Palasit sitten takaisin Itä-Saksa

Viikolla putkahti esiin mielenkiintoinen uutinen. Leipzigista, entisestä Itä-Saksasta, löytyi kämppä, joka oli hylätty vuonna 1988. Vaikka homma olisi täysin järjestetty, sai se mielikuvitukseni liikkeelle. Kämppä oli täynnä vanhaa ossi-kamaa. Asukki oli jonkin tason huithapeli ja kapinallinen, kun oli niin äkillisesti kadonnut. Vai olisiko Stasi ollut perässä? Putkahtaisipa se esiin jostain ja kertoisi tarinansa, jos on elossa. Ja miten ihmeessä se kämppä oli jätetty vuosikymmeniksi oman onnensa nojaan? Ilmeisesti vanhan DDR:n vuokrakasarmit eivät ole olleet houkuttelevia asuntoja.

Itä-Saksa on kuulunut virallisiin hylkiövaltioihin ja oikeutettuihin katoajiin heti sulautumisensa jälkeen Länsi-Saksaan. Siellä ei ollut, eikä tullut mitään hyvää. Nyt se on kokenut jonkinlaisen jälleensyntymisen näinä nostalgia-aikoina. Vanhoja itäsaksalaisia tavaroita suorastaan keräillään.

Itse olen jo kirjoittanut vanhasta itäsaksalaisesta Erika-merkkisestä kirjoituskoneestani. Se oli kömpelö ja kirjaimet jäykkiä, mutta sillä kirjoitin ensimmäiset yritelmäni luovasta todellisuudesta. Meillä oli 80-luvulla myös Wartburg-auto. Sen kaksitahtikoneesta lähti mitä sympaattisin ääni. Suorituskykyinen se ei ollut, mutta kyllä silläkin ylinopeussakot sai alamäessä. Pellit olivat kuin Berliinin muuri ja erikoishöysteenä erittäin monipuolinen pyyhkijänopeusvalikoima. Warren kyllä hommaisin, jos jostain sellaisen löytäisi. Meillä palveli myös itäsaksalainen sähkövatkaaja, joka oli designiltään ruma kuin (piip), mutta kesti vuosikymmeniä.

Pikkupoikana aina ihmettelin, miksi urheilukisoissa täytyi olla kaksi Saksaa. Miksi ihmeessä niille ei riittänyt yksi valtio. Vasta perehdyttyäni politiikkaan ja historiaan ymmärsin miksi. Sittenhän pian kahden Saksan taru päättyikin. Ja aina myös ihmettelin, miksi Itä-Saksa voittaa kaikki juoksukilpailut. Myöhemmin sain vastauksen tähänkin ihmetyksen aiheeseen.

Nyttemmin on käynyt ilmi, että yhdistymisen jälkeen Saksan itäiset alueet laahaavat kehitysalueena Länsi-Saksan perässä. Työttömyys riivaa ja huijarit putsasivat Itä-Saksan talouden riippeetkin yhdistymisen jälkeen. Moni ex-itäsaksalainen ilmeisesti kaipaa komentotaloutta. Se ei onneksi tule takaisin. Sillä jos kommunismi ei onnistu Saksassa, ei se onnistu missään. Kävin Dresdenissä 90-luvun lopulla ja uneliaalta se tuntui vielä tuolloin. En tiedä, mikä tilanne on nyt.

Mitä jos Suomesta löytyisi kämppä, joka olisi ollut asumattomana kaksikymmentä vuotta? Periaatteessa se olisi mahdollista. Kuolleenakin on saanut olla kämpässään vuosikausia. En tiedä, olisiko löydöt yhtä persoonallisia. En oikein osaa pitää tuon ajan länsitavaroita ja asioita vielä kovin nostalgisina. Mikä vuonna 1988 oli in tai out, en todellakaan muista. En ole oikein koskaan elänyt muutenkaan ajan hermolla. Ai niin, vesisänky saattaisi kämpästä muuten löytyä ja törkeän neonvärisiä vaatteita. Sekä nousukauden aikaisia tiiliskiven kokoisia sunnuntain hesareita. Kasetteja pino ja varakkaammassa kodissa ehkä jopa cd-soitin. VHS-nauhuri ja pino VHS-kasetteja odottamassa illan Dallasin nauhoittamista. No, tulihan niitä tavaramuistoja kuitenkin...

PS. Madonna tulee sitten vihdoin Suomeen ekaa kertaa Jätkäsaareen. Häh, missä ihmeessä se esiintyy Jätkäsaaressa? Siellä tyhjässä satamassako? Eikö Popin kuningattaren pitäisi mennä vähintään stadikalle? Madonna alkaa jotenkin muistuttamaan Cheriä kun se ikääntyy. Harmi. Mutta eiköhän sille Madonnallekin tule äkillinen sairastuminen ennen kuin se ehtii Suomeen. Niin ne muutkin megatähdet ovat sairastuneet.

Tanssii tähtien kanssa -sarjan julkkistanssijat muuttuvat kausi kaudelta omituisemmaksi. Nyt mukana ovat jopa Rosa Meriläinen ja Wilson Kirwa. Kuka seuraavaksi? Sauli Niinistö Jenninsä kanssa?

Illalla sitten seurataan kauhulla kuka lähtee edustamaan Suomea Moskovaan Euroviisuihin. Tapani Kansa vai Remu? Tällä kertaa tie taitaa tyssätä jo karsintoihin. Ikävä kyllä Euroviisujen tuloksiin pääsevät taas sotkemaan ammattilaisraadit. Silloin kuin kansa äänestää, voittajat ovat edes persoonallisia.

Olitko paikan päällä?

Kuulustaako tutulta? Onnettomuus tapahtuu ja ympärillä hyörii töllistelijöitä ja muita ihmettelijöitä. Ehei, ne ajat ovat ohi, että kädet puuskassa ihmetellään onnettomuutta ja ollaan pelastajien tiellä. Nyt nimittäin jokaisessa taviksessa asuu pieni toimittaja. Jos suomalainen ei auta mielellään, hän kyllä kuvaa ja ottaa yhteyttä lehtiin, kun haluaa jotain.

Suttuiset kamerakännykkäkuvat lähtevät alta aikayksikön iltapäivälehtiin ja muihin silminnäkijöiden uutiskuvia julkaiseviin lehtiin. Ei ihme, että lehtiyhtiössä kuin lehtiyhtiössä käydään yt-neuvotteluja. Silminnäkijäkuvalla voidaan kuitata syväluotaavampi juttu. Ja harvoin toimittajat ehtivät paikan päälle, ennen kuin kaikki on ohi. Lukuun ottamatta suuronnettomuuksia ja piirityksiä, jotka kestävät kauan. Piiritettävät varmaan haluavat varmistaa itselleen julkisuuden. Nuoret jopa kyselevät, koska heidän putkaan retuutuksensa tulee telkusta luin joistain. Mutta eipä sivustakatsojia voi syyttää kännykkäkameroiden kuvista, onnettomuuskuvia suorastaan pyydetään. Ja onnettomuudessahan ystävä tunnetaan paitsi auttamisalttiudessa.

Uusin villitys lukijoiden kuvien esittelyssä ovat kaikki epätavalliset kuvat. On metron ja laiturin väliin juuttunutta, pikkupoikia heikoilla jäillä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Kohta kuviaan voi lähettää omista joulujuhlista. Kuinka paljon olemassa on enää aitoja kuvajournalisteja tai ammattilehtikuvaajia. Tuntuu, että niitä on enää vain suurimmissa lehdissä. Ja kaikkein vaikuttavinta minusta on ajatuksia herättävä ja moniselitteinen uutiskuva. Ilmeisesti ryhmä pienenee kun se Hesarin kuvaaja Heikura voittaa joka vuosi kaikki palkinnot. Syyttäminen ei käy toimittajia kuvajournalismin taantumuksesta. Toimittaja kun joutuu samaa aikaan miettiä sekä kuvaamista että jutun tekoa. Ei kaikki ole luontaisesti lahjakkaita kuvaajia. Ainakaan minä en ole. Hyvinä päivinä tosin ehkä onnistun.

