Jääkiekkohurmiota vai pelkkää vandalismia?

Minua ei itseäni jääkiekko varsinaisesti kiinnosta. Yllätys, yllätys. Jääkiekko on Suomessa kuin Nato-jäsenyys. Sinun on pakko sitä kannattaa tai et kuulu joukkoon. 

Kaikki jääkiekkoon liittyvät kohut kyllä kiinnostavat. Kun edes valmentajat eivät enää örvellä, pelaajista puhumattakaan, niin örveltäminen on fanien vastuulla. 

Jääkiekkofanit riehuivat varsinkin Helsingin keskustassa ja erityisesti Havis Amanda -patsaan kimpussa. Ilmeisesti Tampereellakin oli otettu osumaa.

En ymmärrä, mikä pakkomielle tämän yhden patsaan (Havis Amanda) tuhoamiseen on. Saavat turistit kohta ihmetellä, kun patsaan ympärillä on suojakupu. Siinä sitten selitellään turisteille, että eikun se on pakko. Aina kun Suomi voittaa urheilukisoissa, niin halutaan tuhota tämä patsas.

On tuo suomalainen hurmio jännä asia, kun se edellyttää riehumista ja tuhoamista. Ei kylläkään tavatonta maailmanlaajuista. Joukkueurheiluun liittyy monesti negatiivisia lieveilmiöitä. 

Tosin jääkiekko on jo lähtökohtaisesti väkivaltainen ja joukkohurmiota edellyttävä laji pelaajilleen. Miksi se ei sitten siirtyisi faneihinkin, kun alkoholi lisätään kuvioihin. Vaikkkakin itse laji on siistiytynyt.

Havis Amandan tuhoaminen on ilmeisesti nuorille miehille jonkinlainen riitti ja miehuuskoe. Siihen vielä sitten lisätään itsensä riisuminen. Vastenmielistä ja junttia. Tällainen kuva nyt sitten maailmalle vain suomalaisten juhlimisesta jää, vaikka valtaosa olisi rauhassa.

Onko joku jääkiekko syy örveltää ja hajottaa paikkoja kerta toisensa jälkeen. Ei ole edes mikään ihme, että Suomi voittaa jääkiekossa. Joka vuosiko sitten riehutaan? En tiedä, muistanko väärin, muttei vuonna -95 tuhottu yhtään mitään.

Johnny Deppin ja Amber Heardin oikeudenkäynti on julmaa oikeussaliviihdettä

 

Amber Heard

Jopa meillä täällä Pohjolan perukoilla kaikessa harmaudessa on Hollywood-tähti Johnny Deppin ja exänsä riitelyt ja oikeustaistelut iso uutinen. Joten pakkohan minunkin on asiasta sanoa jotain. 

En suoraan sanoen enää tiedä, mistä on kyse tai mistä nyt käydään oikeutta. Se ei edes liene enää se pääasia, kun jopa pieraisut oikeussalissa uutisoidaan ja siellä lienee Usan kaikki kynnelle kykenevät tv-yhtiöt oven takana kuvaamassa.

Kyse on alun perin kuitenkin kai siitä, että Amber syytti Deppiä väkivallasta, mikä ei liene täysin poissuljettua, jos Depp on kuitenkin on jonkin tason päihdeaddikti. Heardin pisteitä ei ole nostanut se, että hän ei lahjoittanut Deppiltä avioerossa lypsämiään rahoja kuten lupasi. Hän on myös itse ollut syytettynä pahoinpitelystä edellisissä suhteissaan. 

No, mutta pariskuntien nujakoidessa kännissä on vaikea tietää, kuka on syyllinen mihinkin. Ja nyt Johnny iskee takaisin. Amberille lienee kyseessä hänen elämänsä rooli. Ja sen hän on näytellyt hyvin. Itkua on riittänyt kuin karjalaismummojen kohdatessa hautajaisissa.

Niin hyvin, että Deppin fanit vihaavat häntä kuin ruttoa. Tietenkin naisvihakortti on otettu esiin, kuten nykyään aina, jos joku uskaltaa arvostella jonkun naisen tekemisiä, mutta kysymys lienee enemmän Deppin fanaattisten fanaattisten fanien vihasta. 

Heardilla faneja on vähemmän, ei edes niissä julkkismiehissä, joita hän on vampannut ison läjän ennen ja jälkeen Deppin. Ärhäkkään feministitaustan omaavana hänellä tuskin on faneja siinä missä sympaattisena rentulla Deppillä. Ihme, että nämä kaksi ovat edes tunteneet vetoa toisiaan kohtaan. 

Oikeudenkäynti on myös siinä suhteessa vallankumouksellinen, että ensimmäistä kertaa Metoo-liikkeen nousun jälkeen naisen sana ei ole riittänyt tuhoamaan täysin miehen uraa. Tämän varaan Heard varmaankin laski, että kaikki niellään mukisematta, mitä hän sanoo.

Luojan kiitos, nyt tämä julma viihdespektaakkeli on tulossa päätökseensä. O.J.Simpsonin oikeudenkäynti lienee edellinen yhtä paljon julkisuutta saanut julkkisoikeudenkäynti. Tästä avioliitosta sentään molemmat selvisivät hengissä toisin kuin Simpsonin.

