Eastwoodin haikeat jäähyväiset

www.thegrantorino.com

Olen hehkuttanut useasti Clint Eastwoodin näyttelijän ja ohjaajan työtä. Katsottuani Clintin viimeisen roolin näyttelijänä (kai?) Gran Torinossa ei Walt Kowalskin rooli olisi lainkaan huonompi jäähyväisrooliksi.

Eastwood myös ohjasi Gran Torinon, mutta parin vuoden takaisen Gran Torinon jälkeen lähes 80-vuotias Eastwood jatkaa edelleen ohjaamista. Viimeksi erinomaisessa elokuvassa Invictus.

Gran Torino ei sinänsä tuo mitään uutta Eastwood-mystiikkaan tai välttämättä edes Eastwoodin elokuvien ystäville. Korean sodan veteraani Kowalskin rooli on rooli, joita Eastwoodin on totuttu näyttelevän.

Karski, mutta kunniantuntoinen mies, vaikka luonne on sieltä itsestään. Eastwoodin miehet sotivat yksin koko muuta maailmaa vastaan, vaikka ottavat suojelukseensa reppanoita, joista tekevät sankareita.

Tähän rooliin Eastwood on saanut myös oikeasti vanhan ihmisen sävyjä, eikä hän enää näytä vanhukselta, joka ei usko nyrkkiensä voiman hellittävän. Kowalski kun on omista lapsistaan vierautunut leskeksi jäänyt mies, joka haluaisi vain elää rauhassa.

Kuten arvata saattaa, se ei tietenkään onnistu. Ainoaksi valkoihoiseksi asuinaluellaan jäänyt Kowalski ei pidä maailman muuttumisesta. Tuota mennyttä maailmaa kuvastaa Kowalskin vanha Gran Torino -auto, jonka varastamisyrityksestä kaikki saa alkunsa.



Kowalski lienee myös maailman sympaattisin rasisti, vaikka elokuvassa tehdäänkin hyvällä maulla pilaa ihmisten ennakkoluuloista. Amerikkalaista unelmaakin romutetaan, sillä Kowalski teki ikänsä työtä amerikkalaisessa autotehtaassa ja kaikkihan me tiedämme, miten niille on käynyt.

Elokuvallaan Eastwood haluaa kertoa, että vanhanakin voi muuttua. Niin Kowalskikin ryhtyy Likaisen Harryn viitoittamalla tiellä puolustamaan aasialaisia maahanmuuttajanaapureitaan lähitienoita terrorisoivalta jengiltä. Samalla hän onnistuu myös olemaan isä naapurin epävarmalle ja pelokkaalle pojalle. Sitähän hän ei onnistunut olemaan omille lapsilleen.

Eastwoodin lopullinen läpimurto valkokankailla eli Likainen Harry -elokuva tulee väistämättä Gran Torinoa katsoessa mieleen. Eastwood antoikin elokuvassa niin useasti näyttelemälleen hahmolle eri muodoissaan hienot jäähyväiset. Yhteiskunnasta vieraantunut hahmo löysi lopulta paikkansa, vaikka maksoikin siitä hengellään.

Tunteikkuudessa Gran Torino ei yllä esimerkiksi Clintin ohjaaman ja miespääosittaman Million Dollar Babyn tasolle, mutta elokuva on hieno tarina kunnian miehistä, jotka ovat kadonneet tästä maailmasta.

Epäonnesta iloitseva Suomi

Suomessa on jälleen hykerrelty tyytyväisyydestä. Syynä Vancouverin olympiajoukkueen vaatimattomat saavutukset. Harva tosissaan uskoo Suomen juhlamarsseihin kansainvälisillä kentillä. Valmentajat uskovat, mutta heidän on pakko, sillä he tekevät mitä armottominta pätkätyötä. Tulos tai ulos, useimmiten ulos.

Syyllisiä menestyksen puutteeseen etsitään, vaikka kisat eivät ole edes ohi. Milloin ei toimi valmennus ja milloin ei riitä urheilijoiden kantti. Kannattaisi ehkä muistaa, että suomalaiset lienevät talviurheilun puhtain joukkue dopingin suhteen tällä hetkellä. Lahden nöyryytystä ei halua kukaan kokea enää uudestaan.

Olisi syytä myös muistaa, että Suomessa asuu edelleenkin vain päälle viisi miljoonaa ihmistä. Silloin vanhoina hyvinä aikoina, joita haikaillaan, talviurheilussa kärki taisi olla aika paljon kapeampi kuin nykyisin.

Kaikkein kummastuttavinta on, että Suomessa jaksetaan vaahdota hiihdosta, mäkihypystä ja muista perinteisistä talvilajeista. Mitalit kun tuntuvat tulevan rentojen lumilautailijoiden toimesta. Siinä lienee yksi syy heidän menestykseensä. Heiltä ei edelleenkään odoteta mitään, vaikka he tuovat joka kisasta mitalin.

Huipputason urheilusta lienee ilo kaukana. Ja tuskin menestys odottaa oven takana, jos yrittää väkisin menestyä. Auttaisiko joukkuetta vaikka mediakaranteeni ennen kisoja? Heille ei annettaisi lainkaan kotimaan lehtiä luettavaksi. Onhan urheilijoilla seksipaastojakin parhaan tuloksen saavuttamiseksi. Miksi ei mediapaastoakin.

Urheilussa ei valitettavasti suju mikään niin kuin urheiluelokuvissa. Vaikeuksien kautta altavastaajat eivät nouse dopinghirmujen ja mielipuolitreenaajien edelle voittoon ja hävittyäänkin on heti mentävä ivallisten urheilutoimittajien saaliiksi haastateltavaksi.