Lukijan kuvissa ärsyttää myös se, että miksi ihminen ei saa enää olla tunnistamaton edes hädän hetkellä. Vaikka suttuisesta kuvasta ei ketään tunnista minua ärsyttää jo se, että minua kuvattaisiin jos olisin metron rullaportaisiin takertuneena. Kännykkäkamerat ovat viimeinen vitsaus ja pahemmaksi muuttuu, kun niiden kuvien laatu paranee.

Onnettomuuksista puheen ollen. Jonkin tutkimuksen mukaan autoilijat pelkäävät eniten rattijuoppoja. Syytäkin on, mutta pelko piilee siinä, että rattijuoppoja on suunnattomasti liikenteessä. Tilastollisesti varmaan joka sadas vastaantuleva kuski on jonkin asteen kännissä. Itse olen nähnyt tai kuullut rattijuopon ajaneen työmaakuoppaan ja viime viikolla näin, kuin rattijuoppo napattiin rysän päältä parkkipaikalta yöllä. Isäntä oli kovasti lähdössä jonnekin, mutta poliisit kurvasivat eteen. Itse pelkään ratissa eniten tolkuttomia riskejä ottavia kolmion takaa kaahaajia, (näitä ovat jopa bussit, jotka luottavat kalustonsa kokoon) ja viime hetken kaistanvaihtajia motarille tullessa. Monesti väistäjä ei ole liittyjä vaan jo motarilla matkaava. Samoin kuolemaa halveksuvat jalankulkijat pelottavat, jotka olettavat että tien vierestä pimeästä pompatessa kahdeksaakymppiä kulkeva auto pysähtyy hetkessä tarvittaessa.

Sitten vielä hieman terveyspolitiikkaa. Tänään olin vanhustyön seminaarissa. Muutama asia jäi mieleen. Onko sosiaali- ja terveysala muuttunut liian ammatilliseksi ja akateemiseksi, kun vanhustyöstä puuttuu kosketus ja lämpö? Ammatillinen kielikin on sellaista, ettei vanhuksesta puhuta ihmisenä vaan kohteena. Samoin jos tässä maassa ei tueta omaishoitajia tai aleta sellaiseksi, kohta valtaosa kansasta joutuisi työskentelemään sosiaali- ja terveysalalla. Pitäisikö kansanakin miettiä, miten voimme hoitaa ja auttaa rakkaitamme. Ei yhteiskuntakaan voi kaikkea tehdä. Tosin jos tuntuu, ettei itsestäkään jaksa pitää huolta, niin miten sitten muista. Vaikeita asioita ja vaikeammaksi muuttuvat.

Mielisairaaloitakin ollaan loppujakin ilmeisesti ajamassa alas alustavien suunnitelmien ja pohdintojen mukaan. Syynä vanha tuttu avohoito. Jokainen vain tiedämme, miten viime laman jälkeen kävi, kun avohoitoa ei sitten tullutkaan. Ja onko loppujen lopuksi kuntouttavaa olla ihmisten töllisteltävänä ja eristettynä normaalista yhteiskunnassa avohoidossakaan. Ja miten kuntoutua, jos psykiatrejakaan ei ole läheskään riittävästi...pelkät lääkkeet eivät ketään paranna.

Jostain luin myös, että koville äänille herkät ihmiset stressaantuvat, masentuvat ja tupakoivat herkemmin. Jälleen olen löytänyt yhden syyn ylitsepääsemättömään tupakkariippuvuuteeni. Kovia ääniä en siedä nimittäin lainkaan.

Ei niin Salatut elämät

Tällä(kin) kertaa minulla on tärkeää asiaa. Salatut Elämät -sarja on, kuten kaikki tiedämme, täyttänyt kymmenen vuotta. Jos kuvailisin suhdettani salkkareihin, se on tarkimmin ilmaistuna on-off-suhde. Viikonloppuisin saatan kellahtaa usein salkkareiden ääreen, mutta viikolla aniharvoin. Mutta siellä taustalla se on ollut. Usein silloin kun kirjoitan. Kun asuu yksin, niin televisiopuheesta saa vähintäänkin ääniperheen.

Salkkarit, kuten muutkin saippuat, on siitä kiitollinen, että siihen pääsee mukaan, vaikka välistä jäisi runsaasti jaksoja. Sieltä löytyvät ne peruspilarit, jotka eivät koskaan lähde, kuten Ismo. Ismosta on pakko pitää, harva on kestänyt yhtä paljon vastoinkäymisiä alkoholisoitumatta. Ismo ei ole pulmunen, mutta ihminen.

Salkkareissa on ovi käynyt. Uusimpia ja nuorimpia tyttösiä ja poikasia en tunne edes nimeltä. Mutta ei sillä väliä. Salkkarit on tehty samanlaiseen äärimmäiseen aivot narikka -viihteeseen, kun hömppäkomediat. Salkkareissa tosin voidaan käsitellä vakavia aiheitakin. Ei tosin liikaa, kevyt ihmissuhdehömppä pitää katsojat koukussa. Ei kukaan jaksa iltapuhteeksi katsoa murhetta ja surua.

Viikonlopun Iltalehdessä oli tehty ansiokasta työtä Pihlajakadun asukkaiden suhteiden kartoitukseen. Ja kuten kaikissa saippuoissa, jokainen on seurustellut jokaisen kanssa tai vähintään harrastanut seksiä. Ja mitä sitä turhaan kaupungille lähtemään, kun omasta taloyhtiössäkin riittää vipinää. Räpätätikin löytyy, kun vanha lähtee.

Päivittäissaippuoita ei kotimaiselta pohjalta Suomessa ole Salkkareiden lisäksi ollut. Siksi se onkin tienraivaaja, jonka seurassa on kasvanut jo yksi sukupolvi. Tiedä sitten, onko se hyvä asia. Jostain luin, että Yle on puuhaamassa kilpailijaa Salkkareille. Hyvä, ettei Kotikatua tarvitse pilata liian jyrkillä juonenkäännöksillä. Haluan Kotikatuni uneliaana jutusteluna, enkä jatkuvana draamana.

Salkkarit voi jatkua loputtomiin. Kaunarit on mennyt telkussa jo parikymmentä vuotta ja maailmanennätysbrittisaippua (nimeä en muista) jo 60-luvulta. En tiedä, itsestäni alkaisi tuntua pahalta, kun tajuaa eläneensä yhtä kauan kuin saippuasarja. Mutta elämässä on tärkeää perusturvallisuus, jota saippuat edustavat. Hullua sinänsä, koska ne ovat järjettömiä, mutta niitä ei ole liian vakavasti tehty, niin kuin liian monta asiaa elämässämme.

Tähtiä salkkareista ei ole ponnahtanut juurikaan sarjan ulkopuolelle. Jasper Pääkkönen ymmärsi lähteä ennen kuin leimautui täysin Sakuksi. Saku oli toisaalta yksi Salkkareiden parhaimmista hahmoista. Ongelmaiset teinit löytävät aina tiensä tähtiin.

Joku jossain kirjoitti, että saippuat heijastavat aikaansa. Salkkareissakin on vilahtanut eläintenvapautusliikettä ja uskonlahkoa, puhumattakaan arkisemmista huijareista. Taidamme sitten elää varsin hullua aikaa... hullunmyllyähän tietysti elämä hyvin pitkälti on.

Mistä sen sarjan nimi tulee? Salatut elämät. Eihän niillä ole mitään salaista. Joku kuulee nurkan takana ja saunassa pussaillaan niin, että naapuritkin näkee. Ja tietenkin aina vähän kiristetään...

Se on elämää se...

Uuden ajan alku vai vanhan loppu?

Obama sai sitten kruununsa ja on nyt Usan presidentti. Toiveita miehen niskaan on kaadettu roppakaupalla, mutta virkaanastujaispuheen perusteella Obamasta homma ei kiinni jää. Puhe muistutti raskaan sarjan edeltäjiä, kuten Rooseveltia, ja selvästi Obamasta tehdään seuraavaa suurta presidenttiä. Ihanteekseenkin hän on ilmoittanut suurimmasta suurimman. Lincolnin. Muistaa pitää, että suuruus syntyy teoista.

