Voi Suomi-parka. osa hallitus kyykyttää köyhiä ja vasemmisto ei vain herää köyhien puolustamiseen

Välillä on höykytettävä hallitusta tai ainakin sen päätöksiä. Sillä sekin höykyttää köyhiä.

On täysin käsittämätöntä, että miljardien vaje budjeteissa laitetaan köyhimpien maksettavaksi. Samaan aikaan kuin yli 15 000 euroa kuukaudessa saavat peräti verohelpotuksia eniten. 

Ikään kuin tuota tuloluokkaa nauttivat enää juuri rehellisesti veroja maksaisivatkaan vaan kierrättävät mitä monimutkaisempien rahoitusjärjestelyjen kautta siinä missä sometähdetkin. Kuka muuten väittää, että sometähdet ovat tyhmiä ja turhia. Raha-asiansa osaavat hoitaa toisin kuin minä, mutta minä olenkin antisometähti.

Kiva nähdä miten hallitus ratkaisee pahan asuntodilemman varsinkin pk-seudulla, jossa myös vuokrat ovat kalliita. Jos menetät asumistukea, sinun on pakko hakea toimeentulotukea, jos sitäkään saat. 

Hallituksen neuvo: muuta halvempaan asuntoon! Mistä vitusta löydät halvemman vuokra-asunnon pk-seudulta? Eivätkä kaikki ole valmiita muuttamaan maallekaan.

Jos tämä asumistukihulluus menee läpi kaikessa kovuudessaan, ihmiset menevät joko kadulle tai sitten toimeentulotukimenot vain paisuvat. Ja jotkut heistä käyvät töissäkin, jotka nauttivat näistä etuuksista. Suomessa kun pieni palkka ei vain riitä. 

Ja jotta hulluus oli riittävän paha, hallitus poistaa oikeuden tienata etuuksien ohella 300 euroa kuukaudessa. Eli hallitus ei edes kannusta töihin, mikä tämän kaiken hulluuden tarkoitus oli. 

Toivottavasti vasemmisto heräisi jo rasistisekoilujensa sijasta tämän kaiken muun vääryyden estämiseen.

Voi Suomi-parka, demarit sekoilevat ilman Sannaa itsensä pelistä pois ja muita tarinoita

On politiikkahorinoiden aika taas. 

Sanna Marin otti ja lähti ison maailmaan, vaikka lupasi jäädä Suomeen ennätysjättipottinsa kanssa. Siis äänipottinsa. 

Mutta olisitko itse jäänyt painamaan nappia rivikansanedustajaksi, kun olet tunnettu ja jopa palvottu maailmalla varsinkin naisten keskuudessa? Varsinkin kun puoluesihteeriksi änkeytyi kissantappaja-Näkkäläjärvi. Haluaisitko tätä imagotappiota itsellesi? 

Ennustan demareille rökäletappiota Lindtmanin johdolla. Ei ole Marinin rocktähti-henkeä Lindtmanissa. Ja natsi-saunonta jää ikävästi elämään. Oli se sitten ansaittua tai ei se Marinin rokkitähteyskään.

Mahdollistahan on, että Marin lähtee vielä presidenttikisaan, jotka kävisivät silloin todella mielenkiintoiseksi. Mutta tuskin Marinin iässä. Presidenttiys on poliittisen uran hautausmaavirka eikä nuoren ihmisen homma. En tosin tiedä sitäkään, onko Marinista ulkopoliittiseksi taituriksi, jossa presidentin ainoa valta piilee. Ainakaan Venäjän suhteen. 

Niinistöhän sitä oli, kun juoni Suomen Natoon kärsivällisesti vuosien ajan, odottaen oikeaa hetkeä jolloin iskeä. Nyt hänkin valitettavasti puhuu ydinsodasta ja pelottelee paniikkiherkkää Suomen kansaa. 

Politiikasta puheen ollen, oli mielenkiintoinen tämä tutkimus, jossa ihmiset kertoivat, etteivät voisi seurustella esimerkiksi persun kanssa, jos itse eivät jaa maailmankuvaa. 

Miten joku muodostaa jostain ihmisestä mielikuvan ennen kuin edes keskustelee? Tosin nykyään ihmisille ei kelpaa kukaan toinen ihminen. Aina jotain vituillaan ja vikaa toisessa ihmisessä.

Kirja-arvio: Hattujen sota - Teemu Keskisarja: Kun sodasta tuli tragikoominen

 

Entisaikaan sotia käytiin alituiseen, jos niitä nytkin valitettavasti riittää. Yksi tragikoomisimmista suomalaisia kohdanneista sodista oli 1740-luvulla käyty Hattujen sota. 

Ja kuten aina tuolloin Ruotsin hyökätessä suomalaiset olivat sijaiskärsijänä ja Suomi taistelutantereena. 

Tietokirja on tuttua Teemu Keskisarjan tyyliä, josta joko tykkää tai ei. Minä tykkään. Tietokirja voi olla samaan aikaan viihdyttävä että asiantunteva, kuten Keskisarjan kirjoilla on tapana olla.

Mutta palataan Hattujen sotaan. Sotaan lähdettiin Tukholman valtataistelujen takia. Harvoinhan kansa vaatii päästä sotaan vaan poliitikot, jotka itse eivät joudu lähellekään taisteluita.

Vastakkain olivat sotaintoiset hatut ja lauhkeammat myssyt, jotka muistivat vielä Suomen lähes tuhonneen Pohjan sodan, jonka loppumisesta oli vasta noin 20 vuotta ja Suomen väestö ei ollut ehtinyt toipua kärsimyksistään. Varsinkin miesväestö oli yhä vähissä, mutta suomalaisia raahattiin silti Hattujen sotaan. 

Hattujen sodassa ei oikein kukaan ollut innostunut taistelemaan. Kaikkein vähiten suomalaiset, mutta ruotsalaisetkin pakenivat venäläisten tieltä, eivätkä edes venäläiset olleet innostuneita taistelemaan. Eniten kaikkia osapuolia kuoli tauteihin kurjissa olosuhteissa.Venäläiset ymmärsivät myös pidättäytyä Pohjan sodan kaltaisista raakuuksista siviiliväestöä kohtaan.

Loppujen lopuksi häpeärauhan jälkeen päänsä menetti vain pari komentajana toiminuttta ikämiestä. Ja Suomesta lähti pieni palanen taas osaksi Venäjää. 

Kesksarja pohtii, että sota  käynnisti kuitenkin Suomen itsenäistymisprosessin, joka tosin huipentui vasta vuonna 1917. 

Sitä ennen Venäjä toki oli riistänyt Suomen lopullisesti Ruotsilta. Suomessa ruotsalaisiin oltiin totaalisen kyllästyneitä, koska suomalaisia ruotsalaiset arvioivat rasistisin sanoin ja Suomi oli käytännössä Ruotsin kaltoinkohdeltu siirtomaa.

Älkää unohtako meitä (runo)

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Tuskaa ja kulisseja somessa ja Suomessa

Tiktokissa olen huomannut, kuinka monet nuoret kauniit naiset siellä avautuvat pahoista mielenterveysongelmistaan. Osa jopa sairaalan osastolta asti. Luulisi että nioriilla kauniilla naisella olisi elämä helpompaa kuin viinaan menevällä setämiehellä, mutta ei se ole. 

Tuskansa kullakin ja nuoret näyttävät olevan tuskaisempia kuin ennen tai sitten heillä on vain mahdollisuus tuoda se julki somessa. Enää ei ole pakko haudata kaikkea sisälleen niinkuin ennen oli.

Jotenkin ironista samaan aikaan kuunnella näitä jokavuotisia jorinoita siitä, että Suomi on maailman onnellisin maa. Ei se sitä ole. Tuskin edes eurooppalaista keskitasoa. Suomi on kylmä maa onnettomalle.

Suomessa ollaan pakko-onnellisia. Ainakin julkisesti. Se on joillekin elintärkeää näyttää ja tuntua onnelliselta. En tiedä, onko tämäkin pakko-onnen vaatimus tullut Usasta, jossa kulissit ja menestys ovat kaikki kaikessa.

Maailman onnettominkaan maa Suomi ei ole, sillä ei täällä kehitysmaiden taloudellisessa kurjuudessa eletä. Sen verran raha tuo onnea, tosin onnellinen voi olla, vaikka ei olisi mitään. 

Minusta tuntuu, että köyhä afrikkalainen voi hyvinkin olla onnellisempi kuin köyhä suomalainen, jonka silmille heitetään koko ajan vaatimukset menestymisestä ja hänen epäonnistumisestaan elämässä.

Jos nuoret ovat tuskassaankin aitoja somessa, sitä eivät vanhemmat ihmiset välttämättä ole. Somessa kerrotaan vain kulissit. Nämä kulissit tekevät suomalaisista onnettomia. Jos ei voi kertoa mitään ikävää ja pahaa, niin ei ihme, jos ahdistuu ja masentuu. 

Teeskentely tappaa. Joskus koko perheen näissä perhesurmissa, joissa kulissit on pidetty katkeraan loppuun asti pystyssä. 

Joskus kulissit romahtavat näyttävästi somessa. Tuorein esimerkki lähes täydellistä elämää somessa viettänyt Karita Tykkä. 

Katkera, petetty aviomies laukaisi valheen verkon katkeralla päivityksellään somessa. Taustalla oli ollut pettämistä, kaikkea muuta kuin hyvinvointivalmentaja Karitan virheettömön hajuton, mauton onnela, jota somessa ja Suomessa tavoitellaan.

Some muistuttaa myös kiusallisella tavalla vähemmän onnellisia ja menestyneitä heidän omasta tilanteestaan. 

Kaikilla muilla näyttää menevän paremmin, vaikka eihän se niin ole. Toiset osaavat vain valikoida elämästään parhaat palat, jopa lavastaa ja valehdella onneaan. Onnettomat sitten painelevat konemaisesti tykkää-nappuloitaan.

Kirja-arvio: Aarnio - Jari Aarnion vankilapäiväkirja: Suomen uskomattomin rikostarina

 

Ex-huumepoliisipäällikkö Jari Aarniosta on kirjoitettu useampi kirja tv-sarjojen ja lukemattomien lehtijuttujen lisäksi. 

