keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Elokuva-arvostelu: Baby Jane: Vaurioitunut sielu tuhoaa rakkauden kuin rakkauden

 

 
Muutaman vuoden takainen Baby Jane oli positiivinen yllätys. Ajattelin, että lesboparin vaikeasta rakkaudesta kertova elokuva on täynnä heteromiesten haukkumista ja sateenkaariväen elämän ankeutta.

Mutta ei. Se kasvoi ihan onnistuneeksi kuvaukseksi mielenterveysongelmista ja miten nuo ongelmat tuhoavat rakkauden. Ilmeisesti muut kriitikot eivät ole asiaa nähneet näin, sillä elokuvan tuottaja Joonas Berghäll ärähti kriitikoille seksuaalisuuteen hirttäytymisestä. Ehkä seksuaalivähemmistöt silti kohauttavat joitakin elokuvissa.

Minua ei ainakaan edes elokuvan sidontakohtaukset hetkauttaneet. Rakastelukohtauksiakin oli niukalti. Itse olen sellainen puritaani, ettei mainstream-elokuvassa edes tarvitse olla rakastelukohtauksia oli sitten hetero tai ei. Kyllähän paljon kovempaakin kamaa on nähty kun tässä elokuvassa nähty.

Sofi Oksasen kirjaan pohjautuva elokuva sijoittuu 90-luvulle, mutta tapahtumat siirretty nykyaikaan elokuvassa. Siinäkin mielessä juuri rakkauden korostaminen järkevä ratkaisu, sillä lesbous alkaa olla jo arkipäivää Helsingissä, mitä se ei toki ollut 90-luvun ankeassa maailmassa.

Elokuvassa viaton Jonna saapuu Helsinkiin ja Piki pelastaa hänet raiskaajan kynsistä. He tietenkin rakastuvat. Kuka nainen ei rakastuisi pelastajaansa? Tuossa vaiheessa ajattelin, että onpa puuduttavan kliseistä. 

Onneksi Pikin taustasta löytyi mielenkiintoa, sillä tämä sairastaa paniikkihäiriötä ja uskaltautuu kotoaan vain kännissä ulos ja vetää verhot ikkunan eteen aina. Kuulostaa melkein meikäläiseltä pahimpina kausina. 

No. Asiaan. Mutta Piki ei ole mikä tahansa reppana vaan surutta käyttää hyväkseen toisten ihmisten auttamisen halua. Hänen exänsä jopa pesee pyykit. Hän imee voimat muista, mutta ei anna itsestään mitään, vaikka alussa vaikuttaakin erilaiselta ja jännittävältä. Kaikki pyörii hänen ympärillä.

Elokuvan pääpari näyttelee uskottavasti sikäli mikäli minä mitään rakkaudesta tai sateenkaariväestä ymmärrän. Maria Ylipää Pikinä varsinkin, onhan rooli herkullinen. Jonnaa näyttelevä Roosa Söderholm jää vähän varjoon. Roolikin on aika kapea kilttinä tyttönä, joka lopulta huomaa sittenkin olevan hetero. 

Elokuvan kuvamaailmasta tykkään. Se on utuinen ja hämärä, sellainen millaiseksi maailma muuttuu kun mieli murtuu.  Pienessä asunnossa koko maailma. Hyvää työtä Katja Gauriloffilta.

Elokuvan dialogia kyllä vaivaa ajoittainen kökköys ja kirjoitetun sanan maku, joka ei sovi elävään kuvaan. Myös naisten puhelinseksibisnes vaikuttaa nykyaikaan epäuskottavalta. Eiköhän miehet tumputa nykyään ilmaisen nettipornon parissa. Jonnan poikaystäväkin ilmestyy kuvaan täysin yllättäen. Ja nyt on valitettava, että miehet jäävät täysin statisteiksi. En tosin heitä edes kaivannut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti