Seksi vs romantiikka

Kukaan ei ole varmaan pystynyt välttymään tältä Vesa Keskisen uusimmalta suhdesekoilulta. Oli hän sitten raiskannut tai ei, en jaksa lukea hirveästi lukea hänestä kertovia juttuja, muuta kuin seikkailusarjakuvamielessä. Raiskaaminen on muutenkin halpamaisinta mitä toiselle voi tehdä. Vaikka raiskaamisessahan nyt ei olekaan seksistä, vaan vallankäytöstä pahimmillaan.

Näin rumasti sanottuna, niin puutteessa ei voi koskaan olla, että täytyisi joku väkisin ottaa. En aio seksistä kirjoittaa kuitenkaan, vaikka joku varmaan niin ajattelee minun ajautuvan. Tai ehkä nyt sittenkin. Seksistä kirjoittelijoita löytyy toisaalta riittävästi joka höpölehdestäkin.

Seksi on toki ihmisen perustarpeita ja valehtelisin, jos kyseinen aihealue ei kiinnostaisi minua kovastikin.  Seksi on ehkä vienyt nykyisin kaiken huomion ehkä tärkeämmältä ihmissuhteen osa-alueelta eli romantiikalta, tai miksi sitä kivaa yhdessäoloa pelkän seksin sijasta kutsutaankin. Romantiikasta on tehty sellaista pinkin väristä naisten yksinoikeushömppää Lääkäri-sarja kirjoineen, jossa köyhä juoppo mies vaihtuu sulavasti komeaan tummaan lääkäriin. Mikä nyt sinänsä on aivan looginen ratkaisukin. Samalla on tehty naistenkin ajatuksista romantiikasta yhteen muottiin iskettyä kioskikirjallisuutta.

Olisi muuten kiva nähdä miehille tehty romantiikka-kirjasarja. Mistähän ne kertoisivat ja löytyisikä markkinarakoa yhtä paljon kuin miesten terveyslehdille. Miehet yhdistetään automaattisesti vain seksilehtiin. Ikäänkuin miehet olisivat vain tunteettomia "panokoneita". Pelkkä seksihän ei ole vain miesten yksinoikeus, vaan osa naisista on samalla ronskilla linjalla.

Samaa seksilinjaahan lääketehtaatkin ajavat, jo pieni eripura "veitikan" kanssa ja eikun lääkärille tuhtia Viagra-reseptiä hakemaan että homma toimii takuuvarmasti humalapäissäänkin. Mitä turhaan sitä pohtimaan mahdollisia  psykologisia syitä veitikan toimimattomuudelle. Minusta pelkkä seksi lähes tuntemattoman kanssa on äärimmäisen tylsää ja suorastaan suorituspaineiden täyttämää. Tosin oma kokemuspohjani on aika kaukana Casanovan seikkailusta.  Ja siinä mielessä olen aika tyypillinen mies, että yritän ulospäin vaikuttaa ronskilta puheissani, vaikka olenkin aika herkkä romantikko.

Minusta romantiikka pitäisi nostaa uuteen kunniaan ja sysiä yhteiskunnan yliseksualisoitumista vähän syrjään. Seksi on tärkeää, mutta sitä ilmankin voi vallan hyvin elää pitkiäkin aikoja, vaikka se ei miellyttävää olisikaan. Ilman rakkautta on taas vaikea elää, oli se sitten romanttista rakkautta tai ei. Seksin suhteen eletään eräänlaista vapautumisen jälkeistä huippuaikaa. Kun on päästy eroon seksiin suhtautumisesta syntinä ja ahdistavana asiana, otetaan vapaudesta kaikki irti niin, että kaikki mahdollinen on seksiä.

Historiassahan Romantiikan aikakaudella 1800-luvun alussahan suurinta oli rakastamisen tunne. Nuorten wertherien rakkaus vain tuppasi usein päätymään itsemurhaan tai vähintäänkin johonkiin muuhun kohtalokkaaseen päämäärään. Ja äärimmäisen koukuttavaahan rakastumisen tunne onkin. Senhän haluaisi kokea aina uudelleen ja uudelleen. Siksipä ihmiset dumppaavat helposti kyllästyttyään toisen ihmisen ja lähtevät metsästämään uudestaan tuota rakastumisen tunnetta. Rakkaushan on siitä mielenkiintoinen, että voi olla tulisesti rakastunut vailla fyysistä kontaktia. Jokainen varmaan muistaa ensimmäiset kouluihastukset.

Suomalaisten tai oikeastaan koko länsimaisen yhteiskunnan pitäisi käydä lakisääteinen Tommy Tabermann -kurssi, että perusasiat rakkauden ja seksin välillä loksahtaisivat taas kohdalleen. Eli se mikä on tärkeintä - välittäminen ja tunteistaan kertominen niin, että niitä ymmärretään. Fyysinen rakkaus on yksi merkittävä osa-alue siitä.

Loppuhan on sitten kiinni tuurista, onnesta tai miksi sitä rakkauden onnenpyörää nyt kutsutaankin.

Elämä on kysymysten ristiriita

Hyvä ja paha, taivas ja helvetti ja muut vastakohtaisuudet minua loputtomiin, jonka kirjoituksiani kauemmin seuranneet ovat saattaneet huomata. Ylipäätään vastakohdat ovat kiehtovia elämässä ja eritoten ihmisessä. Olen kirjoittanut paljon runoja ja laulujen sanoja näistä aiheista. Mielestäni kaikki draama ja taide paljolti syntyy erilaisista vastakohtaisuuksista. Tai ainakin kiinnostava taide.

Vaikka esimerkiksi Päätaloa pidetään tylsänä kirjailijana, niin hänen kirjoistaanhan löytyy valtavasti vastakohtaisuuksia ja ennen kaikkea erinomaista kasvutarinaa. Kuinka köyhästä selkosten pojasta tuli sittenkin unelmiensa menestyskirjailija, vaikka koko eletyn elämän piti muokata hänestä ihan muuta. Päätalon kaltaisia kasvutarinoita löytyykin paljon enemmän maailmankirjallisuudesta kun suomalaisesta kirjallisuudesta. Itse rakastan kasvutarinoita ylikaiken meni niissä päähenkilön elämä ylös- tai alaspäin. Varsinkin jos kertomuksessa käydään sisäistä kamppailua.

Voi pohtia loputtomiin miksi ihminen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Jos ihmiseen tutustuu paremmin syy ristiriitaisuuksiin yleensä avautuu, muuten syy jää usein pimeäksi. Kaikki edellämainittu voi olla jonkun mielestä tematiikkaa, jos uskoo pelkkään tieteellisyyteen. Nuorempana itse uskoin täysin tieteisiin, nyt olen kääntynyt melkein täysin vastakkaiseen ajatuskantaan.

Minusta jokaisessa ihmisessä asuu taivas ja helvetti samaan aikaan aivan niin kuin hyvä ja pahakin. Ihminen voi tuntea samaan aikaan suurta iloa ja kärsimystä. Niinhän rakkaudessakin sen huippuvaiheessa käy. Samaan aikaan tuntee valtavaa onnea rakkaudesta ja suurta epäilystä uskaltaako antaa tunteilleen vallan. Vihan ja onnen välillä on pieni ero. Homma voi helposti luisua suuntaan ja toiseen aivan pienestä sysäyksestä.

En tiedä, joutuuko ihminen taivaaseen vai helvettiin. Tai onko mitään viimeistä tuomiota, missä elämä punnitaan. Kuten tiedämme pahakaan ei saa aina palkkaansa, ainakaan tässä elämässä/tietoisuudessa missä elämme. Tieto taivaasta ja helvetistä voi ainakin ohjata ihmistä elämään oikeaan suuntaan. Todellista/täydellistä pahuuttakaan ei ole olemassa. Niin kuin vihan ja onnen, myös pahuuden ja hyvyyden väli voi olla pieni. Mistä voimme luottaa hyvänä ihmisenä pidetyn pyyteettömyyteen tai pahana pidetyn ihmisen aitoon pahuuteen? Jokaisessa ihmisessä kun asuu suuri ristiriita, voi sitä sanoa hyvän ja pahankin taisteluksi.

Tuohon taisteluun vaikuttaa kaikki elämässä koettu. Kokemusten perusteellahan tuo puoli sitten valitaan. Vaikea kuvitella, että elämässään vain kärsimystä ja vihaa osakseen saanut voisi kasvaa täydellisen hyväksi ihmiseksi. Tai sitten hänen täytyy olla jo lähellä arkipäivän pyhimystä. Samoinhan ns. täydellisen hyvän elämän elänyt voi olla läpeensä paha.

Jos ihmisellä on sielu, täytyy siellä syntyä valinta hyvyyden ja pahuuden välillä. Jotain tajunnassa täytyy olla sellaista. En jaksaisi uskoa elämäänkään pelkkänä kokemusten sarjana. Ja jokainen ihminenhän on ainakin yhdellä tapaa rikki.

Tuomion teoistakin täytyy tulla jossain vaiheessa. Suoritti sen ihminen itse tai joku muu.

Elämä on loppujen lopuksi selittämätön.

Hajatelmia lähipäivien uutisista

Samalla kun kuuntelee Bob Dylania, on vaikea taas olla intoutumatta kirjoittamaan...

Hmm, hallituksella on mielenkiintoinen lähtökohta lähteä ajamaan kaikista köyhimpien asiaa. Korottamalla päivähoitomaksua köyhien asia ei parane. Köyhien rahapussissa kun pienikin summa on jo iso summa. Varsinkin varmaan yksinhuoltajilla ainakaan, jotka muutenkin joutuvat kitkuttelemaan yhteiskunnan tuilla, ellei ex-kulta ole kiinnostunut tai kykenevä rahoittamaan jälkikasvuaan. Ainakin Vantaalla on puhuttu koko päivähoitolain uudistamisesta. En tiedä muista kunnista. Ja eduskuntahan laista tietenkin päättää. Epäilenpä vain, että päivähoitolaista on tullut sen verran "pyhä lehmä", ettei siihen uskalleta koskea, vaikka parantamisen varaa olisikin, koska jotkut käyttävät järjestelmää ilmiselvästi hyväkseenkin, kun haluavat lapset harrastustoiminnan tieltä jaloistaan. Päivähoitolain eteenhän taisteltiin vuosikymmeniä. Sen enempää en uskalla aiheesta kirjoittaa, kun en lakia tunne, eikä elämäntilanteeni edes auta siihen tutustumista kun ei ole lapsia.

Tämän päivän Iltalehdessä keikkamuusikot sitten valittelivat kovaa kohtaloaan. Eläkkeelle pitäisi päästä ennen kuin muut. No, ehkä olisi syytäkin, jos taiteenpalo on kadonnut jo siihen malliin, että raha vain kiinnostaa. Ymmärrän, että keikkamuusikkona olo on kuluttavaa, mutta silti. Vaihtavat ne muutkin ammattia, jos eivät jaksa. Itse uskon vielä siihen vanhan ajan taiteilijamyyttiin, mutta ehkä taidan muutenkin olla syntynyt väärään aikaan. Muutenkin Suomessa eri alojen ammattilaiset tappelevat kunnia-asianaan siitä, kenellä se rankin ja vittumaisin työ on. Siinä on jotain sellaista perisuomalaista marttyyriytta ja Koskelan Jussia. Liittokohtaisissa neuvotteluissa palkankorotuksista sitten vedetään sujuvasti mattoa muiden alta, että saadaan omalle jäsenistölle mahdollisimman parhaat edut. Enemmän kuin voisi pohtia yhteistyössä, että ketkä ne oikeasti heikoimmilla ovat ja suunnata voimavaroja sinne.Vaikka tietysti sen takia ammattijärjestöön nyt kuulutaankin, että edes joku työntekijänkin puolta pitäisi.

Ja sitten ulkomailta. Olen surullisena seurannut tätä kaapatun Madde-tytön tarinaa. On helvetin halpamaista touhua käytettiin tyttöä sitten seksuaalisesti sairaisiin päämääriin tai minä kiristyskappaleena sitten käytetäänkään. Näissä tapauksissa olen onnellinen median kiinnostuksesta, sillä nuora kappaajan kurkun ympärillä kiristyy. Useimmitenhan nämä kaapatut lapsirukat taitavat löytyä sitten kuolleina tai muuten henkisesti tuhottuna niin kuin tämä itävaltalaistyttö. Yksi asia muuten, mistä saisi pitää enemmän meteliä, ovat nämä ulkomaille kaapatut suomalaislapset. Jotka useimmiten on vienyt ulkomaalainen isä lähtömaahansa. Välillähän niistä kaapatuista lapsista kirjoitettiin alvariinsa, mutta nyt ovat sitten saaneet jäädä rauhassa ties minkälaisiin oloihin. Samoin kuin ulkomaille ympärileikattaviksi vietävät tytöt. Voin vain kuvitella, miltä vanhemmasta tuntuu, kun ei tiedä, missä oma lapsi on. Sen täytyy olla melkein pahempaa kuin kuolema.