On ihmeellistä, että urheilijoita ei tueta silloin, kun heillä menee huonosti. Heillä ei ole minkäänlaista turvaverkkoa. Menestynytkin urheilija katoaa pullon herran syleilyyn uran jälkeen tai muuten vain tipahtaa elämästä.

Toinen toistaan punaposkisempi häpeäjä häviäjä on epäonnistumisiaan joutunut näidenkin kisojen mittaan selittelemään häviämistään. Häviäminen on kuitenkin luonnollista. Voittajia kun on vain useimmiten yksi.

Antakaa armoa urheilijoille. 



Elämme sentään epäonnistujien maassa.

Sää paljastaa meidät

Olen välttänyt tarkoituksellisesti kirjoittamasta poikkeuksellisesta talvestamme Etelä-Suomessa. Nyt annan periksi, vaikka säästä kirjoittaminen on aina tappio. Mutta lumi, pakkanen ja sen aiheuttamat ongelmat ovat kansan huolenaihe numero yksi.

Itsekin sain talvelta lahjaksi keuhkokuumeen ja jos olisin rikas, lähtisin heti keuhkoparantolaan etelään.

VR:ää käy kyllä sääliksi, vaikka tämä ajatus ui vahvasti vastavirtaan. Niin käy myös junamatkustajia. Itse olen töissä sellaisessa organisaatiossa, mikä saa lähestulkoon vain negatiivista palautetta, joten tästä johtuu kai myötätuntoni VR:ää kohtaan.

Sen talvi on paljastanut, että Suomi on tehostanut itsensä poikkeustilanteita varten toimintakyvyttömäksi. Miehiä ei riitä raiteita putsaamaan, eikä edes rikkimenneitä kalusteita korjaamaan, varusmiehetkin pidetään mielummin kasarmeilla kuin elintärkeää raideliikennettä avaamassa. Teitten kunnossapidossakin on miltei sama tilanne kuin raiteilla.

Suomessa on tuudittauduttu innovaatio- ja tehokkuusmantroihin ja perusasiat sekä ennen kaikkea perustyö on jäänyt vähän niin ja näin. Jos putkia ja infrastruktuuria ei huolleta, ei liene yllätys, jos kalut eivät kestä vähänkään kovempaa pakkasta.

VR on jo joutunut pyytämään anteeksi asiakkailtaan ja anteeksipyyntö on suomalaisessa yritysmaailmassa ja palvelukulttuurissa jo hyvin poikkeuksellista. Täällä yritykset eivät ole tottuneet hyvittämään asiakkailleen mitään vaan mieluusti syyttävät asiakkaitaan ongelmista, jos se suinkin on vain mahdollista.

Eteläsuomalainen asiakas on myös poikkeuksellisen kärsimätön ja vaativa verrattuna pohjoiseen verrokkiinsa. Täällä kaikki palvelut pitäisi olla kilometrin päässä, mutta silti ajetaan automarkettiin, sillä siellä on paremmat valikoimat. Pohjoinen asukas olisi ikionnellinen, jos lääkäripäivystys olisi 15 kilometrin päässä, mutta täällä tuo matka on mahdoton, vaikka bussit veisivät ovelta ovelle.

Etelä-Suomen kaupungeissa ei olla yksinkertaisesti tyytyväisiä mihinkään ja poikkeusoloissa, kuten tänä talvena, armoa ei anneta lainkaan. Samaan aikaan Suomen yritykset ja yhteiskunnan kerma ylipäätään tuudittautuu suomalaisen osaamisen ylivertaisuuteen (perusasioiden ollessa edelleen rempallaan), tämän talven kaltainen soppa on jo valmis.

Ja kun Suomessa kuluttajilla ei käytännössä ole mahdollisuutta minkäänlaiseen ryhmäkanteeseen yrityksiä kohtaan, tämä status quo säilyy vielä vuosiksi eteenpäin. Yksittäisen kuluttajan kun on turha edes kohtelustaan valittaa.

Toivoa sopii, että ensi talvena sataa jälleen loskaa.

---------------------------

Tv-kuulumisia: Sairaslomalla on aikaa televisiolle vielä tämä viikko. Saippuaoopperoissa olen havainnut mielenkiintoista kehitystä. Ne ovat uskaltautuneet studioista ulos. Salattuja Elämiä ei oikein vanhaksi salkkareiksi meinaa tunnistaa. Sarjassa on pitkiä ottoja ja studion seinät eivät enää raikaa. Jopa Kauniit ja Rohkeat -sarja on uskaltautunut ulkoilmaan.

Olen jäänyt koukkuun myös Liv-tv:ltä (muistaakseni) tulevaan isännän ja koiran käytöskouluun, jossa rivakka koirakuiskaaja kouluttaa sekä koirat että omistajat. Onneksi koirat sentään oppivat uusia temppuja nopeasti, sama ei koske isännän käytöstapoja.

Muka kohahduttavaa

Olen varmaan "kohuistakin" kirjoittanut useasti, mutta kun ongelma ei tunnu minnekään häviävän, niin ei syy kirjoittamiseenkaan. Olen kyllästänyt markkinavoimien sanelemiin kohuihin, joilla myydään tuotetta, artistia tai mitä tahansa sopivaa.



Keitos on yksinkertainen, sillä tietyillä asioilla saa taatusti kohun aikaiseksi, sillä kohuillahan ne mediatkin elävät. Suomessa kohahduttavaa on yhä kaikki seksiin liittyvä, homot ja lesbot ja yllättävät suhteet.

