Pärjäile!

Eräs rouva kirjoitti hyvin eilisen Hesarin yleisönosastolla. Hän valitteli, että Suomi on pärjääjien maa. Täällä on pakko pärjätä, koska kukaan ei yksinkertaisesti auta sinua, jos ei tunne sinua. Jopa lapset jätetään pulaan isompien ryöstettäväksi ja muksittavaksi, kuten rouvalla oli itselleen käynyt lapsena.

En olisi enempää voinut olla tuon rouvan kanssa olla samaa mieltä tästä sairaasta pärjäämisen pakosta.

Olen aina kummastellut tätä suomalaista pärjäämisen kulttuuria, joka vielä tuntuu kovenevan, mitä vauraammaksi yhteiskunta muuttuu yleisesti ottaen. Kaikkihan eivät tietenkään voi pärjätä, kuten tiedämme. Jopa vanhuuden heikkous on ihmisen omaa syytä. Miksi et ole elänyt terveellisemmin, niin olisit nyt paremmassa kunnossa?

Kun yhteiskunta aikoinaan otti vastuun heikommista ja sairaimmista Suomessa huokaistiin helpotuksesta. Nyt kun yhteiskunnan apu vähenee (ainakin tulevaisuudessa) syytetään ihmisiä itseään ongelmistaan. Olenhan minäkin pärjännyt, ei minullakaan ole helppoa ollut. Miksi siis sinä et pärjää?

Ainoastaan joitakin lapsia varjellaan kaikelta pahalta aivan kuten yhtä söpöjä lemmikkielämiäkin. Meille rumemmille ja vähemmän tunteita herättäville otuksille ei ole kyllä myötätuntoa tai apua luvassa. Vaikka emme itsekään auta, oletamme kyllä saavamme apua.

Sana pärjäile kertoo kaiken. Tätä toivotusta käytetään Suomessa yleisesti silloin kun vaikkapa lopetetaan puhelu tai jonkinlaisena myötätunnon osoituksena, kun joku on kiusallisen kauan kertonut ongelmistaan ja haluaisimme päästä tilanteesta pois. Mutta miten olisi vaikka myötätuntoisempi kysymyssana: Pärjääthän?

Suomessa on tapana etsiä kaikkiin ongelmiimme syitä sota-ajasta ja kovista ajoista ennen hyvinvointivaltiota. Todennäköisesti tätä pärjäämisen pakkoakin selitetään sillä, että sota-aikana oli kovaa ja että täytyi pärjätä. Totta, mutta sama pärjäämisen etiikka on sitten tämän teorian mukaan käytössä työelämässä ja yksityiselämässä.

Suomessa on yksin pärjääminen viety niin pitkälle, että osa kansalaisista ei edes halua, että heitä autetaan. Pärjääminen ja kitkuttelu tuskissaan on kunnia-asia. Ei tartte auttaa, minähän en sossuun mene. Pärjääminen kun on kunnia-asia.  Mutta ei tälläistä pärjäämisen pakkomiellettä ole missään muualla kuin Usassa ja Kauko-Idässä Suomen lisäksi.



En usko, että Suomessa koskaan on oltu oikeasti yhteisöllisiä ja autettu toinen toistaan. Kovat ajatkin ovat yhdistäneet vain kovien aikojen ajaksi. Täällä Suomessa miltei nautitaan kun suurien haihattelija epäonnistuu tai joku ennen niin menestyvä tipahtaa alas hierarkiassa. Ja kun sieltä nousee, on ansainnut vasta asemansa ja hänestä pidetään suuresti.

Hänhän on pärjännyt yksin eteenpäin.

-----------------------------------------------

Lehdistön ihannepoika Timo Soini on hänkin päässyt negatiivisen uutisoinnin makuun. Perussuomalaiset eli kai yhtä kuin Timo Soini näytti, että hänkin osaa vanhojen puolueiden tavan toimia. Eli vedetään omien pussiin nimeämällä uskollisia virkoihin.

--------------------------------------------------

BB:n voitti sitten hieman yllättäen tämä herra eli Aso. Oikeaan osoitteeseen meni. Aso osoitti, että BB-talossa voi kasvaa henkisesti kuin yleensä suunta on ollut enemmän päinvastainen. Alun kangertelun ja typerän slummi-paratiisi vohkailun jälkeen BB:kin parani loppua kohti. Aso toi myös maahanmuuttajayhteisöille aika hyvää julkisuutta.

Kuva: www.bigbrother.fi

Marilyn

Kuva: www.marilynmonroe.ca

Maailmassa on ollut kaksi naista, joista kirjoitetaan paljon heidän kuoltuaankin. Toinen on prinsessa Diana ja toinen Marilyn Monroe. Ensimmäinen syntyi etuoikeutettuna ja viimeinrn vähemmän etuoikeutettuna. Kummatkin olivat syvästi onnettomia ihmisiä, mutta silti heissä oli vetovoimaa, joka vetoaa yhä vieläkin ihmisiin. Molemmat myös kuolivat dramaattisesti nuorina ja tulivat kohdelluiksi huonosti miesten taholta.

Ei ihme, että Elton John vain vaihtoi Norma Jean Bakerista alias Marilyn Monroesta kertovaan kappaleeseensa sanat prinsessa Dianaa varten.

Marilyn itse sanoi, että orpotyttö Norma Jean palasi häneen heti kun kamerat sammuivat. Surullisia, rakkaudettomia tarinoita on Hollywood täynnä, mutta jokin tekee Marilynista poikkeuksellisen. Häntä markkinoitiin ajan hengen mukaan suurena seksipommina, mutta historiaan hänestä jäi elämään suuri herkkyys. Ehkä juuri se teki hänestä ainutlaatuisen. Näyttelijänä hän jäi aliarvostetuksi, vaikka komediennena hän oli oikean ohjaajan käsissä erittäin hyvä. Hänestä ei voi olla pitämättä Piukoissa paikoissa.

Marilyn Monroesta on tehty myyttinen uhri hänen kuoltuaan 1962. Hänestä tehtiin lapsinainen, jota miehet himoitsivat rakastella, mutta eivät halunneet rakastaa. Miesten uhri Marilyn varmasti olikin, mutta toisaalta Marilyn itsekin surutta petti miehiään.

Marilyn oli ainutlaatuinen, mutta ei niin ainutlaatuinen, etteikö hänen kaltaistaan voisi syntyä toistakin. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, sillä elokuvatähdistä on tullut liian arkisia ollaakseen elämää suurempia hahmoja. Kauniita naisia on elokuvissa paljon, mutta harvalla on niin suurta lahjaa kameran edessä työskentelyyn kuin Marilynillä oli. Hän kuulemma pelkäsi kameraa, vaikka kamera rakasti häntä. Mutta ristiriidasta yleensä hienoimmat hetket kasvavat.

Marilynia rakastivat monet, mutta hän ei itse kyennyt koskaan rakastamaan itseään. Eikä kunnioittamaan itseään. Ja kuten tiedämme, silloin muutkaan harvemmin kunnioittavat. Vaikka itse olen mies, enkä edes kovin kaunis sellainen, olen jollain tasolla tuntenut hengenheimolaisuutta Marilynia kohtaan.

Marilynia vaivasi koko elämän selittämätön pelko. Ehkä siksi hän halusi lopulta vain kuolla.



Goodbye, Norma Jean.

Lööpit, lööpit!

Tässä yhtenä minuuttina tuli mieleen, että kuinka monta lööppiä sitä ihminen kykenee muistamaan ja kuinka kauan.

Tapanani on joka päivä töihin mennessä ohittaa R-kioski lukeakseni päivän lööpit ikkunasta. Olen huomannut, että moni muu kanssasisar  tai -veli toimii samoin. Harvemmin kyllä ostan päivän iltapäivälehtiä, en ainakaan lööppien perusteella, ellei sitten tarjolla ole megaluokan uutista.



Useimmiten lööpeissä on tehty pahaa. Joku julkkis on riehunut kännipäissään tai ilkeät päättäjät ovat olleet taas pahoja tekemässä. Mutta kertakäyttökamaa lööpit ovat silti. On kiehtovaa, miten meitä ihmisiä kiinnostaa lööpit, kun useimmiten emme seuraavana päivänä edes muista niitä lööppejä.



Parhaimmillaan lööpit ovat mitä loistavampaa ideointia ja huonoimpina hetkinään ihmisten huijaamista parhaimmasta päästä. Sillä silloin kun ei ole oikeasti mitään kohahduttavaa kerrottavaa, otetaan se yksi ainoa kiihdyttävämpi toteamus lööppiin.



Poliitikot ja muut vallanpitäjät pelkäävät lööppeihin joutumista yli kaiken. Ja vääryttä kokeneet uhkailevatkin sujuvasti tätä nykyä soitolla Iltasanomiin tai Iltalehteen. Monesti ennen kuin ovat keskustelleet väärintekijän kanssa. Mutta nopeasti lööppikohut menevät ohi. Sitkeimmätkin, kuten Ike Kanervan tekstiviestiseikkailut tai Audimiehen lausunnot kestävät lööpeissä vain viikkoja muutamia.



Mutta ajatelkaa, jos lööpit kertoisivat iloisista asioista.

Tänään syntyi Suomeen 150 vauvaa! Rakastuneita pareja Senaatintori täynnä, mitä tekee Helsinki?

Niin mutta maailma on kylmä renkipojalle. Niin sen toteaa myös Severi Suhonen. Tulisipa minustakin vanhana tuollainen leppoisa savolaisukko. Vaikka Esa Pakarinen ei sitä kuulemma oikeassa elämässä ollut.

---------------------------------------------------------------------------------

---------------------------------------------------------------------------------

Mutta kylmässä maailmassa tyhmyydestä sakotetaan hyväuskoisia. Soneralta minulle kaupattiin laajakaistan lisäksi langaton mokkula vai mikä helvetti se nyt onkaan. Eli minulla on kaksi nettiliittymää Soneralta. Nyt kun soitin sulkeakseni laajakaistan, niin sanottiin, että tämä on määräaikainen sopimus, sitä ei voi lopettaa kuin vasta vuoden päästä. Hulluinta on, ettei se laajakaista edes toimi kunnolla. Nyt maksan siis 30 euroa kuussa täysin tyhjästä vuoden ajan. Yrittivät myydä minulle vielä uutta modeemia, ilmaiseksi se olisi pitänyt saada. Periaatteestakaan en sitä laajakaistaa käytä.

Mieleen tuli väistämättä se mainos: Pojat, pojat, ei se aina vaihtamalla parane.

Ratin takana vuoden hän

Sain ajokortin suurinpiirtein noin vuosi sitten. Alun hikisten hetkien jälkeen autoilusta on tullut normaalia rutiinia. Ehkä liiankin. Auto on kuin lempifarkut, niitä käyttää, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi tarjolla.



Minusta ei ole silti tullut automiestä. Sain kortin ihan liian vanhana, että minua koskaan hyväksyttäisiin renkaanpotkijoiden aatelistoon. Pysyn yhtä syrjäytettynä autohommista kuin naiset. En tosin siihen porukkaan kaipaakaan, sillä en yksinkertaisesti tiedä autoista tarpeeksi. Hyvä kun osan laittaa pissapoikaan pesunestettä.

Olen myös autojen suhteen uskollista sorttia. En ole ajanut VW Poloni lisäksi kuin yhden syrjähypyn verran pakua muuttaessani kesällä. Minulla ei ole edes sitä viettiä, että kun näkee hienon auton jossain parkissa, että minun täytyisi mennä ihastelemaan tuota kaunotarta lähempää. Silmääni miellyttävät enemmän naiset, vaikka en naisia audimiehen tavoin autoihin vertaakaan.

Kännissäkään ei ole ollut hinkua rattiin. Ja kaupungissa kännissä huristelu ei toimivien joukkoliikenneyhteyksien takia ole tarpeenkaan. Kännykkään en puhu ajaessa ja pääosin noudatan liikennesääntöjäkin. Raivoihini minut saa silti helposti liikenteessä, sillä omantienkulkijoita liikenteestä löytyy aivan liikaa.Yllättävän hyvin olen pärjännyt siihenkin suhteutettuna, että aniharvoin olen ratissa virkeänä vaan enemmän tai vähemmän väsyneenä.

Totta on, että välillä olen miettinyt, tarvitsenko autoa mihinkään. Pääosin en tarvitsekaan, mutta elämä on helpottunut huomattavasti. Heinävedellekin voi lähteä ex tempore, eikä tarvitse kärvistellä tupakin tuskassa täytinäisissä busseissa. Puhumattakaan juttukeikkojen nopeampi hoito töissä. Minä kun en kykene keskittymään joukkoliikennevälineissä minkäänlaiseen työntekoonkaan niin kuin jotkut.

Mutta en kyllä tunne syyllisyyttä autoilusta, vaikka nykyisin kai pitäisi. Sinänsä kun en täysin turhia ajeluita juuri ajele.

Tässä autobiisiä. Transit mies.

--------------------------------------------------------------------------------

Luettua: Guy de Maupassant: Alaston ihminen. Tämän novellikokoelmahelmen löysin taas Pepe´s Specialista. Painos on vuodelta 1945, mutta Maupassant ei vanhene koskaan. Kokoelma on kokoelma toinen toistaan onnettomampia rakkaustarinoita, mutta hyvin kirjoitettua sellaisia. Näissä novelleissa käytetään sumeilematta hyväksi ja tullaan hyväksikäytetyiksi. Mutta Maupassant on pateettisuudessaankin hienovarainen realisti ja ansaitsisi suuremman paikan kirjallisuuden historiassa, minkä on saanut. 

----------------------------------------------------------------------------------

Kyllä muuten on vaikeaa pankin vaihto. Kun vaihdoin Sampo-pankista Osuuspankkiin ei suoraveloitussopimuksia siirretty toiselle pankille kuin vasta viikkojen viiveellä. Nyt laskuja on tipahdellut pitkin kuukautta. Pelastuksena on sentään veronpalautukset.



Pohdinkin, että asiakkuuden irtisanominen on tätä nykyä vaikeampaa kuin avioero. Ja hylätty osapuoli katkerampi. Asiakas on tärkeä niin kauan kun häneltä virtaa rahaa, eikä vaihda asiakkuuttaan. Olen myös pohtinut, että yrityksissä täytyy olla jokin hölmöysrekisteri puhelinmyyjien vipuun menevien lisäksi. Tätä tyyppiä voi kiusata, mutta tuon jätämme rauhaan, kun se oli jo asiakkaanamme niin hankala.

------------------------------------------------------------------------------------

Tänään kävimme äidin ja siskon kanssa katsomassa isoäitiä vanhainkodissa. Dementiasta kärsivä isoäitini ei nimeäni kahta minuuttia kauemmin muistanut, mutta on harvinaisen hyväntuulinen. Dementikot kun voivat olla aggressiivisiakin. Ilmiselvästi isoäitini on hoitajien suosikki.

Myyttinen talvisota

Talvisodan alkamisesta on 30. päivä marraskuuta 70 vuotta. Niin se aika vain vierähtää, tuntuu, että 50-vuotispäivistäkään ei ole kuin kotva. 60-vuotisjuhlat menivät sen kummemmita muisteluitta, mutta nyt media on herännyt vuosipäivään.



Iltasanomat julkaisi sinänsä mukiinmenevän Talvisota-liitteen (myytiin nopeasti loppuun) ja Iltalehtikin yrittää seurata perässä tuota hieman yllättävääkin menestystä. Sodasta on yhä kirjoina ja lehtiartikkeleina yliutarjontaa, mutta tämä Iltasanomien liite on onnistunut siinä missä useimmiten ei ole onnistuttu. Liite kertoo sodasta arkipäivän ihmiskohtaloiden kautta. Myös siviilien kohtaloita, ja vailla patsastelua ja äänen värisyttelyä.

Talvisodan tematiikassa ei mikään ole muuttunut. Minkäänlaista uudenlaista historiantulkintaa ei ole nähty. Kyseessä on edelleen sankarillinen puolustustaistelu olemattomilla resursseilla ylivoimasta vihollista vastaan. Se pitääkin paikkaansa pääpiirteittäin.



Uskomatonta on, että 70 vuoden jälkeenkin talvisodan veteraaneja on vielä elossa. Suomessa veteraaneista pidetään hyvin huolta. Toisin on talvisodan voittajien. Iltasanomien talvisotaliitteessä eräs venäläinen talvisodan veteraani sanoi, että pidettäisiinpä meistä voittajistakin yhtä hyvää huolta. Talvisota kun ei ole yhtä kunniakas osa venäläistä historiaa kuin Suuri isänmaallinen sota Natsi-Saksaa vastaan.



Talvisodasta on tullut myyttinen osa suomalaista historiaa. Kun ajat ovat kovat, peräänkuulutetaan talvisodan henkeä, joka yhdisti entiset viholliset punaiset ja valkoiset. Jopa näin sikainfluenssaepidemian aikaan puhumattakaan poliitikoiden tökeröimmistä raamatullisista talvisotavertauksista.



Mitään tuollaista henkeä kun ei ole tulossa, sillä Suomessa ne ajat ovat kauan sitten menneet, että tunnettaisiin olevan samassa uhatussa veneessä tunnusti kansalainen mitä värejä tahansa.



Silti kansan suussa kulkevat yhä sanonnat kuin vaikkapa "rautaa kuin Raatteen tiellä" tai "Kollaa kestää". Kestettävä tuolloin olikin, sillä Suomen armeija oli materiaalisesti täysin valmistautumaton talvisotaan.



Talvisota-elokuva ei ole toisaalta myöskään saavuttanut samanlaista myyttistä asemaa kuin jatkosodasta kertova Tuntematon sotilas. Osin tietysti heikompien jo henkilöhahmojen takia.

-------------------------------------------------------------------



Talvisodan henkeä sen sijaan löytyy Sloveniasta urheilussa. Maa voitti Venäjän MM-karsinnoissa. Kyse taitaa vähintään osittain olla onnesta, mutta tuota onnea ei Suomella samoissa karsinnoissa ole ollut. Toivottavasti Slovenia on uusi maailmanmestari. Yksi fani löytyy täältä Vantaalta.



Mistä saisin hankittua Slovenian maajoukkueen pelipaitoja?

-----------------------------------------------------------------------



Suomi on tasa-arvon suhteen omituinen maa. Tutkimuksen mukaan teinitytöt saavat mielestään lyödä poikaystäviään, mutta pojat eivät heitä. Tämä vahvistaa vain käsitystäni, että Suomessa tasa-arvo ei ole miestä suojeleva asia. Miestä saa kohdella aivan miten lystää.

Ihmettelen myös Sofie Oksasen lausuntoja suomalaisista miehistä Tanskassa antamassaan tv-haastatelussa. Kiitos vain kun vahvistat ulkomaalaisten kuvaa suomalaisista miehistä juoppoina ja väkivaltaisina reppanoina.

--------------------------------------------------------------------------

Näitä sankarihautausmaita löytyy maastamme talvisodankin jäljiltä. Tämä kuva Helsingin Pitäjän kirkon hautausmaalta.

Nyt kyltteilemään

Ei viikkoa ilman Jari Sarasvuota ja Virpi Kuitusta. Vaikka molemmat kertovat välttelevänsä julkisuutta, he ovat julkisuudessa enemmän kuin usein. Kohua on herättänyt nyt Sarasvuon Kuitusen lenkkipolun varteen pystyttämät kannustuskyltit, jotka pian nimettiin lemmenkylteiksi.



Porua turhasta sanon minä. Jos rakastunut mies haluaa naiselleen pystyttää kylttejä, niin hän saa niin tehdä. Rakkaudettomat kateelliset ne vain haluavat pois. Suomessahan ei saa kukaan olla onnellinen, jos ei itse ole. Ja kuten kaikki tiedämme, nuoreen naiseen rakastuneelle keski-ikäiselle miehelle mikään ei ole mahdotonta.



On Sarasvuo saanut hyvääkin tällä kohullaan aikaan. Kyltit ovat tulleet takaisin. Perinteisesti kylteillä on Suomessa vain kielletty tekemästä jotain tai moitittu poliitikkoja, mutta nyt kyltit kannustavat ja rakastavat.

Näinhän sen pitääkin olla. Aikaisemmin rakkauskylttejä ovat pystyttäneet vain naimisiin menevät tien varteen opastukseksi vieraille ja useimmiten jättävät ne sydämenmuotoiset Jani ja Jenna -kyltit tien poskeen, kun tahdon on sanottu.



Mutta hei. Aletaan kaikki kyltteilemään. Pystytetään itsellemme työmatkan varrelle kannustuskylttejä. Tyyliin: Mari, vielä kaksi pysäkkiä ja olet perillä. Kylttejä voi liimata bussipysäkin lisäksi työpaikan käytäviin ja mikä parhainta vaikka työkavereihin. Kyltteilyn mahdollisuudet ovat oikeastaan rajattomat.



Ja aina jää mahdollisuus erokylteille.



Sarasvuo. Kiitos kun toit meille kyltit takaisin muuallekin kuin mielenosoituksiin ja kaiken kivan kieltämiseen.

---------------------------------------------------------------------------------------

Olen jo vanha likainen mies kun huomioin ennen pikkujoulukauden alkamista naisten alusvaatemainosten lisääntyneen radikaalisti lehdissä. On vaikka minkälaista rihmankiertämää tarjolla. Mutta mennäänkö sinne pikkujouluihin pitsihepeneet päällä, vaiko ovatko vain pikkujoululahjoja aamuyön tunteja varten?

----------------------------------------------------------------------------------------

Tämä on meille vähemmän viehättäville arkisille rakastuneille ja rakkautta kaipaaville... kerran junassa muuten istuin ravintolavaunussa kaljalla freukkareitten basistin kanssa. Ja hauskaa oli. Ravintolavaunuista pitäisi tehdä oma historiikkinsa. Vain saunassa ja tupakkahuoneissa yhteiskuntaluokat sekoittuvat yhtä kiitettävästi.



Rakkauslaulu rumille.

 

Koivusalon Pohjantähteä odottelee hän kiivaasti...

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Kuva: www.artista.fi

4.12. se päivä sitten koittaa. Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla -elokuvan ykkösosa tulee ensi-iltaan. Minulle tuo päivä on etukäteen pyhä Väinö Linna-fanaatikkona. Joitakin kritiikkejä olen onnistunut elokuvasta netistä löytämään, eivätkä ne lytänneet täysin elokuvaa, kuten olisi voinut olettaa. Joku kirjoitti elokuvan olevan Koivusalon parhaimman. Toivotaan niin.



Monet eivät pitäneet ajatuksesta, että juuri Koivusalo ohjasi uusioversion elokuvasta. Mutta kuka muu sen olisi tehnyt, joku nokkelia kaupunkilaiselokuvia tekevä vai. Ei, Koivusalo oli oikea mies hoitamaan homman, sillä tätä miestä kiinnostaa porautua Suomen historiaan. Kyse taitaa olla kateudesta, siitä, että Koivusalo on uskaltanut luoda uransa muuta tietä, kuin olisi pitänyt. Suomessa kun ei siedetä toisin tekijöitä.



Mutta itse elokuvaan. Tunnustan, että vaikea on mennä katsomaan uutta versiota. Sen verran vahvasti Edvin Laineen versio on mieleeni syöpynyt puutteistaankin huolimatta. Näyttelijävalinnat olivat yksinkertaisesti loistavia.



Mutta ei Koivusalon elokuvassakaan huonoja näyttelijöitä ole. Elokuvan nettisivuilta löytyy vaikuttava lista nimiä. Keskustelua tulee herättämään varmasti Akselin näyttelijä Ilkka Koivula. Akselihan se pääroolissa on. Risto Tuorilaa sopivampaa nimeä ei olisi voinut löytää näyttelemään Koskelan Jussia. Topi Salmelaa Laurilan Anttoon roolissa odotan myös. Hannu-Pekka Björkman on kovan paikan edessä kirkkoherrana, sen verran mainio Matti Ranin oli vanhassa versiossa. En kyllä hetkeäkään epäile, ettei Björkman roolista sopeutuisi. Mies kun saattaa olla tämän hetken paras suomalainen miesnäyttelijä.



Spekulointia riittää. Minkälainen on elokuvan musiikki? Akselin ja Elinan häävalssi vanhasta versiosta lienee tämän päivän suosituimpia häävalsseja tosielämässäkin. Onko kuvauksessa uskallettu rikkoa Edvin Laineen teatterimainen kuvaustyyli? Ja miten sisällissodan ajat kuvataan, kun tuota sotaa eläneitä ei juuri enää ole elossakaan, toisin kuin 60- ja 70-luvun vaihteessa Laineen version aikoihin.



Näihin kaikkiin kysymyksiin odotan mielenkiinnolla vastauksia joulukuussa. Ja mikä parhainta, toivottavasti Täällä Pohjantähden alla -kirjat löytäisi uusia lukijoita.Ne ovat parasta, mitä suomalaisella kirjallisuudella on tarjota.Vaikka minusta Koskeloiden saagan olisi kuuluttava oppivelvollisuuteen. Hullumpiakin asioita kouluissa opetetaan.

Oikeudet ne on lapsellakin

Kyllä se kaupungin työntekijäkin tarvittaessa venyy samoin kuin toimenkuva. Tänään ajelin ympäri Vantaata sikainfluenssarokotuksia neuvoloihin. Oikeasti tuli sellainen olo, että tässähän on nyt hyödyksi enemmän kuin tiedottajan työssä. Joihinkin neuvoloihin ei meinannut sisään mahtua.



Mutta ehjänä sain kaikki rokotteet perille ja mahdolliset ylinopeussakot tulevat tienvarsi kameroista sitten myöhemmin.

Perjantaina on kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä. Tiesittekö? Tahtoo sanoa, että 20  vuotta sitten YK:ssa ratifioitiin Lapsen oikeudet -sopimus, jolla allekirjoittajamaat takasivat lapsille tietyt perusoikeudet. Eriasia on, miten oikeudet toteutuvat valtaosassa maailman maita, joissa jo perushuolenpito on vähän niin ja näin.



Ei siitä kyllä niin kauan ole, kun Suomessakin lapset olivat lähinnä vanhempiensa omaisuutta, eikä omia yksilöjään. Heidän arvonsa mitattiin lähinnä työpanoksella.



Tätä nykyä Suomessa lapsista pidetään huolta joko erittäin hyvin tai huonosti. On kyllä suuri vääryys, miten erilaisista lähtökohdista lapset joutuvat elämänsä aloittamaan Suomen kaltaisessakin maassa. Joissakin perheissä lapsi on miltei kuningas, joka ei voi tehdä mitään väärin ja hallitsee suvereenisti perhettään. Ja toisissa perheissä taas lapset kyyhöttävät sängyn alla piilossa, kun vanhemmat mäiskivät toisiaan.



Yhteiskunta voi tehdä ja on tehnyt paljon (jopa liikaa) perheiden hyväksi, mutta elämää se ei voi perheiden puolesta elää. Jos vanhemmat ovat lapsen tasolla omien asioidensa hoidossa, ei perheellekään voi olla kovin hyvää ennustetta. Elämä on siinä mielessä epäoikeudenmukainen juttu, että tälläisille vanhemmille lapsia tuntuu syntyvän kovin helposti.

Lapsen liika suojelu ja paapominen on toisaalta yleistä. Minusta sekin rikkoo lapsen oikeuksia siinä missä lapsen kaltoinkohtelu. Maalais- tai kaupunkilaisjärki on osalta vanhemmista kadonnut. Nämä vanhemmat soittelevat viranomaisille pikkuasioistakin ja jopa armeijaankin olen kuullut äidinpoikien äitien soittaneen. Näitä hysteerisiä vanhempia soittelee minullekin töihin aika ajoin.



Lapsilla myydään vaikka mitä hyväntekeväisyyskonsertteja ja kampanjoita. Medialle ei mikään ole herkullisempi uutisaihe kuin kaltoinkohdeltu tai vakavasti sairas lapsi. Lapset myyvät jo pelkällä pinnallisella tasolla.



Yleensä suomalaiset eivät puutu toistensa asioihin, mutta lastensuojeluilmoituksia he tekevät herkästi. Mutta kuinka paljon lasta kuunnellaan todellisuudessa, on aivan eri juttu, kuten tiedämme näistä huoltajuustaisteluista.



Paikallislehdestämme Vantaan Sanomista luin muuten jutun, että Suomessakin sikiöitä abortoidaan niiden sukupuolen perusteella. Eli ei se ihan Kiinan ja Intian ongelma ole.

---------------------------------------------------------------------------------------

Kaikella sitä voi elantonsa ansaita. Eilen katselin vahingossa pätkän Aasiassa pelaavista tietokonepelaaja-ammattilaisista. Vanhemmat voivat antaa nyt nörttipoikiensa pelata rauhassa illat pitkät. Nimittäin nämä ammattilaispelaajat ovat miltei rocktähtiä Aasiassa, siinä missä Suomessa he ovat halveksittuja nörttejä.

-------------------------------------------------------------------------------------------

PS. Vantaalaisetkin ovat vihdoin heränneet. Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusen siirtomaaherratyylinen haastattelu Hesarissa paljasti asenteet Vantaata kohtaan lopullisesti ja sai jopa maltillisimmat takajaloilleen.

----------------------------------------------------------------------------------------------

Suoritin kansalaisvelvollisuuteni. Ostin Mariskoolin.

W.

http://www.wthefilm.com

Ensiksi hyvät uutiset. Oliver Stone on palannut takaisin. Aleksanteri-elokuvan kiusalliset minuutit on annettu Stonelle anteeksi. Samoin kaikki muut epäonnistuneet elokuvat viime ajoilta. Stone on palannut takaisin siihen, minkä parhaiten osaa: Usan lähihistoriaan omalla näkemyksellään höystettynä.



Katsoin eilen Stonen George W. Bushista kertovan elokuvan W. Ei se nyt mikään loisto elokuva ollut, mutta ei tarvinnut vilkuilla dvd-boxin kannesta, kuinkas monta minuuttia tämä nyt kestääkään, olisi kiire kauppaan tai siivoamaan.

Mitään uutta tuo elokuva ei sinänsä tuonut Bush nuoremman tarinaan, osittain myös vahvistaa ihmisten käsityksiä Bushista. Bush tuskin on itse elokuvan teossa ollut mukana, joten tarina on katsojan silmässä.



Oli hieman yllätyskin, että Oliver-setä maalasi elokuvassaan Bushista jopa jollain tasolla ymmärtävän kuvan. Tarinahan oli sinänsä sellainen rikaspoikarukka-tarina, jossa kaikessa on loppujen lopuksi kyse isän hyväksynnän hakemisesta. Bushin suvun perinteiden jatkajaksi ei George nuoremmasta ollut, Seniori-Bush kun ajatteli nuoremmasta Jeb-veljestä presidenttiä ja ei pitänyt George-poikaansa riittävän hyvänä edes silloin kun tämä tuli presidentiksi. 

Niinpä perheessään sivuraiteille joutunut Bush nuorempi vietti hyvän matkaa keski-ikään asti ryypäten ja ongelmiin joutuen, kunnes tuli uskoon tunnetuin seurauksin. Varsinainen presidentiksi tulo muuten oli jätetty elokuvasta kokonaan pois, hyvä veto, sillä jos Bush nuorempi jostain muistetaan, niin epäonnisesta Irakin sodasta. Irakin sotaan elokuva myös keskittyi Bushin nuoruuden vuosien lisäksi. Bush on aiheena vielä liian lähellä nykyhetkeä, oikein kunnon vetoa ei miehestä vielä elokuvaksi saa.

Josh Brolin näytteli mainiosti Bushia, vaikka nuoruuden jaksoon olisi kaivannut nuorempaa näyttelijää. Brolinin Bush on hyväntahtoinen hölmö, eikä julkisuudessa kuvattu pahuuden ruumiillistuma. Elokuvan muut näyttelijät jäivät täysin Brolinin varjoon. Jopa isä-Bush oli kirjoitettu täysin sivuhahmoksi.



Elokuva antaa ymmärtää, että Bushin tarkoitusperät olivat loppujen lopuksi hyvät, hänen maailmassaan kun oli vain hyvää tai pahaa uskoon tulon jälkeen. Ennen uskoon tuloa Bush olikin lähinnä onnen kiertolainen.



Mutta tätä Bushin mustavalkoista maailmaa kuvasti hyvin heti ensimmäinen kuva, jossa pohdittiin ns. roistovaltioille vetävää nimeä puheeseen. Ja löytyihän se oikea  määre elo pahuuden akseli ja sitten lähdettiinkin sotaan kuin lännenelokuvissa konsanaan.

Mutta lopullista varmistusta Bushin persoonaan ei elokuva vastannut. Tietääköhän mies itsekään, kuka on? Mutta kuten elokuvaa mainostetaan: Kuka tahansa voi kasvaa presidentiksi.

Onko blogien aikakausi jo ohi?

Viime aikoina olen tärmännyt useaan kertaan ilmiöön, että suosikkibloggaajani ovat päättäneet lopettaa bloginsa. Hyvätkin kirjoittajat ovat lopettaneet tai päivittävät blogiaan kerran kuukaudessa.



Syynä turhautuminen ja että verkossa vaahtoaminen pikemminkin lisää huonoa tuulta kuin poistaa sitä.  En tiedä, onko tämä pysyvä ilmiö, mutta väkisinkin tulee mieleen, että jääkö bloggaaminen ja sosiaalinen media ylipäätään historian kuriositeetiksi ja palataan vanhaan, jossa sanomalehtien yleisönosastot ovat ainoa keino saada mielipiteitään julki.

Sosiaalisen median aika tuntuu olevan ohi, ennen kuin siihen ovat kaikki heränneetkään.

Samaan aikaan kun sosiaalista mediaa hehkutetaan, niin tosiasiassa ihmisiä poistuu niin facebookista kuin bloggaamisen maailmasta. Tarjontaa on myös yksinkertaisesti liikaa. Jonkinlaista pudotuspeliä täytyy tapahtua. Eihän ihmiset kohta elä enää muualla kuin verkossa. Mistä sitten kirjoittaa jos ei enää ole muuta elämää kuin verkkoelämä?



Itsekin olen miettinyt samaa eli blogin lopettamista. Onko blogin kirjoittamisessa mitään järkeä, kun se ei vaikuta mihinkään? Kyllä täällä saa kirjoittaa - oikein kyllä - mitä tahansa, mutta lukijoita en tule koskaan saavuttamaan niin paljon kuin esimerkiksi toimittajana tekisin. Bloggaajia pidetään aina kakkosluokan wannabe-journalisteina, elleivät tietenkin itse ole toimittajia. Maailma tuskin jää kaipaamaan, jos häviän eetteeristä. En kuulu kenenkään aamukahvipöytään.



Olen yrittänyt blogiani markkinoida keinolla jos toisella, mutta hyvänäkin päivänä blogissani käy tilastojen mukaan alle sata ihmistä. Se on turhauttavaa, koska olen kirjoittanut jo vuosia. Onko tämä kaiken vaivannäön ja ennen kaikkea siihen käytetyn ajan arvoista? Välillä tulee mieleen, ettei ole.



Tämänkin ajan voisin viettää kirjoittamalla omakustannetta, sillä kustantajaa en tule koskaan teksteilleni saamaan. Mieleen tulee, että onko bloggaamiseni vain huomion hakua huonolle itsetunnolleni, kun kukaan ei muuten teksteistäni innostu. Haaveilen myös vapaan kirjoittajan elämästä, mutta minkäänlaisia tuloja en bloggaamisesta saa, en edes hyödyllisiä kontakteja, jotka auttaisivat minua eteenpäin. Nyt ilmaiset blogialustat varmasti myös muuttuvat ennen pitkää maksulliseksi, haluanko jopa maksaa jatkossa bloggaamisesta?



Omasta mielestäni olen laittanut itseäni paljon likoon bloggaajana. Silti suosituimpia blogeja ovat julkkisten blogit tai kakku- kautta muotiblogit. Jos kirjoittaisin vain itselleni, niin tämä olisi varmasti ihan ok. Mutta kun en kirjoita, ajattelen kovastikin, mikä lukijoita voisi kiinnostaa. Silti sellaiset bloggaajat ovat suosituimpia, jotka eivät edes vastaa lukijoidensa kommentteihin. Minulle taas heidän huomioiminen on kaiken a ja o. Onneksi lukijoiden joukossa on sentään jokunen uskollinen.



Silti en ole lopettamassa blogiani (ainakaan lähiaikoina), kirjoitan peräti kahta. Jokin minua ajaa kirjoittamaan, mutta jos tuo jokin häviää, niin liityn minäkin sosiaalisen median hylänneiden joukkoon.



On annettava vuoro myös epäuskolle.