Sitten vielä yksi huomio. Lakkoilevatko nykyisin enää muut kuin lentoyhtiöiden työntekijät ja paperityöläiset kera bussikuskien. Siltä ainakin tuntuu. Vaikka eihän lakkoilu nyt sinänsä itseisarvo olekaan. Persettä eivät muut kuitenkaan laita enää penkkiin, vaikka naamalle läpsittäisiin ja mitä tahansa tehtäisiin. Sen todistaa taas SAS:n työntekijöiden lakkoilu.

Tai ehkä sitten vielä yksi. Eilen TV1:ltä tulleet 60- ja 80-luvuilta tulleet dokumentit sen taas todistivat, ettei ihminen viisastu, eikä mikään näytä muuttuvan. Autoilla kaahaillaan 60-luvun malliin ja viinaa myydään ala-ikäisille tai kolmen promillen humalassa oleville.

Siitäkin huolimatta toivoa on...

Lazy sunday afternoon

Tänään olen nukkunut melkein koko päivän ja katsonut dvd:tä. Hukkaan mennyttä aikaa siis kenties. Sunnuntaipäivät ovat niin kivan laiskoja. Sunnuntaisin ei käy kateeksi vuorotyötä tekeviä. 

Katselin vanhoja NYPD-blue jaksoja. Mukavasti tulee mieleen 90-luvun alku. Pelottavaa miten on tullutkaan nostalgiseksi. TV-sarjoista jos mistä tulee mieleen "vanhat hyvät ajat". 90-luvulla kun tehtiin vain niin paljon hyviä sarjoja.  NYPD-blue oli genrensä ensimmäisiä, nykyisin sen kopiosarjoja tulee monta. CSI spinoffejakin pilvin pimein. Lisäksi Dennis Franzin näköisten miesten on turha kuvitella enää pääsevänsä päärooleihin missään sarjassa. Olen jäänyt koukkuun hivuttaen myös Gilmoren tytöt-sarjaan. Suhde on kypsynyt hiljaa niin kuin hyvä parisuhde. Äiti ja tytär- suhteesta sarjassa voisi ottaa oppia. Ne puhuvat vain kamalan nopeasti, että välillä huimaa.

Olen lueskellut myös Peter von Baghin Tähtien kirjaa. Taattua Baghia. Pidän hänen hersyvästä kielestä. Yleensä ei jaksa hirveästi lukea niin kuvailevaa tekstiä kun Baghilla, mutta Bagh on Bagh. Jokaisen elokuvanörtin esikuva. Tietysti olisi pitänyt lukea pääsykokeisiin, mutta ei vain oikein jaksa nyt. Huomenna sitten. Nämä vanhan kunnon sanat. Yleensä tartun asioista härkää sarvista, mutta nyt ei jaksa. Liian hapokasta, vai miten se Kola-Olli sanoi. Pitäisiköhän itsekin ilmoittautua johonkin hömppäohjelmaan. Urakin lähtisi lentoon vaikka sitten valtakunnanpellenä. Pellen roolinhan sitä meikäläinen muutenkin nykyisin ottaa aina seurassa. Se on nyt se ujon pojan vastakohta päällä. Jonkinlainen positiivisuuden Mr. Jekyll ja Hyde.

Pääsin muuten toimittaja-amk:n hakukokeiden toiseen vaiheeseen. Sekin on jo raskaasti kilpailulla alalla puoli voittoa. En ole siis ihan toivoton tapaus. Joudun oikein psykologisiin testeihinkin. Enpä ole aiemmin ollutkaan. Mutta nythän sitten saan vihdoin joko terveen tai hullun paperit :)

On kyllä kiva kun kesä tulee. On ollut koko vuosi aika raskasta, kun "taistelee" niin monella rintamalla yhtä aikaa. Mutta sellaistahan se on, eipä kai sitä laakereillakaan osaisi levätä ja samanlaista se kaikilla muillakin on. Ensi viikolla töissä ei ole ainakaan kovin paljon sovittuja tapaamisia, joten ehkä vähän hiljaisempi viikko. Mutta silloin kun sitä niin ajattelee, niin haipakkaahan sitä tulee. Sitä on vähän niin kuin poliisisarjan konkarikyttä, joka haluaa kuitenkin tiskin takaa kentälle.

Aurinkoa kaikkien viikonalkuun.

I mean it...

Itsetunnottomia ihmisiä

Suomalaiset ovat aina kunnostautuneet itsensä vähättelyssä. Aina kun on jotkut kisat, euroviisut tai mitkä tahansa muut, niin sitä valitellaan kuinka ollaan huonompia kuin muut kansat ja kuinka meistä ei ole mihinkään muka suurempien kulttuurikansojen rinnalla.

Itsensä vähättelyyn sitä sortuu itsekin helposti. On vaikea ottaa vastaan kehuja tai olla tyytyväinen itseensä. Se on aika hullua, vaikka tietää olevansa ihan ok-tyyppi, eikä mikään maailman tyhminkään ja ruminkaan. Sama vaivaa koko maata, epäonnistumisen pelko tai oikeastaan epäonnistumisen odottaminen. Tai ainakin vähintään odotetaan, että kyllähän se suomalainen jossain vaiheessa epäonnistuu. Liekö siksi jääkiekkomaajoukkuekin häviää kerta toisensa jälkeen finaalit ja euroviisuissakin tulee nekkuun.

Jos jokin tässä maassa ihmisillä mättää, niin se on itsetunto. En tiedä mistä tämä maa on saanut niin huonon itsetunnon. Tosin kokemukseni ulkomailta ovat sen verran vähäisiä, etten tiedä, vähätelläänkö joka maassa aina itseään. Suomalaiset ainakin kasvatetaan siihen, ettei saisi pitää itsestään numeroa. Aina täytyisi olla hiljaa ja kiltisti asiat ja ongelmat sisällään pitäen. Itseään ei saisi kehua ja jos joku muukin kehuu, täytyy kiemurrella jotenkin vaivautuneena.

Ei ihme, että Suomessa ollaankin niin masentuneita ja ahdistuneita. Jotenkin tämä huono itsetunto on hölmöäkin, kun suomalaiset kuitenkin ovat maailman huippuja monessa asiassa. Ehkä olisi aika antaa hieman armoa jo itsellemme. 

Itselläni itsetunnon rakentaminen on ollut pitkä projekti. Olen siinä suhteessa kovin suomalainen. Paljon on joutunut preppaamaan itseään, ennen kuin on hyväksynyt itsensä sellaisena kuin on ja oppinut rakastamaan itseään edes hetkittäin. Siinä ovat tietysti auttaneet muutkin ihmiset, jotka ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Elämä on pettymyksiä täynnä, mutta on mielenkiintoista, miten yhden ihmisen vaikutus voi muuttaa kaiken onnistumisiksi.

Olen ottanut missiokseni auttaa myös muiden ihmisten itsetuntoa. Yritän aina kehua ja kannustaa ihmisiä sekä kiittää pienemmistäkin asioista. On hullua, miten vähän ihmiset kiittävät toisiaan. Sekun on vielä niin vaivatonta, eikä vaadi suuria ponnistuksia. Siis kaikki vaan kiittämään...

En tiedä tulevaisuudessa miten meidän suomalaisten käy kaikissa maailman myllerryksissä, mutta meidän pitäisi ainakin muistaa rakentaa itsetuntoamme. Jotenkin kyllästyttää aina se mankuminen julkisuudessa, kuinka me muka olemme muita huonompia. Hommahan menee niin, että metsä vastaa niin kuin sinne huutaa. Jos manaa epäonnistumisia, niin kyllä ne takuuvarmasti tulevat. Sen on huomannut omassakin elämässä. Tosin epäonnistumiset tulevat ihan pyytämättäkin. Mutta mikä loppujen lopuksi on epäonnistumista, kaikkihan on loppujen lopuksi vain elämää.

Oli se sitten helppoa tai vaikeaa....

Mihin menisin kesällä?

Heippa kaikille,

Ajattelinn kerrankin kuin kotiutuu kotiin "näin pahoilta teiltä", että mikä olisi kiva kesävieton lomapaikka. Itseäni kiinnostaisi Gotlanti, mutta onko se jees paikka teidän mielestä tai joku muu? Vai oisko teillä jotain kivaa ideaa mulle....Jotain täytyisi keksiä...

Terkuin Esa

Mitä diktaattoreiden takana on?

Olen jäänyt koukkuun maanantaina ykköseltä tulevaan Albert Speeristä kertovaan minisarjaan. Niille, jotka eivät tiedä kuka Albert Speer oli, niin hän oli Hitlerin hoviarkkitehti ja loppuvaiheessa myös Saksan sotateollisuuden suunnittelija. Ihmeitä tämä Hitlerin henkilökohtainen ystävä tekikin, rikki pommitettu maa lisäsi sotatuotantoa vuosi vuodelta melkein loppuun asti.

Speer teki varmaan myös ensimmäisiä onnistuneita imagon muokkauksia. Melkein kaikki sotasyyllisethän hirtettiin, mutta pakkotyövoimasta vastannut onnistui paljolti hyvällä esiintymisellään ja tunnustamalla syyllisyytensä, ei tosin pakkotyövoimaan, saamaan vain 20 vuoden tuomion, kun muut tekivät itsestään idiootin kiistämällä kaiken. Mutta se Speeristä...

Minua on aina kiehtoneet diktaattorit. Ja tuntuu kiehtovan monia muitakin. Kirjastossa työskentelevä sisareni sanoi minulle kerran, että kun esimerkiksi Kolmannesta valtakunnasta ilmestyy uusi kirja, syntyy hetkessä varausjonot. Tai lähinnä minua kiehtoo diktaattoreissa se, miten heistä tuli sellaisia kuin heistä tuli. En voisi meinaan tuntea enempään vastenmielisyyttä esimerkiksi natsismia kohtaan kuin tunnen.

Joitakin yhdistäviä tekijöitä heidän taustastaan löytyy. Monesti isä on ollut liian ankara tai kokonaan poissaoleva. Äiti on yleensä ollut liian palvova tai sitten liian ankara myös. Kouluissa he eivät ole viihtyneet, vaan osuneet oikeaan paikkaan/ryhmittymään oikeaan aikaan. Diktaattorit ovat olleet aina tilanteen mestareita. Ilman historian puitteita Hitler ja Stalin eivät olisi koskaan päässeet valtaan. Diktaattorit ovat myös vähintään jonkun tason psykopaatteja, empatiakyvyttömiä ja ainakin Stalin viimeisen päälle vainoharhainen, joka tapatti surutta tai ajoi itsemurhaan läheisimpiäänkin. Hitler jopa melkein koko kansansa.

Jos diktaattorit ovat ainakin länsimaiden osalta mennyttä aikaa, niin kodeista ja työpaikoilta eivät. Ainahan sitä saa lukea "hirmuhallitsijoista", jotka rääkkäävät armotta perhettään ja työtovereitaan. Käsittääkseni nämä "psykopaatit" vielä etenevät urallaan hyvin tai ovat ulkoisesti unelmamiehiä/vaimoja.

Empatiakyvyttömyys ja valta hinnalla millä hyvänsä siis ei ole minnekään kadonnut, vaikka mittakaava on pienempi kuin näillä historian hirmuhallitsijoilla. Nykyisin asiat hoidetaan vain ulkoisesti siistimmin. Ihmisluonne on näissä ikävissäkin sfääreissä sama aina.

PS. Olenkohan minäkin joutunut kiinalaisten verkkohyökkäyksen kohteeksi Kiina-blogini takia, kun siihen koko ajan yritetään laittaa roskakommentteja :)

PS.PS. Luojan kiitos se Nigtwish sai nyt julkistettua sen uuden laulajansa. Alkoi pikkuhiljaa jo väsyttämään vatvominen. Mulle olisi kyllä kelvannut Tarjankin jatkaminen.

Jälkijättöisesti naisten asiaa

Vaikka naisten päivä, Minna Canthin päivä ja äitien päivä meni jo ajattelin kirjoittaa naisista.  Vähän epäajankohtaista ehkä, mutta täytyyhän sitä naisia muistaa aina oli päivä mikä tahansa. Älkää pelästykö, en aio vuodattaa mitään epäonnisia "naisseikkailujani", vaan kirjoittaa naisista ihan yleisesti :) Senkin takia ajattelin naisista kirjoittaa, kun niin monesti olen itkenyt tässä päiväkirjassani nykymiesten kurjuutta. Tulee edes vähän lisää tasapainoa ja tasa-arvoa näihin minunkin juttuihini.