Katsottua: Obi-Wan Kenobi - suoratoistosarja: Galaksissa taistellaan länkkärityyliin

En ole koskaan ollut mikään erityinen Tähtien sota-fani. Tykkäsin kyllä niistä kolmesta ekasta elokuvasta silloin 70- ja 80-lukujen vaihteessa. Sen jälkeen en ole nähnyt niitä lukuisia muita tuotantoja. En ole mikään Tähtien sota -asiantuntija todellakaan vaan katselen asiaa harrastajan silmin.

Nyt sain mahdollisuuden nähdä uuden Obi-Wan Kenobi-sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa. Olin kyllä positiivisesti yllättynyt. Tarina kulki hyvin eteenpäin ja imua löytyi ainakin isolla valkokankalla kaikki näyttää hienolta.

Jedi-Obi kaivetaan naftaliinista pelastamaan prinsessa Leiaa roistojen kynsistä  ja varmaan koko galaksia, jos vanhat merkit pitävät paikkaansa. En tosiaan nähnyt kuin pari ensimmäistä jaksoa. Tarina sijoittuu aikaan ennen sitä ensimmäistä Tähtien sota-elokuvaa. Luulisin. En ole siitäkään varma, kun en ole nähnyt kaikkia elokuvia.

Vähän sellaista lännenelokuva-meininkiähän tuossa sarjassa on. Obi-setä haetaan aavikkoluolastaan takaisin hommiin. Hän on töissä jossain erikoislaatuisessa lihanleikkaamossa, jonka tarkoitusta en oikein ymmärtänyt. 

Niin ja, länkkäreissä kun vanha pyssysankari haetaan vielä kerran tositoimiin pelastamaan tai kostamaan, niin tässähän niin myös käy. Tosin tässä sarjassa tapahtumat oli lavastettu myös osin hienoon 1930-luvun paheellisen Shanghain tyyliin.

Sarjassa on mukana myös huumoria, aivan kuten niissä vanhoissa Tähtien sota-elokuvissa. Tykkäsin. Tähtien sota-elokuvia on helppo katsoa myös siksi, että niissä hyvän ja pahan taistelu on kaikkein kirkkaimmillaan. Sarjan toisen jakson lopussa myös Darth Vader-ilmestyy kuvioihin. Ehdottomasti paras Tähtien sota-hahmo koskaan.

Ewan McGregor näyttelee Obi-roolinsa ihan kelvosti, mutta paras on ehdottomasti prinsessa Leiaa lapsena näyttelevä Vivien Lyra Blair. Todellinen lahjakkuus ja luonteva kuin mikä ja kyllähän Usasta on aina löytynyt hyviä lapsitähtiä. 

Ai niin. Hauskaa muuten, että Red Hot Chili Peppersin Fleallakin on rooli elokuvassa pahiksena. Ei muuten ihan huonosti vedäkään.

Minulla on tapaaminen kuoleman kanssa (runo)

Minulla on tapaaminen Kuoleman kanssa.
Se etsii minua joltain syrjäiseltä barrikadilta,
juuri silloin, kun kevät saapui uudella lupaavalla varjollaan,
juuri silloin, kun omenan kukinnat täyttävät ilman.
Minulla on tapaaminen Kuoleman kanssa,
juuri silloin, kun kevät tuo takaisin siniset päivät,
ja Kuoleman odottavan kohtuuden.

Se saattaa tarttua kädestäni
ja johtaa minut synkkään maahansa,
sulkea silmäni ja salvata hengitykseni -
saattaa olla, että vältän hänet silti.
Minulla on tapaaminen Kuoleman kanssa,
jollain kolhitun kukkulan arpisella rinteellä,
juuri silloin, kun kevät jälleen palaa tänä vuonna,
juuri silloin, kun ensimmäiset kevään kukkaset valoa valaa.

Jumala tietää,
että kuolema silkin pehmeydessä kotona olisi parempi.
Siellä missä Jumala hellii siunattuun uneen,
ja on armollinen ja hellä.
Siellä missä tuntisin pulssini hiljaan keventyvän,
juuri silloin, lupaan poistua täältä.
Siellä missä hiljaiset heräämiset ovat yhtä helliä,
juuri silloin, lupaan poistua täältä.

Mutta minulla on tapaaminen Kuoleman kanssa.
Keskiyöllä jossain liekeissä, yön pimeydessä,
juuri silloin, kun kevät matkustaa pohjoiseen tänä vuonna,
ja lupaamani sanat ovat totta.
En hylkää tapaamista Kuoleman kanssa.

------------------------------------------
Runo on mukaelma Alan Seegerin runosta.

Elokuva-arvostelu: Kultainen maa -dokumentin luoma kuva kantasuomalaisista on hämmästyttävän kaksijakoinen

 

Somalimaa on erikoislaatuinen maa Somalian sisällä. Se ei ole minkään maan virallisesti tunnustama, mutta se on muuhun Somaliaan verrattuna ilmeisen rauhallinen.