------------------------------------------------------------

Luettua: Aino Kallas: Sudenmorsian. En ole oikein koskaan ollut kauhukirjojen ystävä, eikä tämä ihmissusikertomus Hiidenmaalta minua vakuuttanut. Mutta genren ystäville varmasti lukemisen arvoinen.

----------------------------------------------------------

Sikainfluenssa tuntuu päästävän ihmisten todellisen keski-aikaisen luonnon esiin, jonka olemme kai kokeneet viimeksi aidsin levitessä. Mitä monimutkaisempia salaliittoteorioita olen kuullut, miksi kaikkia ei voisi rokottaa nyt heti ja justiinsa. Nykyihmisiltä puuttuu kyky odottaa, kaikki pitäisi saada heti. Ja mitä siitä seuraa kun sata muuta ajattelee niin samaan aikaan samassa paikassa. Jopa sekin on huono asia, ettei ole jonoja. Silloin ollaan kuulemma organisoitu homma huonosti.

-------------------------------------------------------------

Ruotsinkieliset hypähtivät takajaloilleen kun Mikael Jungner väläytti sivulauseessa myös FST:n lakkauttamista säästösyistä. Toivottavasti eivät lakkauta Yleteemaa, jonka takia televisiota yleensä viitsii enää katsoa. Eikä FST:ään ohjelmissa vikaa ole.



Ihmetyttää vain, että mikseivät säästötoimenpiteet kunnissa ja valtiolla koskaan kosketa ruotsinkielisiä?

Talvinen kuva parvekkeeltani.

Valta kansalle vai valta kansalta?

Kuten tiedämme, politiikka on merkillistä touhua. Se, mikä oli kauhistus muutama vuotta sitten, onkin kaikkien yhteinen tahto tällä hetkellä.

Väkisinkin tuli mieleen tämä ajatus, kuin luin uutisen, jossa pääkaupunkiseudun poliittiset viskaalit kaipaavat lisää  valtaa itselleen virkamiehiltä. Muutama vuosi sitten kyllä tyrmättiin pormestari-malli, joka antaisi kansalle mahdollisuuden äänestää kaupunginjohtajansa. Poliittinen valta kun on heidän mielestään liukunut nyt parin vuoden aikana kaupunkien virkamiesjohtajille, kuten kaupunginjohtajille ja apulaiskaupunginjohtajille.

Sinänsä huoli on hieman omituinen, sillä johtavat virkamiehet valitaan poliittisin perustein. Puhutaan ns. puolueiden läänityksistä. Vuosien varrella johtaville virkamiehille on toki valunut paljon valtaa, vaikkakin poliittisen päätöksenteon kautta. Virkamiesjohtajat ovat myös kovin erilaisia. Siinä missä Raimo Sailaksen jokaista sanaa kuunnellaan hiiskuen, saattaa isonkin kaupungin kaupunginjohtaja olla varsin huomaamaton hahmo.



Mutta se on tietysti totta, että nämä poliittisin perustein valitut virkamiehet pysyvät yhä virassaan, kävi vaaleissa miten tahansa, ja kun omaavat paljon seikkaperäisempää tietoa, heillä on tiedon suhteen etulyöntiasema poliitikoihin nähden. Eräänläinen pormestari-malli on ollut käytössä Tampereella, mutta se ei ole osoittautunut onnistuneeksi.  Poliitikot ovat huomanneet, että se virkamiesjohtajan palli on aika ikävä, kun kiitosta ei tule, mutta moitteita sitäkin enemmän. Tampereen malli tosin on torso muutenkin. 



Ratkaisu on se, mitä tuskin uskalletaan tehdä. Suoralla kansanvaaleilla valittua pormestaria pelätään, koska puolueet eivät voi määrätä pormestarin nimeä etukäteen. Kansa kun voisi saada kaupunkiaan johtamaan haluamansa. Maailmalla vaaleilla valittu pormestari on saanut aidosti muutosta aikaan, koskapa tietää, että työpaikka häviää muuten vaalien jälkeen.

----------------------------------------------------------------

Nyt sitten ollaan perustamassa radikaalia Vihreää puoluetta. Ajattelinkin, että koska tämä tapahtuu. Vihreät kun ovat ajautuneet kauaksi alkuperäisestään. Vihreät ovat samanlainen puolue kun muutkin puolueet ja toimivat samalla lailla, vaikka kokouksissa villapaitoja julkisesti kudotaankin. Muut puolueet ovat myös imeneet itseensä vähintään näennäisesti ympäristöaatteen. Saa nähdä, riittääkö näillä radikaaleilla sitten minkäänlaista kannatusta. Mutta tiedä häntä.



Tapaus Pentti Linkola jaksaa ihmetyttää. Onkohan se oikeasti enää järjissään? Jos kuka tahansa muu ehdottaisi ihmisten tuhoamista, piirittäisi Karhu-ryhmä hänet alta aikayksikön.

-----------------------------------------------------------------

Tv-kuulumisia: Eilen katselin dokumenttia pornoteollisuudesta. Minulle oli yllätys, että välillisesti sijoittajien kauta jopa kristilliset järjestöt nettoavat pornoteollisuudesta. Samoin esim hakukonejätti Google saa osansa tuosta maailman tuottoisimmasta bisneksestä.

Olen jäänyt koukkuun Jim-tv:ltä näkyvään Sandhogs -sarjaan. On hienoa katsoa, kun tehdään raakaa työtä kaivaen New Yorkiin uutta vesitunnelia taistellen aikaa vastaan ennen kuin vanha tunneli romahtaa. Työsuojelussa olisi ehkä parantamista, kun tunnelia rakennettaessa on kuollut jo yli 20 työntekijää. Viime jaksossa heidän kunniakseen paljastettiin laatta. Tuli mieleen, että harvoin Suomessa on rakennustyömailla tapaturmissa kuolleiden muistolaattoja rakennuksien seinissä.

----------------------------------------------------------------

Raakaa työtä on rekkamiehenkin työ.

Tulkoon Naisten valtakunta

Jo yli vuosi sitten kirjoitin Lasten valtakunnasta. Päätin käännellä jälleen asiaa ja pohtia, mitä jos koittaisi Naisten valtakunta. Siihenhän ei välttämättä aikaa edes kulu kauaa, koskapa naiset opiskelevat ahkerammin, eivätkä yksinkertaisesti kuole niin nopeasti kuin miehet. Heillä on siis meitä miehiä enemmän pelivaraa.

Perinteisesti maailman oletetaan olevan miesten hallussa ja jos valtaa mitataan parlamenttien jäsenten sukupuolijakauman mukaan, niin näin onkin. Talouselämän superjohtajistakin valtaosa taitaa olla miehiä. Julkisissa palveluissa naisjohtajia tosin riittää, mutta julkisten palveluiden johtajan hommat ovatkin puurtamista vailla kiitosta.



Naisten valtakunniksi valtiot ovat muuttuneetkin ajoittain. Nimittäin sota-aikoina. Silloin naiset ovat tehneet "miesten töitä". Sotien jälkeen miehet ovatkin joutuneet näkemään vaivaa saadakseen naiset taas ruotuun. Sotien jälkeen naisia on luonnollisista syistä väestöllisesti enemmänkin.



Eipä tämä Naisten valtakuntani mikään uusi idea ole. Televisiosta tuli se huonompaa huonompi tosi-tv-sarja, jossa naiset hallitsivat saarta miehet alamaisinaan. Se ei kuulemma edes kelvannut esitettäväksi missään muaalla kuin Suomessa.



Täysin naisten hallitsemia ns. matriarkaalisia yhteisöjäkin löytyy. Muistan nähneeni dokumentin Kiinan ylänkömailla elävästä heimosta, joissa perheitä johtivat naiset. Miehet kävivät vain öisin vierailulla ja asuivat koko ikänsä lapsuuden kodissaan. 

Ja muistamme kaikki suomalaisen Niskavuori-saagan, jossa vahvat emännät tekivät päätökset kun isännät rellestivät hameiden perässä ympäri kylää. Suomessa eletään kaikista erilaisista näkemyksistä huolimatta perheissä sekavallan aikaa tätä nykyä. Miehet ja naiset tekevät päätöksiä perheissä. Vaihtelu voi perhekunnittain tietysti olla suurta.



Miehet tuntuvat samaan aikaan sekä pelkäävän naisten hallitsemaa maailmaa että jotenkin myös kiinnostuvan ajatuksesta. Naissoturikansa Amatsonit keikkuvat vieläkin historian hämäristä nykyaikaamme. Historia tuntee myös ihan oikeitakin naisjohtajia ja merkittäviä sellaisia. Esimerkiksi vaikka Elisabeth I, Katariina Suuri, Kleopatra, Margaret Thatcher ja vaikkapa Angela Merkel.



Amatsoneista puheen ollen (anteeksi vertaus) naissotilaiden tulosta väännettiin kättä Suomessakin 90-luvulle asti. Samoin naispapeista, vaikka Ruotsissa valittiin jopa jo lesbopiispa. Silloin kun itse olin armeijassa 90-luvun lopulla, naisten aliarvostaminen sotilaana oli hyvin yleistä. En tiedä, mikä tilanne on nyt. Osa miehistä on hieman pelännyt naisten astumista perinteisesti miesten hoitamiin ammatteihin.