Ennen oli aika, jolloin kohuja ei laskelmoitu. Kohu tuli, jos oli tullakseen. Mannerheim-raukkaa on jo useamman kerran puetettu korsetteihin ja homosteluun. Vieläkin eräs teatteriseurue päästi ryöstökalastaa marskia ja sai kun saikin haluamansa aikaan. Kohun, jolla muuten nimettömämpään teatteriin olisi ollut mahdotonta saada julkisuutta.

Maria Veitola ja Kristiina Komulainen "kohahduttivat" myös suutelemalla Venla-gaalassa. Kahden naisen suutelusta on vaikea löytää enää mitään paheksuttavaa, varsinkin kun suudelma on laskelmoitu. Kahden heteromiehen suutelu sitävastoin olisi Suomessa hyvinkin kohahduttavaa.

Kohut eivät viihdebisneksessä tietenkään ole mikään uusi juttu. Niitä luodaan vain yksinkertaisesti mauttomammin. Valitettavasti myös poliitikoille kohut alkavat olla valtakunnantasolla elinehto. Nimesi tunnetaan toisin kuin rivikansanedustajan, vaikka maineesi oli minkälainen.

Voit nousta myös kohun myötä tuntemattomuudesta julkkikseksi ja tietenkin - eduskuntaan.

PS. Olin suoraan sanottuna hyvin pettynyt, kun Mikael Jungnerille näytettiin ovea Ylen toimitusjohtajan pallilta. Jungner uskalsi laittaa itsensä likoon, toisin kuin hajuttomat ja mauttomat pönötysjohtajat, joita nyt halutaan ilmeisesti ruoriin mediataloihin.

Ylen johtajan valinnasta kehdattiin vielä väittää, ettei se ole poliittinen valinta. Sitä se nimenomaan oli, sillä Ylen johtajan halutaan häipyvän ilmeisesti päivänjulkisuudesta takavaloihin.

Luomakunnan julma herra

Jos turkistarhaiskuja eivät tekisi ja turkistarhauksen lopettamista eivät vaatisi kettutytöt ja muut eläinaktivistit, turkistarhaus olisi lopetettu kauan sitten.

En ole koskaan ymmärtänyt turkistarhauksen tarvetta nykypäivän maailmassa. Aina vain lämpenevässä ilmastossamme turkisten käyttöön ei yksinkertaisesti löydy mitään muuta syytä kuin turhamaisuus.

Eilisen A-studion järkyttävät kuvat kolmestakymmenestä turkistarhasta kertoivat omaa kieltään. Irtipurtuja häntiä ja häkissään ympäriinsä hyppiviä turkiseläimiä. Turkistarhaajien etujärjestön puheet suomalaisesta laatusertifikaatista ovat lähinnä huvittavia. Ja jotain tarhojen oloista kertoo, että niitä pääsee kuvaamaan vain salaa.

Jos eläimen häkki on lähtökohtaisesti alle neliön, ei sitä luonnossa ison reviirin omaavalle petoeläimelle mitenkään saa luontaisen "eläimelliseksi". Ja kun turkistarhauksen motiivina kuitenkin on raha, niin luulisi, että eläinten turkkikin olisi parempilaatuisempaa, jos niitä kohdeltaisiin hyvin. Ja jos turkiseläimiä vain metsästettäisiin, luulisi, että turkis olisi vielä arvokkaampi.

Turkistarhoista on tehty eräänlainen maaseudun kapinaliike liian hellämielisiä kaupunkilaisia kohtaan. Ilmeisesti on ylpeyden aihe kiduttaa eläimiä häkeissään kun kaupunkilaiset hölmöläiset sitä niin kiivaasti vastustavat. Maaseudulla asenne eläimien hyvinvointia kohtaan on vähän niin ja näin. Tosin parhainta kohtelua ihmisiltä saavat lähinnä lemmikkieläimet ja nekin vain, jos eivät heittäydy turhan ongelmalliseksi.

Surullisinta tässä on se, että jos turkistarhaus ihmeen kautta kielletään Suomessa tai jopa EU:ssa, tuotanto siirtyy täysin sellaisiin maihin, jossa eläimistä ei pidetä vähäänkään huolta.

Kesämökkimme lähellä oli muuten aikanaan turkistarha ja sieltä kantautui yötä päivää turkiseläinten ulina, joten täysin televisioon ei mielipiteeni tästä elinkeinosta perustu.

------------------------------------

Täällä pääkaupunkiseudulla väännetään kättä pelkän kasvisruoan tarjoilusta kerran viikossa helsinkiläisissä kouluissa. Itse luulen, että vastustus kasvisruokaa kohtaan johtuu siitä, että se koetaan tietynlaisen ideologisen eliitin yksinoikeudeksi. Tavalliset ihmiset heräävät silloin herkästi vastarintaan. Jos kasvisruoka olisi täysin normaaliasia, niin kuin se mielestäni pitäisi olla, ei sen tarjoilupäivää olisi kukaan vastustanut.

----------------------------------

Ennen sairastelujani tein töissä tiedotteen tutkimuksesta, jossa kysyttiin lapsilta itseltään mielipiteitä päivähoidosta. Tutkimuksen idea oli mielenkiintoinen, yleensä kun lasten mielipiteille ei anneta arvoa.

Kuinka vaalit voitetaan roomalaiseen malliin

Kuva: Wikimedia Commons

Näin vaalirahakohujen aikaan politiikan sanotaan muuttuneen likaisemmaksi kuin menneinä aikoina. Uskokoon ken tahtoo.

Luin roomalaisen Marcus Tullius Ciceron kirjan Aura Popularis eli kuinka vaalit voitetaan. Rooman valtakunnan ajoista lähtien poliittiset keinot ovat pysyneet samoina, vaikka enemmän kuin hitunen demokratiaa on tullut mukaan.