Suomeen alun perin pakolaiseksi tullut Mustafe päättää kuitenkin palata Suomea huomattavasti köyhempään syntymämaahansa kuultuaan, että kiinalaiset aikovat kähveltää puoli-ilmaiseksi suvun maat kaivosbisnekseensä. Kiinahan käyttää Afrikan luonnonvaroja nyt hyväkseen säälittä. Eräänlaista uuskolonialismia. Ja kuiva ja karu Somalimaa kätkee maaperäänsä kalleuksia.

Kultainen maa-dokumentissa itse kaivos jää kuitenkin toisarvoiseksi. Se on sinänsä hyvä kuvaus kulttuurien törmäämisestä sekä Suomessa että Somalimaassa. Maahanmuuttajista kertovat elokuvat ovat yhä harvinaisuuksia, varsinkin jos tapahtumat ovat pääosin muualla kuin Suomessa.

Varsinkin Mustafen tyttärien on vaikea sopeutua Somalimaan tiukan islamilaiseen kulttuuriin huntuineen ja kavennettuine tyttöjen vapauksiin Somalimaassa. Perheen vanhin tytär koko ajan haluaakin palata takaisin Suomeen ja on pulassa lukiessaan uskonnollisia tekstejä paikallisessa koulussa. Hänen kotimaansahan on Suomi eikä Somalimaa, koska on Suomessa syntynyt ja elänyt. 

Jotenkin tuntui ihmeelliseltä, miksi Mustafe ehdoin tahdoin tahtoi viedä perheensä Somalimaahan. Sinänsä Mustafe on sympaattinen ja arvoiltaan aika suomalaistunut. Välillä kävi tyttöjen puolesta jo melkein sääliksi, että viedäänkö heidät nyt ympärileikattaviksi ja naitetaan jollekin vanhalle ukolle. Näin tuskin on onneksi tapahtunut.

Käsitys kantasuomalaisista on myös täysin kaksijakoinen. He ovat joko rasisteja tai hyviksiä, kuten nuorena poikana Suomeen tulleen Mustafen ottoäiti. Sitten taas katsojalle vyörytetään 30 vuotta vanhaa kuvastoa skineistä. 

Kaksijakoinen kuva ei ole edes Mustafen tahto, sillä elokuva on kantasuomalaisten ohjaama ja käsikirjoittama. Mutta, mutta, näinhän Suomessa halutaan ajatella nykyään kaikesta kaksijakoisesti. Mitään harmaan sävyjä ei ole.

Avoimeksi jää jäikö perhe Somalimaahan, vaikka Mustafe saikin siellä vihdoin bisneksensä toimimaan kaikesta hallitsevasta klaaniajattelusta huolimatta. Elokuva kaipaisi melkein jatko-osaa, sillä imua elokuvassa on.

Tv-arvostelu: Mariupolis: Karhean runollinen kuvaus sodan arjesta

Lähes kaikki tietävät nyt, missä lähes täysin Mariupol sijaitsee. Se kuitenkin sai rauhassa olla sodan alla kahdeksan vuotta, ennen kuin länsimaat kiinnostuivat uudelleen Ukrainan sodasta Venäjän hyökätessä isolla mittakaavalla Ukrainaan tänä keväänä. 

Kaupungin historia juontaa kuitenkin juurensa jo muinaisiin kreikkalaisiin joiden Krimiltä karkoitetut jälkeläiset asuttivat kaupungin ensimmäistä kertaa. Historia toistaa itseään tavalla tai toisella.

Tämä kevät koitui myös hienon Mariupolis-dokumenttielokuvan ohjaajan Mantas Kvedaravičiuksen kohtaloksi. Hän kuoli paetessaan kaupungista. Ensimmäistä kertaa Mariupol ei ole sotatoimialueena. Sen alueella on käyty lukuisia sotia.

Myöskään Mantas ei ollut ensimmäistä kertaa sodassa. Hän on tehnyt aiemmin dokumenttielokuvan Tsetsenian sodasta. Täytyy etsiä se elokuva käsiin, jos se on lähellekään yhtä runollinen ja hieno teos kuin Mariupolis. 

Mielenkiintoista muuten on nähdä, rakentavatko venäläiset kaupungin täysin uudelleen ikään kuin näyteikkunaksi, kuten Tsetsenian pääkaupungille Groznyille tapahtui. Vielä emme tietysti tiedä, miten kaupungille käy.

Mantaksella on taustallaan antropologin ja filosofin taustaa ja se näkyy hänen dokumenttielokuvassaan. Ote on hidas, mietiskelevä. Samaan aikaan etäinen, mutta kohteitaan lähelle menevä. Taito sinänsä. 

Kuvat saattavat viipyillä Neuvostoliiton aikaisissa tunnelmissa, jossa riidellään, kuka ne fasistit kaatoi ja kuka on fasisti. Samalla riittää pitkää kuvaa sodan legendaariseksi muodostamaa vastarinnan kuvaa terästehtaasta. Siinä on jotain Stalingradin taistelun oloista. Tietenkään näin ei vielä ollut kun dokumenttia kuvattiin. Elokuva muuttui historiaksi tietämättään.

Mariupolissa ei ollut käynnissä raskaita sotatoimia silloin, kun tämä dokumentti kuvattiin. Toki se oli satunnaisen tulen alla. Valitettavasti ruumisröykkiöiden kuvaaminen etäyttää katsojia sodasta. Niihin turtuu. Mantas on malttanutkin kuvata hienovaraisesti tilannetta, jossa sota on koko ajan läsnä, mutta se täytä kaikkea.

Nykyisin sanaa "historiallinen" käytetään lähes kaikesta, mutta tämän elokuvan voisi jäädä hyvinkin historiaan pitkäksi aikaa.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Ymmärrän nyt ihmisiä, jotka eivät seuraa uutisia

En tiedä, onko sitä vaipunut itse synkistelyn suureen ja loppumattomaan suohon, mutta tuntuu että niitä kuuluisia hyviä uutisia kuulee entistäkin vähemmän...

Mikä  sitten on hyvä tai huono uutinen, on jokaisesta itsestään kiinni.

Enää ei pelasteta rutiköyhiä kaivosmiehiä kaivoskuilusta tai Suomen kansa vaurastunut monetta vuotta peräjälkeen. Mikäli nyt sitten pitää vaurastumista onnena. Siitäkin voi keskustella. 

Kaikki lähtee negaatiosta ja siihen lähtee helposti mukaan. 

Olen vähentänyt nyt uutisten lukemista, niin lehdistä kuin somestakin. Kyllä sillä saa hermostumiskynnyksen alas nopeasti. Itse vielä tulistun ja hermostun helposti. Miksi sitä ärsyttämään itseään lisää.

Joskus aiemmin ihmettelin ihmisiä, jotka kertoivat, etteivät lue koskaan uutisia ja vielä vähemmän koskien politiikkaa. 

Kyllä sillä paljolta säästyy. Jos jokin uutinen on niin tärkeä, että sillä on vaikutusta elämääsi, niin eiköhän se saavuta keinolla tai toisella.

Suomen Nato-jäsenyys on suuri puhallus

Tämä kuuluu niihin postauksiin, joilla ei kavereita saa. Sen verran tehokkaasti on Suomen kansa juntattu Sauli Niinistön ja kumppaneiden että median suosiollisella avustuksella Naton taakse. Sanna Marin vaihtoi lennosta tallia, kun huomasi kansan suosion kääntyvän Nato-intoilijoiden taakse.

Pahimpana agitaattorina pidän  Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltolaa, joka ei edes peittele intoaan Usan liittolaiseksi. Muitakin vakiokasvoja on, joita valtamedia kierrättää ohjelmasta toiseen julistamassa saarnaansa. Nato-epäilijät vaiennettiin raivokkailla hyökkäyksillä, ettei rauhanomaista keskustelua tarvitsisi käydä Naton eduista ja haitoista.

Kaikella tällä pelattiin aika muka vähäiseksi, että saatettiin väistää kansanäänestys vain noin 2000 ihmisten gallup-otannoilla. Kaikki myös tietävät, että gallupit saadaan muovattua sellaiseksi, kun gallupin tilaaja haluaa.

Viimeinen silaus tehtäneen jäsenyydelle tänään tiistaina 17.5., kun eduskunta hyväksynee jäsenhakemuksen. Vaikka Turkin Erdogan kapuloita laittaakin rattaisiin oman etunsa vuoksi, jäsenyys on täysin selvä juttu.

Tulevina vuosikymmeninä tutkijat tulevat vielä hämmästelemään Nato-prosessia suurena puhalluksena. Niinistö kumppaneineen oli valmistellut jäsenyyttä jo vuosia. Sitten kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan jo valmiiksi valeltu koneisto rummutti Suomen Natoon. Nykysuomalaiset ovat säikkyjä ja pelokkaita, heitä on helppo johdatella valtiovallan toimesta, varsinkin kun valtamedia on ihassa samassa "liitossa". 

Hulluinta tässä kaikessa on se, että todellinen uhka Suomelle muodostuu nyt vasta Nato-jäsenyyden jälkeen. Ei puolueettomana, jolla jäsenyys myytiin kansalle. Tosin Suomi on, aivan kuten Sergei Lavrov sanoi, jo vuosia harjoitellut Naton kanssa. 

Tälläkin hetkellä Usan laivastoa on Suomen merillä ja jalkaväkeä metsissä harjoittelemassa. Naton tukikohdat ovat vain ajan kysymys, vaikka niiden tulo nyt kiistetäänkin, tämä kuuluu Suuren puhalluksen ideaan ja suunnitelmaan.

Armeijan upseerit kuulemma jo somessa odottavat innolla päästä sotimaan Venäjää vastaan. Nato-jäsenyys päästääkin nyt irti Suur-Suomi-intoilijat ja Venäjä-vihamieliset. Mitään pidäkkeitä heille ei enää ole.

Kansahan jo boikotoi innolla kaikkea Venäjään liittyvää. Jopa venäläiseen meetvurstiin on lisätty tarra, että tällä paketilla autetaan Ukrainaa. Vaikka koko meetvursti on tehty Suomessa! Venäjä-kauna on irrallaan koko komeudessaan. Tätä kaikkea ei hillitse media, vaan rummuttaa kaikki tasaisen yksipuolisesti.

Suomi on nyt rähmällään länteen ja erityisesti Usaan. Noloa kyllä. Sillä Nato-jäsenyyttä on perusteltu sillä, että rähmällään olo itään loppuu. Se tosin on loppunut vuosikymmeniä sitten. Rähmällään olo länteen sen sijaan vasta alkaa nyt.

Euroviisuista tuli poliittinen pannukakku

 

Minähän olen muuten innokas Euroviisujen seuraaja. Tällä kertaa ne katsottiin täysin selvin päin. Ilman kaljan kaljaakaan, joten analysointikin sujuu helpommin. Jääkiekkoakaan kun en juuri koskaan katso televisiosta.

Euroviisut ei ole pelkkä laulukilpailu ja kilpailujen politisoituminen on nyt huipussaan. Kisat aloitettiin jo kiusallisen väkinäisesti sujuvalla John Lennon Give peace a change-laululla.

Joidenkin mielestä politisoitumisesta ei saisi valittaa, mutta valitettavasti se uhkaa jo kisojen uskottavuutta. Venäjä potkittiin pois koko kisoista ja vaikka se olisi kisoissa ollut, niin nolla pistettä olisi ollut varma sekä tuomareilta että kansalta. 

Kansa äänestää tunnetusti aina väärin ja pelkillä tunteilla. Sen jälkeen kun kansan äänillä on ratkaiseva vaikutus, olemme siinä tilanteessa, että kisat voittavat mikä milloinkin ongelmissa oleva kansa. Nyt se on tietenkin Ukraina.

Ukraina ottikin tilanteesta kaikki irti. Hetki oli jotenkin kiusallinen kun viihdekilpailun lavalla Eurooppaa käskytetään vapauttamaan Mariupol ja huudetaan Ukrainan taisteluhuutoa Slava Ukrainia. Minusta tällainen ei vain kuulu hyvän mielen viihdeohjelmaan, vaikka ukrainalaisten kärsimykset ymmärränkin.

Ukraina olisi varmasti ollut top 5:ssa ilman sotaakin, mutta ei heillä se paras biisi ollut. Jotain omituista räpin kaltaista höystettynä kylläkin onnistuneella kansanmusiikilla. Tämähän on ollut itäeurooppalaisten resepti jo jonkin aikaa. 

Kärkiviisikosta Ruotsi oli ylivoimaisesti paras. Britannian biisi ei minuun vaikuttanut. Kansa tosin nosti Moldovan suosta ylös, joten tunnustusta Euroopan kansoillekin. Euroviisuissa on ilmeisesti nykyään paljon keskinkertaisia television laulukilpailujen kiertäjiä. Ja se kyllä kuuluu, kun pääosin esiintyjät ja biisit juuri sitä mitä niissä television laulukilpailuissa on.

Kisojen parhaita esiintyjiä olivat hassua kyllä juontaja Laura Pausini että viime vuoden voittaja Måneskin. Juontajat tosin venyttivät aikaa välillä kiusallisen pitkään kehnoilla vitseillä. No. Se on ehdittävä vaihtamaan lavasteet ja laskea pisteet. Italialainen yleisö oli kyllä mahtava yhteislauluineen ja tasapuolisine kannustamisineen.

Suomi ei taaskaan pärjännyt, ei tosin jäänyt nollillekaan kuten Saksa tuntuu aina jäävän. Saksa ei tunnu koskaan sytyttävän kansaa eikä tuomareita, vaikka koko lystistä leijonanosan maksavatkin. 

Rasmus on vaan auttamatta jämähtänyt jonnekin 90-luvun ja 2000-luvun vaihteeseen. Kun yli 40-vuotias setämies Lauri Ylönen esiintyy ilman paitaa, ei sillä kansaa enää valloiteta. Vaikka tietysti pisteet, ettei Laurille ole tullut iskävatsaa. Ja Suomelle pääsy finaaliin on joka kerta jo pieni voitto.

Mä haluun olla Barbie

Joskus ennen oli se hitti Barbie-girl. Iso hitti olikin. Mutta kuten lähes kaikki tiedämme, että ihan oikeassa elämässäkin jotkut haluavat olla Barbie tai sitten nykyään myös Ken, Barbien mies. 

Moni ihmettelee, mikä ihme saa ihmisen haluamaan olla nukke, jotkut jopa haluavat näyttää seksinukelta. Mikä saa ihmisen olemaan muovinen, kadottamaan ehkä jopa koko ihmisyytensä muovisen kuoren alle?

4D-dokumentti perehtyi asiaan ja tietenkin vain vahingossa katsoin, kuten luen juorulehtiäkin. Tämä dokkari kyllä keskittyi pelkän kauhistelun sijasta myös syihin innostukseen olla Barbie.Tämä ei ollut ensimmäinen dokkari ihmisten ulkonäköönsä liittyvästä hulluudesta ja tuskin viimeinen.