Jarruttajia kyllä tulee ilmaantumaan ennemmin tai myöhemmin Obaman hankkeiden eteen, kunhan suurin huuma laantuu. Obaman valinta on hieno juttu, mutta messiaaniset toiveet alkavat mennä jo vähän liiallisuuksiinkiin. Mutta Usan vähemmistöjen riemu on ymmärrettävää, mutta missä vaiheessa iskevät ne vanhoilliset?

Hyvää silti tekee kuulla maailmanjohtajan suusta työntekijöiden arvostuksesta ja laman aiheuttaneiden ahneiden pörssikeinottelijoiden sättimistä ja siitä, että Usa haluaa pitkästä aikaa olla taas moraalisen demokratian johtaja, joka se mielestäni on viimeksi ollut toisen maailmansodan jälkeen.

Tällä hetkellä Obama on vielä niin suosittu ympäri maailmaa, että kaikki todella on mahdollistakin. Ihmisten kannattaisi silti muistaa, että Obama ei aiemmin ole johtanut käsittääkseni suuria organisaatioita. Nyt sitten maailman mahtavimpaa. Tosin se saattaa olla etukin.

Suomen "Obama" tai sellaiseksi muokattava Niinistö sen sijaan luistelee avaamassa luistelukisoja. Kukaan ei vielä ole ottanut moraalista johtajuutta talouskurimuksen edessä, joka todellakin on Suomessakin nyt totisinta totta. Jopa hyvinä työnantajina tunnetut yritykset käyvät yt-neuvotteluja. Kuntatyönantajien etujärjestökin varoittelee lomautuksilla, jonka täytyy olla viimeinen merkki odottavista todella kovista ajoista. Vaikea on ennustaa, missä maa tai edes maailma makaa joulukuussa 2009. Tuskin hyvässä jamassa.

Obaman valintaa on sanottu uuden ajan aluksi. Sitä se onkin. Vanha aika ei vain lopu kerralla, eikä maailma muutu kerralla, niin kuin Obama sanoikin. Uuden ajan ja muutoksen julistaminen alkaa jossain vaiheessa toistamaan itseään. Jokainen poliitikko lupaa tuovansa muutoksen. Kuinka moni sen loppujen lopuksi tuo? Mutta ihminen ei olisi ihminen, ellei sillä olisi tulevaisuudenuskoa. Silloin elämää kutsutaan masennukseksi, jos sitä ei ole.

PS. Armeijan joukkojenkuljetuskuorma-autoihin on kuulemma tulossa nyt turva-istuimet. Ajatus varusmiesten istumisesta turvaistuimissa on hieman absurdi. Onko sota turvallista? Siellä ei pelastajia löydy. Sotatilanteessa nopein ulospääsy luulisi olevan ainoa keino pelastua.

Varusmiehen itsemurha paljasti myös sen tosi-asian, ettei terveystarkastukset ole ajan tasalla ennen palvelusta. Itse muistan sen olleen varsin pintapuolinen, ellei kontakteja hoitotahoihin aiemmin ollut. Armeija on tosin niin iso elämänmuutos ja shokki mukavaa elämää eläneille, että se laukaisee helposti jonkin tason stressireaktion, joita aseiden läsnäolo ei paranna.

Armeijasta puheenollen mieleen tuli vielä jokin aikaa sitten telkusta tullut dokkari Usan armeijan värväreistä. Kohteena olivat köyhät, epävarmat ja muut otolliset kohteet. Siinä vaiheessa tuli mieleen, että asevelvollisuus ei lainkaan huono vaihtoehto. Ja en ihmettele, jos sodasta ei tule loppua, kun ne kansakunnan toivot tuskin hakeutuvat vapaaehtoisesti hengenvaaraan.

Mistä löytyisi vielä käyttämätön julkkis?

Puolueiden elämä ja erityisten puolueiden politrukkien elämä ei ole helppoa. Jo kuntavaaleissa jouduttiin raapimaan kunnista jokainen elinkelpoinen julkkis ehdokkaaksi. Nyt pitäisi eurovaaleihin löytää vielä julkkis, jonka koko kansa tuntee, mutta joka kykenisi kuitenkin painamaan äänestysnappia moitteettomasti. Läpimeno on onneksi lähes varmaa, eurovaaleissa kuin aniharva äänestää. Ja vielä vähemmän ymmärtää, mistä kaikessa on oikeastaan kyse.

Laadukkaimmilla julkkiksilla riittää tunkua ovellaan. Isä Mitron ottaisi jokainen puolue. Mitro onkin täydellinen euroedustaja. Hyväntuulinen ihminen, joka jaksaa loputtomasti tavata ihmisiä. Ja skandaalivapaa. Naisseikkailuista on tuskin huolenaihetta. Urheilijat ovat myös urheiluhullun kansan ollessa kyseessä varma vaihtoehto, vaikka skandaalialttiita ovatkin. Jani Sievinen napattiin jo demarileiriin. Paremman puutteessa käy kulttuuriväkikin ja muutkin vähempiarvoiset julkkikset.

Europarlamentti toimii myös erinomaisena poliittisena hautausmaana. Sen loppumattomiin kokouksiin on moni kunniansa ja valtansa menettänyt puoluejohtaja ja poliitikko löytänyt tiensä. Kotimaan kolttoset unohtuvat, kun lähdetään Eurooppaa valloittamaan tai pikemminkin pois päivänpoliitikkojen silmistä. Europarlamentissa voidaan käydä myös välillä jäähdyttelemässä julkisuudelta ja ikäviltä päätöksiltä ja palata sitten uusin voimin kotimaan parlamenttiin.

Itseasiassa en näe edes pahana asiana, että julkkikset miehittäisivät europarlamentin. EU ei ole 15 vuodessa onnistunut tuomaan itseään tippaakaan kansaa lähemmäksi, enkä tiedä, pitäisikö sinne kansakunnan poliittinen kerma edes lähettää. Se on aivan yhtä etäinen ja abstrakti kuin syntyessään. Koko EU-aatekin natisee niitoksissaan. Edes talouslama ei ole sitä yhdistänyt. Pikemmin toisin.

Kansaa taitaa kiinnostaa yhä edelleen Euroviisut enemmän. Ja aivan kuten europarlamentiinkin, sinne kansa äänestää mielellään vanhoja tuttuja. Remu ja Tapani Kansa kun nuorta voimaa tuskin edustavat. Ainakin he ovat jännittäviä. Moskovaan saavuttua heidän käytöstänsä on täysin mahdotonta ennustaa. Samoin näyttää olevan Timo T.A.Mikkosen perhekunnan laita. Satuitteko näkemään vaimo-Mikkosen väittelyn tai pitäisikö sanoa yksinpuhelun tv:ssa päivähoidosta?

Siinä suhteessa olen samaa mieltä rouva-Mikkosen kanssa, ettei jokainen kotiäiti ole alistettu. Miksi ei saisi olla kotiäiti, jos siihen on vain mahdollisuus, ja nauttii siitä. Alistetumpi on äiti, joka raataa päivät töissä ja sitten vielä kotona. Saman käsityksen naisen asemasta hänkin joutuu kohtaamaan, tuplatyömäärällä.

Myös amerikkalaiset osaavat draaman Mikkosten lisäksi. Jo Obaman virkaanastujaiskonsertti oli loistavaa poliittista teatteria. Mutta kyllä siinä sanomaakin oli. Suomessa kaivattaisiin myös joku Obaman kaltainen messias, joka saisi meihin istutettua sanomaa yhteishengestä, toivosta ja ennenkaikkea työn ja työntekijöiden arvostamisesta.

Nyt jopa perinteikkäät hyvinä työnantajina tunnetut yritykset irtisanovat metsäteollisuuden ikuisuusirtisanomisten lisäksi. Miksi muuten puhutaan yhteistyöneuvotteluista, kun jokainen tietää lopputuloksen? Kun pariskunnatkin eroavat voitaisiin sanoa, että pidetään yt-neuvottelu ja tullaan siihen tulokseen, että tuloksemme ei riittänyt vastaamaan ulkoisten tekijöiden painetta.

PS. Vuoden turhin juhlan aihe oli Suomen Ruotsista irtaantumisen 200-vuotisjuhlat. En näe niille mitään syytä tai merkitystä. Ei Suomi ainakaan Ruotsin avulla kehittynyt satojen vuosien aikana juuri lainkaan. Joten ei siinä surun aihetta ainakaan ollut. Pohjoismainen yhteistyökin kääntyi hedelmälliseksi vasta sitten kun jokaisella maalla oli oma valtionsa.

Alkuvuoden mukavin tv-sarja yllätys on ehdottomasti kotimainen Helppo elämä. Vihdoinkin amerikkalainen tv-muotti taitaa toimia kotimaisessakin ympäristössä.

Ootko fiksumpi kuin koululainen?, ja muita tarinoita

Täällä Vantaalla nousi tällä viikolla iltapäivälehtien otsikoihin kalapuikko-kohu. Yleensä Vantaalta uutisoidaan humalassa ajelevat taksikuskit, mutta nyt jotain muutakin. En tiedä asiasta sen enempää kuin muutkaan, mutta jostain ylimääräisestä kalapuikoista nousi hässäkkä, johon kutsuttiin poliisitkin paikalle. Pinnan alla on ilmeisesti kyseisessä koulussa ollut paljonkin sen mukaan, mitä olen netin keskustelupalstoilta lukenut.

Tapaus todisti jälleen kerran sen, miten helposti ihmiset uskovat sen mitä kirjoitetaan. Tässä tapauksessa pojan äidin näkökulman. Ja sen, että julkisen palvelun on vaikea puolustautua mediassa, koska on vaitiolovelvollinen niin monessa asiassa. Ja jonka taakse tietysti myös ajoittain vetäydytään. Toisaalta medialukutaitoisia ihmisiäkin löytyy, jotka epäilivät heti tässäkin tapauksessa, että tuskin asiassa on pelkästään kalapuikoista kyse.

Koulu-uutisoinnista on tullut oma median alansa. Kouluampumisten jälkeen lähestulkoon kaikki epätavallinen (ikävä ja negatiivinen) kouluissa kiinnostaa. Ja sitä tuntuu riittävän kouluissa. Tällaiset kalapuikko-jupakat lienevät jäävuoren huippu. Ja ainahan kouluissahan sattuu ja tapahtuu. Omalla tavallaan se on luonnollistakin. Kasvavat ihmiset tekevät virheitä. Vielä aikuisenakin.

Yksi ongelmamme on liiallinen ymmärtäminen. Vanhemmat eivät tunnu näkevän lastensa toiminnassa mitään väärää ja osaa vanhemmistaan lastensa tekemiset eivät taas kiinnosta lainkaan. Ja koulut ovat käytännössä nykyisin kädettömiä kurinpidollisissa toimenpiteissä. Ainakin sellaisissa, jotka tuntuisivat tehoavan häiriköihin ja koulukiusaajiin, jotka terrorisoivat kiltempiä oppilaita ja henkilökuntaa.

Toisaalta karttakeppikurinpitoaikoja haikailevat eivät ymmärrä, että lapsia kohtaavat aivan erilaiset haasteet kuin vuosikymmeniä sitten. Sinänsä tilanne oli häiriköinnin suhteen vastaava kuin nykyisin jo omina peruskouluaikoinani, joten ei tässä minkään uuden ilmiön edessä olla. Se on pakko ottaa vakavasti.

Valtio jyrähti viime viikolla myös oppisopimuskoulutusta tarjoaville oppilaitoksille opetuksen tasosta. On aikakin. Ongelmana on ollut, että rahaa lypsetään valtiolta, mutta opetuksen taso ei päätä huimaa. Itsellänikin oli oppisopimuskoulutuksessa vähän samanlainen tuntemus. Oppisopimuksessa toki pitäisikin olla oma-aloitteinen, mutta tuntui, että oli täysin itsensä varassa jopa teoria-opetuksen suhteen. Se on sääli, sillä mielestäni oppisopimuskoulutus on pohjimmiltaan yksi hienoimmista asioista koulutusrintamalla. Tosin samalla tavalla valitetaan, että alunperin käytännönläheisemmäksi tarkoitettu ammattikorkeakoulu yrittää olla yliopisto, eikä sieltä saa riittävästi käytännönopetusta.

PS. Tarja Halonen on hetki hetkeltä vain kauempana siitä raikkaasta tuulahduksesta, mitä hän oli presidenttinä aloittaessaan. Halonen miehittää, vai pitäisikö sanoa naisittaa, kerta kerralta esikuntaansa demarinaisilla. 2000-luvulla tällainen tuntuu lähinnä vain kotiinpäinvedolta. Samalla pedataan Niinistölle voittoa seuraavissa vaaleissa, varsinkin kun tuntuu, että tällä hetkellä Kokoomuksen voittokulku jatkuu, eikä kokoomus tunnu kansan silmissä tekevän mitään väärin.

Viikon mielenkiintoisempia lausuntoja antoi Riitta Väisänen. Ensiksi hän paheksui, että joku tosi-tv-ohjelma kertoi hänelle melkein sattuneesta keskenmenosta. Kuitenkin hän antoi haastattelun iltapäivälehdille asiasta. Samoin ko. rouva tuntuu tasaisin väliajoin julkistavan rakkaussuhteensa edesmenneeseen Spede Pasaseen.

Vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen tapahtuma oli Susan Ruususelta viedyt Matti Vanhasen intiimikuvat. Itse lähinnä pelästyisin, jos saisin ne käsiini, joten tuskin Matin täytyy pelätä, että ne mihinkään lehtiin tulevat. Korkeintaan siitäkin tapahtumasta tehtäisiin juttu. Mikä on intiimikuva? Halailukuva?

TJ-groupin johtokaksikko sai ehdottomat tuomiot pörssikikkailustaan. Kaverusten olisi kannattanut tyytyä sakkoihin. On hölmö kuvitella saavansa lempeää käsittelyä optiomiljonäärien aiheutettua tämän laman. Kansa sai ainakin viestin oikeuslaitokselta, ettei mitä tahansa ahneutta sentää anneta anteeksi. Ja että ne herratkaan eivät aina pääse kuin koira veräjästä.

Tervetuloa paratiisiin

Jokunen päivä sitten Hesarissa pohdittiin paratiisia tieteelliseltä kannalta. Itse juttuun en oikein päässyt mukaan, mutta aihe on helkkarin mielenkiintoinen.

Paratiisi on ihmiselon suurimpia huijauksia jos ihan rehellisiä ollaan. Ainakin kristinusko ja islam uskoo paratiisiin ja kaikki suurimmat poliittiset suuntauksetkin pelaavat eräänlaisella paratiisiuskolla. Jopa buddhalaisuus lupaa kärsimyksen loppuvan vasta seuraavassa elämässä.

Usko meihin ja sinua odottaa kuoleman jälkeen autuus. Loistava keino saada ihmiset kestämään elämänkärsimykset mukisematta ja vieläpä tyytymään osaansa. Paratiisi perustuu kärsimykseen. Kaiken on oltava kärsimystä, jotta voisi olla paratiisissa.

Paratiisissa kaikki on tietenkin valmiiksi järjestetty sitä kaihoavalle. Löytyy neitsyttä ja suurta onnea, lämpöä ja auringon kimallusta. Ei ole töitä, taakkaa eikä muitakaan elämän välttämättömyyksiä.

Käytetään paratiisia arkielämässäkin. Puhutaan paratiisisaarista, jossa lomaa vietetään. Yleensä paratiisiin liittyy pako kotimaasta. Suomi lienee sitten kaukana paratiisista. Pimeätä on tammikuussa melkeinpä keskellä päivääkin, eikä kuulu palmupuiden havinaa tai meren kohinaa. Tietenkin tihkusade ja ruuhka liikennevaloissa voi tuntua joistakin paratiisilta.

Onkohan ihmisiltä kyselty, mikä heidän mielestään on paratiisi. Epäilisin, että suurin osa vastaa, että se on paikka, missä ollaan onnellisia. Kadehdittavimpia ovat ne ihmiset, jotka ovat onnistuneet luomaan paratiisin sisälleen. Siinä auttanee usko johonkin. Jos ei usko oikein mihinkään, on vaikea löytää onnen tunnettakaan. Ainakaan pidempiaikaista. Toisaalta uskokin on monesti valhetta.