Mika Lahtosen ja Miia Jussinniemen koostama Jari Aarnion Vankilapäiväkirja perustuu Jari Aarnion omaan vankilapäiväkirjaan ja siten tuo kirjoitetuista kirjoista parhaiten Jari Aarnion oman näkökannan asioihin, koska tekstiä ei ole sensuroitu etukäteen.

Vankilapäiväkirja ei tarjoa välttämättä mitään uutta mullistavaa tietoa. Onko se enää edes Aarnion tapauksessa mahdollistakaan, mutta kylläkin hyvän ikkunan vankilan arkeen. 

Varsinkin kun istujana sattuu olemaan entinen poliisi, niin Aarnio istui enemmän tai vähemmän eristyksessä suuresta vankimassasta jo oman turvallisuutensa takia. Entinen poliisi on yhä poliisi vankilassakin.

Paljon Aarnio uhraa ajatuksiaan vankilaviranomaisten mielivallalle. Aarnio ei ollut suosikki ja hän kertoo lukuisista lähes simputuksenomaisista tapauksista mitä hänen eteensä heitettiin. Osa niistä suorastaan lainvastaisia. Varsinkin Sörkan vankila on Aarnion hampaissa. 

Aarnio esimerkiksi sai antaa haastatteluja tietyssä vaiheessai vain "valtamedialle". Ehkäpä siksi, että valtamedia kirjoitti niin kuin syyttäjä, poliisi ja vankila halusi eli mitään kyseenalaistamatta. 

Aarnion niskaan heitettyjen syytteiden määrä on jälkikäteen uskomaton. Jossain vaiheessa häntä epäiltiin jopa velallisen epärehellisyydestä, vaikka istui jo vankilassa. On vaikea edes sanoa, kuinka paljon mitkään Aarnion syytteet ovat perustuneet todellisuuteen.

Yhtä lailla Aarnio oli median, KRP.n ja syyttäjälaitoksen mielivallan alla. Aarnio itse kokee että hän oli etenkin Helsingin Sanomien ja KRP:n yhteisen ajojahdin uhri. 

Ja kyllä näiden toiminta vähintään moraalisesti oli arveluttavaa. Helsingin Sanomille vuodettiin härskisti tietoja ja Aarniosta luotiin kuva syyllisenä kaikkeen, ennen kuin oikeudenkäynti oli edes alkanut. Ja KRP puolestaan hieroo jenkkityyliin kauppoja ammattirikollisten kanssa, että saataisiin Aarnio kuseen.

Kirjan "herkkupaloja" on kuvaukset istumisesta sarjakuristaja Michael Penttilän ja 8-vuotiaan Erika tyttärensä surmasta tuomittun Touko Tarkin kanssa. Tarkin kanssa Aarnio kuvailee tulevansa suorastaan kiusallisen hyvin toimeen. Nämä esimerkiksi remontoivat oman pikkuosastonsa yhdessä vankilassa. Penttilän kanssa taas muut vangit kieltäytyvät menemästä saunaan, kun tämä kikkaili omiaan. No, ehkä itsekin kieltäytyisin. 

Joitakin koomisiakin kohtia löytyy. Aarniota esimerkiksi pyydettiin Maria Veitolan Yökylässä-ohjelmaan kuten myös Olet mitä syöt-ohjelmaan. Olihan Aarnio tietenkin yhdessä vaiheessa Suomen puhutuin henkilö, mutta silti.

Voi Suomi-parka, osa: Maabrändi ontuu

Kävitkö jo Me emme vaikene-mielenosoituksessa? Aikamoinen mielenilmaus olikin, sillä siellä näytti olevan uutiskuvien perusteella noin kourallinen rasismia kokeneita. 

Suurin osa näytti sellaisilta aika keskiluokkaisilta vasemmistolaishenkiseltä porukalta, jotka saivat selfiensä mielenosoituksesta ja voivat olla tyytyväisiä tämän ankaran rasisminvastaisen työn jälkeen. 

Seuraavassa Me emme vaikene-mielenosoituksessa tuskin on enää ketään. Paitsi tietenkin kulttuuriväkeä niin että päät yhteen kolisevat.

Ajat ovat kovat, onhan Ukrainan sota ja inflaatio. S-ryhmä kaksinkertaisti kuitenkin tuloksensa ja veikkaan, että muutkin ruokakauppaketjut seuraavat perästä. Näin sitä rahastetaan oikein isänmaallisilla talkoilla ihmisiä, joilla taas on aina vain vähemmän rahaa.

Mutta se niistä. 

Suomalaisilla alkaa olla Euroopassa ja muualla maailmassa erikoislaatuinen maine. Tiivistäen voisi sanoa, että meitä pidetään kohta hitlertervehdyksiä viljelevinä kissantappajarasisteina. 

Osittain näin omasta syystä. Suomestahan olla aktiivisesti yhteydessä maailman lehdistöön, kun halutaan lyödä poliittista vastustajaa Suomessa.

Demareille pilkka kävi omaa nilkkaan. Oli jotenkin nurinkurista, kun Antti Lindtman puheessaan kehui, että nyt rasismilla on kasvot, tarkoittaen tietenkin persuja. 

Mutta Euroopan lehdistössä leviää hänen kuvansa saunaillassa kera natsitervehdyksien. Ja kaiken huipuksi hän junttasi kissantappaja-Näkkäläjärven puoluesihteeriksi. 

Ihmisen täytyy olla jolla tavoin häiriintynyt, jos hän tappaa kissoja huvikseen, vaikka olisi nuori ja hulluna humalassa.Hän tosin vielä valehteli eurovaaliehdokkaaksi ryhdyttyään rikosrekisterinsä olevan puhtaan. Kukapa haluaisi profiloitua kissankiduttajana.

Suomessa kaivellaan nyt kaikki menneisyydestä uralla esiin. Onneksi en ole poliitikko, meikäläiseltä löytyisi vaikka mitä helmiä riepoteltavaksi. Kukaan tuskin on pulmunen ja jokaisesta löytyy jotain paskaa, jota myöhemmin häpeää ja katuu.  Anteeksiantoa ei Suomessa ole luvassa koskaan, olit sitten poliitikko tai et.

Tässä Suomen maabrändissä sitä olisi tutkijoille tutkittavaa, sen sijaan, että tutkivat kaiken maailman älyttömyyksiä puolella miljoonalla eurolla. Yliopistot alkavat olla jo valitettavasti lost case näin lontooksi todettuna, sitähän kieltä sitä yliopistoissakin käytetään.

Kirja-arvio: Pilvi Hämäläinen - Cinderella: Hauska ja traaginen tarina tuhotuista unelmista

 

Olen aina suhtautunut hieman nihkeästi julkkisten kirjoittamaan kaunokirjallisuuteen. Nykyään kun jokainen kirjoitustaitoinen julkkis saa kustannussopimuksen halutessaan. Tällä kertaa olin jälleen kerran väärässä. Onneksi.

Pilvi Hämäläisen Cinderella on todella onnistunut romaani. Samaan aikaan traaginen ja hauska. Harva ammattikirjailijakaan pystyy Suomessa moiseen. Varsinkin huumori ja hauskuus jää pois usein. Se on myös sujuvasti kirjoitettu ja juonikin kantaa eteenpäin aina loppuun asti.

Kirja kertoo pikkukaupungin perheen kolmen sukupolven naisista, jotka epäonnekseen asuvat samassa rapussa ja ovat todella eripuraisia. Siinä tietenkin on jutun juoni ja kuten twinpeaksmäisesti pikkukaupunkiin kuuluu niin salaisuuksia riittää, niistä ei tietenkään puhuta.

Naishahmot on hyvin rakennettu. Katkera isoäiti, mistään välittämätön äiti ja pikkuvanhan tiedostava teinityttö. Siihen mausteeksi sitten käsitykset naisten roolista eri vuosikymmeninä heidän mielissään. 

Jokainen on onneton tavallaan, mutta samaan aikaan helvetin kiukkuinen sekä toisilleen että ympäristölleen. Siksi kai dialogi kuulostaa hauskalta, kun mikäs sen hauskempaa kun nälviminen ja varsinkin aroista asioista. 

Lopussa onneksi selviää, että häpeän unohtaminen, anteeksianto ja rakkaus on mahdollista tässä elämässä.

Lieksalaissyntyisenä Pilvellä on kokemusta pikkukaupungeista sekä televisio-ohjelmista. Usko unelmiis-tv-ohjelma kun sitoo kirjan tarinan yhteen kummalla tavalla. Juuri sellaista paskaahan nykyään televisiosta tulee.

Tämän kirjan perusteella Pilvi Hämäläinen voi hyvinkin tehdä uran kirjailijana näyttelijän työn lisäksi.

Onko menestys vain itsestään kiinni?

Tällä viikolla on väännetty taas kerran kättä siitä, onko elämässä pärjääminen vain itsestään kiinni. 

Tällä kertaa sytykkeen antoi Diili-Noora Fagerströmin haastattelu, jossa hän kertoi kurjasta lapsuudestaan lähiössä ja kuinka pärjäsi hyvin elämässä kuitenkin. Onhan hän nyt kansanedustaja ja Diili-ohjelmassakin. 

Ja muiden pitäisi tietenkin pärjätä yhtä hyvin kuin hänen. Mitään välimuotoja kun ei nykyään ole. Jos et ole iloinen ja menestynyt ihminen, et ole mitään. 

Jos ei pärjää niin se on sitten omaa syytä ja laiskuutta että luonteenheikkoutta. No. En tiedä kuinka onnellinen Noorakaan loppujen lopuksi sitten on. Menestys ei ole yhtä kuin onni, joskin menestys helpottaa elämää ja antaa enemmän vaihtoehtoja.

Sinänsä Noora varmasti edustaa monen ulkoisesti pärjänneen näkökantoja. Osa ihmisistä ei ole köyhyyttä ja kurjuutta nähnytkään eläessään muuta kuin puliukkojen ja kerjäläisten muodossa kadulla. Osa ihmisistä on syntynyt mukavaan perheeseen ja elänyt mukavaa elämää siitä lähtien. 