Monilla näillä naisilla oli jonkinlainen trauma ja ulkonäköön liittyvä riittämättömyyden tunne. Jollakin oli äiti haukkunut rumaksi ja riittämättömäksi tai klassisesti kiusattu koulussa. Surullisinta oli, että kaikki nämä barbiet ainakin minun mielestäni olivat luonnollisena kauniita naisia. 

Heillä oli myös ns. miesmahdollistajia. Aivan kuten jotkut miehet syöttävät naisensa muodottamaksi, niin tässä yksi maksoi sumeilematta barbien hulluuden ja muutosleikkaukset. Mies voi vaikuttaa hölmöltä maksumieheltä, mutta samaa vallankäyttöä se on kun liikuntakyvyttömäksi lihoneiden naisien syöttämisessä. 

Missä on myös plastiikkakirurgien vastuu, jos nainen vaatii itselleen muovista ihoa, nin nämähän tekevät. Tekevätkö ne kaikki sumeilematta, mitä vain tilataan ja mistä maksetaan?

Hulluinta  tässä kaikessa on, että naisihanne on lempeämpi kuin koskaan ja naisella on länsimaissa vapaus näyttää miltä haluaa. Kuinka moni mies edes todellisuudessa syttyy muovisesta naisesta? Jotkut ehkä, mutta tuskin suurin osa. Ja nämä barbiet haluavat todellisuudessa toteuttaa pakkomielleettän kuin miellyttää miehiä, vaikka toisin yleensä luullaan.

Sitten taas nämä barbiet eivät edes kuuntele, jos joku yrittää estää heidän hulluuttaan. He ovat vakuuttuneita olevansa onnellisia vasta kun ovat eläviä barbieita. Voihan se näin olla. Mutta epäilen.

Taitaa olla vain sama juttu kuten kaikkien pakkomielteiden kanssa. Mihinkään ei ole tyytyväinen ja leikatut naamat näyttävät lähes poikkeuksetta ikääntyessä karmeilta. Hollywoodissa riittää esimerkkejä. Ja kun meillä on kyseessä aika, jolloin hyvällä ulkonäollä on merkitystä enemmän kuin koskaan, niin tuskin barbiet ovat katoamassa. Ne ammentavat samasta lähteestä kuin syömishäiriötkin.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Elokuva-arvio: MP - Minä pelkään: Kylmän sodan kadonnut elokuva

 

MP - Minä Pelkään on eriskummallisimpia kotimaisia elokuvia, joita olen koskaan nähnyt. Siksi suonkin sille nyt oman arvion, arvioin muuten elokuvia myös Instagramissa. Pieni mainostus, heh.

Elokuvateattereissa Minä Pelkään oli suomalaisen elokuvan pohjanoteerauksia, mutta Suomi ei olekaan taide-elokuvan luvattu maa. Nyt Yleareena on tehnyt kulttuuriteon antamalla sille uuden elämän suoratoistona.

Tämä 1980-luvulla tehty kauhuelokuva ei varsinaisesti, ainakin minun mielestäni, sisällä kauhua ollenkaan. Se on kuitenkin yllättävän ajankohtainen joidenkin nyt kokeman sodanpelon johdosta. Sodan ja pelon tematiikalla elokuva leikkii.

Elokuvan perhe saapuu mökille maaseudulle. Selville ei käy mitä he ovat paossa. Sotaa? Vai vain kesälomailemassa. En tiedä. Elokuva jättää paljon oman mielikuvituksen varaan. Miltei koko elokuvan, joka kaltaiselleni juonifriikille on ajoittain ahdistavaa. 

No, perheen kesäasunnon lähistöllä järjestetään sotaharjoitus mikä tuo sodan kuvastoa lähelle. Sitä edustaa myös seonneet varusmiehet, jotka samoilevat pitkin metsiä. Samoin sitä pelkoa ja sotaa riittää perheen unikuvissa, jotka ovatkin elokuvan parasta antia hyvin tarkovskimaisine otteineen. 

Arkikuva on taas kuolettavan puuduttavaa poislukien kohtaus, jossa perheen vanhemmat tuijottavat nauliintuneena väkivallan kuvia televisiosta. Sillähän se pelko alkaa, väkivallan ja sodan kuvastolla, sen alituisella tarkkailulla. 

Nykyihmisille elokuvan hidas tahti, juonettomuus ja osittainen kömpelyys on vain liikaa. Se oli sitä jo 1980-luvulla. Loppuminuuteilla sai melkein jo taistella, jaksanko tätä loppuun asti.

Elokuva on mitä ilmeisemmin tehty kengännauhabudjetilla, eli jopa suomalaiseksi elokuvaksi pienellä budjetilla. Se näkyy sen teknisessä kömpelyydessä, äänenlaatu on heikkoa ja osin kuvakin. 

Sen jo edesmenneellä ohjaajalla, Pekka Hyytiäisellä on kyllä oikea indieote. Harmi ettei hän saanut kunnollista mahdollisuutta, edes jonkinlaisella budjetilla. Kolme kertaa hän kyllä yritti, Suomessa jo se, että onnistuu tekemän pitkän elokuvan on suuri saavutus.