Jos miehiltäkin vaaditaan nyt eriasioita kuin 50-luvulla, niin varmasti naisiltakin. Kellohame-aikoina kun useimpien naisten ura taisi olla se kotiäidin ura. Nyt pitäisi hoitaa lapset ja perhe siinä sivussa. Tai jos sinkku onkin, niin ainakin luoda uraa siinä missä mieskin. En tiedä, onko naisten pitänyt muuttua ehkä vähän kovemmaksikin pärjätäkseen. Ennenhän miesten tai miehen odotettiin olevan se tuki ja turva. Ainahan poikkeuksia on ollut. Mutta yleensä ne muotista poikkeavat naiset taisivat olla joko taiteilijoita tai naimattomaksi jääneitä "vanhoja piikoja".

Mutta kai naiset tekevät yhä kaksinkertaisen työn johtajaksi päästäkseen. Jos se nyt ainoa päämäärä työelämässä täytyy olla. En uskalla tässä pohtia miten vaikeaa sen käytännössä on, kun itse olen sellaisella alalla töissä, missä taas miesjohtaja on poikkeus. Vaikea tässä on myöskään olla kirjoittamatta palkkatasa-arvosta, joka vaivaa perinteisesti naisten aloina pidettyjä ammatteja. Yksityisellä puolella kuilu taitaa olla isompi tosin kuin julkisella sektorilla.

Itse olen ehkä viimeisiä noita vanhan naistyypin kasvattamia, äitini kun oli kotona melkein koko lapsuuden ajan. Onneksi minusta ei kuitenkaan supersovinistia kasvanut, vaikka olenkin joutunut kasvamaan käsityksieni kanssa. Kummasti sitä urautuu näkemäänsä, vaikka ei äitini sinänsä mikään alistettu kotipiika ole ollutkaan. Kasvussa minua on kyllä auttanut naisvaltainen työpaikka... en ole feministi, mutta uskon tasa-arvoon kaikissa suhteissa.

Olen siinä suhteessa muuten vähän niin kuin Elvis, kunnioitan äitejä paljon, vaikka ainahan ne pojat taitavat niin tehdä. Joskus äidit tosin saisivat laskea pojistaan irti. Itselläni on hyvä äiti, on aina uskonut ja luottanut, vaikka olisin joskus luottamuksen pettänytkin. Ei ole hösännyt ja olen saanut elää elämääni niin kuin olen itse valinnut. Mutta kyllähän näitä äitinsä pilalle passaamia peräkammarinpoikiakin löytyy. Äidin ja tyttären suhde taitaa yleensä olla vähän mutkikkaampi vähän niin kuin isällä ja pojallakin.

Naistenhan odotetaan vieläkin olevan kauniita ja hoikkia enemmän kuin miesten. Vaikka sekin asia on muuttunut. Sitä on näin miehenä vaikea edes arvioida, miten se vaikuttaa naisten elämään. Meikkaaminen ja muu touhu vielä päälle. Kauneuskäsitykset tulevat viihdeteollisuudesta ja muotimaailmasta ja niitä taitaa olla vaikea muuttaa. Tosin osa naisista ei välitä niistä siinä missä miehtekin. Suomessa naisilta ei ehkä vaadita niin paljon pelkkää ulkonäköä kuin muissa maissa. Olemme olleet aika kauan köyhiä ja suomalaisilla ei ole ollut rahaa panostaa itseensä vasta kuin viime vuosikymmeninä. Jossain Pariisissa se taitaa olla jo vuosisatainen perinne. Tosin minusta suomalaisetkin naiset ovat nättejä, ettei kenellekään tule väärää käsitystä.

Olen aina useimmiten hyvin naisten kanssa toimeen. Tykkään paljon naisista (yllätys, yllätys). Ehkä senkin takia, että itsekin olen tunne-ihminen. Vaikka tämä nyt on taas niitä ennakkoluuloja, että naiset olisivat miehiä tunteikkaampia. Naiset vain näyttävät useimmiten tunteensa paremmin kuin miehet. Kirjoittajana ja ihmisenä muutenkin minua kiehtoo naisen sielunelämä kuitenkin enemmän, koska se tuppaa olemaan monisyisempi kuin miesten. Naisten kanssa keskustelukin on monesti hauskempaa, kun keskusteluaiheskaala on vähän laajempi kuin miesten kanssa. Tosin omissa ystävissäni ja työkavereissani on paljon miehiä, jotka rikkovat tämänkin ajatukseni vakuuden. Mutta siksihän ne ovatkin ystäviäni ja työkavereitani.

Tämähän venähti nyt pitkäksi, kun innostui... jos joku jaksoi lukea loppuun asti, niin kiitos siitä :) Kohta alkaa Frenditkin, siitä tulee niin mukavan turvallinen olo...

PS. Kivaa kun on lämmintä ja aurinkoista. Eilen oli tosi väsynyt olo ja nyt on kuin uudestisyntynyt. Kohta pitäisi alkaa suunnittelemaan lomaa. Siitä saankin uuden päiväkirjasivun aiheen....

1.6. se sitten tapahtuu...

1.6. koittaa sitten se päivä, kun tupruttelu loppuu ravintoloista. Taitaa kyllä minulta ravintoloissa käynti loppua terassikauden jälkeen. En tässä rupea tupakointia puolustamaan, koska tiedän sen tappavat vaikutukset. Mutta jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, kun yksi kansanryhmä suljetaan käytännössä ravintoloista pois. Ja jos loppuu parveketupakointikin, loppuu minulta myös tupakanpoltto. Toisaalta se on ehkä jo aikakin.

Se kai se näiden kieltojen perimmäinen idea on, että ihmiset painostetaan lopettamaan tupakan poltto tai sitten vähintään viinan juonti. Jotenkin olisi ollut vain kiva, jos kansalaisille annettaisiin itse mahdollisuus päättää, lopettavatko vai eivät. Kokemuksesta tiedän, että tupakkalakko, puhumattakaan pysyvästä lopettamisesta vaatii aivan äärettömästi tahdonvoimaa. Itse keräsin sitä edellisellä ikerralla puoli vuotta.

Jos tupakanpoltto ravintoloissa kiellettiin henkilökunnan takia, on se jo syntyessään epäonnistunut. Minusta kun lähes jokainen heistä tupruttelee siellä tiskin takana. Ja melkein jokainen baarimikko ja tarjoilija, jota minä olen jututtanut, on itse asiassa suhtautunut aika negatiivisesti kieltoon. Kiva nähdä ensi talvena myös portsareiden ilmeet pienemmissä paikoissa, kun asiakkaat juoksevat edestakaisin ulos röökille takkejaan edestakas narikasta venkslaten. Mutta ilmeisesti tupakanpolton tekeminen mahdollisimman vaikeaksi on vain nyt tämän hetken tie.

Kauankohan muuten menee, ennen kuin tupakanpoltto kielletään kokonaan. Alkaisikohan sitten samanlainen tupakan salakuljetus kun kieltolain aikana konsanaan viinan salakuljetus? Varmasti alkaisi, sillä pinttyneimmät tupakkimiehet ja -naiset tuskin pystyvät koskaan lopettamaan, keksittiin sitä sitten mitä kieltoja tahansa. He kun aloittivat polttamisen silloin, kun ainakin melkein kaikki miehet polttivat, eikä vaaroista ei edes kansalle haluttu kertoa.

30 vuodessa tupakka on kuitenkin muuttunut jo säännöstä poikkeukseksi. Ja tupakoitsijat leppoisista juttuveikoista B-luokan kansalaisiksi. Kun kerran alkoholismikin on nykyisin luokiteltu sairaudeksi, miksei myös nikotiiniriippuvuuskin. Silloinhan syrjitään jo sairaita ihmisiä. Ymmärrän myös niitä, jotka tupakansavua syystä tai toisesta vihaavat. Toki heilläkin täytyy olla oikeus savuttomaan ympäristöön. Miksi ihmisten on vain niin vaikea hyväksyä toistensa erilaisia tapoja? Mieleen tulee esimerkiksi jokakeväiset koirankakka-keskustelut.

Jotenkin en pidä tästä tällä hetkellä vallitsevasta kansanvalvomismentaliteetista. Jokaikistä asiaa pitää säännöstellä tai kieltää. Ja jokaikinen asia on terveydelle vaarallista tai vähintään vähentää kansantuloa. Koskahan maidostakin löydetään jo syöpää aiheuttavia vahingollisia ainesosia?

Samaan aikaan kun meiltä vaaditaan venymistä ja pärjäämistä, meitä pommitetaan holhoamisella. Jonkinlaisessa ihmeellisessä puoliliberaalissa totalitarismissa. Jos neuvostokansalaiselta vaadittiin tiettyyn muottiin menemistä, samaa vaaditaan nyky-Suomessakin. Meidän kaikkien pitäisi olla "samaa iloista sauvakävelevää" porukkaa. Minkäänlaista vikoja ei saisi ihmisellä olla. Jotkuthan kieltäisivät jo julkisen terveydenhuollon tupakoitsijoilta ja ylipainoisiltakin.

Olen sen verran uusliberaali, että ihmisen on annettava tehdä itse omat valintansa kaltaisessamme tietoyhteiskunnassa. Tupakkayhtiöiden toiminta kehitysmaissa on eri asia. Lukutaidottomalla kun ei ole samanlaisia mahdollisuuksia tietää tupakan tai minkään muunkaan vahingollisen tuotteen vaaroista.

Tupakka tappaa, sen tietävät jo kaikki ainakin länsimaissa. Loppu on sitten itsestään kiinni enemmän tai vähemmän.

Kerrassaan Vantaata

Viikonlopun Pressossa oli Vantaa-teemanumero. Hieno homma, kun kotikaupungistani harvoin kirjoitetaan laajemmin. Ja jos kirjoitetaankin, niin sitten useimmiten negatiivista. Good news in no news.

Eikä siinä mitään, väärinkäytöksistä pitääkin kirjoittaa ja itse asiassa voisi enemmänkin kirjoittaa. Totta puhuen Espoo ja Helsinkin on viime aikoina ollut negatiivisemman julkisuuden piirissä. Yleensä kuitenkin Vantaa. Negatiivinen julkisuus syntyy useimmiten ei avoimesta päätöksenteosta. Vantaalla tilanne on siltä osin viime vuosina parantunut, vaikka parantamisen varaa on yhä. Niin kuin itseasiassa kaikissa Suomen kunnissa ja eritoten valtionhallinnossa.

Työni puolesta olen kierrellyt paljon Vantaata ristiin ja rastiin ja tutustunut aika isoon määrään ihmisiä. Parasta Vantaalla ovatkin ihmiset. Tosin ihmisistähän kaupunki aina muodostuukin. Vantaalla on aika rento meininki, pingottaa täällä ei tarvitse. Toisaalta mitään vantaalaisuutta ei mielestäni ole. Tarkoitan siinä mielessä kuin helsinkiläisyys.

Itse olen enemmän tai vähemmän koko ikäni Vantaalla asunut satunnaisia pyrähdyksiä muualle lukuun ottamatta, mutta yhtä hyvin voisin kuvitella asuvani jossain muualla. Esimerkiksi Naantali on minusta kaunis kaupunki samoin kuin Porvoo, joihin voisin hyvin muuttaa, mikäli löytyisi vain töitä. Vantaalta puuttuu historia, jota itse kaipaisin ympärilleni. En välttämättä hirveästi kaipaisi Vantaalle takaisin jos muuttaisin pois. Mutta kai se kotiseutujen kaipuu vasta iskeekin kun muuttaa pois.

Hieman huolissaan olen seurannut Vantaan kehittymistä muutenkin. On hienoa, että Vantaalle on rakennettu Kartanonkosken kaltaisia asuinalueita, mutta samaan aikaan vanhat lähiöt alkavat vaikuttaa nuhjaantuneilta. Vantaalta puuttuu Espoon ja Helsingin kaltaiset suuret tuloerot, mutta kyllä Vantaallakin kahtiajakautumista havaitsee paljain silmin siinä missä Helsingissäkin. Pelkäksi betonilähiöksi Vantaata on turha kutsua. Näin kesäisin vihreätä on joka puolella ja se tekee niistä betonilähiöistäkin viihtyisämpiä paikkoja.

Slummi Vantaa ei ole. Oikeita slummeja näin Sofian seudulla Bulgariassa ja siihen verrattuna Vantaa on lintukoto. En tiedä, näiden vanhojen lähiöiden nuhjaantuminen taitaa olla koko pääkaupunkiseudun ongelma. Itse asun nykyisin Hiekkaharjussa, joka on tosi miellyttävä paikka. Täällä on tosi kiva "kyläkauppakin", missä on samat myyjät ja kiva tunnelma. Mihinkään Jumboon en menisikään. Yhteydet pelaa myös joka puolelle kotiovelta.