Toinen vastaus voisi olla, että paratiisi on sellainen paikka, missä kaikki on täydellistä. Eli siellä ei enää haluaisi mitään muuta. Olisi tyytyväinen hetkeen ja eläisi hetkessä, koska ei tarvitsisi huolehtia mistään. Kaikki ilmestyisi tyhjästä, mutta elämä ei olisi tyhjää niin kuin todellisessa maailmassa.

Kristinuskon mukaan ihminen paratiisissa olikin kunnes tuli karkotetuksi. Synnin takia tottakai. Epäilenpä vain, että aika monen ihmisen paratiisiin liittyy tietty synninhekuma. Siksi se kai kielletäänkin.

Päivä paratiisissa kelpaisi silti väsyneelle matkamiehelle niin kuin minä. Haluaisin nähdä mikä se paratiisi on?

Osaisitteko te minulle kertoa?

PS. Jostain syystä mieleeni on jäänyt kummittelemaan yksi Yleisradion vanha tietoiskupätkä minkä jokin aika sitten näin. Siinä sanottiin, että ihminen on nykyään istuva ihminen. Pätkä oli tehty joskus 50-luvulla, joten kyllä sitä silloinkin toimistorottana mädättiin.

Ihminen toden totta istuu. Rupesin laskemaan kuinka tolkuttoman paljon istun päivän aikana. Ja kauhistus oli suuri. Minullahan menee istumiseen melkein valtaosa valveillaoloajasta. Minkälainenhan kyttyräselkä olen 70-vuotiaana. Toivottavasti Helsingin tuomiokirkon kellohuoneessa on vielä tilaa yhdelle quasimodolle.

Historian valoisampi varjo

Minä olen oman elämäni tylsimys siinä missä muutkin. Tykkään nimittäin katsoa televisiosta kaikki historiadokumentit ja luen ne lehdistäkin, vaikka historiaa lehdistä harvemmin löytyy jokusta poikkeusta lukuun ottamatta. Hesarin Suomen sota ja korttelihistoriaa-sarja tulevat nyt ensimmäisenä mieleen. Historia-lehteä en ole sentään vielä tilannut, sanottakoon puolustuksekseni.

Jos jossain asioiden voi hyvällä omalla tunnolla sanoa olevan paremmin kuin ennen nostalgikolla, se on historiantutkimus. Asioita tutkitaan nyt monesta eri näkökulmasta ja historiasta on saatu mielenkiintoinen historiasta kiinnostumattomankin mielestä, kun ei tarvitse pelätä kenenkään reaktioita totuuden etsinnässä.  Tv-dokumentit on usein dramatisoitu hyvällä maulla ja näkökulma on harvoin yksipuoleinen. Ja jos on, niin usein siitä toisesta näkökulmasta, jota ei ole aiemmin huomioitu. Historiallakin kilpaillaan, vaikka tätä päivää ei olisi uskonut koskaan näkevänsä.

Historia siis elää, eikä ole kirjaston hyllyissä pölyttymässä. Vaikka noista pölyisistä hyllyistäki sain historia-kärpäseni. Vaihtoehtoista näkökulmaa vauhdittanevat uusi tutkijasukupolvikin, jolla ei ole enää mitään kytköksiä Neuvostoliiton aikaiseen yksipuoleiseen totuuteen asioista. Tai mihinkään muuhunkaan. Toisaalta esim. Heikki Ylikangas on avannut kansalaissodan uudella tavalla suomalaisille.

Omina kouluaikoinani opetetut totuudet ovat kyseenalaistettu. Melkein sormet syyhyisivät nähdä, mitä esim. lukiokirjoissa nyt opetetaan. Sellainen muistikuva koulun historiatunneista jäi, että asiat yleensä tapahtuivat, koska niin pitikin tapahtua. Aina ajauduttiin tai pakotettiin. Ja kyllähän ne koulukirjat jäivätkin ajastaan jälkeen, kun vuonna -89 maailma meni uusiksi Euroopassa. Itselläni oli hyviä persoonallisuuksia opettajanani ja varsinkin ylä-asteella keskustelin tunnilla opettajan kanssa lähestulkoon kahdestaan. Ja sekös tietysti harmitti joitakin.

Historiakirjatkin kirjoitetaan mielenkiintoisesti tätä nykyä, vaikka niitä enää harvemmin ajanpuutteen takia luen. Haluaisin kyllä kovasti lukea enemmän, mutta jostain on aina luovuttava. Historia kiinnostaa silti, koska yhtä totuutta ei koskaan ole. Eikä nykyisyyttä ole ilman menneisyyttä.

Viimeksi luin historiakirjan niinkin rankasta aiheesta kuin Kolmannesta valtakunnasta Saksassa, kirjoittajana Michael Burleigh. Saksalaiset on leimattu historian silmissä yksin syylliseksi juutalaisten joukkotuhoon, mutta kirjan mukaan juutalaisten tuhoamiseen osallistuivat yhtä innokkaasti auttajana lähes kaikki Saksan miehittämät alueet. Saksalaisten käytössä ollut sterilisointi-ohjelma ei toivotuille vanhemmille ei ollut vieras 30-luvulla edes Suomelle. Itseasiassa pakkosterilisointilaki oli eilisen Hesarin mukaan voimassa vielä vuonna 1970.

Jos historiassa on kyse vanhasta elämästä, niin vuoden alussa pitäisi aloittaa uusi elämä. Tämän vuoden uutta elämää on kuulemma leppoistaminen. Mitähän sitä leppoistetaan? Tietysti työelämä ja koko elämänasenne, jos vanhat merkit pitävät paikkaansa. Mutta leppoisa elämäntyyli tuskin syntyy hetkessä. Mutta kyllä se voittaa iänikuiset tipattomat tammikuut ja muut pari viikkoa kestävät lupaukset, joita vuoden alussa tehdään.

PS. Viime päivinä olen lukenut Pentti Saarikosken Juomarin päiväkirjoja tämän pahimmilta ryyppuvuosilta 60-luvun lopulta. Täytyy sanoa, että harvalla juopolla ajatus leikkaa yhtä hyvin kossupullon päivätahdilla. Yksi ajatelma jäi erityisesti mieleen Saarikoskelta. "Aurinko kuolee kerran ja minä kuolen kerran ja mitä minä silloin kuolemattomuudellani teen."

Hyvin pohdittu.

Sitten  vielä todiste, että minäkin todella teen työtä. Kuvassa olen alkuvuonna Lääkärimessuilla. Kuvassa tosin näytän taas vaihteeksi Jari Tervolta, koska painoakin on tullut (siis ennen jo auton hankintaa) tai Juicen legendaarisin sanoin siltä "vanhalta karjalaiseukolta".

Kysellään ja taas kysellään

Elämme kyselyjen maailmassa. Aina on eletty. Mutta netti on villinnyt kyselymaakarit täysin. Netissä on valmiita ohjelmia, joilla on kovin helppo tehdä kyselyitä. Varsinkin työelämässä osa jo valittaa, että oikein muuta ehtisi, kun vastata kyselyihin. On asiakastyytyväisyyttä, kehittämistä ja kaikkea mahdollisuutta. Puutetta ei ainakaan ole.

Eikä sekään riitä, kotonakin odottaa puhelimen kautta gallupia ja raha-asioiden hoitajaa, joka mielellään kyselisi, että ethän sinä hyvä ihminen voi olla tyytyväinen nykytilanteeseesi. Kyselyllä kaikki hoituisi ja asiasi olisi vähintäänkin järjestyksessä. Ja muistathan, mielipiteesi on tärkeä.

Mutta ei kaikki kyselyt synkkiä ole. Ihmiset itseasiassa vastaavat niihin mielellään. Siihenhän perustuu lehdissä olevat kymmenen kysymyksen sarjat, joista saamme tietää millaisia olemme tai ainakin mihin meidän pitäisi olla menossa. Mutta ne ovatkin vapaaehtoisia. Ns. pakkokyselyihin liittyy useamman kerran karhuamissähköpostipommittaminen ja muistutus, että omaa hyvääsi tässä nyt parannetaan. Älä valita sitten, jos et vastaa. Tämä on nyt yhteinen homma ja kaikkien oltava muurahaisena keossa.