Cicero oli roomalainen mestaripuhuja ja kirjailija, mutta myös poliitikko. Kun velipoika osallistuu konsulinvaaleihin, päätti hän kirjoittaa hänelle oppaan poliittisen elämään. Rooman valtakunnan aikana asioita ei kaunisteltu, joten tutuksi kirjasta tulee niin lahjonta, kiristys kuin hyvät suhteet ja se poliitikolle tärkein - maine.

Cicero ei syntynyt kultalusikka suussa, joten hänellä oli takuulla tietoa poliittiseen kiipimiseen tarvittavista taidoista. On suorastaan hämmentävää, miten politiikan keinot eivät ole muuttunut muutamaan vuosituhanteen. Cicero kun mainitsee tärkeimpinä keinoina vaalivoittoon vastaehdokkaan mustamaalauksen, oikeat ystävät oikeilla paikoilla, nöyristelemisen tarvittaessa että rahvaan tyytyväisenä pitämisen.

Cicerolle itselleen aika ei suonut onnellista loppua, sillä hän kuoli poliittisen salamurhan uhrina, mikä Rooman valtakunnan aikoina oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tässä muutama katkelma Tammen julkaisemasta kirjasta, jonka ovat suomentaneet Laura Lahdensuu ja Ari Saastamoinen:



Valtion virkojen tavoittelu vaatii kahdenlaista toimintaa: ystävyyssuhteiden vaalimista ja kansansuosion saavuttamista.

Yhteiset edut, yhtäläiset toiveet sekä mielen ja aikomusten yhdensuuntaisuus ovat ne kolme asiaa, jotka saavat ihmiset toivomaan sinulle hyvää, kannattamaan sinua ja sitoutumaan vaalikampanjaasi.

Kannattajajoukko muodostuu niistä, jotka seuraavat ehdokastaan kaikkialle. Tee selväksi niille, jotka saattavat sinua vapaaehtoisesti, että katsot olevasi heille ikuisesti kiitollisuudenvelassa heidän valtavan palveluksensa takia.

Vastustajia on kolmea lajia. Ensiksikin ne, joille olet tuottanut vahinkoa, sitten ne, jotka eivät pidä sinusta jostain tuntemattomasta syystä, ja kolmantena vastustajiesi läheiset ystävät.

Vaikka aitous on paljon arvokkaampaa, näyttää siitä huolimatta siltä, että tällaisessa vain muutaman kuukauden kestävässä hankkeessa saattaa taidokas teeskentely olla totuutta hyödyllisempää.

Lopuksi pidä huolta siitä, ettei vaalikampanjastasi puutu näyttävyyttä eikä loistoa. Kampanjan on oltava häikäisevä ja komea, näyttävä ja kansaa kiehtova.

Vaalikampanjan aikana sinun ei kuitenkaan tule puuttuman valtiollisiin kysymyksiin, ei senaatissa eikä kansankokouksessa.

Kuulostavatko tutuilta keinoilta?

Kurjuudesta tuli nostalgiaa

Silloin kun menee huonosti muistellaan menneitä. Joko kuinka kaikki oli ennen paremmin (näin toimin minä) tai sitten kuinka ennen oli vieläkin kurjempaa. Mikään muu ei selitä 90-luvun laman paluuta. YleTeemalla alkoi Lamastalgiaksi nimetty tv-sarjakin, jossa muistellaan 90-luvun lamaa. Muutenkin lama on ollut lehdissä kirjoitusten aiheena.

Tätä tämän hetken taantumaamme on lamaksi yritetty nimetä, mutta ei se oikein istu. Tämä laskusuhteemme ei edelleenkään ole yhtä musertava kuin 90-luvun lama, joka kosketti miltei jo kaikkia. Tavalla tai toisella.

Lama toimi vedenjakajana kahdelle aikakaudelle. Sille aikakaudelle, jolloin Suomi oli kaikille hyvinvointivaltio ja laman jälkeiselle aikakaudelle, jolloin säästöjä tehdään julkisissa palveluissa hyvinä aikoinakin. Jonkinlainen onnela Suomesta hävisi laman myötä.

Minun itseni on jotenkin vaikea tuntea laman suhteen mitään nostalgiaa. Vaikka olin laman aikana teini-ikäinen ihmisten huonon olon aisti hyvin. Minusta tuo huono olo ei sitten laman ole edes hävinnyt minnekään. En muista, että ennen lamaa junissa riehujat tai kaduilla ryypiskelevät olisivat olleet arkipäivää, kuten laman jälkeen.

Jos lama olikin poiketen nykyisestä laskusuhdanteesta kotimaista tekoa, niin silloin ihmisillä oli edes joku jota vihata. Iiro Viinanen kantoi suurimman vihollisen taakkaa, vaikka lama olikin edellisen Holkerin hallituksen tekoa. Esko Aholtakin taisi jäädä presidentinvaalit voittamatta laman takia.

Mikä voisi kuvastaa lamaa paremmin kuin Sepi Kumpulainen.

 

------------------------

En tiedä, onko järkevää lukea sairaana kirjaa kansanmurhista, mutta näin tein. Daniel Chirotin ja Clark McCauleyn Miksei tapeta niitä kaikkia? Poliittisen joukkomurhan logiikka ja ehkäisy oli sinänsä turhan tieteellinen makuuni. Kirja kyllä nosti unohdettuja kansanmurhia tarkasteluun. Kuinka moni on aiemmin lukenut Pohjois-Amerikan intiaanienkohtelun kansanmurhaksi? Kongossa puolestaan on meneillään jo historiansa toinen kansanmurha. Varsin lakonisesti kirjassa todettiin syyt kansanmurhiin.

Herra Google kuvasi meitä "salaa"

Tällä viikolla suomalaisia on kiukuttanut lukuisten muiden murheiden lisäksi Googlen lanseeraama Street View -karttaohjelma, joka näyttää meille elämän hyvinkin paljastavasti katutasolta käsin.

Ei itse ohjelma ole toisaalta kiukuttanut, vaan se, kun Google-auto on ympäri Suomea katuja kuvatessaan onnistunut nappaamaan suomalaisista varsin epäedullisia kuvia. On putkaanmenijää, kotinudistia ja kaikkea siitä väliltä.

Tällainenhan ei tietenkään käy laatuun, vaikka ihmisten kasvot ovat kuvissa sutattu. Suomessa on myös totuttu, että kuvissa täytyy saada antaa itsestään mahdollisimman edullinen jäyhän poseeraava kuva. Totuus arjesta ei kuulu kuviin. Paitsi tietenkin ne onnettomat kansalaisten oman kuvausinnon uhrit, jotka metron oviin juututtuaan päätyvät lukijankuvina lehtiin.

Googlen toimia on syytetty salakuvaukseksi, vaikka harvaa asiaa on niin paljon toitotettu julkisuudessa kuin Google-auton Suomen rundia. Auto oli sen verran persoonallisen näköinen katolla killuvine kameroineen, että ainakin selvinpäin olevat ihmiset olisivat auton sattuessa kohdalle osanneet suojautua sen kaiken läpäisevältä katseelta.

Itsekin tutustuin tähän Googlen kohuohjelmaan. Minusta se on sinänsä helppokäyttöinen ja kätevä, vaikkakin kaupunkien ulkopuolella varsin vaillinainen sisältäen käytännössä vain ilmakuvat, eikä kohuttua katutasoa.

Uusia kuviakaan ei liene luvassa ohjelmaan, sillä tästä lehtien Google-autoa on vastassa kodinturvajoukot kaikissa kylissä. Yksityisyyttämme kun on loukattu, vaikka itse yksityisyyttämme myymme, jos siitä jotain hyödymme.

----------------------

En ole ollut häävi penkkiurheilija, mutta tällä kertaa ostin kioskista oikein Vancouver-liitteen. Tunnen kovin huonosti tämän päivän talviurheilijoita ja tietoja piti päivittää.

Ensimmäistä kertaa tuntuu, ettei Suomen joukkueelta odoteta oikein mitään. Kiinnostavinta lienee Jari Sarasvuon kuhertelu Virpi Kuitusen kanssa Vancouverissa. Ei edes jääkiekkoilijoilta odoteta mitään. Minä en odota mitään, vaikka se ei nyt uutinen olekaan.

Olympialaisissakin avajaiset ovat olleet usein mielenkiintoisinta antia. Vancouverissakin luisuttiin sille vanhalle olympiakaavalle. Eli maan kulttuuria esitellään mahdollisimman tekotaiteellisella tavalla alkuperäiskansoja muistaen, jos niitä ei ko. maassa ole vielä tyystin tuhottu. Köyhät ja juopot/narkit oli siivottu kuulemma Vancouverissakin kisaturistien silmistä hyvissä ajoin pois.

Avajaisten sävähdyttävintä antia oli K.D.Langin versio Leonard Cohenin Hallelujah-biisistä. Kiitosta täytyy antaa myös avajaishallin loistavalle naamioinnille. Itse tajusin vasta lopussa, etteivät avajaiset tapahtuneet ulkona.

----------------------

Ja lyhyt mainospala vielä. Runokokoelmaani Huone Veronassa voi nyt lainata myös kirjastoista ainakin pääkaupunkiseudulla Helmetin kautta.

Sairas mies ja muita ajatuksia

Niinhän siinä sitten kävi, että uhoaminen johtaa aina turmioon. Varsinkin jos uhoaa terveydellään. Jouduin toissapäivänä ensimmäistä kertaa elämässäni hakeutumaan päivystykseen. Kuumetta oli melkein 40 astetta ja olin sananmukaisesti huonossa hapessa. Keuhkokuumehan minulla taas oli ja ei muuta kuin tiputukseen ja happiviiksiin.

Kun makasin seurantahuoneessa koristen kilpaa samassa huoneessa olevan vanhuksen kanssa, ajattelin hetken, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Keuhkot pettivät, aivan kuten suomalaisrunoilijalla kuuluukin. Onneksi näin ei käynyt, vaan pahin meni ohi aika nopeasti, mutta sairaslomalla tässä ollaan yhä.

En tiedä, opinko tästäkään kokemuksesta vielä mitään, mutta sen tiedän, etten minäkään ole ikuinen. Terveys kun tuntuu pettävän suunnasta jos toisestakin. Pakko on hiljentää, toista elämäkään kun ei tässä todellisuudessa suoda. En tiedä, miten tässä onnistun, mutta halua on.

-----------------------

Sairaslomalla on aikaa katsoa televisiota ja pe.....le, iltapäivisinhän tulee hyvää ohjelmaa, jota ei koskaan ei ehdi katsoa. Villi Pohjola on niitä vanhoja hyviä sarjoja, joita näkee enää harvoin. Erikoislaatuisia ihmisiä sisältävän alaskalaiskylän Cicelyn vielä omalaatuisempiin tarinoihiin ei koskaan kyllästy. Vaikka aina olen ihmetellyt, että miten ihmeessä niin pienessä kylässä voi olla oma radioasema, kun Suomessa ei riitä edes 100 000 kuuntelijaa.