Laajemmin ajatellen olen itse aika koti-ihminen, jolle oma pesä on tärkeä paikka. Henkistä kotiani en ole vielä löytänyt. Koti merkitsee minulle tällä hetkellä nukkumapaikkaa ja sitä paikkaa missä kirjojani ja elokuviani ja kirjoitusvihkojani säilytän. Osaltaan henkinen kodittomuus johtuu siitäkin, että on sinkku. Kun on isosta perheestä lähtöisin, ei sitten loppujen lopuksi osaakaan elää ilman äänekästä elämää ympärillään, vaikka sitä aikanaan toivoikin ja viihtyykin omissa oloissaan.

Toisaalta olen niin ristiriitainen tyyppi, etten muutenkaan aina tiedä, mitä tässä elämässä haluan. Sekin yksi näitä nykyihmisen taakkoja. Ja mikä merkitys kodilla kohta enää onkaan, kun muutenkin viettää valtaosan valveillaoloajastaan töissä viikonloppuja lukuun ottamatta. Ehkä henkinen kotini ei löydykään Vantaalta, kun koko elämä on muutenkin pelkkää Vantaata kun täällä asuu ja tekee työtä. Who knows? Ja aika näyttää...

PS. Huomenna on pääsykokeet amk-toimittajakouluun. Saa nähdä kuinka äijän käy...Hieman kyllä jänskättää, kun edellisistä pääsykokeista on jo aikaa...

Rikollisuus on in

Rikokset on in, mikäli asiaa tarkastelee pelkästään palstamillimetrien välissä. Lehteä tai televisiota on vaikea avata ilman, että saa silmilleen rikoksien ja rikollisten tulvan. Ilmeisesti ihmiset haluavat rikoksista lukea, tuskin muutenkaan rikoksista niin paljon kirjoitettaisiin. Onhan rikoksille pyhitetty oma lehtikin Alibi, johon pääsy on ilmeisesti rikollisten keskuudessa jopa meriitti.

Kai rikosuutisointi tyydyttää niitä lukevissa tirkistelynhalua. Myönnän itsekin rikosuutisia selailevani. Joskus rikoksilla mässäily vain menee överiksi, kuten näiden ns. julkisuusmurhien osalta. Jollain tasolla rikollisia myös ihaillaan, hehän elävät tylsän klo 8-16 elämän ulkopuolella tehden mitä lystäävät. Kovimmilla murhamiehillähän on suorastaan naispuolisten fanien joukko, jotkä lähettävät heille rakkauskirjeitä vankilaan. No, onhan Kakolan kundi varmasti jännittävämpi kuin normilökäpöksy. Saavatkohan myös naispuoliset julkkisrikolliset fanipostia miehiltä? Se olisi kiva tietää, mutta enpä usko, että saavat.

Julkisuus ruokkii takuuvarmasti tietyntyyppistä rikollisuutta. Julkisuuden tavoittelu on levinnyt rikosmaailmaakin, kun mafiapomot ovat konsanaan tähtiä isossa maailmassa. Rikollisuudesta ei oikein voi puhua enää ns. ala-maailmana, kun rikollisuus on joka puolella mediassa niin näkyvästi.

Rikollisuuden kovimmasta ytimestä on vain julkisuus ja gloria kaukana. Tutkimusten mukaan 90 prosenttia vangeista kärsii päihdeongelmista ja sitä kautta myös mielenterveysongelmista. Vankila on siis Suomen suurin katko. Perusrikollinen on tuskin ammattivalintaansa tyytyväinen, mutta ei pääse siitä enää irtikään. Kaidalle polulle on vaikea ponnistaa ilman työtä ja koulutusta. Päihteet vievät myös perheen, ystävät ja kaiken. Rikollinen näkee harvemmin eläke-ikää.

Olen miettinyt, että mikä tekee ihmisestä rikollisen? Kova lapsuus, keskittymishäiriösairaudet erään nykyteorian mukaan. Kaikki nämä yhdessä varmasti vaikuttavat ja ne tärkeät teini-iän valintavuodet, jotka vaikuttavat koko loppuelämään. Itsestäni ei ainakaan rikollista saisi. Minä tunnen jo syyllisyyttä, jos vahingossa olen unohtanut junalipun ostaa. Voiko rikollisuudesta sitten "parantua"?. Jossain haastattelussa eräs konkarikonna totesi, että siihen auttaa vain uskoon tulo tai vihainen akka. Vastauksessa saattaa olla vinha perä.

Uneton kansa

Ihmisten kanssa kun tulee juteltua paljoa, niin olen huomannut, että kovin moni valittelee nukkuvansa huonosti. Itsekään en muista, koska viimeksi olisin nukkunut koko yön heräämättä kertaakaan ennen aamua. Kaiholla muistelee lapsuutta, kun ei tarvinnut laittaa kuin pää tyynyyn ja homma oli sitä myöten selvä.

Sitä taitaa olla vain niin stressaantunut tai muuten nukkumisen taidon kadottanut. Itse en vatvo työasioita unissani, mutta harvemmin sitä tulee nukuttua kunnolla. Sitten on aina väsynyt ja keskittymiskyky ja pinna tiukalla päivällä. Unilääkkeitä en suostu hakemaan, sinnittelen vaikka ja odottelen parempia aikoja. Tuhannet suomalaiset niitä jo popsivatkin. En tiedä, kai sitä jossain vaiheessa täytyy alistua, jos tilanne ei muutu. En halua mitään burnoutia kolmikymppisenäkään pelkän nukkumattomuuden takia.

Uusi kansansairaus univaikeudetkin ovatkin masennuksen ja ylipainon ohella. Kiitos varmaan nykypäivän  hektisemmän työelämän, vuorotyön yms. elämän arkivaatimukset vielä lisänä. Tuskin sitä korpea raivatessa viime vuosisadalla hirveästi enää nukkumattia tarvitsi anella. Henkinen työ imee nykypäivänä toisella tavalla mehut, kun puhdas fyysisesti raskas työ.

Uni ja unet ovat kiehtovia asioita. Ne eivät anna armoa. Jos ei käsittele tunteitaan valveilla ollessaan, niin alitajunta hoitaa asian sinulta kysymättä unissa. Sotaveteraanit käyvät taisteluita ja onnettomuuksissa olleet elävät kauhun hetkensä uudelleen. Itsekin näen vielä joskus armeijasta, vaikka siitä on jo kymmenen vuotta aikaa. Unessa se on aina jäänyt minulta kesken, vaikka sen loppuun suoritinkin. Taisin olla väärää tyyppiä siihenkin laitokseen. Toinen usein tuleva uni on, että olen kadottanut jotain tai lähtenyt ulos ilman vaatteita. Olenkohan joku kaappisaksalaisnudisti, vai pelkäänkö paljastavani tunteistani liikaa? No, sitä olen varmaan kyllä tässä blogissani harrastanutkin. Muitakin ikäviä käsittelemättä jääneitä asioita popsahtelee uniin silloin tällöin.

Mukaviakin unia on. Mikähän siinä muuten on, kun painajaiset muistaa paremmin herättyään kuin ne ihkut unet. Kai se on sitä samaa, kun loukkauksetkin muistaa paremmin kuin kivat hetket elämässä.

Joskus olen selaillut unikirjoja muistamieni unien osalta, mutta eivät ne oikein ole vastanneet "huutooni". Aina niissä on vain jotain huolehdit liikaa yms. sellaista ympäripyöreätä. Enemmän olen löytänyt itseäni horoskooppikirjoista. Ravun tunnusmerkit pätevät hyvin minuun, vaikka en horoskooppeja turhan vakavasti otakaan. Mutta kivaa niitä on lueskella, vaikka se hieman epämachoa onkin.

Siksi monet ihmiset lukevat horoskooppeja tai käyvät ennustajilla, koska ihmisillä on kova halu löytää itsensä ja selitystä elämänsä tapahtumille. Puhumattakaan tulevaisuudesta, joka pelottaa yhtä paljon kuin sitä odottaakin. Presidentti Risto Rytikin kuulemma sodan aikana kävi vaimoineen ennustajien luona. Tosin siinä hermopaineessa moni muukin olisi hakenut henkimaailmasta vastauksia. Uni ja henkimaailma on niitä harvoja asioita, joita me ihmiset emme ole onnistuneet täysin tieteillä selittämään.

Epämiellyttävä totuus keskuudessamme

Tänään tulee telkusta Al Goren tähdittämä Epämiellyttävä totuus -elokuva. Sinänsä yllättävää kyllä neloselta, kun 4D-dokumentit eivät ole tasollaan päätä huomanneet. Tosin pohjat taisi vetää Subtv omalla dokumentillaan Masturbointi pilasi elämäni.

Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten ole vielä nähnyt Al Goren proggista. Sehän taitaa olla vähän niin kuin kansalaisvelvollisuuskin pikkuhiljaa. Yritin etsiä Tampereen kaupungin sivuilta ekologinen jalanjälki-testiä virittäytyäkseni tunnelmaan, mutta näytti olevan remontin alla. Suomalaiset ovat tainneet siis herätä ilmastonmuutokseen, kun testiäkin laajennetaan. Mielenkiintoista muuten, että Al Gore on lähtenyt ilmastonmuutoksen mediamieheksi aika tylsän varapresidentti-imagonsa jälkeen. No, tärkeintä, että joku amerikkalainen on kiinnostunut asiasta, kun heistähän tämänkin homman edistäminen on kiinni. Vielä kun kiinalaisetkin saisi asiasta kiinnostumaan.

Ilmastonmuutos kuuluu taas kategoriaan "miten niin uusi ilmiö". Asia on ollut tiedossa jo pidemmän aikaa, mutta nyt asia on ikäänkuin uutena framilla. Miksi kaikkeen täytyy herätä vasta sitten, kun on melkein liian myöhäistä. Tuntuu, että nykyään ns. tavallinen kansa ei ole kiinnostunut mistään, ellei media sitä väkisin tyrkytä heille. Ilmansaasteet tappoivat Lontoossa jo 50-luvulla satoja ihmisiä, eikä Suomessakaan ole ollut herkkua elää teollisuuspaikkakunnilla ennen minkäänlaista saasteiden puhdistusta. Ilmastonmuutokseen herätään kuitenkin vasta, kun sitä ei voi olla enää huomaamatta.

En haluaisi olla kyynikko, mutta ilmastonmuutoksella haetaan poliittisia irtopisteitä taas vaihteeksi. Jopa "teollisuusmiesten ystävät ry" Kokoomus on asiaa ajamassa. Päätöksenteon hetkellä vaan ekologinen ajattelu monesti unohtuu. Pääkaupunkiseutu vastaa pääosasta maan liikennesaasteista ja kaiken a ja o olisi, että joukkoliikenteestä tehtäisiin entistä houkuttelevampaa. Että saataisiin ne keski-ikäiset örmyäijätkin ratin takaa pois. Tosin taitaa olla turha vaiva, kun yksityisautoilun kannattajilla on niin kova edustus sekä eduskunnassa että valtuustoissa. Maakunnissa joukkoliikenne ei ole sinänsä edes järkevä vaihtoehto, kun väestö hupenee ja etäisyydet kohtuuttomia. En ole mikään "ympäristöterroristi", mutta jokapäiväisestä elämästähän muutos lähtee kaikissa asioissa tässä elämässä.

Itsekin täytyy tunnustaa, että olen ympäristöasioissa myöhäisherännyt. Kuljen onneksi sentään joukkoliikenteellä ja tuotan aika vähän jätettä, vaikka sinkkuja joidenkin tutkimusten mukaan pahimmaksi saastuttajiksi väitetäänkin. Heikkoutenani täytyy tunnustaa valmisruokien oston. Myönnän rehellisesti olevani uusavuton, en yksinkertaisesti osaa tehdä muuta kuin makaronilaatikkoa tai muuta superyksinkertaista.

Jos jotain ilmastonmuutoksen saamasta mediajulkisuudesta on hyötyä, niin että ihmiset alkavat ajatella asiaa ja miten voivat itse muuttaa elintapojaan. Tosin vaikea olla ajattelematta, kun sääkin on mitä ihmeellisin nykyään. Välillä on kylmää ja sitten taas tosi kuumaa. Joko aika on kullannut muistoni tai sitten jotain on tosiaan tapahtumassa ympäristössämme.

11.9.

Viikonloppuna katselin pari elokuvaa syyskuun 11. päivästä. Toinen oli World Trade Center ja toinen United 93. Eivät ehkä olleet ihan aivot narikkaan viihdettä, mutta koskettavia ne olivat. Itse en helposti liikutu elokuvista. Nyt oli tippakin lähellä. Harva päivä on muuten painunut niin syvälle kuin 11.9. Kaikki tietävät heti, mistä on kyse, kun tuo päivämäärä mainitaan.

Kummassakin elokuvassa ymmärrettiin jättää liika isänmaallinen vaahtoaminen vähemmälle ja jaksettiin keskittyä yksittäisten ihmisten kohtaloon. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, terroriturmassa kuolleiden kohtaloon on helpompi samaistua kuin Irakissa joka päivä kuoleviin siviileihin. WTC:ssä kuolleet elivät samanlaista elämää kuin itsekin. Niin kuin sinä ja minä.