Kaikkea kysellään, mutta kasvokkain ihmisten on kovin vaikea kysellä toisiltaan. Ja vaikea vastata, uskaltaisin arvella, että lehtien katugallupeja varten haarukoidaan neljää naamaa varten parisenkymmentä otollista uhria mielipiteensä kertomaan.

Tietenkin mitäs kuuluu muodollisuudet hoidetaan arkielämässäkin, mutta mieluiten kyselyt tehdään kirjallisesti. Silloin päästään niiden käppyröiden pariin ja ah niin ihanien prosenttien yms. yms. Muutama pakollinen avoin vastaus saadaan tuomaan "kansan ääni" esiin. Kansan on vapauttanut kasvokkain kyselyistä tekstarit ja sähköposti. Ei siis enää itkuisia puheluita tai muita vaivaannuttavia hetkiä.

Mutta ajatelkaa, jos jossain vaiheessa tulisi sellainen aika, ettei mitään kyseltäisi. Jos kaikki vain soljuisi eteenpäin ja mietittäisiin, mitä ihmiset oikeasti ajattelevat. Siitä tulisi oikea luovuuden aika. Sehän olisi varsinaista työtä, jos käytettäisiin mielikuvitusta sen tosi-asian selvittämiseen, mitä ihmiset haluavat. Kyselyt ovat tällä hetkellä eräänlainen tuputtamisen ylempi muoto.

Itse en ole ollut hanakka kyselyihin vastaamaan, mutta iänikuinen velvollisuudentuntoni saa niihin vastaamaan lähes aina. Pettymys on tosin suuri, kun ensiksi luulee, että minkä minkin kauppias olisi oikeasti kiinnostunut mielipiteistäni, mutta räväyttääkin sitten sen tutun myyntiliturgian vasten kasvoja. Tai jos mikään ei muutu paremmaksi, vaikka olen kehittämishenkisenä kaikkeen vastannut. Lisäksi olen perustavanlaatuisesti tyytymätön ihminen (ikävä kyllä) ja missä muussa voi tyytymättömyyttään yhtä hyvin ilmaista kuin kyselyissä. Blogini on tosin entisen sulkeutuneen ihmisen vapauttanut niin, ettei minulta enää tarvitse mitään kysellä. Kaikkeen on jo vastaus valmiina.

Kyselyjen tulokset ovat oma taiteenlajinsa. Ne tuntuvat aina soljuvan kyselyn tekijän tahdon mukaan.  Eikä ihme, sitä vartenhan ne taidetaan tehdä. Tai sitten kyselyjen vastaukset ovat jo valmiiksi kaikkien tiedossa. Ne vain julkaistaan uudelleen.

PS. Tässä yhtenä päivänä tuli mieleen, että matkakirjat ovat katoava luonnonvara. Koska viimeksi olen nähnyt tai ainakaan lukenut kunnon matkakirjan. Onkohan lumous kadonnut, kun eksoottisimmatkin maat ovat saavutettavissa, jos vain valuuttaa riittää. Tai vähintään netistä löytää mielipiteet kaikista paikoista jo valmiiksi.

Sosiaaliturvauudistusta valmisteleva Sata-komitea väläytti jälleen. Eläkeikää lähestyvien työttömyysturvaa ollaan heikentämässä. En tiedä, mutta en ole kuullut 60-vuotiaasta pitkäaikaistyöttömästä, joka olisi työttömyydestä vielä töihin päässyt.

Paljastettakoon vielä, että olen pitkän tauon jälkeen aktivoitunut urheilurintamalla. Olen nyt kerran viikossa käynyt pelaamassa sulkapalloa.

Esan elämän soundtrack

Kirsi laittoi blogiinsa elämänsä soundtrackin. Niinpä päätin kopioida hyvän idean. Ohessa jokunen minuun vaikuttanut biisi varhaisemmasta tuoreimpaan ainakin suurin piirtein youtubeen linkitettynä, jos biisit eivät ole kaikille tuttuja. Tällä hetkellä katsottuna kaikki biisit eivät välttämättä ole kovinkaan hyviä.  Mutta niillä on ollut iso merkitys tietyllä hetkellä ja tietyllä ajalla.

J. Karjalainen: Ankkurinappi

Badding: Ikkunaprinsessa 

Dean Martin: That´s amore

Irwin Goodman: Rentun ruusu

Sinead O´Connor: Fire of babylon

Cranberries: Linger

Nirvana: Smells like teen spirit

Oasis: Wonderwall

Chris Isaak: Somebody is crying

Therapy: Nowhere

Samuli Edelman ja Sani: Tuhat yötä

Blur: Universal

Alanis Morrissette: Hand in my pocket

REM: Nightswimming

Nirvana: Jesus doesn´t want me for sunbeam

Soundgarden: Fell on black days

Pink Floyd: Dark side of the moon

The Verve: Sonnet

Robbie Williams: Angels

The Beatles: You´ve got to hide your love away

John Lennon: God

Tehosekoitin: Valonkantaja

Depeche Mode: It´s no good

Joy Division: Love will tear us apart

The Doors: L.A.Woman

Frank Sinatra: It was very good year

Bruce Springsteen: Rising

Elvis Presley: If I can dream

Ari Koivunen: Piano man

Jeff Buckley: Hallelujah

Poliittista hömppää

En jaksa nyt kirjoittaa syvällisiä, joten antaa mennä tällä kertaa poliittista hömppää. Sauli Niinistö tipautti vuoden ensimmäisen poliittisen höppäuutispommin mentyään naimisiin 30 vuotta nuoremman Jennin kanssa. Miksi muuten kaikkien päälle kolmikymppisten naisten nimi tuntuu olevan Jenni.

Jos jostain pitää Niinistölle hattua nostaa (muustakin kuin siitä, että pokasi itseään huomattavasti nuoremman), että hän onnistui seurustelemaan kaksi vuotta, ilman, että lehdet tai edes lähimmät työtoverit epäilivät mitään. En tiedä, onko Niinistö tapaillut nuorikkoaan sitten pimennettyjen verhojen takana, vai miten onnistui. Jokatapauksesssa on kunnioitettavaa, että edes joku haluaa pitää ihmissuhteet itsellään, eikä joudu tirkistelynhaluisten uhriksi halutessaan tai tahtomattaan. Edelleenkään en tosin ymmärrä, miten uudet tai edes vanhat suhteet kuuluvat politiikkaan, vaikka esim. Tanja Karpela on tehnyt suhteistaan jo poliittisen taitolajin. 

Jotenkin nämä nuoret naiset, jotka iskevät isänsä, (tai vähintään antavat tulla itsensä isketyiksi) ikäisen ottavat pattiin. Epäilenpä, jos mies olisi kuusikymppinen tavis, se ei kiinnostaisi näitä naisia pätkääkään. He haluavat päästä vallan ja rahan kainaloon. Mitenköhän nämä romanssit kestävät, kun vaari on oikeasti jo 80-vuotias vaari. No, oma ura (monesti poliittinen) on siihen mennessä jo mukavasti pulkassa, joten ei syytä heillä huoleen.

Jossain lehdessä povattiin jo Niinistöä taas vaihteeksi presidentiksi kansan mielestä. Kansalle ilmeisesti riittää se taas vaihteeksi, että on nätti (tai edes uusi) nuorikko kainalossa. Maalla, jolla ei ole kuninkaallisia, halutaan vähintäänkin tasavaltalaisia kuninkaallisia.

Sinänsä en ole mikään arvostelemaan kenenkään rakkauksia ja onnia tai vaikuttimia, joten jos kyseessä on molemminpuolinen rakkaus, niin onnea heille vaan. Tai vaikka ei olisikaan.

Toinen nätteihin tai vähemmän nätteihin poliitikkoihin liittyvä keskusteluaihe oli nämä Urpilaisen verkkosukkakissakuvat Iltalehdessä. En ymmärtänyt, mitä kohahduttavaa itse kuvissa sinänsä oli. Urpilainen vaikutti hieman opettajamaiselta jopa pikkujoulutamineissa. Vaikka opettajat tietysti varsinkin teinipoikien fantasioissa välkkyvätkin.