Yleensä julkisuudessa puhutaan naisten hoitavan pienipalkkaisimmat työt erityisesti hoitoalalla, näin tietysti pääosin onkin. Toisaalta valmistuvista lääkäreistä on ylivoimainen enemmistö naisia. Ja ala toisensa jälkeen muuttuu naisvaltaisemmaksi. Usein olen kummastellut, että mihin ne miehet sitten häviävät. Jossainhan niidenkin täytyy olla. Olen myös käsittänyt, että maahanmuuttajanaiset ja erityisesti varmaan maahanmuuttajatytöt sopeutuvat maahanmuuttajamiehiä paremmin ympäröivään yhteiskuntaan, mikäli heitä ei yritetä siinä estää.



Elämme siinä  vaiheessa yhteiskuntakehitystämme, että automaattisesti nuori naispoliitikko ei kiillota ja pelasta enää puoluetta, niin kuin SDP:ssä ilmeisesti luultiin Jutta Urpilaista valittaessa. Ei nuori menestyvä naispoliitikko ole enää ihmeellinen asia, mutta nuori menestyvä miespoliitikko alkaa jo olla.

Ja esimerkiksi Vihreät ovat aika täysin naisten hallinnassa, että tämä tosi-asia melkein jo karkottaa tavallisia miehiä Vihreistä. Toisin ovat asiat vaikka Kokoomuksessa, jossa Kokoomuksen naisvaltuutetut yleensä istuvat hiljaa valtuuston kokouksessa, kun miehet puhuvat. Eli vaihtelua siis riittää.

--------------------------------

Eilen kävimme sisarusteni kanssa katsomassa yli 80-vuotiasta isoisäämme Meilahden sairaalassa. Uskomatonta, miten pirteä ihminen voi olla, vaikka on happiviiksissä. Keuhkolaajentuma kun on seurausta lasinpuhaltajan työstä. Hän väsytti itsensä lopullisesti omaishoitaessaan isoäitiäni. Ja olisi hakemassa isoäidin nytkin luokseen, jos voimat vain riittäisivät.



Kuinkahan moni aikamme nuorista ja nuorista aikuisista tai edes keski-ikäisistä olisi valmis omaishoitajaksi. Nykyisin kun jätetään kumppani jo vääränlaisten vaatteiden takia.

---------------------------------------------



Luettua: Thomas Mann: Wälsungien veri. Olen aina pitänyt Thomas Mannia hieman pitkäpiimäisenä kirjailijana, mutta tämä hänen nuoruutensa novellikokoelma muutti mieleni. Vilhelmin ajan Saksan hän kuvasi viehättävän rappeutuneena ja kuten nuorelle kirjailijalle sopii henkilöhahmot ovat päähänpotkittuja, omituisia kuvatuksia.

---------------------------------------------------

Hesarin verkkosivuilla oli sellainen jännä laite, jossa saattoi tehdä Picasso-näyttelyn kunniaksi oman kollaasin. Tässä omani. Eihän tässä mitään järkeä ole, mutta niin ei ole elämässäkään pääsääntöisesti.

Lapsuudestaan kiitollinen ihminen

Vaikka lapsuus on monessa suhteessa kiusallista aikaa. Ainakin minulle se oli kiusallista, niin lapsuudesta löytyy runsaasti asioita, jotka on myöhemmin tuomittu menetettäväksi. 

Ja vaikka julkkikset kertovat vuoronperään lasisesta lapsuudestaan, niin lapsen elämä on silti ainutlaatuista aikaa. Kerron miksi. Ja en muuten pitäisi kovin eksoottisena sitä lasista lapsuuttakaan, sillä Suomessa on jokaisessa perheessä tai suvussa olevan vähintään yksi alkoholisti. Niin tai näin, lapsuudestaan kiitollisia ihmisiä on Suomessa harvassa, syystä tai syyttä. Huonotkin ajat ovat aina osa elämäntarinaa.



Lapsuus on elämyksellistä aikaa. Uusia asioita löytyi loputtomiin ja elämyksellisiä kokemuksia riitti. Esimerkiksi sairastaminen. Lapsuudessa flunssa merkitsi määräaikaista vapautusta koulusta ja kun itse uskoi riittävästi asiaansa, niin sitä tunsi entistä kipeämmäksi itsensä, jotta voisi olla päivän kotona. Ja jos oikeasti sairastuikin, sairaus parani. Vastaava sairausnäyttelylahjakkuus pääsi seuraavan kerran käyttöön vasta armeijassa. Nyt vaivat tuntuvan vaivaavan ikuisuuden, vähintäänkin psykosomaattisella tasolla.

Lapsen onni on myös kokea kaikki asiat isoina. Minulle Keravan Anttila merkitsi 80-luvulla tavaratalojen ravintoketjun huippua, kun se nyt näyttää miltei säälittävän pieneltä. Autot olivat isoja ja aikuiset isoja. Itsensä vain tunsi pieneksi ja tuosta oireesta en ole vieläkään päässyt eroon.



Sairauksien lisäksi loppuivat lapsuudessa ja nuoruudessa myös elämänvaiheet. Joka syksy tiesi, että keväällä koittaa taas kesäloma. Lapsen elämä oli mukavasti rytmitettyä, varsinkaan kun minua ei kiikutettu vanhempien kunnianhimon takia kaiken maailman kerhoihin. Shakkikerhossa yritin koulussa käydä, mutta ei siitä mitään tullut.



Nyt elämä jatkuu loputtomiin, kunnes kuolee. Ei ole mitään muuta rytmiä, kun herätä aamulla ja mennä töihin ja odottaa viikonloppua. Hyvässä lykyssä tähänkin lystiin tulee loppu, jos jää työttömäksi. Ja sitten vain herää aamuisin ja homma olikin siinä. Menisinkö kirjastoon lukemaan lehdet, vai odotanko Kelan päätöstä postiluukun edessä ja laskisin eurojani, että riittävätkö rahat kuun loppuun asti? Vaihtoehdot ovat miltei siinä.

Lapsena saattoi ikävistä asioista ja huonosta olosta syyttää aina koulua, vanhempia tai sisaruksiaan. Aikuisena kaikki on itsensä varassa, sillä nykyisin aikuiset ovat aina itse syyllisiä ongelmiinsa. Kukaan ei huolehdi asioita puolestasi, eikä elätä sinua pyyteettömästi.



Jos olisin uudestaan lapsi, olisin varsin kiitollinen elämästäni.

------------------------------------------------------------

Isänpäivästä: Vaikka en periaatteesta kannata suomalaiseen perinteeseen kuulumattomia juhlia, niin onnea iseille. Osanne ei helppo. Minusta pitäisi perustaa myös Isättömien päivä. Samaan aikaan kun koululaiset ovat pakotettuja tekemään niitä maailmanparasisä-kortteja, niin isättömät voisivat tehdä kortteja, millaisia haluaisivat isänsä olevan.

------------------------------------------------------------

Kyllä tuntui hyvältä lukea uutinen herrasta, joka oli onnistunut huijaamaan pankkeja, jotka sentään ovat huijaamisen ammattilaisia. Siitäs saitte maistaa omaa lääkettänne.

--------------------------------------------------------------------

Viime viikolla tuli telkusta Leningrad Cowboysin ja puna-armeijan kuoron keikka vuodelta 1993 Senaatintorilla. Kyllä oli upeaa katseltavaa. Melkein suututti, etten silloin uskaltanut mennä paikan päälle.Tämä kyseinen Knockin on heaven´s door on myös youtubekaraokesuosikkejani.

Muotiblogiosuus: Ostin Tarjoustalosta itselleni oikein kunnon flanellipyjaman. Pyjamat kun ovat suuri rakkauteni. Uusi rakkauteni on myös oliivit, joita syön miltei pari purkillista viikossa.

BB-mittari

Kuva: www.bigbrother.fi

Oletteko vielä seuranneet BigBrotheria. Minä myönnän, että olen taas katsonut BB:tä kun loppu lähenee. Oikeastaan en tiedä miksi. Josko haen jotain pakokeinoa.

Jos lukee maikkarin nettisivujen viihdeuutisia, ei voi oikein olla huvittumatta. Siellä raportoidaan tarkasti BB-tyttöjen yhteissuihkut ja peiton heiluttamiset. Harvemmin Esa A:n syvämietteisistä ajatuksista. Mutta BB-talo ei yksinkertaisesti ole maistereiden ja tohtoreiden paikka. BB-talossa ymmärretään vain syvää yleissuomalaisuutta. BB-tohtori Antti on selvästi yrittänyt selvittää, millä BB:ssä pärjää, mutta BB:ssä ei tutkinnot auta.



BB-asukkien juomingeista raportoidaan niistäkin aktiivisesti. Asukkaista valtaosan elämä pyöriikin juomisen ympärillä. Sinänsä se ei ole ihme, sillä edellisvuosiin verrattuna talossa on yhä vähemmän aktiviteettejä. Talossa ei myöskään ole minkäänlaista siivousohjelmaa, vaan vaatteet ja tiskit lojuvat pitkin kämppää, mikä ärsyttää minua, nykyistä siisteysintoilijaa suuresti. Suomen armeijan BB-taloissa nämä myös toisilleen aiemmin tuntemattomat henkilöt sentään pakotetaan siivoamaan tupansa.



Tämän vuoden BB:n suuria ongelmia on, että asukkaat tietävät jo kupletin juonen. Älykkäimmät heistä kykenevät jopa laskelmointiin. Mitä muuta tyttöjen suihkusessiot tai poikien rivot jutut edustavat? Kaikki tietävät, että kilpailu katsojien äänistä on kovaa. Varsinkin kun äänestystä vääristetään BB-talkshowssa hokemalla koko ajan äänestystilannetta, vaikka koskaan meille ei ole paljastettu, millä tavoin äänet lasketaan.



