenet pois. Mitä jää jäljelle, ajanhenkeä kumarteleva savijättiläinen, joka kumartelee jokapuolelle. Sääli. Sillä kirkko tekee hyvääkin työtä.

Mutta ei tästä kaikesta tekopyhyydestä sitten enempää. Ja mitäpä näistä, kansaa kiinnostaa enemmän Tanssi tähtien kanssa ja Linnan Juhlat.

Pelkäätkö kuolemaa? Ja miten viettäisit elämäsi viimeisen päivän?

Kuolemanpelko käy sitä ajankohtaisemmaksi kysymykseksi, mitä lähempänä on tiimalasin loppupäätä. Itse uskoisin olevani jo siellä tiimalasin huonommalla puolella. 

En suoraan sanottuna itsekään uhrannut ajatusta kuolemalle ennen, vaikka kuolema on aina minua kiehtonut. Runoissani. 

Tai se oli nuoren ihmisen suutuspäissään sanottuja itsemurhauhkauskai, joita ei ollut aikomustakaan toteuttaa. Kuolema toki vieraili lähellä, mutta surun jälkeen se oli helppo taas sulkea pois.

Ajattelen kyllä kuolemaa, en välttämättä itsemurhaa, jokainen päivä, mutta minusta ei olisi ikinä itseäni surmaamaan. Minulla ei vain riitä siihen rohkeus. Olenko sitten niin narsisti elämään suhteen, että pidän elämääni arvokkaampana kuin mitä se toisten ihmisten mielestä edes onkaan?

Mutta totuus on, että huonoista elämäntavoista on seurannut minulle seuraamuksia. Lauluilla on ollut lunnaansa, vaikka laulukin on muuttunut melankoliaksi. Keuhkoni eivät ole hyvässä kunnossa, minulla verenpainetta ja kolesterolia ja lista saanee/on saanut jatkoa. En voisi olla totaalisen yllättynyt, jos heräisin taivaassa jo nyt joku päivä. 

Kyllä. Pelkään kuolemaa. Tämä on ollut minun elämäni. Ei se ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta olen kyllä elänyt. Täysillä ja liian hiljaa. Epäonnistuen niin rakkaudessa kuin urassa. Mutta en silti loppujen lopuksi haluaisi täältä pois. 

Eeva Kilven Naisen päiväkirjassa toimittaja soitti hänelle ja pyysi kirjoittamaan aiheesta, mitä tekisit elämäsi viimeisenä päivänä.

Itse en todellakaan haluaisi viettää sitä kännissä, paitsi ehkä viimeisen tunnin, jolloin kuoleman odotus olisi jo käsinkosketeltavan ahdistavaa, vaikka väitetään että siellä toisella puolella se ilo alkaa. Koska olen aina ollut epäileväinen, en uskaltaisi hymy huulilla lähteä. 

Kuka tietää, onko minulle jo paikka valmiina helvetissä, vaikka pahuuttani en ole kenelläkään pahuutta tehnyt. Tietämättömyyttäni ja itsekkyyttäni varmasti kyllä.

Totta kai haluaisin nähdä läheisiäni, vaikka heille se tuottaisi varmasti tuskaa. Täysin kunnossa tosin todellissessa maailmassa saa jättää vain kuolemaantuomittu, mikäli pyöveli on armollinen.

Ja jos olisin onnekas, olisi minulla nainen, jota rakastella vielä viimeisenä päivänä, jos olisin rakastelukuntoinen. 

Lukisin runoja, kuuntelisin musiikkia ja ajattelisin. Ehkä sitä silloin tajuaisi, että ei se elämä kuitenkaan niin kauhea ollut. Kyynelkin saattaisi lopuksi vierähtää. 

Sitten se olisi siinä.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Kirja-arvostelu: Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari - Mysteerin ihmisten historia

 

Historioitsija Teemu Keskisarja on tullut tunnetuksi historian popularisoimisesta. Nyt hän ottaa käsittelyynsä Suomen henkirikoksista kuuluisimman - Kyllikki Saaren murhan. Tapauksesta on kirjoitettu lukemattomia palstamillimetrejä ja kirjojakin. Miltei ihan kaikki.

Pelkän Kyllikin lisäksi Keskisarja keskittyy kirjassaan muihiin Isojoen asukkaisiin. Paikkakunta on ollut kuin twinpeaksista 50-luvulla, jolloin Kyllikki kohtasi matkan pään. Kylillä salaillaan ja suojellaan, ja ahdistellaan teinityttöjä kuten Kyllikki.