Voi vain kuvitella, miltä tuntuu olla loukossa 150. kerroksessa, tietäen, että loppu on lähellä. Ainoa toivo on edes pystyä soittamaan jäähyväisiä ystävilleen ja omaisilleen. Välttämättä edes tietämättä, mistä on kyse. Eiväthän viranomaisetkaan alussa uskoneet teon tahallisuuteen. Epätodelliselta isku tuntui vuonna 2001.

Aika epäuskoisena muistan itsekin seuranneeni uutislähetyksiä. Kuinka tällainen voi mahdollista? Vastaavanlaista tuhoa kuin mikään isku ei ollut tehnyt. Amerikkalaiset ovat kostaneet teon moninkertaisesti, mutta todelliset syypäät taitavat olla yhä vapaalla. Kosto ei ole mikään ratkaisu sinänsä, sodatkin jatkuvat juuri koston ja vastakoston takia.

On myös ihmeellistä, että kansakuntia tuntuvat yhdistävän enää vain katastrofit ja urheilukisat. Harvoin amerikkalaisetkaan ovat olleet niin yksimielisiä, kuin WTC:n jälkeen. Kuten tiedämme, tuokin yhtenäisyys on kauan sitten mennyt, niin kuin Euroopan tuki terrorisminvastaiselle sodallekin.

Näiden itsemurhapommittajien mieleen on kyllä vaikea sukeltaa. Mikä ihme saa jonkun vakuuttuneeksi siitä, että on Jumalan tahto lentää lentokone päin pilvenpiirtäjää. Nämä terroristithan eivät olleet edes riistettyjä palestiinalaisia 70-luvun konekaappareiden tapaan, vaan varsin hyvistä perheistä olevia saudi-arabialaisia. Ilmeisesti kyse on ollut puhtaasta aivopesusta. Kenet tahansa ihmisen saa uskomaan melkein mihin tahansa, kun hallitsee oikeat keinot.

Sinänsähän kristinuskon ja islaminuskon välinen sota ei ole mitään uutta. Sotijat vain vaihtuvat, eikä Usan uskonnollinen johto ainakaan helpota tilannetta. Peistä on väännetty Osmanivaltakunnan ajoista lähtien. Eräänlainen ristiretki kai Irakin sota on. Ja on päättymässä yhtä heikosti kuin edellinenkin 1000-luvun alussa. Loppujen lopuksi islam tuntuu yhdistävän enemmän omiaan kuin kristinusko omiaan. Länsimaiset ihmiset kun ovat loppujen lopuksi individualisteja, eivätkä halua kuolla asian puolesta, mihin eivät enää usko. Ainakin suuri enemmistö.

Itä-Euroopan jäsenten välinen

Nyt on sitten Euroviisut lauleskeltu. Hieman hämmentynyt olen kyllä voittajasta, tästä Serbian kappaleesta. Omasta mielestäni kovin häävi ei ollut. Mukavaa oli huomata, ettei Eurooppa ainakaan ulkonäön perusteella äänestänyt. Voittajatyttö kun ei ollut siitä kauniimmasta päästä. Hyvä ääni. Serbia ei muutenkaan ole suosikkimaitani Balkanin sotien jälkeen.

Minusta parhain oli Georgia, joka ei pärjännyt. Laulu oli ihan hyvä ja laulajakin persoonallinen. Ranska oli minusta mukavan itseironinen, mutta huumoripuolen voiton taisi tällä kertaa viedä Ukraina. Kieltämättä ihan hauska biisi, eikä naiseksi pukeutumista ensimmäisenä odottaisi Itä-Euroopan miehiltä. Saksa jäi myös mieleen. Vanhan kunnon swing puree aina.

Euroviisut näyttävät muuttuneen Itä-Euroopan jäsenten väliseksi. Väliin taisi kärkiviisikkoon tunkea ainoastaan Turkki, jota sitäkään ei voi pitää perinteisenä eurooppalaisena maana. Miksi Länsi-Euroopan maat eivät pärjää, ei ne biisit nyt niin paljon itä-eurooppalaisia huonompia olleet?

Itä-eurooppalaiset äänestivät surutta naapurimaitaan. On aika tylsää, kun tietää kenelle maan äänet menevät etukäteen. Eurooppalaiset taitavat olla tällä hetkellä niin hyvää pataa naapurimaidensa kanssa, että koskahan viimeksi. Jopa Kroatia antoi Serbialle täydet pisteet. Irlannnin ja Britannian, perinteisten laulajakansojen, romahdusta voi vain ihmetellä. Britannia oli ainakin kyllä luokattoman huono.

Paljon kohuttu euroviisujuontajapari jäi aika vaatimattomaksi. Heikki ja Ellen jyräsivät heidät selostuskopistakin käsin. En ymmärrä miksei niin hyvin synkkaavaa paria voitu ottaa juontamaan Euroviisuja. Vai oliko niin, etteivät olleet tarpeeksi kauniita ja komeita Ylen mieleen? Mitähän se Krisse teki vielä viisuissa? Henkilökohtaisesti alkaa jo kyllästyttää saman vitsin jatkaminen, mutta jos jostain on vielä hauskaa niin mikäs siinä...

Sen verran täytyy omaa kritiikkiäni syödä takaisin, että viisut oli järjestetty ihan laadukkaasti. Esittelyvideot olivat tosin aika perinteisiä, mutta ehkä niillä saadaan muutama turisti lisää Suomeen. Ja jos positiivista vielä hakee, niin viisut yhdistivät suomalaisia. Ilmeisesti Senaatintorilla ei edes juuri tapeltu.

Suomi palasi taas vain arkeen. Ensi vuonnan nähdään taas karsinnoissa. No, pääsemmehän taas voivottelemaan, kuinka meitä kohdellaan väärin. Siinä onkin jotain niin kivan suomalaista.

Minne menet nyt, swinging London?

Tony Blair onnistuttiin sitten vihdoin savustamaan pääministerin paikalta briteissä. Aika hyvin voi yhtyä lehtien tekemiin päätelmiin siitä, että Blair teki vain yhden virheen. Lähti Irakin sotaan mukaan. Nyt 90-luvun valtionpäämiesten "dreamteam" on sitten lopullisesti hajonnut. Jeltsin kuollut, Clinton kallispalkkainen kiertueluennoitsija, Schröder venäläisten öljy-yhtiöiden markkinamies. Näiden miesten uudistuksetkin kuopattu tai myyty markkinavoimille kuten viimeksimainittu. Venäjä sai sentään viettää Jeltsinin aikana ne muutamat vapaan demokratian vuotensa.

Joku kirjoitti, että demareiden täytyisi löytää oman blairinsa Suomessa. Demareilla kun on harvemmin ollut onnea puheenjohtajavalinnoissa. Helpoiten demarit varmaan uudistuisivat, jos purkaisivat avioliittonsa SAK:n kanssa. Blairhan lanseerasi termin new labour. En tiedä, kuinka paljon uutta termissä oli, kun politiikka muistutti vahvasti oikeistolaiselta. Laajemminkin tuntuu siltä, että vasemmisto hakee paikkaansa vahvasti näinä päivinä. Äänestäjiä onkin vaikeaa löytää, kun perinteistä työväenluokka ei enää kohta ole. Osa takertuu vanhoihin aikoihin ja osa vasemmistosta lähenee vahvasti jo oikeistoa.

Blairin sanottiin ohjanneen Britannian menneisyydestä tulevaisuuteen. Tämä väittämä piti paikkaansa. Joskin perinnetietoiset britit tuskin koskaan muuttuvat yhdessä yössä eurooppalaisiksi. Vanhaa imperiumia ei mielistä saada pois, vaikka mitään konkreettista ei jäljellä olekaan.

Blairin pääministeriuran alkuajoista on jäänyt tietty nuorekkuus, jota harvoin politiikassa tapaa, kun samat tyypit pitävät vallasta kiinni hamaan loppuun saakka. Blairille vain kävi niin kuin kaikille poliitikoille, jotka ovat vallassa liian kauan. Ei enää ymmärrä, että itsekin voi tehdä virheitä. Niin kuin Irakin suhteen. Swinging London heräisi kuitenkin Blairin aikana hetkeksi eloon.

Miksi kirjoitan?

Huh, onpa ollut töissä kiire viikko. On tullut puserrettua juttua ja tiedotetta oikein olan takaa. Vielä riittää kuitenkin energiaa blogin kirjoittamiseen ennen viikonloppua. Tämä on jotenkin niin äärimmäisen kiehtovaa ja mukavaa, kun maailmasta ei aiheet lopu, eikä kukaan ole kertomassa miten pitäisi kirjoittaa ja mistä. Tästä saankin mukavan aasinsillan päivän aiheeseeni: Miksi kirjoitan?

Tuota kysymystä pohtivat kaikki harrastajakirjoittajat ja ne onnelliset, jotka saavat kirjoittaa vapaita tekstejä työkseen. Itse kirjoitan, koska minun on pakko. Ei siis siinä mielessä, että kukaan käskisi, mutta jotenkin kirjoitteluun on vain sisäinen pakko. Joskus kirjoitan enemmän ja joskus vähemmän. Olo olisi orpo, jos en voisi kirjoittaa.

Jännää, miten tuo sisäinen pakko ei ainakaan minulla ole ollut synnynnäistä. En kymmenvuotiaana oikeastaan kirjoitellut, enkä edes ollut häävi kirjoittaja, jos nyt kymmenvuotias romaaneja pystyy kirjoittamaakaan. Jostain se sisäinen pakko vain syntyi ja tässä sitä ollaan.

Kirjoitan myös siksi, että kirjoittaessani tunnen eläväni ja olevani onnellinen. Yhtä onnellinen olen kun kirjoitan vaikka vähän tylsemmästä työaiheesta kuin kirjoitan runoja tai vaikka tätä blogiani. Vaikka tunnetila olisi ahdistus ennen kirjoitustyötä, se ahdistus kaikkoaa kun paperi alkaa täyttyä. Uskoisin, että kaikki kirjoittajat ovat onnellisia kirjoittaessaan, ei kai sitä hommaa muuten tekisi.

Minun luonteellani kun sitä aina joskus murehtii asioita etukäteen ja pohtii huonoimpiakin vaihtoehtoja. On tullut mieleen ajatus, että jos joskus menetän kykyni kirjoittaa esim. sairastumisen takia. Aivoverenvuotopotilaathan voivat joutua aloittamaan kaiken alusta. Minkälainen tunne se olisi kun ajatukset virtaavat, mutta käsi ei vain tottele. Pidemmälle en uskalla edes ajatella.

Kirjoittajat ovat monesti sisäänpäinkääntyneitä luonteita, mikä on myös heidän heikkoutensa. Liika itsessäänrypeminen kun on ahdistavaakin ja saattaa kääntyä kirjoitustyötä vastaan. Jotkut kirjoittajat heittävät kaiken yhden kortin varaan. Kirjailijaksi pääsy kun ei riipu pelkästään lahjoista. Kuinkahan paljon Suomessa on wannabe-kirjailijoita kapakoissa, joilla kyllä saattaa kapakassa olla vankka ihailijajoukkonsa. Sillä kun ei vain leipä lohkea. Hattua täytyy nostaa Väinö Linnan kaltaisille kirjailijoille, jotka vielä työpäivän jälkeen kirjoittivat yön kirjaansa.

Se on sitä todellista kirjoittamisen pakkoa. Kaikki me emme ole kuitenkaan väinölinnoja. Tärkeintä on, että omalla kirjoittamisella on tarkoitus. Mikä ikinä kirjoittamisen tarkoitus onkaan? Periaatteessa ihminen elää ilman luku- ja kirjoitustaitoakin. Kauheata se silti olisi...

Miksi kirjoitan?

Huh, onpa ollut töissä kiire viikko. On tullut puserrettua juttua ja tiedotetta oikein olan takaa. Vielä riittää kuitenkin energiaa blogin kirjoittamiseen ennen viikonloppua. Tämä on jotenkin niin äärimmäisen kiehtovaa ja mukavaa, kun maailmasta ei aiheet lopu, eikä kukaan ole kertomassa miten pitäisi kirjoittaa ja mistä. Tästä saankin mukavan aasinsillan päivän aiheeseeni: Miksi kirjoitan?

Tuota kysymystä pohtivat kaikki harrastajakirjoittajat ja ne onnelliset, jotka saavat kirjoittaa vapaita tekstejä työkseen. Itse kirjoitan, koska minun on pakko. Ei siis siinä mielessä, että kukaan käskisi, mutta jotenkin kirjoitteluun on vain sisäinen pakko. Joskus kirjoitan enemmän ja joskus vähemmän. Olo olisi orpo, jos en voisi kirjoittaa.