Osa taas on taistellut kurjista oloista eteenpäin ja kuten Nooralla, heilläkään ei riitä myötätuntoa vähemmän pärjänneille. Kaikkien muidenkin pitäisi pystyä samaan.

Onko sitten menestys, mikä nyt menestykseksi sitten lasketaan vain itsestään kiinni? Sanoisin, että on ja ei ole.Ihmisellä on oltava joku vastuu itsestään, mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia. 

Kaikkien voimat eivät vain syystä tai toisesta riitä oravanpyörässä taisteluun tekohymy kasvoillaan, sillä nykyäänhän on aina korostettava elämänsä onnellisuutta ja mitään negatiivista kuvaa ei saisi antaa itsestään.

Ja kuten sanoin, mikä sitten on menestystä. Minusta ihan tavallinen elämäkin on jo menestystä, sellainen elämä, ettei tarvitse jokaista penniä laskea ja sossussa juosta. Ei minusta keskiluokkainen elämä asuntovelkoineen ole sen enempää onnela kuin kenties vielä varakkaampi elämä. Mutta ei klyhyyskään ole automaattisesti onnea, en ole vielä tavannut onnellista köyhääkään.

Tärkeintä olisi viihtyä itsessään. Se on sitä oikeaa menestystä, johon en ole itsekään päässyt kiinni, vaikka joskus on mennyt taloudellisestikin hyvin.

Kirja-arvio: Gertrude Stein - Pariisi Ranska: Omalaatuinen kuvaus ranskalaisuudesta

 

Viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla vaikuttaneen amerikkalaisen, mutta ranskalaistuneen Gertrude Steinin Pariisi Ranska on kyllä yksi erikoisimmista romaaneista, jonka olen lukenut.

Se on eräällä tavalla vain loputonta jaarittelua ranskalaisista, mutta kuitenkin siitä löytyy jokin tolkku kaikesta toistosta ja hitaasta tyylistä huolimatta. Sillä aina välissä kun osaa olla tarkkana löytyy helmiä joukosta.

Eihän sen toki ole ollut tarkoituskaan olla mikään perinteinen juonoromaani vaan jonkinlainen elämäkerran ja ranskalaisuuden tietooppaan välimuoto, juuripa siitä viime vuosisadan alkupuoliskolta. 

Pariisissa viihtynyt Stein kirjoitti kirjan maaseudulla toisen maailmansodan korvilla. Ihme kyllä amerikanjuutalainen Stein sai olla rauhassa natsien ahdistelulta, mutta kuoli pian sodan jälkeen. 

Stein oli keskeisiä kirjallisuuden hahmoja Ranskassa, vaikka ei tämän kirjan perusteella häntä voi ainakaan neroksi sanoa, ellei hänen todella omalaatuinen tyylinsä sitten ole sitä neroutta. Stein piti kyllä itseään tietenkin arvossa.

Oppaana tämä kirja ranskalaisuuteen toimii. Ranska ja ranskalaiset ovat muuttuneet tosin muuttuneet jo 80 vuodessa paljon, mutta tuskin niin paljoa kuin suomalaiset. Ranskalaiset kun ovat olleet ylpeitä omasta kulttuuristaan ja historiastaan, eivätkä amerikkalaistuneet kuten monet muut kansat.

Kirjan mainostetaan muuten avaavan myös Steinin lapsuutta Usan San Franciscossa ja muutenkin, mutta sitä ei kirjassa ole kuin häviävän pieni osa.

Kirja-arvio: Erkki Palolampi - Kollaa kestää: Yllättävän hyvin aikaa kestänyt talvisodan kuvaus

 

Talvisota on tätä nykyä lähes pyhä ja kanonisoitu asia. Eikä toki turhaan. Sehän oli Suomen uljas puolustustaistelu yksin Goljattia eli Neuvostoliittoa vastaan. Jatkosota oli sitten jo monimutkaisempi juttu. 

Kollaan taistelu on talvisodan klassikoita, jos näin nyt voi sanoa ja osa kansallista mytologiaa. Silti en ole koskaan aiemmin lukenut Erkki Palolammen Kollaa kestää -kirjaa tästä taistelusta. Palolampi oli tuolloin Kollaalla itse valistusupseerina.

Kirja oli positiivinen yllätys. Luulin sen olevan heti talvisodan jälkeen kirjoitettuna olevan kiihkoisänmaallinen ryssävihaa uhkuva teos. Mutta sitä kirja ei ole. Vihollista ei varsinaisesti demonisoida. Palolampi jopa säälii aalto aallon jälkeen varmaan kuolemaan lähetettyjä neuvostojoukkoja.

Kollaa kestää on yllättävän dokumentiomainen kuvaus Kollaan taistelu. Se on dramatisoitu hyvällä maulla ja kirjalla on hyvä imu, sillä Palolammen onneksi Kollaan taisteluun otti osaa todellisia persoonallisuuksia, kuten kapteeni Aarne "Marokon kauhu" Juutilainen, joka kutsui sotilaitaan mukuloiksi ja itseään papaksi. 

Koska Palolampi itse palveli upseerina Kollaalla, sotamiehet jäävät taas ohuemmaksi osuudeksi kirjassa. He ovat joko pakoonpötkiviä tai Sven Dufvan kaltaisia hölmöläisiä näin kärjistettynä. 

Kirjassa minua yllättikin, että siinä kuvattiin avoimesti sotilaiden romahtamista ja suoranaista pakoa sekä suomalaiden sotilaiden kuolemaa. Jatkosodassahan sitten siivottiin sodan verisyyden kuvaukset kokonaan pois omien sotilaiden osalta niinkuin kaikki muukin negatiivinen.

Linjan muutti vasta Väinö Linnan Tuntematon sotilas, jossa ei enää päälleliimattua isänmaallisuutta ollut, kuten Kollaa kestää -kirjassa vielä on aika runsaasti. En nimittäin jaksa uskoa, että lähes loppuunajetut sotilaat olisivat ajatelleet isänmaata vaan omaa selviytymistä hulluudesta elävänä.

Julkkisten katkerat erot

Sitten vähän julkkishöpinää, ettei niin vakavaa. Tai no, vakavaa voi olla sittenkin. 

Viihdejournalismin yksi suosituimmista muodoista ovat julkkisten erot, tietenkin uusien suhteiden lisäksi. Suurin osa julkkiksista hoitaa eronsa sopuisasti, mutta ns. likaiset erot ne kiinnostavatkin. 

Ai miksikö? Jokainen jolla on ollut vaikeita eroja, tietävät miltä julkkiksista tuntuu. Ja voi kannattaa jompaa kumpaa osapuolta, jättäjää tai jätettyä ja joskus myös pettäjää tai petettyä. Usein pelkän sukupuolen perusteella. Mies on tietenkin usein se tarinan konna, jos ei lähes aina.

Parhaillaan likaisin ero julkisuudessa on ex-kiekkoilija Mikko Koivun ero Helena-vaimostaan. Eikä vähiten siksi, että ex-vaimo Helena on aktiivisesti pitänyt eroa julkisuudessa. Mikko itse on pitänyt matalaa profiilia Suomessa.

Helena on saanut ujutettua itselleen uhrin viitan, vaikka tuhlasi Mikolta saamansa miljoona euroa vai oliko dollaria vuodessa luksuselämään. Ja sekös kiukuttaa, että Mikko vei vielä lapset ja uusi morsmaikkukin on. Niin tosin Helenallakin uusi mies. Sinänsä ihmeellistä, että isä edes on saanut lasten huoltajuuden, kun luulisi että Usassakin suositaan naisia huoltajuustaisteluissa. 

Tämä ero pysynee julkisuudessa niin kauan, kunnes Mikko kaivaa kukkaronnyörejään ja antaa lisää rahaa ex-vaimolleen. 

Pikaromansseista julmankoominen on Archei Cruzin ja Kulta-Idan ero. Heidät heitettiin ulos rakastelun takia Farmi-sarjasta. Toki suostumusvideo rakasteluun oli ehditty kuvata, kun nykyään ennen rakastelua sekin lienee tarpeen. Ihmettelen muuten miksi heitettiin ulos ohjelmasta, onko rakastelu joku synti? 

Sitten pariskunta lähti laivalle ja kun sieltä humalasta selvittiin, Archie ilmoitti, että koko suhde oli vitsi. Ida oli luonnollisesti tyrmistynyt. Voiko tylymmin kenellekään sanoa. Archieta voi odottaa tosin oikeudenkäynti, koska Ida on aiemminkin passittanut sulhasiaan oikeuteen. Ainakin Seiska saa kirjoitettavaa.

Takavuosien likaisista eroista on jäänyt  mieleen varsinkin Timo T.A. Mikkosen ero. Kaveri vakuutti rakkauttaan tulevaan ex-vaimoonsa lehtihaastattelussa vain päivää ennen kuin ilmoitti erostaan ja uudesta rakkaasta. Tylyä meininkiä tämäkin. Erot usein on.

Alistuuko Eurooppa uskontojen (islamin) edessä?

Taas on taukoa ollut kirjoittamisessa tänne. Mutta kirjoitetaan nyt jostain asioista sentään. 

Länsimaat ovat ylpeitä arvoistaan ja liberaalisuudestaan, mutta annas olla kun kyseessä on islam. Venäjä on paha, mutta islam hyvä. 

Osa ihmisista, ei edes muslimeja, raivostuu, jos mielestäsi koraanin tai muidenkaan uskonnollisten opusten polttoa ei pitäisi kieltää. Se sotii ihmisten perussananvapautta vastaan.

No. Mitään mekkalaa ei tietenkään nouse siitä, jos poltat raamatun. Et saa terroristeja kimppuusi, korkeintaan muutaman fanaatikon. 

Mutta koraanin poltolla kyllä saat ihmiset ja jopa valtiot kimppuusi. En edes tiedä kuinka moni muslmi on edes perehtynyt  koraaniin sen enempää kuin kristitityt raamattuun. Molemmat kirjat ovat ajoilta, joilla ei ole mitään tekemistä nykyajan kanssa. Eikä niitä pitäisi lukea pelkkänä totuutena.