Murhaajaa ei koskaan saatu tai saada kiinni, mutta Keskisarjan kirjasta löytyy ainakin soveliaita ehdokkaita. Yksi sellainen oli Saaren oma rippipappi Kanervo, joka vaati kirkkoherranvirastossa työskenneeltä Kyllikiltä ns. käsihoitoja puutettaan helpottamaan. Julkisuudessa viattoman neitsyen leiman saanut Kyllikki oli siis itse papin tahraama. 

Puolihullu juoppo Viki-ojankaivajakin sopisi Kyllikin tappajaksi. Tunnettu naisten ahdistelija kuin oli. Hän tosin hieman yksinkertaisena olisi osannut peitellä rikostaan lainkaan.

Murha jäi selvittämättä aikoinaan surkean tutkinnan takia. Laumoittain Kyllikin suohuodalle saapuneet ihmiset, jopa bussilla tultiin, talloivat todisteet jalkoihinsa. Saaren kuolemaan liittyvää makaaberia karnevaalitunnelmaa Keskisarja osuvasti nimittääkin mustaksi sirkukseksi.

Itse Kyllikki jää vieraaksi ja eipä hänestä puhumattomasta tytöstä kukaan tietäisikään, ellei hän olisi kohdannut karmeaa kohtaloaan. Yksi pahaenteinen runo, jossa hän ennustaa kohtaloaan. Ei paljon muuta.

Itse kirjaan palatakseni taas, teksti on kyllä taattua Keskisarjaa. Sujuvaa, elävää tekstiä. En sitten tiedä, valaisiko tämä kirja uudella tavalla Kyllikin surmaa. Siitä kun on kirjoitettu jo kaikki mahdollinen.

Kirja-arvostelu: Eeva Kilpi - Naisen päiväkirja: Keski-ikäisen naisen puute ja yksinäisyys

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Meistä miehistä sanotaan, ettei meidän ole helppoa ymmärtää naisia. Ei tosin ehkä kyllä minuakaan. Mutta mitä Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa lukee, niin Eeva Kilven keski-ikäisen yksinhuoltajan ajatusmaailmaa voi ymmärtää. 

Lukemastani kirjasta oli jo kansipaperikin kadonnut ja sivutkin pursuilivat miltei irtonaisina, joten tätä kirjayksilöä oli luettu hartaudella.

Naisen päiväkirjaa ei alunperin tarkoitettu julkaistavaksi. Se onkin hänen henkilökohtaista pohdintaansa yksin mökillä yhden vuoden ajalta keväästä syksyyn. Naisen päiväkirja todella on päiväkirjamainen. 

Joskin Kilpi pääsee filosempaan ajatteluun kun vain, että tänään söin kalaa, vaikka syömisetkin Kilpi mainitsee. Vallan erinomaisia ajatuksia elämästä, kuten tämä: Seksi, raha, leipä ja potenssi ovat samanlaisia. Ne eivät merkitse paljoakaan, jos niitä on. Mutta jos niitä ei ole, ne ovat hallitseva ongelma.

Muitakin erinomaisia pohdintoja löytyi, lisäksi Kilpi analysoi lukemiaan kirjoja osuvasti. Varsinkin Kafkan kirjeitä.

Parhaimmillaan Kilpi on luovan ihmisen masennuksen kuvaajana. Kun mikään ei tunnu miltään, mutta silti olisi pakottava tarve kirjoittaa ja luoda jotain ikuista. Samaan aikaan ikä painaa ja kuolema lähenee. Nuorena ei tee tilinpäätöksiä, keski-ikäisenä kyllä.

Yksinäisyyttäkin Kilpi kuvaa runsain sanoin. Yksinäisyyttä ihmisten keskellä ja sitä, ettei halua nähdä ihmisiä, mutta silti tuntee itsensä yksinäiseksi. Kilpi pohtii myös erotiikan puuttumista elämästään, vaikka tarjokkaita olisi, Kilpi ei heitä halua. Mutta seksi kenen kanssa tahansa ei ole minustakaan erotiikkaa, sitä älyn ja himon syntistä sekoitusta. 

Keski-ikäisen naisen seksuaalisuuden tai oikeastaan sen puutteen kuvauksen  lisäksi kirja on ilmestymisvuonnaan 1978 herättänyt varmasti kohua myös sillä, että Kilpi kirjoittaa vähemmän mairittelevasti laiskoista pojistaan äitimyytin vastaisesti. Äidin kun tulisi palvoa lapsiaan. Ja kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1976, joten jonkin aikaa julkaisua on mietiskelty.

Ajoittainen tyhjäkäynti teosta kuitenkin vaivaa, ehkä siksi, että kirjaa ei alunperin oltu tarkoitettu julkaistavaksi. Luontokuvaustakin riitti, mutta olen jo niin vieraantunut luonnosta, että hypin ne kohdat yli. Kirjan jännite ei valitettavasti säilynyt loppuun asti.