Paha tyttö (runo)

 Kokeilin hieman kirjoittaa laululyriikan tapaista pitkästä aikaa. Tällä kertaa naisen näkökulmasta.

Soitan ovikelloasi
uudestaan ja uudestaan.
Erosimme taas.
Kyllä taas,
minä tein sen vaan.

Olen paha tyttö, tappelen taas,
yksin olla saan,yksin olla vaan,
minä vaan.

Minä olen sellainen kun olen
sinun vuoksesi muutu en.
Elän kuin tähti,
palan aurinkoon.
Sen kaikki kuulkoon.
Minä muutu en.

Minä rakastan,
anteeksi pyytele en.
Ole onnellinen,
sinuun rakastuin.
Usko vaan, usko sen.

Muutkin olisi minut halunneet,
sitä ymmärrä et.
En itseäni heille antanut,
annoin rukkaset.

En enää ovikelloasi soita.
Älä turhaan koita.
Avannut et.
Minä en anteeksi anna,
hylkää minua et.

Olen paha tyttö
tappelen taas.
Yksin olen taas,
yksin olen vaan.

Valoa ja arveluttavaa rakkautta (runoja)

ei koskaan valoa
ympärilläni
ikuinen musta valo
jota silmäni arastelevat
ei ollenkaan valoa
en näe itseäni valossa
valoa
valoa

------------------------------

kirjeitä kauas,
kauas arojen taakse
odottaisiko siellä rakkaus?
pelastava rakkaus?
pelastaisi minut elämälle
joka ei ole tuntunut oikealta,
yhtään surua, yhtään tappiota
ei sydän, ei järki kestä
mutta onneksi ei rakastumasta estä 

--------------------------------------

ostin sinulle sormuksen
veit sen kaniin
rakkaus on lyhyt
kun sitä ei ole
unohtaminen vie aikaa
jos koskaan unohtuu
rakkaus jota ei koskaan ollut 

Onni länsimaissa on valhetta

Pidin Imagea vähän sellaisena snobilehtenä, mutta näköjään sieltä löytyy hyviäkin juttuja, kuten esimerkiksi tämä Kaisa Kuurneen haastattelu länsimaisen ihmiskuvan kriisistä. 

Ihmiskuva kun on länsimaissa yksilökeskeinen, jatkuvaa kasvua ja kehittymistä painottava. Jatkuva tehostaminen ja pärjäämisen vaatimus jättää ihmisen sisäiset tunnot sivummalle. Siitä sitten seuraa oravanpyörässä pysyvillekin uupumusta ja masennusta.

Niin. Tätähän se on, mutta kukaan ei tee asialle mitään. Kipittäminen rahan perässä jatkuu. Minä, minä, minä. Aina vedotaan siihen, että länsimaissa ollaan onnekkaita, että on edes mahdollisuus pohtia yhteiskuntamallin mielekkyyttä, sitä onnea kuin ei ole maissa, jotka ovat joko uskonnon tai ideologian alistamia. Niin. Mutta tiedämmekö ovatko ihmiset silti onnellisia näissä maissa?

Venäjän ja Ukrainan sota on tuonut myös länsimaalaisten ideologian vahvaan mietintään. Ukrainahan ei edes edusta länsimaista ajattelua vaan ovat joutuneet länsimaiden sijaiskärsijäksi, kun länteenkään ei voi hyökätä. 

Venäjähän on korostanut olevansa vastavoima länsimaalaiselle ajattelulle ja liberaalille yhteiskuntamallille. Mutta toisin kuten voisi luulla, niin länsimaissakin elät liberaalin ihanaa ajattelumallia vain silloin, jos satut ajattelemaan samalla tavalla kuin muut. Ihmisluonne ajaa ihmiset ajattelemaan samalla tavalla ja eristämään loput, oli yhteiskuntamalli mikä tahansa.

Vaikka länsimaissa et joudu kuin harvoin mielipiteistäsi vankilaan, joudut sosiaalisesti eristetyksi vaikkapa nyt jos vastustat sateenkaariajattelua, covid-rajoituksia tai nyt Natoa. Kaikki eriävät mielipiteet tekevät sinusta foliohatun tai nyt putinistin.

Mutta siihen yksilöön. Länsimaiden ongelma on se, että mitään oikeaa yhteisöllisyyttä ei ole. Varsinkin menestyspyörästä eristetään armotta pois liberaalissa Onnelasta. Koska länsimaissa on pakko pärjätä. Jos et pärjää, se on oma syysi. 

Köyhien maiden ihmisiä pidetään onnettomina, mutta köyhyydestä ja muista ongelmista huolimatta epäilisin, että he ovat onnellisempia kuin länsimaalaiset. Täällä ei ole mitään muuta onnea kuin kuvitelma siitä, että onni on oravanpyörässä ja menestymisessä että kaikki näyttää ulkoisesti ihanalta. Köyhien maiden ihmiset haluavat länsimaihin niiden aineellisen vaurauden takia, mutta muuten sielut kumisevat länsimaissa tyhjyyttään.

Taidenäyttelyssä: Kiasman ARS 22-näyttely ei tällä kertaa provosoi vaan auttaa ymmärtämään

Essi Kuokkasen teos Kepinkeräilijät. Kuva on omani.