Eurooppalaiset tuntuvat alistuvan ilolla uskonnolliseen kiihkoiluun. Hullua kyllä Suomessakin nähdään ongelmana vain kristityt lahkolaisliikkeet. Sen näkee ihan lukemalla lehtiä, jossa lahkolaisliikkeistä kirjoitetaan runsaasti, islamin nimeä taas ei edes uskalleta mainita kunniamurhien yhteydessä.

Jos ilmoitat olevasi huolestunut naisten oikeuksista islamissa, niin heti ilmestyy jostain varsinkin länsimaisia naisia, joiden mukaan Suomi se on maailman väkivaltaisin maa naisia kohtaan. Rohkenen epäillä, kun monissa maissa naisen pieksämisessä tai edes tappamisessa ei nähdä mitään väärää. Suomessa naisten hakkaaminen tuomitaan jo moraalin tasolla.

Sama keskustelu tai sen puute vaivaa kun kyseessä on burkha. Joku kaivaa silloin vanhan taulun esiin, jossa suomalaisilla mummoilla on huivi, että kyllähän tässäkin naista alistetaan. Ikään kuin se oikeuttaisi pukea naisia islamissa väkisin burkhaan.

Se on sitten eri asia, onko pakko mitään polttaa, mutta se mahdollisuus täytyy demokraattisissa maissa olla.

Rakkausrunokokoelmani edistyy

Kesän aikana olen kirjoittanut runojen aihioita, jotka tällä kertaa ovat syntyneet kuin itsestään.Eivätkä ole vain rakkauteen pettyneen miehen tilitystä.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Kirja-arvio: Kannibaalikirja - Kirjoituksia ihmissyönnin historiasta

Lapsuudesta minulle tulee mieleen Pekka ja Pätkä-elokuva. jossa kaverukset joutuivat pataan Afrikassa naamat plankattuina. No se oli 50-lukua ja kuva ihmissyönnistä ja kannibalismista jopa koominen. 

Sanon heti alkuun, että jos käsitteet kannibalismi ja ihmissyönti menevät miten sattuu, niin en jaksa alkaa tarkastella, mikä käsite on oikein milloinkin.

 

Sitten oli tietenkin Uhrilampaiden Hannibal Lecter, josta oli rakennettu jo uskottava sarjamurhaajahahmo. No. Niin uskottava kuin elokuvissa voi olla. Todellisuushan on pahempaa. Sarjamurhaajissa on toki oikeassa elämässäkin ollut monia kannibaaleja.

Artemis Kelosaari on kirjoittanut ihmissyönnin historiasta nyt ensimmäisen mahdollisimman kattavan tietoteoksen. Mukana on myös kattava kuvaus kannibalismista populaarikulttuurissa. 

Vaikka Pekka ja Pätkä pistettiin hauskasti pataan, niin oikeastihan ihmissyönti on kovan luokan tabu. 

Tuota nykyistä tabua on ihmissyönnin historiassa harrastettu usein pakon edessä, koska on nälkä ja muuta syötävää ei ole kuin lajikumppani ja sitten ihan uskonnollisistakin syistä on popsittu lajitoveria, tai ainakin osia hänestä. Moni tietänee esimerkiksi atsteekkien uhrimenot. 

Mutta jossain maailman ajassa oli todella syötävä Goyan maalauksen mukaisesti omat lapsensa. Tällaisia tilanteita oli lähihistoriasta esimerkiksi Leningradin monivuotinen piiritys. 

Itseäni kiinnosti nimenomaan tässä kirjassa ihmissyönnin historiallinen tausta, josta nousi paljonkin uutta, mitä en tiennyt. Toisia ehkä kiinnostaa kirjasta löytyvä populaarikulttuurista löytyvät ihmissyönnin kuvaukset.

Ja kyllä. On sitä Suomessakin popsittu toisia ihmisiä joskus. Lukekaa kirjasta milloin.

Voi Suomi-parka, osa pressaehdokkaat

Mitähän ensi vuoden presidentinvaaleista kirjoittaisi? Olo on jotenkin sanaton. 

Kunhan Luoja antaisi sen verran edes armoa, ettei Mika Aaltolasta tulisi presidenttiä. Mitkä edes hänen tavoitteensa on? Olen ymmärtänyt, että hän on naisten mielestä komea? Toivottavasti se ei vielä riitä tekemästä hänestä presidenttiä. 

Tai Jussi Halla-ahosta sitten vielä presidentti? Hänellä on yhtä vähän Aaltolan kanssa minkäänlaista kykyä sovittelevaan politiikkaan tai edes kansainväliseen peliin, mitä presidentin pitäisi osata. Tämä mieshän osti kranaatissa terveisiä venäläisille.

Näillä näkymin Pekka Haavisto lienee paras vaihtoehto, vaikka en faninsa olekaan. Todennäköisesti hänen taakseen asettuvat demarit ja vasemmisto, koska eivät löydä omiakaan kunnon ehdokkaita.

Olisihan se maailmanhistoriassa varmaankin ensimmäinen kerta, kun presidentti on julkihomo ja vieläpä naimisissa miehen kanssa. Mutta miten hän sitten pärjää juuri tämän takia konservatiivisissa maissa on taas eri kysymys.

Olli Rehn on taas niin väritön, joskaan ei järjestäisi mitään yllätyksiä. Mutta hänellä ei taida olla minkäänlaisia mahdollisuuksia, vaikka kansainvälistä kokemusta on. 

Paavo Väyrysellä olisi sentään erilaista näkemystä kuin muilla ja myös osaamista, mutta aika on vain ajanut hänestä jo ohi. Vie ääniä korkeintaan vihamieheltään Rehniltä. Samoin tekee Hjallis Harkimo kokoomuksen ehdokkaalle, mikäli kokoomus ei sitten asetu Aaltolan taakse muutenkin.

Jokin yllätys voi tietty tulla. Näinhän on aina käynyt pressanvaaleissa silloin tällöin. En vain jaksa tällä kertaa uskoa siihen.

Taiteilija on hyvä silloin kun se on kuollut

Suomi ja varsinkin maailma on täynnä toinen toistaan turhempia julkkiksia, jotka miehittävät ja naisittavat yhä tyhjänpäisempiä visailuja ja muuta roskaa. 

No, ei sillä etten joitakin niistä katsoisi ja täytyyhän nettiaikana suoltaa kirjoitettavaa julkkiksista. Itse asiassa aina vain enemmän.

Hiljattain on mennyt pois mielenterveysongelmista kärsineitä taitelijoita, kuten nyt vaikkapa Miki Liukkonen, Sinead O`Connor ja viimeisimpänä Antti Raivio. 

No he eivät olleet turhia julkkiksia. Harvinaisen rohkeita, mutta jossain vaiheessa ne voimat loppuvat.

Siskon kertoman mukaan Raivio kuoli jopa kantakapakkaansa. Ei sinänsä karmein lähtö. Mutta surullista tietenkin myös. 

Kun taiteilija kuolee, ylistys on hetken kuoleman jälkeen kovaa. Edellyttäen, että taiteilija on jossain vaiheessa ollut tunnettu. Muutenhan hän olisi aina elänyt unohduksissa, joka on sekin monen taiteilijan kohtalo.

Mutta saavatko he apua silloin, kun menee huonosti ja ei jaksa. 

Ihmiset välttelevät luonnostaan päihde- ja mielenterveysongelmaisia. Ja eiväthän he helppoja ole. 

Ihminen katoaa ongelmien taakse, kunnes taas vapautuu niistä muisteltavaksi kuoltuaan, eikä sairaus enää määritä ja karkoita.

Jäähyväiset rakastetulle (runo)

Runoilija haudattiin
mustassa arkussa,
mustan kuoleman jälkeen.
Rakastettunsa jätti mustissaan
jäähyväiset salamavalojen valossa,
kukat,
viimeinen suudelma mukanaan.
Kuolema oli julkinen,
rakkaus heidän salaisuutensa.
Ei enää pimeyttä.
Rauhaa ja aikaa loputtomiin.

Kirja-arvio: Annie Ernaux - Tapaus: Naisen ankea kohtalo 1960-luvun Ranskassa

 

Pakko myöntää, että en ole ennen Tapausta lukenut Nobel-voittaja Annie Ernauxilta yhtään kirjaa. Vielä vähemmän romaania abortista. Tässä tapauksessa vielä laittomasta abortista, jonka Ernaux teki 1960-luvulla, jolloin abortti ei ollut laillinen katolisessa Ranskassa. 

Abortti on kiistelty aihe tänä päivänäkin ja vielä kiistellympi ja pakon edessä vaietumpi asia se oli 1960-luvulla. Kaikki tiesivät että niitä tapahtui, mutta niitä ei ikäänkuin ollut olemassa. 

Ernauxin pienoisromaani on yllättävän tarkkanäköinen ja analyyttinen, vaikka se on kirjoitettu lähes 40 vuotta abortin teon jälkeen. Se ei eksy aiheesta vaan on omaelämäkerrallinen teos olematta kuitenkaan mikään tunteellinen purkaus.

Voin hyvin kuvitella, miten yksinäinen olo Ernauxilla on tuolloin aborttia tehdessä ollut. Koska abortti ei ollut laillista, ei tukeakaan saanut mistään. Kaksinaismoralistinen yhteiskunta jylläsi toden teolla ja nuori ihminen jätettiin yksin.

Tukea ei saanut edes terveydenhuollosta, koska linnan ovi olisi kolahtanut lääkärille, joka olisi tehnyt abortin naiselle. Tuolloin aviottoman lapsen saanut oli myös ns. huono nainen ja lapsen isä ei tietenkään ottanut mitään vastuuta, koska ei ollut naisen kanssa naimisissa.

Sitä ehkä jäin miettimään, kun Ernaux kirjoittaa, ettei hän ole katunut tai tuntenut syyllisyyttä lainkaan tapahtumasta. Vaikea uskoa. Ja kirjoittaa myös sikiöstä oliona. No en ole aborttia kokenut, niin en osaa tietenkään eritellä tunteita, mitä abortista syntyy. 