Jännää, miten tuo sisäinen pakko ei ainakaan minulla ole ollut synnynnäistä. En kymmenvuotiaana oikeastaan kirjoitellut, enkä edes ollut häävi kirjoittaja, jos nyt kymmenvuotias romaaneja pystyy kirjoittamaakaan. Jostain se sisäinen pakko vain syntyi ja tässä sitä ollaan.

Kirjoitan myös siksi, että kirjoittaessani tunnen eläväni ja olevani onnellinen. Yhtä onnellinen olen kun kirjoitan vaikka vähän tylsemmästä työaiheesta kuin kirjoitan runoja tai vaikka tätä blogiani. Vaikka tunnetila olisi ahdistus ennen kirjoitustyötä, se ahdistus kaikkoaa kun paperi alkaa täyttyä. Uskoisin, että kaikki kirjoittajat ovat onnellisia kirjoittaessaan, ei kai sitä hommaa muuten tekisi.

Minun luonteellani kun sitä aina joskus murehtii asioita etukäteen ja pohtii huonoimpiakin vaihtoehtoja. On tullut mieleen ajatus, että jos joskus menetän kykyni kirjoittaa esim. sairastumisen takia. Aivoverenvuotopotilaathan voivat joutua aloittamaan kaiken alusta. Minkälainen tunne se olisi kun ajatukset virtaavat, mutta käsi ei vain tottele. Pidemmälle en uskalla edes ajatella.

Kirjoittajat ovat monesti sisäänpäinkääntyneitä luonteita, mikä on myös heidän heikkoutensa. Liika itsessäänrypeminen kun on ahdistavaakin ja saattaa kääntyä kirjoitustyötä vastaan. Jotkut kirjoittajat heittävät kaiken yhden kortin varaan. Kirjailijaksi pääsy kun ei riipu pelkästään lahjoista. Kuinkahan paljon Suomessa on wannabe-kirjailijoita kapakoissa, joilla kyllä saattaa kapakassa olla vankka ihailijajoukkonsa. Sillä kun ei vain leipä lohkea. Hattua täytyy nostaa Väinö Linnan kaltaisille kirjailijoille, jotka vielä työpäivän jälkeen kirjoittivat yön kirjaansa.

Se on sitä todellista kirjoittamisen pakkoa. Kaikki me emme ole kuitenkaan väinölinnoja. Tärkeintä on, että omalla kirjoittamisella on tarkoitus. Mikä ikinä kirjoittamisen tarkoitus onkaan? Periaatteessa ihminen elää ilman luku- ja kirjoitustaitoakin. Kauheata se silti olisi...

Työvoimapoliittista pohdintaa

Jokin aika sitten kirjoitin hoitajien palkkauksesta. Nythän näyttää siltä, että erityisesti Kokoomus nieli sanansa. Se ei liene kenellekään yllätys, vaikka jonkinlaista palkankorotusta jollakin aikataululla lienee luvassa. Eräs toinen ammattiryhmä kaipaisi myös pikaista palkkaremonttia tai itseasiassa kaikkea muutakin työehtoihin liittyvää remonttia. Nimittäin palvelualoilla työskentelevät.

Minulla on useita ystäviä ja tuttavia, jotka työskentelevät palvelualalla. Aina yhtä hämmästyneenä kuuntelen työehtoja, työoloja ja ennen kaikkea palkkaa. Vaikka julkista sektoria moititaan surkeista palkoista, voi ainakin sen surkean palkan tuloon luottaa. Palvelualoilla sekään ei ole itsestään selvyys. Pieneen palkkaan vaikuttaa sekin, että työntekijät palkataan mielellään tuntityöläisiksi. Palvelualojen huonoja palkkoja perustellaan sillä, että alalla on paljon osa-aikaisia (opiskelijoita yms.). No, tuskinpa kukaan haaveileekaan kokopäivätyöstä alalla, jos kaikessa kenkkuillaan. Joku päivä sitten Hesarissa oli juttu, että huvipuistoihin on nyt saatu oma työehtosopimus. En muista itkinkö vai nauroinko. Palvelualoilla tykätään käyttää myös kovasti näitä henkilöstövuokrausyrityksiä, joita on sitten kovin eritasoisia työntekijöiden kohtelussa.

Ammattiliittojen pitäisi saada toimintaa tavallista työntekijää lähemmäksi. Itse tiedän, että näin yritetään tosissaan, silti järjestäytyneiden työntekijöiden määrät tuntuvat vain laskevan. Pelkkä työttömyyskassa tuntuu houkuttelevammalta. Mikäköhän se oikea keino olisi tavoittaa työntekijät? Siinä kymmenen pisteen kysymys.

Mediassa muuten uhkutaan jatkuvasti julkisten alojen työvoimapulasta tulevaisuudessa (tai itse asiassa lähitulevaisuudessa jo). Sitä ruokkivat kyllä julkiset työnantajat itsekin. Silti on nähtävissä, että nuoria kiinnostaa uran tekeminen julkisella puolellakin. Itse olen jonkin verran rekrytoinnin kanssa tekemisessä ja suurin pula työntekijöistä on keskittynyt tietyille aloille. Kaikille kun raha ei ole ainoa hyvän työn määre.

Pelkkään koulutukseen takertuminen estää myös ihmisten työllistymistä. Nykyisin kun millään muulla ei tunnu olevan väliä kuin oikean tutkinnon löytymisellä. Henkilökohtaisista ominaisuuksista ei niin väliä. Amerikassa sentään ymmärretään selfmademaneja, mutta ei tässä maassa. Täällä halutaan lytätä kaikki oman tiensä kulkijat maan rakoon ja sitten valitellaan kuin ei löydy innovatiivisuutta ja luovuutta. Ymmärrän toki, että koulutuksella täytyy olla merkitystä, eihän kukaan muuten kouluja kävisikään, mutta vähän voisi näissäkin asioissa joustaa, jos kerran valitellaan työvoimapulaa. Ihminen voi olla sivistynyt ilman kymmentä tutkintoakin.

Työvoimapoliittista pohdintaa

Jokin aika sitten kirjoitin hoitajien palkkauksesta. Nythän näyttää siltä, että erityisesti Kokoomus nieli sanansa. Se ei liene kenellekään yllätys, vaikka jonkinlaista palkankorotusta jollakin aikataululla lienee luvassa. Eräs toinen ammattiryhmä kaipaisi myös pikaista palkkaremonttia tai itseasiassa kaikkea muutakin työehtoihin liittyvää remonttia. Nimittäin palvelualoilla työskentelevät.

Minulla on useita ystäviä ja tuttavia, jotka työskentelevät palvelualalla. Aina yhtä hämmästyneenä kuuntelen työehtoja, työoloja ja ennen kaikkea palkkaa. Vaikka julkista sektoria moititaan surkeista palkoista, voi ainakin sen surkean palkan tuloon luottaa. Palvelualoilla sekään ei ole itsestään selvyys. Pieneen palkkaan vaikuttaa sekin, että työntekijät palkataan mielellään tuntityöläisiksi. Palvelualojen huonoja palkkoja perustellaan sillä, että alalla on paljon osa-aikaisia (opiskelijoita yms.). No, tuskinpa kukaan haaveileekaan kokopäivätyöstä alalla, jos kaikessa kenkkuillaan. Joku päivä sitten Hesarissa oli juttu, että huvipuistoihin on nyt saatu oma työehtosopimus. En muista itkinkö vai nauroinko. Palvelualoilla tykätään käyttää myös kovasti näitä henkilöstövuokrausyrityksiä, joita on sitten kovin eritasoisia työntekijöiden kohtelussa.

Ammattiliittojen pitäisi saada toimintaa tavallista työntekijää lähemmäksi. Itse tiedän, että näin yritetään tosissaan, silti järjestäytyneiden työntekijöiden määrät tuntuvat vain laskevan. Pelkkä työttömyyskassa tuntuu houkuttelevammalta. Mikäköhän se oikea keino olisi tavoittaa työntekijät? Siinä kymmenen pisteen kysymys.

Mediassa muuten uhkutaan jatkuvasti julkisten alojen työvoimapulasta tulevaisuudessa (tai itse asiassa lähitulevaisuudessa jo). Sitä ruokkivat kyllä julkiset työnantajat itsekin. Silti on nähtävissä, että nuoria kiinnostaa uran tekeminen julkisella puolellakin. Itse olen jonkin verran rekrytoinnin kanssa tekemisessä ja suurin pula työntekijöistä on keskittynyt tietyille aloille. Kaikille kun raha ei ole ainoa hyvän työn määre.

Pelkkään koulutukseen takertuminen estää myös ihmisten työllistymistä. Nykyisin kun millään muulla ei tunnu olevan väliä kuin oikean tutkinnon löytymisellä. Henkilökohtaisista ominaisuuksista ei niin väliä. Amerikassa sentään ymmärretään selfmademaneja, mutta ei tässä maassa. Täällä halutaan lytätä kaikki oman tiensä kulkijat maan rakoon ja sitten valitellaan kuin ei löydy innovatiivisuutta ja luovuutta. Ymmärrän toki, että koulutuksella täytyy olla merkitystä, eihän kukaan muuten kouluja kävisikään, mutta vähän voisi näissäkin asioissa joustaa, jos kerran valitellaan työvoimapulaa. Ihminen voi olla sivistynyt ilman kymmentä tutkintoakin.

Itsensä rakastamisen vaikeus

Yksi vaikeimmista tehtävistä ihmisen elämässä on oppia rakastamaan itseään positiivisessa mielessä. Se on avain siihen, että muutkin rakastavat itseään.

Aivan liian usein ihmiset vaativat itseltään liikaa. Ainakin itse vaadin yhä. Vaikka itse tiedän, että helpommallakin voisi itsensä päästää. Ikään kuin jokin selittämätön voima ajaisi eteenpäin, sanoen että sinulla on kiire jonnekin, ethän pysähdy. Minne sitä sitten on kiire, en tiedä. Ihmiselämä on lyhyt, mutta ei sentään vain hetki.

Olen tosin treenannut rentoutumista ja itseni rakastamista, mutta paljon on vielä matkaa jäljellä. On helpommin sanottu kuin tehty vapaa-ajallakin, että rentoudupas nyt kun sinulla on aikaa ja löydä itsestäsi positiivista valtaa itseesi. On paljon helpompi liukua kohti tummuutta kuin valoa. Tämän valon löytäminen on elämän mittainen matka, eikä se matka suju ongelmitta.
Televisiopsykologi Dr.Phil sanoi hyvin jossain ohjelmassaan, että ihmisissä elää hyvin vaatelias sisäinen dialogi, joka tekee ihmisistä ärtyneitä ja armottomia itseään kohtaan. Tuo sisäinen dialogi estää itseensä rakastumisen/itsensä rakastamisen. Varsinkin jos ympäristöstä kukaan ei käske pysähtymään, vaan päinvastoin kannustaa lisävauhtiin, niin kuin ainakin työelämässä tapahtuu.

Olen sitä mieltä että kiireeseen kannustamisen aikakausi on tullut tiensä päähän. Ihmisethän eivät voi loputtomiin omaksua uusia asioita yhä kiihtyvällä tahdilla. Evoluutioltamme olemme lähes samanlaisia kuin esi-isämme 200 000 vuotta sitten. Meillä on sama rajattu aivokapasiteetti ja perustarpeet.

Itseään on myös vaikea rakastaa, jos ei hyväksy omia menneen elämänsä valintoja tai edes antamaan itselleen anteeksi. Yleensä muut ihmiset antavat anteeksi, ennen kuin ihminen antaa itselleen anteeksi. Henkinen itsensä ruoskinta kukoistaa ja viha omaa itseään kohtaan tuhoaa yhtä tehokkaasti kuin viha toista ihmistä kohtaan. Viha ja katkeruus syövyttävät sielua enemmän kuin happo. Silti noista tunteista on vaikea päästä irti, monet ihmiset suorastaan takertuvat niihin. Sekin tuo tietysti turvallisuudentunnetta, kun on jotain jota vihata.

Yksi itsensä rakastamisen suurin dilemma on, että jos ei rakasta itseään, kenenkään muunkaan on vaikea rakastaa. Sielunsa sinkku taas ei mitään muuta kaipaisi, kun että joku rakastaisi. On vain totta, että täytyy ensin rakastaa itseään, ennen kuin kuin kukaan muu voi rakastaa.

Siinä on rakkaudettomuuden kehä valmiina ja rakkaus sekä armeliaisuus itseensä kohtaan aina vain kauempana.

Itsensä rakastamisen vaikeus

Yksi vaikeimmista tehtävistä ihmisen elämässä on oppia rakastamaan itseään positiivisessa mielessä. Se on avain siihen, että muutkin rakastavat itseään.