Mutta jos kuvat otetaan vain sen takia, että saadaan nätit ja nuoret naispoliitikot iltapäivälehtien kissakuviin ollaan jo kaukana tarkoituksesta, mikä se näillä kuvilla ikinä onkaan. Menemmekö siihen tilanteeseen, että ainoastaan nätillä ja nuorella naispoliitikolla on tulevaisuutta ns. raskaassa sarjassa julkisuudessa. Eduskunnan missikisat seuraavaksi? Tosin miespoliitikkoja tuskin kukaan haluaakaan nähdä Hunks-tamineissa lehdissä.

Arja Alhon ärähtelyt Urpilaiselle vaikuttivat enemmän katkeruudelta säpsäköitä kuvia kohtaan kuin asialliselta kritiikiltä Urpilaista kohtaan. Jos oikeasti on jotain sanottavaa kuvien lisäksi muutakin kuin yksityisasioita, ei yksillä kuvilla ole merkitystä. Ei ole helppoa olla uudistaja puolueessa, joka ei oikeasti taida haluta uudistua. Minusta yksillä kuvilla ei ole siinä mitään merkitystä.

PS. Joissain lehdissä on yleisönosastolla kirjoiteltu jonoissa kiilaavista vanhuksista. Kiilaamista on puolusteltu sairauksilla ja vaikka millä. Mutta turhaan. Ikäihmisillähän on ikiaikainen oikeus kiilaamiseen. Eikö sitä ihmiset tiedä? Sitä vartenhan sitä eletään vanhaksi, että ei täydy enää välittää turhista kohteliaisuussäännöistä. Vaikka pää olisi kuin partaveitsi, niin eihän sitä muut tiedä. Ainahan voi vielä moittia nykyajan nuoria huonosta käytöksestä. Välillä sitä toivoisi, että olisipa työssäkäyvälläkin ihmisillä jotain muita oikeuksia kuin rahoittaa hyvinvointiyhteiskuntaa.

Jäikö muuten viime vuodesta mieleen vuoden sanoja. Suomen Kuvalehdestä löysin muutaman ikimuistoisen. Muistuuko mieleen muun muassa seuraavat: apinaenglanti, kalapuikkoviikset, kättelypresidentti, maidoke, sekstari, teinikarkoitin, torjuntavoitto, unelmahöttö.

Katkera katkeruus

Rosa Meriläinen kirjoitti Hs.fi:hin kelpo kolumnin katkeruudesta. Olen tykännyt Rosan kolumneista, hän uskaltaa kirjoittaa asioista suoraan. Sen hän teki jo kansanedustajanakin, mikä on jo harvinaislaatuinen poikkeus.  

Tietysti sitä miettii, mistä Rosa voi olla katkera, kun on varsin nuorella iällä saavuttanut paljon, ainakin jos julkista menestystä käytetään mittapuuna. Mutta Rosa kirjoittaakin, että katkeruus on tunnetila, eikä sillä ole tekemistä järjen kanssa.

Rosa kirjoitti, että monet ovat katkeria, kun ikäistään nuoremmat menevät uralla edelle. Myönnettäköön, että itsekin tuntee pistoksen sydämessään, kun lukee, että itseään kohta kymmenen vuotta nuorempi porskuttaa jo hyvää vauhtia urallaan ja itse tuntee vähintäänkin ajoittain junnaavansa paikoillaan. Siinä missä nuorena ihailee monia ihmisiä, niin vanhempana ajattelee, että miksi tuo on saanut sen ja sen ja minä en. Suomessa ei ole tapana iloita ylipäätään toisen menestyksestä. Menestykselle pitäisi olla oikeutus.

Varsinaisesti en ole kuitenkaan katkera, sillä paljon elämässä on ollut omista valinnoista kiinni, vaikka elämä ei niin yksinkertaista olekaan. Monet asiat olisin voinut tehdä toisin, mutta toisia en. Minulta taitaa puuttua geeni ulkoisen menestyksen katkeraan kadehtimiseen. Toisaalta katkeruudella ei ole mitään tekemistä välttämättä ulkoisen menestyksen kanssa, kun se voi olla yhtä hyvin pelkkää kateutta.

Itse olen jo siinä iässä, jolloin on sallittua olla katkera. Ihan nuorelle siihen ei yleisesti ottaen anneta oikeutta. Mutta kolmekymppinen on kokenut jo sallitun määrän vastoinkäymisiä, loukkauksia sekä surua ja murhetta ympärillään katkeruutta varten. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö välillä tulisi katkeruusaaltoja. Joskus läheisten puolesta ja joskus itseni. Mutta ne ovat aaltoja synkimpinä melankoliani hetkinä. Koskaan en ole katkeruuden täysin vallata itseäni. Vanhoja ihmisiä suorastaan jo ymmärretään, jos he ovat katkeria. Ja heistä sen myös näkee helpoiten.

Ihminen voi olla katkera vaikka mistä. En itsekään koe aina ja jatlkuvasti eläneeni sellaista elämää mitä olisin suunnitellut tai halunnut. Eniten sattuvat loukkaukset. Mutta olisinko siltikään katkera. Enemmän pettynyt. Itseeni ja muihin ihmisiin. Mutta yleisesti ottaen ihmiset lienevät katkerimpia itseään kohdanneista vastoinkäymisistä henkilökohtaisella tasolla. Aikuisiässä niihin voi vaikuttaa, jopa sairastumisiin, mutta lapsena vähän tai ei ollenkaan. Olisi kohtuutonta sanoa, ettei esimerkiksi insestiuhri saisi olla katkera kohtalostaan. Eriasia on, auttaako katkeruus elämässä eteenpäin tai tekeekö loppuelämästä edes siedettävää.

Katkeruus on taakka, joka painaa kivitonnin verran. Sitä on vaikea heilauttaa pois selästään, jos sen on sinne kerran ottanut kannettavakseen. Se myös estää ilon ja onnistumisen kokemisen, sillä katkera ihminen odottaa lähtökohtaisesti vain pahaa ja epäonnistumisia. Katkera on hyvä sana, se kuvastaa sen tarkoitusta, katkeruutta.

PS. Tällä viikolla ostin ensimmäistä kertaa elämässäni kirjan pelkän nimen perusteella. Henriikka Tavin Esim. Esa -runokirja oli pakko ostaa, kun sillä oli niin hieno nimi. En ole vielä lukenut kirjaa, joten sisällöstä en osaa sanoa.

Kaupunginvaltuutettujen piti myös jättää tällä viikolla vaaliraha-ilmoituksensa. Selailin oman kotikaupunkini ilmoituksia. Olivat kyllä niin ympäripyöreitä, ettei niistä mitään yhteisö- tai yrityskytkyjä paljastunut. Eli tehdäänpä nämäkin ilmoitukset ns. muodon vuoksi.

Tiesittekö muuten, että tänä vuonna on EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen teemavuosi. Jää nähtäväksi, mitä tarkoittanee käytännössä.

Häviääkö köyhyys Euroopasta vuonna 2010?

Kuva: Wikimedia Commons

Vuosi 2010 on EU:n köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaisen taistelun teemavuosi. EU-kansalaisista 17 prosentilla ei ole kampanjan nettisivuston mukaan varaa edes välttämättömiin perustarpeisiin. Kampanjan englanninkieliset nettisivut kertovat tämän prosenttiluvun tarkoittavan noin 80 miljoonaa eurooppalaista. Eli suurinpiirtein Saksan verran ihmisiä.

Sitä en tiedä miten tämä ikävä potti jakautuu EU-maiden kesken, hyvin voisi kuvitella, että uusilla itäeurooppalaisilla EU-mailla on suurempi osuus köyhistä, mutta näin ei voi vain olla. Vanha Eurooppakin köyhtyy. Suomessa kerjäävät Romanian mustalaiset ovat tuoneet eurooppalaisen köyhyyden näkyvillemme vanhan kotimaisen rinnalle.