Kuorosota -ohjelman täytyy olla yksi kaikkien aikojen eniten mainostetuimmista. Ohjelman puffaaminen alkoi jo joulukuussa. Vaikka kisassa Vantaan kuoro onkin mukana, en tiedä, alanko seuraamaan ohjelmaa. Mielenkiintoista on tietenkin seurata, kuinka monta kautta kestää vitsi kuorojen laulamista hevi-biiseistä. Lisäksi kuoron johtajana esiintyvä Kristina Brask herättää kummastusta, neito kun valmistautuu vasta kirjoituksiin.

-----------------------

Suomessa on oltava aina häirintää ja mieluiten seksuaalista. Nyt häirinnästä kärsivät kuulemma koululaiset opettajien taholta. Kyselyn perusteella tosin vain 1-2 prosenttia murrosikäisistä koululaisista, jos jaksoi uutisen loppuun asti lukea. Yleensähän häiritsijät on aina leimattu miehiksi, mutta opettajathan ovat pääosin naisia. Teinipojat tuskin pistäisivät pahakseen viehättävän sijaisopen lähentymistä.

Mielenkiintoisempaa olisi ollut tietää, kuinka moni joutuu häirinnän kohteeksi opettajien taholta esim. lukioissa ja yliopistoissa tai vaikka autokouluissa? Jokatapauksessa opettajat eivät taida enää uskaltaa mennä lähelle oppilaitaan.

Casanova

Kirjoitan tätä kuumeessa ja sairaana, mutta kuumeisuus sopiikin kuvaan, kun kyseessä on Giacomo Girolamo Casanova. Paremmin hänet tunnetaan pelkkänä Casanovana.

Kirjoittamisen pakko on minulla kova, kun en voi levätä edes silloin kuin pitäisi. Ja Casanovasta minut innoitti kirjoittamaan Hannu Mäkelän Casanovasta kirjoittama kirja Casanova. Kirja on mielenkiintoinen sekoitus elämäkertaa ja kirjoittajan omaa pohdiskelua.

Meille Casanova merkitsee tänä päivänä kroonista naistenmiestä, siitä ovat pitäneet huolta lukuisat samasta kaavasta tehdyt elokuvat ja kirjat Casanovasta. Mäkelän kirjan perusteella harvassa näistä on ollut totuuden häivää poislukien Fellinin Casanova.

Naistenmies Casanova olikin, mutta hän oli myös itseoppinut tiedemies/kirjailija että tee-se-itse aatelinen. Ehkä oikeakin, sillä Casanovan isän alkuperästä ei ollut varmaa tietoa. Casanova kasvoikin paljolti omillaan, sillä näyttelijä-äiti jätti hänet hyvissä ajoin Casanovalle niin rakkaaseen Venetsiaan. Tuosta kaupungista hänet karkoitettiin monta kertaa, mutta aina hän halusi palata takaisin.



Hiuskarvan varassa oli, ettei Casanovasta olisi jälkipolvet kuulleet mitään, sillä Casanovan muistelmat olivat jäädä loppujen lopuksi julkaisematta. Mutta sattumastahan elämä on usein kiinni. Vaikkakin miltei 4000-sivuisen elämänkertakirjan oli miltei mahdotonta olla löytymättä.

Salaisissa ajatuksissaan emasipoitunut nykymieskin kadehtii Casanovan elämää, tuota menneiden aikojen James Bondia. Casanovan elämästä ei seikkailuja puuttunut ympäri Eurooppaa,  seikkailuja mies kunnon tarinankertojana väritti vielä lisää.

Itseään 1700-luvulla elänyt Casanova kutsui libertaaliksi. Eli hän ei koskaan halunnut sitoutua yhteen kumppaniin. Eikä sitoutunut, hän halusi pysyä vapaana. Aikaansa edellä tuo Casanova.

Casanova itse väitti rakastaneensa ja kunnioittaneensa kaikkia naisiaan, mutta jokainen voi tietenkin tehdä omat johtopäätöksensä asiasta. Ainakin Casanovan seikkailut 15-vuotiaiden tyttösten kanssa tulkittaisiin tänä päivänä jo pedofiliaksi.

Casanovat sinänsä eivät ole minnekään kadonneet, nimet ovat nyt auervaaroja ja kreivilindgrenejä. Lähes jokainen tietää jonkun patologisen naisten miehen, jonka suosiota naismaailmassa ihmetellään laajalti. Heistä ei oikein tiedä, pitäisikö heitä ihailla vai sääliä, sillä jotainhan he hakenevat tai pakenevat naisseikkailuillaan.

Casanova itse ei tietoisesti halunnut hyötyä rahallisesti naisistaan, vaikkakin kirja todistaa muuta. Mesenaattinsa hän kyllä lypsi aina kuiviksi. Peliongelmainen kun oli ja hänellä oli kallis maku. Ehkä siksi, että syntyi köyhänä.

Mutta ei se Casanovankaan loppu kaunis ollut. Mies sai eläkeviran kirjastonhoitajana, vaikka hänen varsinainen virkansa oli toimia eräänlaisena pellenä hyväntekijälleen. Loppujen lopuksi Casanova kuoli kuitenkin vanhana, ironista kyllä hän kuoli eturauhasvaivoihin.

Kohtuuttomuus vienee yhä vieläkin tuhoon. Aika on enemmän tai vähemmän meille kaunis. Antelias että ankara.

Verkkolehdet testissä

Melkein jokainen meistä aktiivinetinkäyttäjistä selailee vähintään yhtä verkkolehteä päivässä. Se ei ole tänä päivänä edes vaikeaa, uutiskirjeitä saa tilattua sähköpostiin, facebookista ja twitteristä puhumattakaan.