Abortti oli tuolloin myös luokkakysymys. Ernauxin kylmäkiskoinen kohtelu abortin teon jälkeen sairaalassa loppui, kun lääkäri kuuli, että hän on opiskelija, eikä köyhä työväenluokkainen nainen. Tietenkin julmaa ironiaa on, että Ernaux pääsi sairaalaan vast,a kun sikiö oli lähdetetty puoskarin luona.

Itse abortin teonkin Ernaux kirjoittaa kliinisesti. Nykypäivänä on hurjaa ajatella, että naisen on täytynyt vaarantaa oma terveys jonkun puoskarin luona, joka tunkee putken sisälle ja sitten vain odottelemaan, koska sikiö popsahtaa ulos. 

Julmaa. Mutta maailma oli julmempi paikka ennen, siinä missä aborttia nykypäivänä pidetään miltei iloisena asiana. No. Ajatuksia tämä kirja herätti. Suosittelen lukemaan tämän kirjan sekä abortin vastustajien että kannattajien.

Voi Suomi-parka, osa kaikki ovat ennakkoluuloisia, jos eivät rasisteja

Nyt on jälleen aika rakastetun Voi Suomi-parka-osion. 

Onkos jo Barbie-elokuva katsottu? Ja otettu digitaalinen kuva itsestään Barbiena? Barbie-elokuvan markkinointi kiittää ilmaisesta avustanne. 

Tai jonotettu keskinkertaisen Coldplayn lippuja tuntitolkulla netissä? Ja maksettu parhaassa tapauksessa satoja euroja?

Tai raivostuttu rasisteille? 

Mielenkiintoista muuten, että jotkut kuvittelevat, etteivät kaikki ihonväristä riippumatta tuntisi jonkinlaista ennakkoluuloa jotain ihmisryhmää kohtaan. Ellei peräti suoranaista rasismiakin. 

Tummaihoinen voi olla rasisti siinä missä valkoihoinenkin. Tätä en ymmärrä, miksi jotkut luulevat vain valkoihoisten olevan rasisteja. 

Uskontoja edes keskusteluun nyt tuomatta. Joillakin kun on käsitys, että vain kristityillä on ennakkoluuloja varsinkin islamia kohtaan. Kyllä se toimii myös toisinpäin.

Ihmiset ovat aina ennakkoluuloisia ihmisryhmän etnisyydestä riippumatta esimerkiksi varallisuuden, sukupuolen, elämäntavan, seksuaalisuuden tai iän perusteella. Syitä on lukemattomia.

Uskaltaisin väittää, että lähes jokainen on ennakkoluuloinen jollekin jostain. Eivät vain persut ja kokoomus.  Jopa vasemmistoälymystö on ennakkoluuloista, vaikka he uhriutuvat uhrien puolesta, vaikka eivät itse ole uhreja. 

Ja jopa pyhimysmäiset idyllimäisessä Käpylässä asuvat Hesarin toimittajat ovat ennakkoluuloisia. Ainakin persuja kohtaan. Siinä sitä arvopohjaa yksityisviestien julkaisuun.

Ennakkoluuloja on lähes mahdoton välttää. Ennakkoluuloihin johtaa ihan elämä. Kuten myös osiltaan rasismiin. Ja sehän ei tarkoita, että ennakkoluulot ja rasismi olisivat millään tavoin hyväksyttäviä asioita.

Ihmiset muuttuvat, useimmat, ja samoin saattavat kadota ennakkoluulot tai tulla entistäkin vahvemmaksi. Ja siitä kasvaa sitten se rasismi.

Barbie selätti somevaikuttajat markkinointijobbareikseen, mutta miten käy kritiikin?

Kritiikistä nousee aina aika ajoin kohua. Oli sitten kyseessä kritiikki mistä tahansa taiteesta. Nyt eniten kismittää somen vaikuttajat, jotka kansoittavat ilmaislipuillaan ja ylistävillä "arvioillaan" tilaisuutta kuin tilaisuutta. 

Se on sitä näkyvyyttä, josta tilaisuuden järjestäjän ei tarvitse maksaa muuta kuin ilmainen lippu ja jotain naposteltavaa. Jos onnekas on, voi nykyään ehkä samppanjalasillisenkin saada.

Nyt parhaimmillaan ennätyskatsomoita täyttävä Barbie-elokuva on malliesimerkki. Älykkäästi elokuva käännettiin femimistiseksi elokuvaksi, aiemmin vihattu, naista alistava Barbie on mennyttä aikaa. Ja some täyttyi naisjulkkisten ylistävistä "arvioista" elokuvasta. Kyllä sai se jossain lymyilevä länsimainen patriarkaatti taas kyytiä.

Toki ammattilaisten kirjoittamat arviot ovat vähenemään päin perinteisessä mediassakin. Eivätkä ne juuri vaikuttajien arvioista eroa peruspositiivisuudessaan, vaikka en pidä ilkeyttä itseisarvona. 

Suomen pienet ja sisäänpäinlämpiävät kulttuuripiirit varmistavat sen, että kritiikit ovat usein kädenlämpöisiä ja kulttuurijargonilla kirjoitettu. 

Jos joku kirjoittaa vähänkin ärhäkkäämmän arvostelun, siitä nousee yleensä uutinen, kuten esimerkiksi Kiira Korven runokirjan yhteydessä. Miki Liukkosen kirjan arvostelu oli taas kieleltään niin käsittämätön, että vaikeita kirjoja kirjoittanut Miki itsekin naureskeli sille, koska ei tahtonut ymmärtää kirjansa kritiikin kieltä. Muitakin esimerkkejä löytyy lisää. 

Ärhäkämpiä arvioita estävät kaveruussuhteiden lisäksi myös se, että voit tulla syytetyksi vihapuheesta, jos lyttäät jonkun teoksen. Jos haukut teosta, haukut myös tekijän persoonaa. Naisten ollessa kyseessä myös naisvihasta. 

Yritä siinä sitten kirjoittaa sitä, mitä oikeasti ajattelet. Aikamme peruspositiivisuuden vaatimus oln levinnyt kritiikkeihinkin. Kuka nyt vittumaisen ja ikävän ihmisen mainetta haluaisi, loppuvat sitten vähätkin työt.

Joku ehdotti kritiikkien siirtämistä jotenkin kaupallisuudesta pois valtiolliseksi toiminnaksi. No sehän se vasta olisikin. Sen jälkeen kaikki olisi yhtä woke-autuutta ja cancelointia oikein urakalla, kun tehtäisiin kattava listaus, mitä sanoja ei saa käyttää ja mistä aiheista ei saa kirjoittaa. 

Ennemmin kaupalliset toimijat voisivat vaatia helpolla kielellä kirjoitettuja kritiikkejä. Tätä tuskin tulee tapahtumaan, sillä ammattilaisten kirjoittamista kritiikeistä halutaan eroon. Lehdessä kun lehdessä "kritiikki" on miltei vain pelkkä kirjan tai elokuvan esittely.

Mutta juuri sen helpomman kielen takia ihmiset etsivät esimerkiksi kirjoista tietoja kirjallisuusblogeista, niitä on helpompi lukea. Ei kaikenlaisessa informaatiotulvassa painiskeleva ihminen hukkaa aikaansa mihinkään vaikeaselkoisuuteen tai liian laajaan pohdiskeluun.

Kirja-arvio: Theodore Kaczynski - Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus: Erämaaerakon profetiat

Kun Unabomber eli Theodore Kaczynski lopulta pidätettiin resuisena ja paskaisena erämaamökiltään sukulaistensa ilmiantamana hän oli tappanut pommeillaan kolme ja haavoittanut montaa muuta. Häntä oli jahdattu kissojen ja koirien kanssa parisenkymmentä vuotta.

Mikä tahansa hullu erakko hän ei ollut vaan huippuälykäs entinen professori, joka pakeni teknologiaa ja kai ihmisiäkin keskelle erämaata ja uskoi, että ihmiskunta selviytyy vaan hylkäämällä teknologian. Ja siitä hänen manifestinsa Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus kertookin. Tosin paljosta muustakin.

Vaikka Unabomber oli skitsofreenikko, mitään hullun jaarittelua hänen manifestinsa ei ole. Vuonna 1995 julkaistu manifesti on päinvastoin ajankohtaisempi kuin syntyhetkenään, sillä nyt esimerkiksi tekoäly ja kännykät ovat arkipäivää. Geeniteknologia ei tosin ole ottanut sellaisia harppauksia, kuten hän ennusti. Mutta ei ihme, että Unabomber lopulta  tappoi itsensä vankilassa. 

Nostan nyt oitakin ajatuksia, joita minulla heräsi Unabomberin manifestista.

Itse en edes haluaisi mitään vallankumouksellista iskua, jolla teknologia ja Unabomberin mukaan siihen vahvasti liittyvä valtaeliitti katoaisi. No eliitti saisi kadota, mutta ihmiskunta ei yksinkertaisesti selviäisi ilman kovia uhrauksia ilman teknologiaa. Ihmisiä kuolisi nälkään ja ajatelkaa vaikkapa pelkästään jo lääketieteen tulevaisuutta ilman telnologiaa. 

Sehän ei tietenkään Theodorea haitannut.

Eri asia tietenkin on, romahtaako teollinen yhteiskunta jossain vaiheessa itsestään jo siihen, että maapallomme voimavarat eivät yksinkertaisesti riitä. Tuskin kuitenkaan minun elinaikanani. Mutta jo nyt suurimmalla osalla ihmisistä on kadonnut usko teknologian kaikkivoipaisuuteen tai edes siihen, että teknologia ratkaisisi maapallomme ongelmat.

Vapaushan meiltä ihmisiltä on kadonnut yhä enemmän, sillä elämme teknologian kanssa vapaaehtoisessa alistussuhteessa. Unabomber taas korosti vapautta, joka hänen mukaansa on mahdotonta teknologian kanssa. 

Siinä hän oli oikeilla jäljillä, että kovin moni on nykyään masentunut ja ahdistunut, sillä jatkuvassa valtakamppailussa vain harvalla on mahdollista vaikuttaa asemaansa. Näinhän minullekin on käynyt. Hänen mukaansa, kun ihminen käy eloonjäämiskamppailua alkeellisissa oloissa, niin ihminen on onnellisempi. No tiedä häntä. 