Jos jotain BB:stä iloa tavallinenkin rahvas saa, niin sen täytyy olla BB-asukkaiden heikko yleistietämys, joka on jo lähes legenda. Korkeastikaan koulutetut eivät tiedä Suomesta perusasioita, mikä ei aiheuta minussa edes huvittuneisuudesta vaan enemmän hätää Suomen koulutusjärjestelmän tilasta. Edes aatelistyttö-Saranna ei tunnistanut Finlandia-hymniä.



Minusta tämän kauden positiivisimpia yllätyksiä on Esa A. Mies saattaa jopa voittaa leikin, sillä jos hän laskelmoi, tekee sen diplomi-insinöörin tarkkuudella. Filippiinien vieras Cathy on myös valloittava. Aasialaisen kohteliaiseen tapaan hän tosin ylistää kaikkea ja kaikkia, toisin kuin toinen BB-talon aasialainen Dana, jota ei erota kantasuomalaisesta enää mikään muu kuin äärettömän heikko viinapää. BB-Asoa ei kyllä myöskään muslimiksi ja kurdiksi luulisi.



Tulevia vuosia varten BB:n täytyy uudistua radikaalisti. Nykyinen kupletti on nähty jo neljästi. Sinne täytyy ottaa muitakin vähemmistöjä kuin homoja ja maahanmuuttajia. Vähemmistöillä tarkoitan elämäntapavähemmistöjä. Ei BB.n tarvitse miksikään valistus-tv:ksi ruveta, mutta suomalaisesta kaavasta poikkeavia yksilöitä voisi valita enemmän kuin pari kummajaista.

--------------------------------------------------------------

Uutisihmetyksiä: En ole koskaan ymmärtänyt, miten raiskauksista voi saada ehdollisia vankeustuomioita. Porukalla raiskanneet jenkkifutarit säästyivät ehdottomalta tuomiolta ja tämänkin tapauksen voin liittää Suomen tehottoman oikeuslaitoksen piikkiin. Vaikka nainen lähtisikin kämpille, ei se tarkoita automaattisesti seksiä, puhumattakaan raiskauksesta.



Mikä siinä on, että kun eduskunnassa tapahtuu jotain kohahduttavaa, niin puhemies Sauli Niinistöltä mennään hakemaan kommentit, että hyi hyi kansanedustajat. Näin ei saa tehdä. Onko Niinistö tehnyt vielä mitään eduskunnan käytäntöjen putsaamiseksi? Kysyn vain minä.

Töissä on yhtä sikainfluenssamylläkkää. Onneksi kollegani hoitaa tiedotushommat sen suhteen pääosin, mutta ei sitä tiedä, mihin tässä itsekin joutuu. Edes me tiedottajat kun emme ole immuuneja sikainfluenssalle. Ihmiset ovat varsin raivokkaita ja aggressiivisia suorastaan. Jopa tappelunnujakoita on sikainfluenssarokotusjonoissa käyty. Yksikin rouva huusi minulle tänään puhelimessa ja en uskalla ajatella, minkälaista käytös rokotuspaikoilla on. Kyseessä on toki huonossa lykyssä kuolemaanjohtava tauti, mutta raivo ei kyllä yhtään auta asiaa. Mutta olemme jo lumipalloefektissä, jota ei voi enää pysäyttää järjellisellä ajattelulla. Jollain tavalla tulee mieleen Myyrmannin pommiräjähdyksen ajat, jolloin kritiikki oli yhtä kovaa.

Tämä onnellinen henkilö on ainakin saanut rokotuksen.

Kuva: Elina Kinnunen

------------------------------------------------------------------------------

Minulla on muuten nyt uusi Vantaa-blogi. Korson kundi. Käykäähän te vantaalaiset ainakin katsomassa.

--------------------------------------------------------------------------

Olo on aika väsynyt ja kipeä. Peukalossani on mysteerinen kipeä haavauma ja salaperäinen yölämpö ja flunssa vaivaavat. Ehkä kehoni viestittää, että olisi syytä hiljentää tahtia, mutta miten voisin. Elämässäni meni niin monta vuotta hukkaan masennuksen, pelon ja päättämättömyyden takia.

-----------------------------------------------------------------------------------

Postia Hesarilta. Jokainen lehti tuntuu uusiutuvan tätä nykyä useamman kerran vuodessa. Tuo kuukausiliitteen mainosteksti on suorastaan liikuttava.  Minulle riittäisi Hesarin uudistukseksi sekin, että lisäisivät kaupunki-osioon sivuja lisää.



Kuukausiliite uudistuu 9.1.2010

Uusi Kuukausiliite on ajankohtaisempi, merkittävämpi ja kiinnostavampi. Se

herättää yhteiskunnallista keskustelua. Se on visuaalisesti voimakas ja

innostava. Se naurattaa ja itkettää, parhaimmillaan yhtä aikaa.

Hyvä Helsingin Sanomien tilaaja, Maanantaina 16.11.2009 saat luettavaksesi uudistuneen lehden. Helsingin Sanomat uudistuu päivälleen 120 vuotta myöhemmin, kun Päivälehden - Helsingin Sanomien edeltäjän - ensimmäinen numero ilmestyi. Haluamme tehdä lehteä, jolla on merkitystä lukijalle. Uutistyön suunnittelu lähtee lukijan tarpeista, ja uuden rakenteen ja ulkoasun ansiosta Hesari on arkiaamun kiireessä entistä sujuvammin luettavissa. Uudistuvat teemasivut, laajentuva mielipidesivusto ja uudet kulttuurisivut tarjoavat ajattelemisen aihetta. Uutissivut kertovat ja selittävät, mitä tapahtuu - ja mitä merkitystä sillä on. Luettavaa lehdessä on yhtä paljon kuin aiemminkin. Varsinkin viikonloppuisin lehdessä sukelletaan pintaa syvemmälle.

Innostetaanko ihmisiä turhaan vain aidosti?

Ei voi mitään, kun kirjoitettavaa riittää, niin sitä on näköjään kirjoitettava päivittäin.

Tänään kävin niin hienolta kalskahtavassa seminaarissa kuin Communication creates communities. Mukana kun oli ruottalaisia että latvialaisia, niin suomeksikaan onnistunut.



Mutta ensimmäisellä kotimaisella kerrottuna kyse oli siitä, miten kuntalaisia innostetaan toimimaan (tiedän, kauhea sana) oman asuinalueensa hyväksi ja vieläpä kehittämään sitä. Yleensähän tämä vastuu on sysätty täysin kuntien virkamiesten tehtäväksi. Seminaarissa tarkasteltiin erityisesti paljon puhutun sosiaalisen median keinoja (blogit, Facebook yms. )noiden tavoitteiden saavuttamiseksi.



Ihan mielenkiintoinen seminaari oli.  Mutta mieleen tuli, että lähes kaikkia seminaarissa esiteltyjä konsteja on yritetty meillä Vantaallakin. Eikä tuloksia oikein ole. Vaikka kuinka ihmisiä innostaisi kirjoittamaan asuinaluesivustoihin, niin ne eivät innostu. Tämä ei ole onnistunut edes yhdistysten pyörittämillä sivustoilla.



Ehkä kyse onkin lähtökohtaisesti siitä, että kaupunki on liian vahvasti mukana. Kaupungin pitäisi jättäytyä sivummalle, eikä väen väkisin hae keinotekoista osallisuutta. Helsingin Arabianrannassa ihmiset itse ovat keksineet asukastoiminnan, vaikka kaupunki sitä yritti aloittaa asukkaiden puolesta asuinalueen valmistuttua.

Jos kaupungin yritykset luoda yhteisöllisyyttä eivät onnistuneet edes uudella asuinalueella kuten Arabianranta, ei tarvitse ihmetellä, miten se onnistuisi jo 70-luvulla rakennetuissa lähiöissä, jotka sittemmin on jätetty oman onnensa nojaan rapistumaan. Lähiöiden asukkailla ei vain ole joko kiinnostusta tai voimia vaatia osakseen parempaa.

Toisaalta tuntuu, että sitä myöten kun kommunikoinnin pitäisi tulla helpommaksi Facebookin ja Twittereiden myötä, niin asukkaat muuttuvat vähemmän aktiiviseksi asuinalueensa eteen. Ennen kuin nettiä olikaan, Vantaallakin oli vireää asukastoimintaa, eritoten niillä alueilla, jotka nyt elävät hiljaiseloa asukastoiminnan suhteen. Toiminta on jäänyt niiden vanhojen veteraanien harrastukseksi, kuten yhdistystoiminta ylipäätään mediaseksikkäitä järjestöjä lukuunottamatta.



Nykyään puhutaan osallistamisesta. Jo sana itse kertoo, miksi osallistaminen on tuomittu epäonnistumaan. Ei ihmiset halua väkisin osallistua. Yhteisöllisyys sanakin kuulostaa korkeammalta akateemiselta tieteeltä. Miksi ei voitaisi käyttää sitä vanhaa me-henkeä sen sijasta. Veikkaanpa, että ihmiset tajuaisivat helpommin, mistä on oikein kyse. Me-hengen katoaminen voi liittyä tosin ihmisten toistuviin muuttoihin ja siihen tosiasiaan, että asuinalueilla asuu kaikestan huolimatta Suomessa kovin erilaisia ihmisiä, vaikka asujaimiston yksipuolistumisesta puhutaankin.