Eli uutisista ei tule pulaa, mutta uutisten omaperäisyydestä kyllä. Vieläkin on vallalla käsitys, että verkkolehtiin pitäisi tulla koko ajan uutta uutista, niinpä niitä käydään nappaamassa vaikka kilpailijan sivuilta.

Itse käyn päivittäin useammankin lehden/median sivuilla. Iltapäivälehdet Ilta-Sanomat ja Iltalehti ovat verkkolehdistä varmaankin suosituimmat ja niiden pariin itsekin päivittäin hakeudun. Niiden ulkoasuun on jo niin tottunut, ettei niiltä uudistumista kaipaakaan, enkä edes muista koska ne olisivat uudistuneet. Netissä uudistumisesta on toisaalta tullut jo itseisarvo.



Kumpaakin nettilehteä vaivaa verkkolehtien perusongelma. Sivuilla on kaikki maailman mahdollinen ja mainoksia. Mainokset ovat varsinkin hitaimmilla koneilla raivostuttavia. Uusi villitys on laittaa mainos sivun ylälaitaan, jolloin sitä on pakko katsoa. Nämä lehdet elävät kuitenkin hetkessä ja iltapäivien nettilehdissä suuret uutiset ovat useimmiten nopeammin kuin viranomaiset itse ehtivät tiedottaa.

Hesarin sivut ovat jo huomattavasti helpommin hallittavissa kuin iltapäivälehtien. Miinuksena on yhä se, että edes paperilehden tilaajat eivät saa lukea kaikkia uutisia netistä ilmaiseksi. Hesarin sivuilla löytyy toisaalta kelpo kolumnisteja, jotka pelastavat paljon. Mainoksia piisaa Hesarinkin sivuilla, mutta valkoinen yleisilme rauhoittaa nettisurffaajaa.

Vartin sivut ovatkin jo huomattavasti paikallisemmat kuin edellä mainittujen. Vartin pariin hakeutuu silloin, kun haluaa tietää, että miten siinä onnettomuudessa lähellä kotia kävikään. Vartti myös hyödyntää lukijoitaan muunakin kuin juttuvinkkien antajina. Itsekin olen jokusen kuvan ja jutun pätkän Vartin sivuille lisännyt. Vartin sivuilta on helppo nopeasti katsastaa uusimmat uutiset. Vartin juttujen rss-syöteitä en ole saanut muuten toimimaan (blogiini).

Uusi Suomi on taas aito verkkolehti. Eli siitä ei ilmesty lainkaan paperiversiota. Siksi ehkä hieman ihmetteleekin sivuston staattista ilmettä, mutta toisaalta se on hyvä. Mainokset eivät vie kaikkea huomiota ja ilmeisesti Uusi Suomi luottaa uutisten kiinnostavuuteen. Hesarin tapaan myös Uuden Suomen yleisilme on vaaleahko. 

Suomen Kuvalehti uusi hiljattain nettisivunsa. Oli aikakin, sillä edelliset sivut olivat auttamattomasti vanhentuneet. Vaalea sivupohja on päivän väri, sillä siihen kuvalehtikin on päätynyt. Kuvalehden erikoisuus on uutiskuvavirta maailmalta. Vastaavaa eivät muut verkkolehdet tarjoa. Kuva kertookin enemmän kuin samat sanat. Lukijakommentit nostetaan näyttävästi esiin sivuilla, mutta toisaalta sivut ovat sen takia hieman sekavat.

Kokonaisuutena nettilehdet toimivat Suomessa aika samalta pohjalta. Löytyy keskustelupalstaa, juttuja voi kommentoida. Valtaosa nettilehdistä toimii myös facebookissa ja twitterissä. Facebookiin kaipaisi ehkä omia uutisia  enemmän, eikä vain verkkolehden juttujen siirtoa facebookiin. Mikä on sitten verkkolehtien seuraava kehitysaskel, en osaa sanoa. Maksullisuudella uhkaillaan, mutta se taitaisi kyllä tietää verkkolehtien loppua. Tai sitten verkkolehtien täytyisi tarjota ainakin jotain ihmeellistä uutta.

-----------------------------

Tällä viikolla on jaksettu kohkata eduskunnan dramaattisista tapahtumista. Puhemies Sauli Niinistöä kun näpäytettiin puhemiesvaaleissa. Eduskunta tuntuu olevan kuin kurittomien lasten luokka, sillä Niinistön jyrähdettyä valtaosa vakuutteli uskollisuuttaan. En ymmärrä, miksi Niinistö ei saisi puuttua eduskunnan holtittomaan rahan käyttöön. Samaahan eduskunta vaatii miltei konkurssikypsiltä kunniltakin. En ole itsekään Niinistön persoonan fani, mutta joskus jonkun täytyy vain johtaa, muuten asioista ei tule yhtään mitään.

-----------------------------

Surullisen hahmon ritari Mika Myllylä puolestaan tunnusti käyttäneensä kasvuhormonia. Enemmän toivoisin 90-luvun norjalaisen "hiihtoihmeen" romuttamista.

-------------------

Tämä Lady Gagan biisi on piinannut sieluani herkeämättömästi. Jospa se katoaisi, kun laitan vahingon kiertämään.

Urheilu sulattaa sorron sydämet

Kuva: invictusthemovie.com

Sen lisäksi, että urheilu on parasta materiaalia elokuviin, se voi oikeasti yhdistää kansoja. Urheilu tuo iloa ja valoa surkeaan aikaan. Muistammehan jääkiekon maailmanmestaruutemme vuodelta 1995.