Köyhyys ja syrjäytymisen ehkäisy ovat muotisanoja, jonka jokainen poliitikko liittää mielellään puheisiinsa, mutta hienoa, että EU on ottanut nämä asiat ykkösagendakseen. Köyhyys ja syrjäytyminen eivät ole tätä nykyä enää yksiselitteisiä asioita. Köyhyys olisikin helppo poistaa, jos sen piirissä olisi vanhan kapitalismin tehdasryysyläistöä. Uudessa kapitalismissa voit olla köyhä valkokauluspuserossakin. Elät luotolla, vaikka oikeaa rahaa ei enää ole.

En jaksanut tankata englanniksi teemavuoden Suomen tapahtumia ja tavoitteita nettisivuilta. Mutta tässä olisi muutama ehdotukseni loppuvuoden uutisoinnin perusteella teemavuodeksi.

Suomi oli viimeinen rikkaiden teollisuusmaiden mielenterveyshoitovertailussa. Suomessa käytettiin eniten psykoosilääkkeitä ja Suomessa oli eniten suunnittelemattomia sairaalajaksoja mielenterveyspalveluissa. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta, sillä vanhoista mielisairaaloista halutaan eroon. Mitä potilaille sitten tapahtuu, kun ei ole mielisairaaloitakaan?

Työvoimatoimistossa suunnitellaan asiakkaiden uusjakoa. Uudistuksessa asiakkaat jaettaisiin ns. toivottomiin tapauksiin ja toivoa omaaviin tapauksiin. Toivottomia ei edes enää yritetä työllistää. Tämähän se edistää syrjäytymistä jos mikä, vaikkakin olen sitä mieltä, että työvoimatoimiston vaikeimmista asiakkaista valtaosa kuuluisi oikeasti eläkkeelle.

Tätä viimeistä lamaamme on jotenkin vaikea edes hahmottaa ja sen vaikutuksia köyhyyteen sekä syrjäytymiseen. Puhutaan lamasta, mutta silti tunnelma ei ole niin lannistunut ja apea kuin edellisen laman aikana, vaikka työttömyys huitelee jälleen sadoissa tuhansissa. Tämä lama on kasvoton, koska perusturvallisuutta ei tiettyjen ihmisten elämässä ollut ennen nykyistä lamaakaan.

Tämän laman säästöjen lopullisesta hinnasta on vaikea sanoa, kun jo edellisen laman aikana lakkautettiin oikeasti lakkautettavissa olevat palvelut. Kuka kärsii? Työttömyyslukujen perusteella nuoret, mutta tietty porukka nuorista syrjäytyi jo ennen lamaakin. He vain yksinkertaisesti luovuttivat ja luovuttaminen on käynyt mielessä tolkuttomaksi käyneessä työelämässä muillakin.

Köyhyys ja syrjäytyminen tarkoittaa meille paremmin toimeentuleville leipäjonoja, joita näemme vain televisiosta. Tai sitten niitä kiusallisia puliukkoja ja -akkoja kähisevällä äänellään puistoissa, junissa, ratikoissa ja asemilla notkumassa. Ihmetellään myös, mikseivät kansanedustajat ja muut valtaapitävät käy katsomassa leipäjonoja. Eivät tietenkään käy, koska tietävät, etteivät leipäjonolaiset äänestä.

Suomalaiset tyytyvät osaansa köyhyydessä nurisematta, onhan meille viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana opetettu, että yhteiskunta kyllä huolehtii meistä. Mutta huolehtiiko kaikista, kun et enää täytä autettavaksi pääsemisen normeja? Käsittääkseni melkein kaikki ruoka-apua tarjoavat järjestöt ovat kristillisiä eli kuten luterilaiseen mentaliteettiin kuuluu, niin jos ei työ auta, niin sitten edes jumala.

PS. Helsingin uutisissa oli mielenkiintoinen artikkeli näytellystä työkiireestä eli koventunut kiire työpaikoilla onkin suurta valhetta. Jostain syystä artikkeli viehätti minua, vaikka maku menikin, kun selvisi, että haastateltu Kun kiireestä tuli kupla -kirjan kirjoittaja olikin jonkin firman henkilöstöpäällikkö. Mutta kirjan asia on totta. Työpaikalla kuin työpaikalta löytyy kiirettään valittavia henkilöitä, joista muut eivät tiedä, mistä se kiire oikein tulee, kun ko. henkilöt eivät iltakaudet työpaikalla notkuttuaankaan tahdo saada mitään aikaiseksi.

Kirjan kirjoittajan Sebastian Siukosen mielestä nämä kiireen näyttelijät osoittavat näin omaa pätevyyttään ja työpanoksen korvaamattomuutta. No, mehän tiedämme kaikki, ettei kukaan ole korvaamaton nimenomaan työelämässä.

Yhä ihmettelen, miksi nämä näyttelijät valittavat kiirettään, kun ilmiselvästi siitä nauttivat. Siukonen sanoo, että tämä johtuu siitä, ettei ole tärkeä, jollei ole kiire. Työhuoneessaan nämä "kiirehtijät" voivat hyvinkin pyöritellä koneellaan pasianssia.



Pieni korjaus: kirjan kirjoittaja otti yhteyttä ja sanoi, ettei ole kirjoittanut työnantajan ominaisuudessa kirjaa vaan vapaa-aikoinaan yksityishenkilönä. Kiva, että blogiani luetaan.

Suomi väkivallan sodassa

Taas Suomessa tapahtui joukkosurma. Tosin tässä Espoon tapauksessa taisi olla kyse jatketusta kostosta ja vihasta. Liekö näidenkään surmien todelliset motiivit selviävät koskaan. Ei oikein enää tiedä, mitä sanoa tästä suomalaisesta todellisuudesta. Surmaaja ei kyllä ollut tällä kertaa suomalainen vaan Kosovosta.

Joukkosurmista on valitettavasti tulossa suomalaista arkipäivää, se hetki vielä tulee, jolloin näistä ei jakseta edes enää uutisoida näyttävästi.

Samalla on herännyt kysymys omasta turvallisuudesta. Työskentelen työpaikassa, joka on tekemisissä enemmän tai vähemmän yhteiskuntaan ja ihmisiin pettyneiden ihmisten kanssa. Ei sitä tiedä, mikä päivä työpaikallekin tulee joku ammuskelemaan, kun uhkaajiakin on käynyt.

Ei voi jälleen olla ajattelematta, ruokkiiko raskas uutisoiminen näitä otollisia joukkosurmaajia. Halutaanko murhat tehdä mahdollisimman näyttävästi, kun suunnitellaan joka tapauksessa itsemurhaa. Suututtaa, että näitä joukkosurmaajia ei koskaan saada tuomiolle.



Suomalaismiehiä on yksin syyllistetty perheväkivallasta, mutta tässä tapauksessa näimme, että taitavat sen muutkin kansallisuudet. Kyse on henkilökohtaisesta ominaisuudesta, eikä kansallisesta ominaisuudesta. Tässä tapauksessa vieläpä poikkeuksellisen sairaalla tavalla.

Sinänsä rasismia on Espoon tapahtumien jälkeen turha herätellä, kun joukkosurmat on useimmiten tehty suomalaisen toimesta. Kosovolaisampujan kokemuksista kotimaassaan on vaikea mennä sanomaan, onko niillä ollut vaikutusta teon raakuuteen. Ehkä ulkomaalaispolitiikasta Espoon jälkeen voidaan keskustella muutakin kuin silmät sulkevalla tavalla.

Silmänsä Suomen yhteiskunnallinen kerma on sulkenut joukkoampumisten suhteen. Kommentit näiden ampumisten harvinaisuudesta herättivät itsessäni suuttumusta. Erään kriisipsykologin mielestä lapsille olisi kerrottava kuinka turvallista Suomessa on. Onko todella? Presidentti Halonen ei uuden vuoden puheessaan maininnut sanallakaan tapauksesta, ja muutkin valittelivat vain tapahtunutta. Onko Suomessa kaikki aina vain hyvin, kun keskustelua käydään samoilla kuluneilla korulauseilla.

Suomen maabrändityön voisi lopettaa. Ei Suomesta muuta uutisia maailmalle enää pääse kuin järjetön väkivalta, josta joukkoampumiset ovat vain huippu. Suomessa käydään väkivallan sotaa, sitä eivät mitkään aselainmuutokset muuta. Kun ihminen halua tappaa, löytää se aina keinot. Ja kun ihminen vihaa, se vihaa.