Poliittinen päätöksenteko tappaa myös tehokkaasti ihmisten osallistumisen halun. Kun adresseilla ja mielenosoituksilla ei ole mitään merkitystä, niin miksi ihmiset innostuisivat osallistumaan päätöksentekoon, kun tietävät, ettei heidän mielipiteillään ole merkitystä kuin pöytäkirjojen liitteenä.



Sosiaalismediauskovaiset uskovat netin vuorovaikutteisuuden ratkaisevan kaiken. Itse en kuulu tähän joukkoon. Ensiksikin sovellukset eivät toimi kunnolla. Esim. Facebookin kanssa ei sellaista päivää ole, ettei se tökkisi. Sama ongelma vaivaa blogisovelluksia. Läheskään kaikki ihmiset eivät elä vielä nettiaikaa. Ikäihmiselle jo tekstarin lukeminenkin tuottaa vaikeuksia. Muutos tapahtuu, mutta siihen menee vielä aikaa.



Ehkä kaikki lähtee yksinkertaisesti vain siitä me-hengestä. Siitä, että otetaan kaupunki uudestaan haltuun kuntalaisille.



--------------------------------------------

Mielenkiintoisia yksityiskohtia seminaarista: TeliaSonera kuulemma lukee eduksi, jos työnhakija on ollut netissä aktiivinen ja Tanskassa Facebookia käytetään opetusvälineenä kouluissa.

----------------------------------------------

Tänään sain myös mielenkiintoisen tiedotteen kyselystä, joka tutki huumeidenkäyttökulttuuria festareilla. Youth Against Drugsin tekemän tutkimuksen mukaan huumeiden käyttökokeilut tehdään muualla kuin festareilla. Ja suosituin päihde on yhä alkoholi. Toisaalta melkein 15 prosenttia ilmoitti pössytelleensä kannabista festareilla. Joten ehkä se tupakin poltto ei nyt ole festareiden suurimpia ongelmia.

Tänne se Vantaa on virrannut hiljaa...

Kun miehistä tehtiin poikia

Tällä viikolla vietetään Miesten viikkoa ja Ehkäisevän päihdetyön viikkoa. Liekö puhdasta sattumaa, että näin. Vai onko ollut jotain taka-ajatuksia, että päihdeongelmat ja miehet kuuluvat yhteen?

Toisaalta teemaviikkoja on niin paljon, että ruuhkaa kalenterissa syntyy väkisin. Kaikista emme saa edes tietää.



Miesten viikko on minulle täysin uusi tuttavuus. En ollut kuullut edes sellaista viikkoa vietettävän, ennen kuin näin Miessakit ry:n haastattelun telkussa. Tutustuin heti tietenkin asiaan enemmän ja viikon aiheena on Miestä On Moneksi. Voiko kuvaavampaa nimeä viikolla olla?

Viikko on järjestyksessään viides, mutta kertoo paljon, jos edes kaltaiseni media-addikti ei siitä tiedä.

Miesasiamies olen, sen olen tunnustanut monta kertaa. Mutta miesasialiikkeeseen en ole liittynyt. En tiedä miksi, sillä minusta miesliike on aivan yhtä tarpeellinen tänä päivänä kuin feministinen liike. Olen vain yksinäinen susi ja se siitä. Näin tuntevat kai muutkin miehet ja siksi miesliike jää harvojen harrastukseksi.



Moni mies on varmasti kiinnostunut miesliikkeistä, mutta ei uskalla niihin aktiivina liittyä. Syy on yksinkertainen. Jos ajaa miesten asiaa, se on jotenkin valtaväestön mielestä huvittavaa. Siihen yhtenä syynä on kuva, joka meille on annettu, että kun miestä alistetaan tai kohdeillaan kaltoin, niin se on aina jotenkin huvittavaa. Mies on ansainnut epäonnensa, jos ei kykene itse itseään ja etujaan puolustamaan.



Esimerkkejä löytyy monia. Jos mies vaikka myy seksiä, se on jotenkin huvittavaa. Hän ei ole uhri, eikä laiminlyöty, sillä kaikki miehethän haluavat seksiä kenen kanssa tahansa. Mutta jos naisesta luotaisiin vastaava kuva, niin tiedämme mitä siitä seuraa.



Samoin ihmetellään, että miksi Suomen sadan rikkaimman joukossa on niin vähän naisia, mutta onko kukaan vaivautunut laskemaan, kuinka paljon miehiä on 100 000 köyhimmän joukossa?



Yhtenäistä miehen mallia ei ole. Eikä pidäkään olla, mutta kun ennen pojista tehtiin miehiä, niin nyt miehistä tehdään poikia.

Ikuisena poikana elämä olisikin huomattavasti helpompaa.

----------------------------------------------------

Kuunneltua: PMMP: Veden varaan. PMMP:n uusin ei ole myynyt käsittääkseni yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta minä nostaisin levyn PMMP:n parhaimmaksi. Yhä enemmän ihastuin Paula Vesalan sanoituksiin. Jopa levyn kansitaide on omaa luokkaansa.



Katsottua: Elisabeth - Kultainen aikakausi. Tämä Englannin kuningatar Elisabet I:stä kertova ei kyllä myyttiin mitään uutta tuonut. Kuvaukseltaan erinomainen elokuva, mutta käsikirjoitus vain tökkii. Kate Blanchettilta hyvä rooli.



Luettua: Anna Ahmatova - Valitut runot. Paikoitellen erinomainen kokoelma, mutta välillä keskittyy enemmän Ahmatovan myytin rakennukseen kuin itse runouteen.

Kun virsistä tuli suosittuja

Niin epäuskottavalta kun se kuulostaakin, niin virret ovat nyt vahvasti in. Samuli Edelmanin virsilevyt ovat myyneet kuin häkä samoin kuin riparilaululevyt ja muitakin yrittäjiä on ollut. Kakkoselta alkaa jopa oma virsisarja, jossa katsojat saavat äänestä suosikkivirsiään suosikkilaulajien laulamina. 

Kun en ole rippikoulua käynyt, niin en riparilauluista mitään tiedä, mutta virsistä edes jotain. Kaukana ovat joka tapauksessa ajat, jolloin virsiä veisasivat vain mustiin pukeutuvat köyryselkäiset eukot.

Kummallinen tämä virsibuumi on. Samaan aikaan kun meidän pitäisi elää pinnallista aikaa (näin on tosin sanottu jo viimeiset viisikymmentä vuotta), niin niinkin syvämietteiset laulut kuin virret elävät uutta kukoistusta. Ilmeisesti kansalaiset kaipaavat syvällisyyttä, yksityisesti. Veikkaan, että kirkot eivät kumaja virrenlaulajista. Täyteen ne tulevat vain jouluaattona ja kun Marja-Sisko Aalto on saarnaamassa.

Jos nyt heittäytyy epäileväksi Tuomaaksi, niin ei tämä virsi-innostus täysin puskista tule. Kirkko on varsin aggressiivisesti vastannut nykypäivän haasteisiin. Se on vahvasti mukana nettimaailmassa, paljon innovatiivisemmin kuin esimerkiksi kunnat. Vaikka seurakunnilla on tuskin suoranaista tekemistä julkkisveisaajien kanssa, niin eivät seurakunnat heitä paheksukaan. Ja miksi pitäisikään.

Eriasia on, miten kirkko on uudistunut sisältäpäin.

Itse en muista montakaan virttä edes nimeltä. Ainoa taitaa olla se, jossa lauletaan "päivä vain ja hetki kerrallansa." Pidän siitä virrestä kovasti. Virsiä olen ollut veisaamassa vielä vähemmän, hautajaisissa ja häissä olen niitä kyllä mumissut. Harvahan niitä maallistuneiden ihmisten keskuudessa ääneen laulaa. Uskovaiset ovat asia erikseen.

Mutta kyllä virsissä sanomaa on, kun vain kuuntelee. Moni moittii, miksi virret eivät voi olla iloisempia niinkuin herätysliikkeissä. Minusta niiden ei pidäkään olla iloisia, kyllä itseensä hiljentymiseen täytyy tietty surumielisyys kuulua.

Ollessani armeijassa kirkkoon kuuluvien oli muuten pakko osallistua muutaman viikoin välein iltahartauteen. Ei uskoisi, miltä vajaan tuhannen elämänsä voimissa olevan miehen mumina voi kuulostaa. Pakkovirret ovat aivan yhtä turmiollisia kuin pakkoruotsi.



Muuten, tehdäänkö enää uusia virsiä? Voisin olla hyvä virsien sanoittaja, katumusta ja paatosta kun löytyy.

Perustin blogilleni omat facebook-sivut. Käykäähän ilmoittautumassa ystävikseni te, jotka naamakirjassa olette. Jos ette muuten, niin vaikka säälistä, etten jää blogini ainoaksi faniksi. Sisältyä siellä ei vielä hirveästi ole, mutta tarkoitus olisi kerätä sinne uutisia, linkkejä ja muuta vänkää, mitä en jaksa/halua blogiini laittaa.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

PS. Lopettakaa niiden verotietojen julkaiseminen. Uskokaa, ettei ketään kiinnosta.