Näin tahtoo sanoa myös Clint Eastwoodin erinomainen elokuva Invictus. En muista koska olisin viimeksi nähnyt elokuvaa, joka tarjoaisi toivoa sorron ja alistamisen sekä kaiken muun tuskan maailmassa. Jos tästä elokuvasta ei tule ajan myötä klassikkoa, niin ei sitten mistään.

Elokuva kertoo Etelä-Afrikan rugbymaajoukkueen tiestä voittoon vuonna 1995 järjestetyssä maailmanmestaruuskisoissa. Altavastaaja joukkuen selvisi voittoon, aivan kuten Suomen jääkiekkomaajoukkue samana vuonna.



Mutta oikeastaan elokuva kertoo jaetun kansan tiestä yhteiselle polulle. Ennen kisoja rugby oli valkoisen Etelä-Afrikan symboli, mutta kisojen aikana polut yhdistyivät ainakin hetkeksi.

Elokuva tahtoo sanoa, että tämän jaetun kansan ihmeen takana oli Nelson Mandela ja rugby-maajoukkueen kapteeni Francois Pienaar. Nämä kaksi miestä kun uskoivat anteeksiantoon.

Invictus on Mandelaa näytelleen Morgan Freemanin elokuva. Mies jopa puhui kuin Mandela. Mies oli Mandela enemmän kuin Mandela itse. Pienaaria näytellyt Matt Damon ei ollut epäuskottava hänkään ja hänen roolityönsä arvo noussee ajan kuluessa.

Kriitikeissä elokuvaa on moitittu liiasta puhtoisuudesta, mutta elokuvan voima piilee juuri siinä. Elokuvia maailman kurjuudesta, joka yhä pahemmaksi muuttuu riittää. Aika alkaa olla kypsä idealistisille elokuville. Onneksi.

Maailmassa ei enää ole Etelä-Afrikan kaltaista avointa rotusortoa ja jaottelua, mutta jakaantunut maailma on yhä. Jakaantunut on myös Suomi, rikkaisiin ja köyhiin. Kuka kertoisi meille toivosta?

Elokuvan nettisivuille.

-----------------------------------------------------

Mandela siteerasi elokuvassa usein William Ernest Henleyn runoa Invictus, johon elokuvan nimikin perustuu. Tämän runon voimalla hän selviytyi vuosikymmenien vankeudesta ja tästä runosta meillä kaikilla on opittavaa. Valitettavasti en löytänyt suomennosta.

Mandela itse on suurin elävä ihminen.

----------------------------------------------------

Out of the night that covers me,

Black as the Pit from pole to pole,

I thank whatever gods may be

For my unconquerable soul.



In the fell clutch of circumstance

I have not winced nor cried aloud.

Under the bludgeonings of chance

My head is bloody, but unbowed.



Beyond this place of wrath and tears

Looms but the Horror of the shade,

And yet the menace of the years

Finds, and shall find, me unafraid.



It matters not how strait the gate,

How charged with punishments the scroll.

I am the master of my fate:

I am the captain of my soul.

Lähde: poemhunter.com

Tähti ennen ensimmäistäkään laulua

Ei ole uusi asia, että valtaosa nuoremmasta väestöstämme haluaa olla tähtiä, mutta yllätys on, että ihmiset kuvittelevat olevansa tähtiä, ennen kuin ovat tähtiä.

X-Factor -laulukilpailuun, joka sinänsä ei ole kaksinen, tuli viime jaksossa yksi nuori tyttö oman tuottajansa kanssa. Ihmettelen kyllä miksi, sillä luulisi, ettei tuottajan omaavan ihmisen tarvitsisi enää lähteä kykyjenetsintäkilpailuun todistamaan erinomaisuuttaan. Hänethän on jo löydetty.

En jaksa ymmärtää, miten joidenkin mielestä suomalaisen julkkiksen elämä on niin hohdokasta. Kovalla työllä täällä on julkkiksenkin leipänsä ansaittava lukuun ottamatta niitä harvaa lehtijutuilla elävää, jotka tietävät itsekin elämänsä kumisevan tyhjyyttään.

Esillä olon vimma on suuri pienestä pitäen. Työni puolesta käyn kouluissa tekemässä juttuja ja lapset/nuoret eivät todellakaan pujahda karkuun sermin taakse, niin kuin omassa lapsuudessani. On hyvä, että suomalainen esilläolon ja ennen kaikkea virheiden tekemisen pelko jää unholaan, mutta nyt taidamme elää toisessa todellisuudessa, jossa esillä olo on kaiken mittari, jopa olemassaolon. Kaikki tuntuvat tietävän, ettei televisioon pääsy ole enää mahdoton tehtävä niin kuin ennen vanhaan. Mitään väliä ei ole sillä, miten tuo tapahtuu.

Kykykilpailuista käy ilmi myös se, että ihmisten on kovin vaikeaa kestää torjuntaa haaveittensa edessä nykypäivänä. Mitään palautetta ei uskota, omiin kykyihin uskotaan sumeilematta. Todellisuudessa lahjakaskaan taiteilija ei pärjää ilman "kurinpalautusta" todellisuuteen. Itse olen tullut torjutuksi haaveineni niin monta kertaa, että pientäkin kiitosta ja edistystä osaa arvostaa.

Lauluja naisilta:

Joskus 90-luvun puolessavälissä olin suuri alternative-musiikin fani (mihinköhän se termi on muuten hävinnyt?). Tämä Hole-yhtyeen biisi jäi mieleen ja kuulin sen eräänä päivänä uudestaan radiosta. Eikä ole huonompi biisi. Nykyisin bändin laulaja Courtney Love hoitaa lähinnä valtakunnan sekoilijan virkaa, vaikka aloitteli lupaavasti näyttelijänkin uraa.

Marianne Faithfull -fani olen ollut aina.