Aivan liian usein ihmiset vaativat itseltään liikaa. Ainakin itse vaadin yhä. Vaikka itse tiedän, että helpommallakin voisi itsensä päästää. Ikään kuin jokin selittämätön voima ajaisi eteenpäin, sanoen että sinulla on kiire jonnekin, ethän pysähdy. Minne sitä sitten on kiire, en tiedä. Ihmiselämä on lyhyt, mutta ei sentään vain hetki.

Olen tosin treenannut rentoutumista ja itseni rakastamista, mutta paljon on vielä matkaa jäljellä. On helpommin sanottu kuin tehty vapaa-ajallakin, että rentoudupas nyt kun sinulla on aikaa ja löydä itsestäsi positiivista valtaa itseesi. On paljon helpompi liukua kohti tummuutta kuin valoa. Tämän valon löytäminen on elämän mittainen matka, eikä se matka suju ongelmitta.
Televisiopsykologi Dr.Phil sanoi hyvin jossain ohjelmassaan, että ihmisissä elää hyvin vaatelias sisäinen dialogi, joka tekee ihmisistä ärtyneitä ja armottomia itseään kohtaan. Tuo sisäinen dialogi estää itseensä rakastumisen/itsensä rakastamisen. Varsinkin jos ympäristöstä kukaan ei käske pysähtymään, vaan päinvastoin kannustaa lisävauhtiin, niin kuin ainakin työelämässä tapahtuu.

Olen sitä mieltä että kiireeseen kannustamisen aikakausi on tullut tiensä päähän. Ihmisethän eivät voi loputtomiin omaksua uusia asioita yhä kiihtyvällä tahdilla. Evoluutioltamme olemme lähes samanlaisia kuin esi-isämme 200 000 vuotta sitten. Meillä on sama rajattu aivokapasiteetti ja perustarpeet.

Itseään on myös vaikea rakastaa, jos ei hyväksy omia menneen elämänsä valintoja tai edes antamaan itselleen anteeksi. Yleensä muut ihmiset antavat anteeksi, ennen kuin ihminen antaa itselleen anteeksi. Henkinen itsensä ruoskinta kukoistaa ja viha omaa itseään kohtaan tuhoaa yhtä tehokkaasti kuin viha toista ihmistä kohtaan. Viha ja katkeruus syövyttävät sielua enemmän kuin happo. Silti noista tunteista on vaikea päästä irti, monet ihmiset suorastaan takertuvat niihin. Sekin tuo tietysti turvallisuudentunnetta, kun on jotain jota vihata.

Yksi itsensä rakastamisen suurin dilemma on, että jos ei rakasta itseään, kenenkään muunkaan on vaikea rakastaa. Sielunsa sinkku taas ei mitään muuta kaipaisi, kun että joku rakastaisi. On vain totta, että täytyy ensin rakastaa itseään, ennen kuin kuin kukaan muu voi rakastaa.

Siinä on rakkaudettomuuden kehä valmiina ja rakkaus sekä armeliaisuus itseensä kohtaan aina vain kauempana.

Kulissit jatkavat väkivaltaa

Tämän viikon yksi suurimmista uutisaiheista oli Jarmo Björkvistin saama murhatuomio. Tuomio tuli mielestäni ihan aiheesta, jos hän kuitenkin puukotti vaimoaan kymmeniä kertoja. En ole oikeusoppinut, mutta ei teko enää siinä vaiheessa tapolta vaikuttanut. Nettiinhän hän on välikäden kautta laittanut jonkin julkisen kirjeenkin, mutta jää ainakin minulta lukematta.

En ole haluaisi olla ennakkoluuloinen maaseudun pikkukaupunkeja kohtaan, mutta niissä tuntuu tapahtuvan vastaavanlaisia järjettömiä perheen sisäisiä väkivallan tekoja. Isommissa kaupungeissa väkivalta kohdistuu enemmän tuntemattomiin silmittömänä väkivaltana. Tuntuu, että perheväkivalta on varsin suomalainen ilmiö, joskaan en tiedä muiden maiden tilastoista. Saattaa olla, että muualla ongelmaa piilotellaan vielä enemmän. PMMP on ainakin tuonut hyvin esille ongelman taiteen avulla biisillään Joku raja.

Olisiko Paula Björkvistinkin vielä elossa, jos Jämsänkin kaltaisissa pikkukaupungeissa ei tarvitsisi pitää kulisseja yllä? Käsittääkseni parisuhdeväkivalta oli ko. tapauksessakin jatkunut jo vuosia. Paulan omaisia ei surussa lohduta yhtään tapauksen saama valtava mediajulkisuus. On vaikea toipua menetyksestä, kun saa lukea siitä joka päivä lehdistä.

Kulissienpitokulttuuri ylläpitää väkivallan jatkumista perheissä. Mikä ihme niissä kulisseissa voi olla niin säilyttämisen arvoista, että sen takia on valmis sietämään väkivaltaa kumppaninsa taholta. Tietenkin väkivalta jatkuu muistakin syistä. En ymmärrä naisia, jotka ovat valmiita jäämään moiseen suhteeseen. Minusta murskattu itsetuntokaan ei edes riitä selitykseksi, varsinkin jos mukana hommassa on vielä lapsia. Suomessa on varsin hyvin tarjolla turvakoteja ja apua on tarjolla, jos sitä vain hakee. Silti kadulla näkee aina silloin tällöin silmä mustana kulkevia naisia.

Perheväkivaltaan ajaa myös alkoholi ja väkivallan käyttö on kai suomalaisessa kulttuurissa jatkuva "perinne". Miehet päksivät naisystäviensä lisäksi toisiaankin sairaalakuntoon. Myös naiset ovat oppineet hakkaamaan nykyisin miehiään ja toisiaan. Itsekin sain armeija-aikoina kuonooni baarissa tietämättä oikein edes minkä takia. Aika vaikea väkivallalta on kai enää välttyäkin enää edes omassa kodissa, kuten perheväkivalta osoittaa.

Kulissit jatkavat väkivaltaa

Tämän viikon yksi suurimmista uutisaiheista oli Jarmo Björkvistin saama murhatuomio. Tuomio tuli mielestäni ihan aiheesta, jos hän kuitenkin puukotti vaimoaan kymmeniä kertoja. En ole oikeusoppinut, mutta ei teko enää siinä vaiheessa tapolta vaikuttanut. Nettiinhän hän on välikäden kautta laittanut jonkin julkisen kirjeenkin, mutta jää ainakin minulta lukematta.

En ole haluaisi olla ennakkoluuloinen maaseudun pikkukaupunkeja kohtaan, mutta niissä tuntuu tapahtuvan vastaavanlaisia järjettömiä perheen sisäisiä väkivallan tekoja. Isommissa kaupungeissa väkivalta kohdistuu enemmän tuntemattomiin silmittömänä väkivaltana. Tuntuu, että perheväkivalta on varsin suomalainen ilmiö, joskaan en tiedä muiden maiden tilastoista. Saattaa olla, että muualla ongelmaa piilotellaan vielä enemmän. PMMP on ainakin tuonut hyvin esille ongelman taiteen avulla biisillään Joku raja.

Olisiko Paula Björkvistinkin vielä elossa, jos Jämsänkin kaltaisissa pikkukaupungeissa ei tarvitsisi pitää kulisseja yllä? Käsittääkseni parisuhdeväkivalta oli ko. tapauksessakin jatkunut jo vuosia. Paulan omaisia ei surussa lohduta yhtään tapauksen saama valtava mediajulkisuus. On vaikea toipua menetyksestä, kun saa lukea siitä joka päivä lehdistä.

Kulissienpitokulttuuri ylläpitää väkivallan jatkumista perheissä. Mikä ihme niissä kulisseissa voi olla niin säilyttämisen arvoista, että sen takia on valmis sietämään väkivaltaa kumppaninsa taholta. Tietenkin väkivalta jatkuu muistakin syistä. En ymmärrä naisia, jotka ovat valmiita jäämään moiseen suhteeseen. Minusta murskattu itsetuntokaan ei edes riitä selitykseksi, varsinkin jos mukana hommassa on vielä lapsia. Suomessa on varsin hyvin tarjolla turvakoteja ja apua on tarjolla, jos sitä vain hakee. Silti kadulla näkee aina silloin tällöin silmä mustana kulkevia naisia.

Perheväkivaltaan ajaa myös alkoholi ja väkivallan käyttö on kai suomalaisessa kulttuurissa jatkuva "perinne". Miehet päksivät naisystäviensä lisäksi toisiaankin sairaalakuntoon. Myös naiset ovat oppineet hakkaamaan nykyisin miehiään ja toisiaan. Itsekin sain armeija-aikoina kuonooni baarissa tietämättä oikein edes minkä takia. Aika vaikea väkivallalta on kai enää välttyäkin enää edes omassa kodissa, kuten perheväkivalta osoittaa.

Me suomalaisetkin olemme alkuperäiskansaa

Elämässäni kai ei ole tarpeeksi äksöniä, kun viime aikoina olen kirjoitellut eri tv-ohjelmista. Televisiosta tulee vain hyvääkin ohjelmaa, ainakin sunnuntaisin olen jäänyt koukkuun sarjaan "Elää heimon kanssa". "Tutkimusmatkailija" Bruce Perry laittaa itsensä likoon alkuperäiskansojen kanssa niin kiitettävällä tarmokkuudella, ettei toimintaa voi olla ihailematta.

Yleensähän sitä mennään kehitysmaihin enemmän tai vähemmän henkiset khakihousut jalassa, mutta Perry ei. Hän osallistuu heimojen elämään kaikessa arjen muodoissaan ja on onnistunut osallistumaan initaatiomenoihinkin jokaisen heimon parissa mitä erilaisempia hallunogeeneja kokeillen. Ja mikä tärkeintä aidon kontaktin saaden. Joka kerta hän väittää löytäneensä itsensä uudelleen ihmisenä. Kateeksi käy, itselleni riittäisi jo yksikin kerta.

Alkuperäiskansat kiehtoivat minua jo poikasena ja lueskelin kaikenlaisia maantieteellisiä ja kansantieteellisiä teoksia. Minusta oli kiehtovaa ajatella, että jossain asuu vielä kansoja, joita ei ole vielä "löydetty". Siis länsimaisessa mielessä. Heitä itseähän ei löytäminen kiinnostakaan. Useimmiten "löytäminen" on merkinnyt näille kansoille enemmän tai vähemmän tuhoa. Surullisempia esimerkkejä Australian abot, puhumattakaan Pohjois-Amerikan intiaaneista. Osan vei taudit jo tutustuttaessa eurooppalaisiin ja sen jälkeen on viina tehnyt omia tuhojaan alkuperäiskansojen riveissä.

Suomalaiset itsessään ovat vähän niin kuin alkuperäiskansaa. Ei siitä niin hirveän kauan ole kun olemme tulleet metsistä "ihmisten ilmoille". Kohtahan kaupungeissa asuu valtaosa, mutta vain jokunen vuosikymmen sitten asuimme maalla hyvinkin alkeellisissa olosuhteissa. Ehkä siksi meillekin viina maistuu alkuperäiskansojen tapaan, emmekä koe oloamme kotoisaksi kaupungissa ihmistungoksessa. Haluammekohan vielä yhteyttä niihin metsänhenkiin ja samaaneihin, jotka satoja vuosia sitten menetimme?

Jos me suomalaiset emme ole jonkun mielestä alkuperäiskansaa, niin saamelaiset ainakin ovat todistetusti. Suomessahan on ollut tapana suhtautua saamelaisiin hieman huvittuneesti. Juoppoina ja likaisina ihmisinä kuten joissakin sketseissä. Harva ehkä tietää, että saamelaisilta on aikanaan viety varsin tylysti maita, aivan niin kuin intiaaneiltakin Pohjois-Amerikassa. Emme me suomalaisetkaan välttämättä niin viattomia ole tässä suhteessa, vaikka siirtomaita emme olekaan vallanneet.

Me suomalaisetkin olemme alkuperäiskansaa

Elämässäni kai ei ole tarpeeksi äksöniä, kun viime aikoina olen kirjoitellut eri tv-ohjelmista. Televisiosta tulee vain hyvääkin ohjelmaa, ainakin sunnuntaisin olen jäänyt koukkuun sarjaan "Elää heimon kanssa". "Tutkimusmatkailija" Bruce Perry laittaa itsensä likoon alkuperäiskansojen kanssa niin kiitettävällä tarmokkuudella, ettei toimintaa voi olla ihailematta.

Yleensähän sitä mennään kehitysmaihin enemmän tai vähemmän henkiset khakihousut jalassa, mutta Perry ei. Hän osallistuu heimojen elämään kaikessa arjen muodoissaan ja on onnistunut osallistumaan initaatiomenoihinkin jokaisen heimon parissa mitä erilaisempia hallunogeeneja kokeillen. Ja mikä tärkeintä aidon kontaktin saaden. Joka kerta hän väittää löytäneensä itsensä uudelleen ihmisenä. Kateeksi käy, itselleni riittäisi jo yksikin kerta.