Vasemmistoa Unabomber lyö olan takaa, sillä hän piti heitä vain pelkkinä vallantavoittelijoina, jotka samaistuvat yhteiskunnan uhreihin, vaikka itse ovat yhteiskunnan paremmin voivaa porukkaa. Konservatiiveja hän moitti taas rahavallan asiamiehiksi. Niin totta molemmat.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Kirja-arvio: Janne "Nacci" Tranberg - Vankilakäsikirja: Julkkiskonna neuvoo kuinka pärjätä vankilassa

 

Luettuani julkkiskonna Janne "Nacci" Tranbergin Vankilakäsikirjan yllätyin, että se todella on vankilakäsikirja, jos nyt joku haluaa valmistautua vankilaan menoon. Pakkohan sinne on tietenkin mennä, jos riittävän kova tuomio tulee.

Käsittääkseni kirja on sorvattu ensiksi äänikirjaksi, koska kustantajana komeilee Supla. Se toki näkyy ajoittaisena toistona kirjassa, joka ei luettuna häiritse niin paljoa. Myös kuvat ovat aika heikkotasoisia mustavalkokuvia, mitä voi pitää ihmeenä, sillä Naccin kirjat ovat myyneet hyvin. Vähän enemmän olisi voitu satsata.

Ironista tietenkin sinänsä, että juuri Nacci on kirjoittanut vankilakäsikirjan, sillä hänhän on muutaman kerran ollut näyttävästi karkuteillä vuositolkulla media että poliisi kintereillään. Mutta onhan hän toki istunut vuosia vankilassakin ja istuu paraikaa Katiska-vyyhdin tiimoilta. 

Omien sanojensa mukaan hän ei ole enää palaamassa vankilaan ja toivotaan toki parasta. Ainakin hänen kirjansa ovat myyneet paremmin kuin tukun ammattikirjailijoita. True Crime kiinnostaa, että jokainen kirjoitustaitoinen konna saanee kustannussopimuksen. Tosin Nacci on hyvä kirjoittaja. 

Vankilat kiinnostavat, sillä loppujen lopuksi harva meistä niihin joutuu ja poikkeaahan vankilaelämä perusarjesta, vaikka vankilassa sitä vasta samat asiat toistuvatkin päivästä toiseen.

Nacci kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä, eikä kirjaa ole sensuroitu edes poliittisesti epäkorrektien sanojen osalta. Monilla on myös elokuvien ja tv-sarjojen perusteella värittynyt kuva vankilaelämästä, jota tämä teos oikaisee. 

Nacci lohduttaa vankilaan meneviä, että sielläkin pärjää, kunhan pitää vain huolen omista asioistaan eikä ole liian näkyvä tai kuuluva. Eikä vasikoi turhia. Näinhän se kalterien takanakin menee.

Tranberg kritisoi jonkin verran Suomen vankilajärjestelmää varsinkin sen osalta, miten vankeja aktivoidaan takaisin elämään opiskelun tai muun toiminnan kautta. Toki hän itse istuu kovaa huumerikostuomiota, mutta en tiedä mitä sekään auttaa, jos ihmisiä makuutetaan loputtomiin katkeroitumassa ja juonia punomassa.

Salaliittoteoreetikon märkä uni

Katselin eilen Snowden-elokuvan, joka tietenkin kertoo julkkistietovuotaja Edward Snowdenista, joka paljasti Usan tiedustelupalvelujen urkkineen jopa aivan tavallisten kansalaisten puhelutietoja ja oikeastaan kaikkea mahdollista. Vain taivas oli rajana, eikä edes riittänyt.

Koko vyyhti tarkkailusta oli niin uskomaton, että edes mielisairaalan asukki ei olisi voinut sellaista tarkkailu- ja vakoilukuviota keksiä. Mutta tämä kaikki oli totta, kuin salaliittoteorootikon märkä uni.  Tällaista urkkivaa demokraattista maata suomalaiset nyt kilvan ihailevat.

Itse elokuva oli aavistuksen puuduttava paikoin, mutta Oliver Stonen viime vuosikymmenen parhaita elokuvia, kun päästiin Stonen lempiaiheeseen, Usan hallinnon kritisoimiseen. 

Käsittääkseni Snowden on edelleen maanpaossa Venäjällä ja otti Venäjän kansalaisuudenkin, joka ehkä ymmärrettävää, Usan kansalaisuushan häneltä vietiin. Ja eihän hänellä ole mitään paluuta mihinkään länsimaahan. Tietenkin maattomana hän oli säilyttänyt tietyn marttyyrin ja vallankumouksellisen viittansa.

Mahtaa muuten olla mielenkiintoinen tilanne. Oma maa haluaisi hänet lukkojen taakse ikuisiksi ajoiksi ellei hengiltä (tietenkin salaa) ja Venäjälläkään ei amerikkalaisella ole hauskaa tällä hetkellä, vaikka kuinka olisi Venäjän kansalainen. 

Enää Usan ei pitäisi urkkia tietoja, mutta uskokoon ken haluaa. Eihän näitä urkkimisia ja tietomurtoja kuuluteta turuilla ja toreilla, aina löytyy syy salata, varsinkin Usan kaltaisissa valtiossa puhumattakaan esimerkiksi Kiinasta, joka vahtaa kansalaisten jokaista askelta.

Mutta ei kai sitä tarvitse mattimeikäläisenkään avata kuin tietokone ja raskaan sarjan urkinta alkaa. Ja vieläpä ihan luvan kanssa. Vai oletko itse lukenut käyttöehdoista, mitä kaikkia tietoja olet luvannut antaa itsestäsi vaikkapa Facebookille.

Minulla ei sinänsä mitään salattavaa ole ja kaikki on jo muutenkin viety. Minun identiteetillä et saa enää edes  pankkitiliä auki. Me kaikki olemme pelkkiä hyödykkeitä, uhkia tai mahdollisuuksia valtioille ja yrityksille. Riippuen siitä, kuka meitä tarkkailee joko hyötyäkseen tai saattaakseen meidät vastuuseen. 

Hyvä sinänsä, että on Snowdenin ja Julian Assangen kaltaisia henkilöitä, jotka tuovar myös länsimaisen yhteiskunnan tekopyhyyden julki. Yksilön oikeudet on lännessäkin tehty rikottaviksi, se tehdään vain enemmän salaa ja sivistuneesti kuin vaikkapa Venäjällä tai Kiinassa.

Rakkauden hautaholvi

Makaamme vierekkäin
suuressa hautaholvissa.
Kerrankin rauhassa. Riitoja ei enää ole.
Käsi kädessä, kenties pakotettuna.
Kuolema toi rauhan,
siinä missä elämämme yhdessä
oli julmaa taistelua
tiedossa vaanivaa loppua peläten.
Rakkaus suli,
muuta kun ei enää ollut.
Emme voineet kuvitella
kokevamme yhdessä
mitään kaunista.
Jostain auringon takaa
rakkaus tuli.

Runoluonnos tulevalta synkeän herkältä rakkausrunokoelmaltani, joka edistyy hyvin pikkuruisessa kissavihkossani,

Kirja-arvio: Edith Södergran - Maailma on minun: Kohtalon runoilijatar oli myös etevä valokuvaaja

 

Kaikki eivät varmaan uskoisi, mutta Edith Södergran ja monet muut viime vuosisadan alkupuolen kotimaiset naisrunoilijat kuuluvat suuriin innoittajiini. 

Paljon olen kyntänyt samoja aihe-alueita kuin Edith omissa runoissani, kuten esimerkiksi kuolema ja yksilön ikuinen ristiriita ympäröivän maailman kanssa.

Niinpä tartuin mielenkiinnolla pienessä sievässä syntymäpäivänäni juuri ennen kirjaston kiinnimenoa Edith Södergranin Maailma on minun - Runoja ja valokuvia -teokseen. 

Nähtävästi monet muutkin, sillä kirjalla oli vain kahden viikon laina-aika, kun yleensä runokirjat seisovat turhan panttina kirjaston hyllyillä. 

Kirjan Edithin runoista ja valokuvista koostaneet Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää ovat tehneet kelpo työtä  Kirjaan valitut valokuvat todella keskustelevat runojen kanssa. 

Voisi  kuitenkin kuvitella, ettei Edithiltä jäänyt valokuva-arkisto ollut mikään järjettömän laaja. Eikä loppujen lopuksi hänen kirjallinen tuotantokaan.

Kirjan julkaisulle on syynsäkin. Edithin kuolemasta tulee kuluneeksi tänä vuonna 100 vuotta. Edithin runoissa ikä ei näy, kuten ei parhailla tekijöillä koskaan tapahdu.

Vaikka Edithin käyttämät jotkut tietyt sanat ja ilmaisut ovat jääneet historian hämärään, Edith ei. En ole vuosiin lukenut Edithiä, mutta tuotanto tuntui yhä tuoreelta ja innostavalta.

Valokuvaajana hän oli minulle aiemmin täysin tuntematon. Harrastushan oli Edithin aikana vain harvojen herkku. Koska kuvat ovat todella vanhoja, niiden taso on ailahteleva. Onpa hän jopa napannut itsestään muutaman selfienkin.

Edithin ottamista kuvista tosin näkee, että Edith loi itsestään täysin tietoisesti kuvaa tulevalla maailmalle hänen poismenonsa jälkeen suurena runoilijana. Hän ei kirjoittanut omille aikalaisilleen vaan ikuisuudelle.

Voi Suomi-parka, osa hallituksen syvenevä epätoivo ja raivokas oppositio

Synttärini tulivat ja menivät ja tuli hieman juhlittuakin. Yleensä ne aluksi masentavat, kunnes osaa taas olla kiitollinen jokaisesta lisävuodesta elossa. Nyt taas olen kiltisti rahapulassa kirjoittamassa. 

Mutta eipä tässä mitään ihmeellistä ole maailmalla tapahtunut. Joe-setä Amerikasta kävi Suomessa ja kansan palvonta kaikkea amerikkalaista oli odotetusti ankaraa. Harvassa maassa Joe olisi saanut osakseen niin paljon palvontaa. 