Alkuperäiskansat kiehtoivat minua jo poikasena ja lueskelin kaikenlaisia maantieteellisiä ja kansantieteellisiä teoksia. Minusta oli kiehtovaa ajatella, että jossain asuu vielä kansoja, joita ei ole vielä "löydetty". Siis länsimaisessa mielessä. Heitä itseähän ei löytäminen kiinnostakaan. Useimmiten "löytäminen" on merkinnyt näille kansoille enemmän tai vähemmän tuhoa. Surullisempia esimerkkejä Australian abot, puhumattakaan Pohjois-Amerikan intiaaneista. Osan vei taudit jo tutustuttaessa eurooppalaisiin ja sen jälkeen on viina tehnyt omia tuhojaan alkuperäiskansojen riveissä.

Suomalaiset itsessään ovat vähän niin kuin alkuperäiskansaa. Ei siitä niin hirveän kauan ole kun olemme tulleet metsistä "ihmisten ilmoille". Kohtahan kaupungeissa asuu valtaosa, mutta vain jokunen vuosikymmen sitten asuimme maalla hyvinkin alkeellisissa olosuhteissa. Ehkä siksi meillekin viina maistuu alkuperäiskansojen tapaan, emmekä koe oloamme kotoisaksi kaupungissa ihmistungoksessa. Haluammekohan vielä yhteyttä niihin metsänhenkiin ja samaaneihin, jotka satoja vuosia sitten menetimme?

Jos me suomalaiset emme ole jonkun mielestä alkuperäiskansaa, niin saamelaiset ainakin ovat todistetusti. Suomessahan on ollut tapana suhtautua saamelaisiin hieman huvittuneesti. Juoppoina ja likaisina ihmisinä kuten joissakin sketseissä. Harva ehkä tietää, että saamelaisilta on aikanaan viety varsin tylysti maita, aivan niin kuin intiaaneiltakin Pohjois-Amerikassa. Emme me suomalaisetkaan välttämättä niin viattomia ole tässä suhteessa, vaikka siirtomaita emme olekaan vallanneet.

Vielä muutama päivä Euroviisu-hysteriaa

Onneksi Euroviisut ovat kohta. Pikkuhiljaa on alkanut väsyttää ainakin minun kaltaista rock-poliisia  hysteria kisojen tiimoilta. Varsinkin kun kisojen taso on heikko. Biisit muistuttavat toinen toisiaan ja sanoituksista ei viitsi edes puhua. Jee jee, i love you, you love me. Siinä se sitten olikin. Paljon parjattu Idols-kisakin on paljon parempi, kun kisaajat ovat aidompia kuin Euroviisuissa. Puhumattakaan biiseistä. Aito rehellinen kaupallisuus voittaa Euroopan yleisradiot mennen tullen. Euroviisut ovat monessa suhteessa oikea mauttomuuden kavalkadi.

Euroviisuja en ole oikeastaan seurannutkaan sitten 80-luvun ja nytkin aion seurata kisat ainoastaan sen takia, että ne järjestetään Suomessa. Viime vuonna tunnustan kisat katsoneeni, kun kuulin Lordin olevan voittamassa. Voittoon tuskin on suomalaisilla saumaa tänä vuonna. Pakarisen biisissä on yhtä paljon omaperäisyyttä kuin Prisman tuulipuvussa. Hanna itse on söpö ja persoonallinen, harmi, ettei saanut yhtään parempaa biisiä laulettavakseen. Lordikin tuntuu jatkavan samaa virttä tänäkin vuonna, ei jaksa oikein Hard rock hallelujakaan oikein enää innostaa, kun uutuuden viehätys on kadonnut ja biisit muistuttavat toinen toistaan. Aito Kiss on parempi.

En tietenkään tiedä kaikkien ihmisten mielipiteistä, mutta kuka jaksaa enää lukea Euroviisuista. Varsinkin Yle väsyttää katsojansa kisoilla ennen kuin kisat edes alkavat. Positiivinen puoli tässä Euroviisu-hurmiossa on se, että Suomi saa mainosta Euroopassa. Toivottavasti ei anneta vain sitä perussuomikuvaa järvineen ja kairoineen sekä kalevaloineen, vaan otettaisiin vähän muutakin markkinointiin mukaan. Uutta Suomea, jota ei uskalleta koskaan näyttää. Niin ja, Suomessa on muitakin kaupunkeja kuin Helsinki, vaikka kisat Helsingissä järjestetäänkin.

Vexi Salmi sanoi jossain haastattelussa hyvin, että missään muualla kuin Suomessa Euroviisuja ei oteta niin kauhean vakavasti. Ei pitäisikään, kun elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Tietysti viihdettä ei muutenkaan saa ottaa liian vakavasti. Uusia abboja ja celinedioneja esikatselun perusteella ei tosin ole löytymässä ainakin Helsingistä.

Vielä muutama päivä Euroviisu-hysteriaa

Onneksi Euroviisut ovat kohta. Pikkuhiljaa on alkanut väsyttää ainakin minun kaltaista rock-poliisia  hysteria kisojen tiimoilta. Varsinkin kun kisojen taso on heikko. Biisit muistuttavat toinen toisiaan ja sanoituksista ei viitsi edes puhua. Jee jee, i love you, you love me. Siinä se sitten olikin. Paljon parjattu Idols-kisakin on paljon parempi, kun kisaajat ovat aidompia kuin Euroviisuissa. Puhumattakaan biiseistä. Aito rehellinen kaupallisuus voittaa Euroopan yleisradiot mennen tullen. Euroviisut ovat monessa suhteessa oikea mauttomuuden kavalkadi.

Euroviisuja en ole oikeastaan seurannutkaan sitten 80-luvun ja nytkin aion seurata kisat ainoastaan sen takia, että ne järjestetään Suomessa. Viime vuonna tunnustan kisat katsoneeni, kun kuulin Lordin olevan voittamassa. Voittoon tuskin on suomalaisilla saumaa tänä vuonna. Pakarisen biisissä on yhtä paljon omaperäisyyttä kuin Prisman tuulipuvussa. Hanna itse on söpö ja persoonallinen, harmi, ettei saanut yhtään parempaa biisiä laulettavakseen. Lordikin tuntuu jatkavan samaa virttä tänäkin vuonna, ei jaksa oikein Hard rock hallelujakaan oikein enää innostaa, kun uutuuden viehätys on kadonnut ja biisit muistuttavat toinen toistaan. Aito Kiss on parempi.

En tietenkään tiedä kaikkien ihmisten mielipiteistä, mutta kuka jaksaa enää lukea Euroviisuista. Varsinkin Yle väsyttää katsojansa kisoilla ennen kuin kisat edes alkavat. Positiivinen puoli tässä Euroviisu-hurmiossa on se, että Suomi saa mainosta Euroopassa. Toivottavasti ei anneta vain sitä perussuomikuvaa järvineen ja kairoineen sekä kalevaloineen, vaan otettaisiin vähän muutakin markkinointiin mukaan. Uutta Suomea, jota ei uskalleta koskaan näyttää. Niin ja, Suomessa on muitakin kaupunkeja kuin Helsinki, vaikka kisat Helsingissä järjestetäänkin.

Vexi Salmi sanoi jossain haastattelussa hyvin, että missään muualla kuin Suomessa Euroviisuja ei oteta niin kauhean vakavasti. Ei pitäisikään, kun elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Tietysti viihdettä ei muutenkaan saa ottaa liian vakavasti. Uusia abboja ja celinedioneja esikatselun perusteella ei tosin ole löytymässä ainakin Helsingistä.

Vappuna 2007

Jaahas, nyt sitä on taas yhdet vaput vietetty. Kivaa oli kaverin ja tämän avovaimon luona Kartanonkoskella. Olen aina parhaimmillani pienessä porukassa juhliessa. Varsinkin silloin kun kaikki tuntevat toisensa hyvin. Silloin sitä voi puhua hölmöjäkin rauhassa ilman, että kukaan loukkaantuu. Oma huumorini saattaa olla joskus sen tyyppistä, ettei sitä kaikki ymmärrä, jos eivät tunne minua paremmin.

Nykyisin olen oppinut myös rentoutumaan paremmin ja alkoholi tekee mökötyksen/itsesäälin/kiukuttelun sijasta iloiseksi useimmiten. Vanhemmiten minusta on kuoriutunut supliikkimiestäkin, joka ei aina ota kaikkea liian tosissaan, vaikka välillä innostunkin saarnaamaan liikaa. Onnistun olemaan joskus jopa huomion keskipisteenä.

Vähän olo on silti väsynyt, kun viikonloppunakin tuli univelkaa. Enää sitä ei palaudu vesilasillisella niin kuin hädin tuskin parikymppisenä kollina. Taidan painua pehkuihin tänään aikaisin, että jaksaa taas palvella huomenna yleisöä :) Ja ensi viikonlopun olla ihan kotosalla...vaikka ei noissa baareissa tule muutenkaan enää alvariinsa juostua.

Olen muutenkin iloinen vapun tapahtumista. Minulta nimittäin kysyttiin Alkossa kuohuviiniostoksilla papereita. Punastuin hieman ensin häpeästä, kun ajattelin, että nyt ne ihmiset ajattelee, "jaahas, taas ne alaikäiset yrittää". Sitten ilostuin ikihyviksi, papereiden kysyminen, jos mikä hivelee kolmekymmentä täyttävän ihmisen itsetuntoa. Olen siis babyface, jee... tai sitten myyjätyttö halusi tietää vain nimeni. No joo, anteeksi, kevättä se on minunkin rinnassani :) Eipä Alkosta alaikäiset muuten viinaa saa, jos niitä eivät meinaa saada kolmekymppisetkään.

Mikähän siinä muuten on, kun juhlapyhät tuntuvat menettävän sinällään merkityksensä? En tiedä, onko muillakin ihmisillä sama juttu kun minulla niiden kanssa. Juhlapyhät ovat lähinnä vaan vapaapäiviä, oli kyseessä sitten joulu tai juhannus. Tärkeintä minusta on juhlapäivinä, että on kerrankin aikaa viettää aikaa kunnolla ystävien ja perheen parissa.

Vappuna 2007

Jaahas, nyt sitä on taas yhdet vaput vietetty. Kivaa oli kaverin ja tämän avovaimon luona Kartanonkoskella. Olen aina parhaimmillani pienessä porukassa juhliessa. Varsinkin silloin kun kaikki tuntevat toisensa hyvin. Silloin sitä voi puhua hölmöjäkin rauhassa ilman, että kukaan loukkaantuu. Oma huumorini saattaa olla joskus sen tyyppistä, ettei sitä kaikki ymmärrä, jos eivät tunne minua paremmin.

Nykyisin olen oppinut myös rentoutumaan paremmin ja alkoholi tekee mökötyksen/itsesäälin/kiukuttelun sijasta iloiseksi useimmiten. Vanhemmiten minusta on kuoriutunut supliikkimiestäkin, joka ei aina ota kaikkea liian tosissaan, vaikka välillä innostunkin saarnaamaan liikaa. Onnistun olemaan joskus jopa huomion keskipisteenä.

Vähän olo on silti väsynyt, kun viikonloppunakin tuli univelkaa. Enää sitä ei palaudu vesilasillisella niin kuin hädin tuskin parikymppisenä kollina. Taidan painua pehkuihin tänään aikaisin, että jaksaa taas palvella huomenna yleisöä :) Ja ensi viikonlopun olla ihan kotosalla...vaikka ei noissa baareissa tule muutenkaan enää alvariinsa juostua.

Olen muutenkin iloinen vapun tapahtumista. Minulta nimittäin kysyttiin Alkossa kuohuviiniostoksilla papereita. Punastuin hieman ensin häpeästä, kun ajattelin, että nyt ne ihmiset ajattelee, "jaahas, taas ne alaikäiset yrittää". Sitten ilostuin ikihyviksi, papereiden kysyminen, jos mikä hivelee kolmekymmentä täyttävän ihmisen itsetuntoa. Olen siis babyface, jee... tai sitten myyjätyttö halusi tietää vain nimeni. No joo, anteeksi, kevättä se on minunkin rinnassani :) Eipä Alkosta alaikäiset muuten viinaa saa, jos niitä eivät meinaa saada kolmekymppisetkään.

Mikähän siinä muuten on, kun juhlapyhät tuntuvat menettävän sinällään merkityksensä? En tiedä, onko muillakin ihmisillä sama juttu kun minulla niiden kanssa. Juhlapyhät ovat lähinnä vaan vapaapäiviä, oli kyseessä sitten joulu tai juhannus. Tärkeintä minusta on juhlapäivinä, että on kerrankin aikaa viettää aikaa kunnolla ystävien ja perheen parissa.