Joe-setä ei liiemmälti sekoillutkaan, vaikka en vierailua edes varsinaisesti seurannut. Mitä nyt pakkosyöttönä väkisin näki.

Muuten taas jatkuu maanisen hysteerinen rasistijahti. Rasismi ei ole hyvä asia, mutta liika alkaa olla liikaa. Itse poistelen nyt kaikki öyhöttäjät somekuplistani, olivat sitten oikeistolaisia tai vasemmistolaisia. 

Minua muuten huvittaa, kun jotkut oikein erikseen mainostavat olevansa antirasisteja. Eikö kaikkien pitäisi olla antirasisteja? Ilman että siitä tekee numeroa?

Pääministeri Orpo alkaa olla surullisen hahmon ritari. Hän ei ilmeisesti ollenkaan odottanut näin raivokasta kampanjaa vasemmistolta hänen hallitustaan ja varsinkin persuja vastaan. 

Jos ei hän jotenkin jämäköidy, niin hallitus taitaa kaatua, mikä on tietenkin vasemmiston tarkoituskin. Vasemmistollahan on nyt täysin avoimesti tukenaan myös mediakoneisto.

Sanna Marin sen sijaan myhäilee nyt taustalla, kun Suomen talous jatkaa laskuaan ja Sanna itse vetää rahakkaita luentoja, ihailevat ihmiset ympärillään. 

Sanna onkin tarinan voittaja. 

Riikka Purra tuntuu olevan yhtä eksyksissä kuin Orpo. Hänkään ei odottanut näin raivokasta vastarintaa. Ja kun julkisuutta miellyttävää karismaa ei ole sen enempää kuin Orpollakaan, niin ei hyvältä näytä, kun oppositio ei näytä jäävän mielellään eduskunnan kolmen kuukauden kesälomille.

Maailman onnellisin maa on mielenterveyden kehitysmaa

Eilen tiedotettiin kirjailija Miki Liukkosen kuolemasta. Hän oli varsin avoimesti kertonut eläessään mielenterveysongelmistaan. Näin ovat onneksi monet muutkin julkkikset nykyään tehneet.

Onneksi ne ajat taitavat olla jo muutenkin ohi, että ihmiset salailevat mielenterveysongelmiaan, kun ne ennemmin tai myöhemmin kaatuvat sitten päälle kuin korttitalo. Vaikenemisen aika on ohi.

Vaikkakaan julkinen avautuminen ongelmista ei ole edelleenkään järkevää useimmille taviksille, mikäli meinaa työpaikan saada joskus. Niin kova on maailma, mutta periaatteessa suurin ongelma nykyään on, että auttamisjärjestelmä on täysin puutteellinen maailman onnellisimmassa maassa.

Julkkistatuskaan ei taannut riittävää apua ilmeisesti Mikille, samoin kuoli nuorena Salatut elämät-näyttelijä Jasmin Voutilainen, hänkin kertoi avoimesti mielenterveysongelmistaan. Jasmin oli jopa yrittänyt vielä soittaa kuolinaamunaan apua ahdistukseensa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Sekin kertoo jotain, ettei edes akuuttia apua ole tarjolla.

Väkisin tulee mieleen, että jos edes julkisuudenhenkilöt eivät saa apua mielenterveysongelmiin, niin tavallisen ihmisen täytyy saada vielä huonommin. Olen sen itsekin kokenut.

Kuten monet luovat ja herkät ihmiset, olen kärsinyt eriasteisesta masennuksesta ja ahdistuksesta lähes koko aikuisikäni, ellen jopa lapsesta. Välillä minulla on ollut myös paniikkihäiriön kaltaisia kohtauksia. Syitä on monia, aina lapsuuden koulukiusaamisesta ja suoranaisesta syrjinnästä lähtien. Näiden  päälle sitten vielä yhtä kauan kestänyt unettomuus. 

Välillä olen yrittänytkin näistä ongelmista kertoa lääkäreille ja hoitajille, mutta oikein mitään apua en ole koskaan saanut. Enkä ole muutenkaan salannut koskaan elämäni haasteilta tutuilta enkä tuntemattomilta. Nyt vielä vähemmän on apua tarjolla, kun ei ole työterveyshuoltoa ja vielä vähemmän varaa yksityisiin palveluihin. Köyhä kun ei muutenkaan ole julkisen puolenkaan hoitoketjujen yläpäässä.

Neuvot ovat olleet että liiku enemmän ja sitä rataa. Joo, kyllä se liikunta varmasti auttaa, mutta ei poista ongelmaa. Edes mietoa mielialalääkitystä en ole saanut sitten 00-luvun. Kevyen unilääkkeenkin sain nyt vasta taistelun jälkeen, joka tosin sekään ei tuo yhtäjaksoista unta vaan heräilen jatkuvasti jokainen yö. 

Mitään lihottavia ja koukuttavia vahvoja psyyken- tai unilääkkeitä en edes haluaisikaan kuin äärimmäisessä hädässä, koska tiedän olevani helposti addiktoituva persoona. Enkä myöskään koskaan ole kärsinyt täysin toimintakykyä lamauttavista ongelmista. 

Mutta edes jotain apua sentään kaipaisin, vaikka vain pelkkä lyhyt terapia. Ymmärrän tietenkin, että moni on huonommassa kunnossa ja heidän avuntarpeensa vielä suurempi. Kun ei ole mistä antaa, tilanne on täysin toivoton maailman onnellisimmassa maassa.

No mihin tämä sitten on johtanut minun kohdallani? Aika ajoin käytän alkoholia itsehoitona, vaikka tottakai tiedän se pahentavan masennusta ja ahdistusta. Se kuitenkin auttaa hetkeksi ja kun mitään muutakaan ei ole tarjolla. Monet suomalaiset joutuvat hoitamaan itseään alkoholilla, huumeilla tai ylensyönnillä. Keinot ovat monet.

Vaikka ajoittain olen käynyt syvissäkin vesissä, aion kuitenkin pitää elämästä kiinni loppuun asti. Oli sitten loppu kuinka surkea tahansa.

Voi Suomi-parka: Oletko natsi vai kommari?

Tämä on vähän jatkoa edelliselle kirjoitukselleni, mutta tämä Suomen politiikka saa yhä uskomattomampia piirteitä. 

Tragikoomisia suorastaan. Enää ei Amerikalle naureskella, että kyllä ne siellä ovat jakautuneet kahteen leiriin, kun ihan samanlaista touhua täälläkin vasemmiston ja oikeiston kanssa. Molemmat kun ovat vakuuttuneita oikeassa olostaan ja halveksuvat toista. Ja ennen kaikkea kaivelevat törkyä toisistaan.

Vasemmiston on vaikea niellä vaalitappiotaan ja heidän trollinsa etsivät lähes hysteerisenä natsiviitteitä jopa pesukarhuista. Persut taas eivät halua siivota natsihölmöläisiä riveistään pois, vaikka se olisi pitänyt tehdä kauan sitten. Orpo pääministerinä taas on täysin neuvoton, sillä ilmeisesti laski, ettei näin kovaa iskua olisi heti alussa luvassa. Ihme on, jos hallitus pysyy kasassa loppuun asti.

Nyt sitten vasemmisto että oikeisto kaivelevat toistensa nuoruudenkuvia ja -tekstejä, että löytyisikö jotain paskaa. Ja sitähän löytyy aina. Kuka helvetti ei olisi elämässään tehnyt jotain hullua. Jos ei ole, hän ei ole elänyt.

Erikseen ovat vielä tyypit, jotka keskittyvät mustamaalaamaan Suomea maailmalla. Ihan suomalaisilta ne jutut ulkomailla ovat tulleet "äärioikeistohallituksesta".  Sitten kauhistellaan, kun ulkomaanlehdetkin jo näin kirjoittavat Suomesta. No mistäköhän syystä?  Mikä mahtaa olla tällaisten propagandistien motiivi? Onko persuviha niin kovaa, että se sumentaa jo ajattelun.

Media sitten meni Journalistiliiton tiedotteella osapuoleksi tähän touhuun, kun nuori naistoimittaja joutui myrskyn silmään. Tietenkin vasemman laidan avuksi. Setämiestoimittaja olisi varmasti saanut Journalistiliiton puolesta olla aivan rauhassa "maalitettavana". Tuskin hänen puolestaan olisi somekampanjaa luotu.

Minua on syytetty elämässäni niin natsiksi, persuksi, kokkariksi, putinistiksi. En oikein tiedä, sitten mitä näistä olen. Miten olisi suomalainen? Nykyisin on joku vimma leimata ihminen aina joksikin. Tietenkin joksikin ikäväksi. 

Ja tämä hulluus ja hysteria, mikä on vallalla on levinnyt kaikkeen. Et pääse edes Provinssi-rokkifestareille, jos ajattelet väärällä tavalla. Samassa Provinssirockissa sitten taas kourittiin naisvieraita, samalla kun kansanedustaja heitetään ulos, kun ei suostu myöntämään, että pojilla voi olla pillu. 

Milloin tästä Suomesta tuli tällainen?

Puhuuko yksikään toimittaja enää kansaa?

Lukaisin tässä viime päivinä maaliskuussa edesmenneen rikostoimittaja-kirjailija Harri Nykäsen elämäkerran. Se on jo kahdeksan vuotta vanha kirja, mutta monet Harrin tuolloin esittämät ajatukset purevat yhä. Ehkä jopa paremmin kuin kirjan ilmestymisen aikoihin.

Harrihan oli sellainen vanhan ajan toimittaja, joka ei vältellyt vääränlaisestikaan ajattelevia ihmisiä, kuten nykytoimittajat pääsääntöisesti. Hän oli kansan parista lähtenyt ja kirjoitti kansalle. Näinhän eivät tee toimittajat enää nykyään.

Mutta sai totuuden etsintänsä Harrikin maksaa Hesarissa työpaikallaan. Tarpeeksi kauan kun ärsyttää herrojen ja rouvien kanssa verkostoituneita päätoimittajia yms. niin kenkäähän sitä tulee. Hyvän toimittajan on vaikea luoda ystäviä silloin kuin kyseessä ovat herrat ja rouvat.

Harri sai lempinimen Likainen Harri sen takia, että tykkäsi kaivella lahjontaa, hyvä veli-verkostoa yms. Niin pienessä maassa kuin Suomessa, kaikki päättäjät eri aloilla tuntevat toisensa ja Suomi on rakenteellisen korruption toivemaa.

Harri kaiveli toisin sanoen  kaikkea sellaista, mitä toimittajat nykyisin välttelevät. Helpompi on kaivella somesta, mitä kukin on joskus aikoinaan kirjoitellut somessa. Sitten voi odotella illan joogaa ja tavata sivistyneitä ystäviään poikkiteloin koskaan esimiestään vastaan asettumatta, ettei itse ole seuraavan irtisanomisputken irtisanottavien joukossa.

Nykytoimittajien yksioikoiseen ajatteluun on ainakin yksi syy. Lähes kaikki ovat valmistuneet muutamasta yliopistosta. Nykyisin on lähes mahdotonta saada vakituista toimittajan paikkaa, jos et ole valmistunut näistä yliopistoista, koska esimiehet ovat itsekin valmistuneet niistä. Piiri pieni pyörii.

Ei tarvitse olla persu ymmärtääkseen, että nykytoimittajalla ei ole käsitystä tavallisen kansan ajattelusta. Eivät he edes halua ymmärtää sitä. He kirjoittavat heille, jotka ajattelevat, niinkuin he itse ajattelevat. Siksi heidän on lähes mahdotonta hyväksyä perussuomalaisia ja vielä vähemmän persuja päättämässä. 

Ironista on, että nykytoimittajat itse kuvittelevat olevansa sananvapauden airueita, kun he itse ovat sulkeneet suunsa omasta ideologiastaan johtuen ja tietenkin myös siitä, etteivät he halua edes ymmärtää miten ne muut ajattelevat.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Neiti Melankolia (runo)

Rakkauden jumalatar
yhtä puolipilvinen jumala
Yhtä kaikki
molemmat
kääntävät selkänsä
kun onnestasi on kyse
Käännythän
Neiti Melankolian puoleen.

Haluan takaisin harmaan ja tylsän politiikan

On tämä maailma ja Suomi mennyt hulluksi. Tai on ollut jo pitkän aikaa. On ikävä vanhaa harmaan politiikan aikaa. Kuiva konsensus oli parasta Suomen hyväksi. Se aika tuskin vain palaa.

Venäjällä taas järjestetään eriskummallinen vallankaappausyritys, josta ei tiedetä, oliko se edes totta vai ei. Iloittiin että rosvopäällikkö-kokki saisi vallan Venäjällä Putinin sijaan. Olisiko se ollut muutos parempaan? 

Vai vedettiinkö vain CIA:lta vain rahat pois vallankaappausyrityksen organisoimisessa. Hehän ovat kaataneet lukuisia laillisesti valittuja hallituksia maapallollamme. Vai oliko kaikki Putinin teatteria? Oikein kukaan ei tiedä. 

Suomessa taas on käynnissä eriskummallinen natsikohu. Muutama peräkammarinpoika natsi tästä maasta varmasti löytyykin. Junnila on täysi idiootti toki, jos natsiasioilla vitsailee ja on vieläpä niin arvostelukyvytön, että menee puhumaan natsihenkisten kansallismielisten tilaisuuteen. 

Mieleen toki plupsahtaa demareiden Hussein al-Taeen juutalaisvihamieliset kommentit ja äärimuslimien ihannointi. Hän sai anteeksi menneisyytensä toilailut, mutta saako Junnila? En usko. Ellei sitten Junnila muutenkin jatka idiotismiaan.

Itseään suvaitsevaisena pitävät on saatu ainakin somemoraaliposeeraamaan tämän jupakan ansiosta, joten lopulta kai kaikki voittavat. 

Omasta mielestäni natsi-sanaa viljellään nykyään liian heppoisesti. Jos mielipiteesi on jostain syystä ikävä, olet heti natsi tai vähintään edes putinisti. Minusta tämä on loukkaavaa ihan oikeiden natsien uhrien muistolle.

Suomen politiikka ei ole ollut mustavalkoisempaa vuosikymmeniin. Oikeiston mielestä kaikki mitä he tekevät on oikein ja tietenkin vasemmisto ajattelee, että kaikki mitä he tekevät on oikein. 

Jos ajatellaan vaikka tätä noloa Paavo Arhinmäen graffittitouhua, jossa keski-ikäinen varakas apulaispormestari ilmeisesti humalassa toteuttaa päähänpistojaan. Ymmärrän häntä kyllä. Minunkin on vaikea hyväksyä olevani keski-ikäinen mies, kun nuoruus on jo takana ja humalassa on nolannut itseni lukuisia kertoja.

Ainoa missä oikeisto ja vasemmisto taisivat olla yhtä mieltä, niin Lenininpuiston nimen muuttamisessa. Sehän Lenin varmaan katoaakin sillä historiankirjoista.

Marskin patsaita ja teitä ja puistoja, luoja ties mitä, löytää taas löytyy jokapuolelta, vaikka hänkin hyväksyi omassa maassaan kansanmurhan sisällissodan aikana ja varsinkin sen jälkeen. 

No. Tämä on tätä.

Kirja-arvio: Niina Rapo - Sossumuija: Sossumaailmastakin voi kirjoittaa hauskasti

 

Niina Rapon Sossumuija on suomalaiseksi romaaniksi harvinaisen viihdyttävä. Vaikka sen aihepiiri liikkuu sosiaalityöntekijän ja median alasajon arjessa, se ei ole synkkä, eikä toivoton. 

Kirja on jopa hauska, mikä on vieläkin harvinaisempaa suomalaisessa kirjallisuudessa. Ainoana samaa genreä kyntävänä mieleen tulee Sisko Savonlahden kirjat, joka kirjoittaa omasta elämästään.

Kirja pohjautuu mitä ilmeisemmin Rapon omiin kokemuksiin mediamaailmassa sekä sosiaalityössä. Tällaisia ammattilaisia taitaa olla harvassa, jotka taitaisivat toimittajan töiden lisäksi ns. oikeankin työn jossain muualla, kuten sosiaalihuollossa. 

Itse pystyn hyvin samaistunaan Rapon kuvauksiin jatkuvaan torjuntaan keski-ikäisenä freelancer-toimittajana. Aina on joku nuorempi ja nätimpi ja osaa "myydä" itseään. Sillä siitähän nykyään on kyse mediamaailmassa. 

Lopulta Sossimuija hylkääkin bulkkitavaran kirjoittamisen nettiin ja menee sossuksi, koska on jo koulutettu alalle. Rapo kuvaa sossujen työtä hauskasti, mutta arvostuksella kaikkea siitä hulluutta kohtaan, mitä sossut joutuvat nykypäivän maailmassa kohtaamaan, kun aikuisetkin ovat aikuisia lapsia. 

Rapo lomittaa kivasti sekään omia lapsuusmuistojaan ja kokemuksiaan eron jälkeen deittimaailmassa. Järkevää ja ihmissuhdetaitoista kumppania kun on netistä lähes mahdonton löytää. Seksikohtauksetkin on kirjoitettu rohkeasti ja jälleen kerran hauskasti. 

Vaikka itse olen mies, pystyn hyvin samaistumaan keski-ikäisen deittailun hulluuteen. 

Tätä kirjaa olisi mielellään lukenut enemmänkin. Toivottavasti saa jonkinlaista jatkoa.

Kirja-arvio: Markku Lahtela - Matias Tallgrenin yksityiselämä: Ahdistava, mutta vaikuttava kirja

 

Jo vuonna 1980 päivänsä päättänyt Markku Lahtela ei ehkä tänä päivänä ole niitä tunnetuimpia kirjailijoita, mutta aikoinaan hän oli aikansa radikaalikirjailijoita, joka poltti muun muassa sotilaspassinsa. 

En ole lukenut häneltä muita kirjoja kuin nyt tämän Matias Tallgrenin yksityiselämän. Kirja on ahdistava, mutta suomalaiseksi kirjallisuudeksi harvinaisen pohdiskeleva ja filosofinen ja ansaitsisi olla suurempikin klassikko. 

Se on Lahtelan ihmistrilogiaksi kutsutun kirjasarjan viimeinen osa ja kertoo tietenkin Matias Tallgrenistä, insinööristä, jonka mieli järkkyy pikkuhiljaa. 

Miehelle on tullut ero jälleen kerran ja mies menettää nyt perheeensä. Sen ainoan niistä, jonka hän on halunnut pitää. Ero sysää kuitenkin ajattelmaan ihmisyyden syvint olemusta ja kuinka vaikea on tavoittaa sitä ihmistä, joka ei olisi olosuhteista ja vanhempiensa historiasta riippuvaista.

Tallgren kaipaa elämäänsä jotain suurempaa ja aidompaa ihmisyyttä kuin mitä pikkumainen ja kostonhimoinenkin ja aitoa rakkautta tarjoamaton maailma kykenee tarjoamaan. Varmasti monelle tuttu tilanne. 

Samaan aikaan hän myös itse tajuaa eläneensä  väärin. Samoilla tavoin etäisenä lapsilleen kuin oma isänsä ja äitinsä. Sukupolvien jatkumo ja kun Tallgren ei kykene itse muuttumaan hän ajautuu hulluuden teille.

Tämä ristiriita tietenkin syö miestä. 

Tämän teoksen paras osuus liittyy sukupolvesta toiseen jatkuvaan puhumattomuuteen ja tunteiden ilmaisun kyvytömyyteen, mikä on suomalaisille hyvin ominaista.

Kirja on kirjoitettu 70-luvun alussa, jolloin Suomea riivasi vielä sotatraumatkin, jota tässäkin kirjassa käsitellään. 

Myös marxilaisuuden ideologiaa, joka oli tuolloin vahvasti pinnalla. Lahtela tuntuu pettyneen marxilaisuuteen, koska koki sen unohtaneen alkuperäisen tarkoituksen eli että ihmisillä oli mahdollista luoda itsestään parhain mahdollinen ihminen, koska ei tarvitsisi keskittyä pelkkään elannon hankintaan. Hän kokee aidon marxilaisuuden olevan lähellä kristinuskon alun ideologiaa.