Myönnettäköön, etten ole nykytaiteen asiantuntija. En tiedä kovinkaan paljon nykytaiteesta. Mutta en halua silti kuulostaa idiootilta, joten yritän parhaani. Siksi kaltaiseni ihmiseni kirjoitus Kiasman ARS22-näyttelystä voi olla yllättävän arvokas ja siksi kai halusin nähdä näyttelyn. 

Ja muuten mitä nykytaide enää edes on, kun ensimmäiset nykytaiteeksi luokitellut teokset lienee tehty jo noin 100 vuotta sitten. Puhukaamme vain siis taiteesta.

ARS-näyttely ei tällä kertaa pyri provosoimaan, joten jos veri-spermalinkoja odotatte, niin tulette pettymään. Minusta näyttely on jollain tapaa jopa seesteinen, vaikka tarkoituksena on herätellä meitä ihmisiä kohtaamaan erilaisuutta ja tekojemme jälkiä. Tylsä se ei ole onneksi.

Teoksia näyttelyssä todella tietenkin riittää Kiasman monessa kerroksessa. Siinä tulee jo vähän sellainen paljouden ähky, että mistä otan kiinni, kun muutenkin olen levoton keskittyjä mihinkään. Itse Kiasman arkkitehtuurilla loivine ramppeineen on kyllä perusrauhoittava vaikutus.

En nyt juutu luettelemaan keiden kaikkien taiteilijoiden teoksia näyttelystä löytyy. Sitä tietoa voit kätevästi tutkailla Kiasman sivuilta. Itse en oikein ole installaatioiden ystäviä, mutta pidin kyllä veistoksista ja maalaustaiteesta kovasti tässä näyttelyssä.

ARSin teemana on tällä kertaa ihmisen suhde maailmaan, jos en väärin muista. Tällä kertaa minuun vaikuttivat eniten kotimaisten taiteilijoiden työt, vaikka tekijöitä löytyy runsaasti muistakin maista. 

Huomioni sai jo näyttelyn alkupäässä Jenna Sutelan Magma-teoksen eriväriset lasiset pääpatsaat, joiden sisällä saattoi astia olevan sikiön tai jonkun alkulähteen. Tai minä sen näin koin. 

Joel Slotten maalauksista pidin myös. Ne yhdistävät kansallisromantiikkaa elämäämme aikaan yhdistäen siihen arkea ja eriskummallista fantasiaa. Kaverukset Alepan kassi kädessä ja jeesusteipillä lenkkareita paikkaamassa  jonkilaisessa kaatopaikassa yhdistettynä jylhään luontoon taustalla ei voinut olla saamatta hymyä kasvoilleni. Ei taiteen tarvitse olla kuolemanvakavaa. Elämä on.

Essi Kuokkasen maalaukset vaikuttivat myös minuun, varsinkin niiden erityisen kirkkaat värit. Teosten yksinkertainen symbolismi oli minulle vaikuttavaa. Hänen eläinhahmonsa ovat jotenkin inhimillisiä, vaikka teokset ovatkin hyvin mielikuvituksellisia.

Löytyipä näyttelystä jo edesmenneiden viime vuosisadan taiteilijoiden teoksia, kuten Francis Baconilta. Mielestäni se tuo mukavaa lisävivahdetta, että on vanhaakin huomioitu. Ystäväni kanssa pohdimme, että tämä näyttely olisi tosin nähtävä useampaan kertaan, ennen kuin siitä saisi kaikki irti.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Näyttelyssä: Rikki - kun mieli särkyy Helsingin kaupunginmuseossa

Kävin katsomassa jo yli viikko sitten Helsingin kaupunginmuseon erinomaisen Rikki - Kun mieli särkyy -näyttelyn. Se kertoo mielen sairauksista, entiseltä nimeltään mielisairauksista, Nikkilän nyt jo kauan sitten lakkautetun mielisairaalan potilaiden näkökulmasta.

Heti kylmiltään kun poistuin museosta, tuli mieleen, että näyttely olisi saanut olla laajempikin. Mielelläni olisin katsonut ja kokenut enemmän. 

Hienoa, että potilaiden tekemiä töitä oli säilytetty. Moni mielisairaaksi luokiteltu kun on myös taiteellisesti lahjakas. Löytyyhän tuosta esimerkkejä vaikka kuinka. 

Näyttelystä löytyi oman elokuvankin saaneen Nikkilän mielisairaalan potilaan Prinsessan mekko sekä "Mannerheimin pojan" itsetekemä univormu. Ilmeisesti heidän on sallittu myös käyttää noita sairaalaoloissa, en tiedä.

Hoitokalusto ei sen sijaan herättänyt sympatiota. Esillä oli niin lobotomiavehkeet kuin arkkukin, johon potilas tungettiin rauhoittumaan.

Nykyään museoiden on oltava interaktivisia. Itse pyöritin entisaikojen mielenterveysruletista tuloksen depression ja neurosyfiliksen välimaastosta. Depressiohan ei edes ole kaukana totuudestakaan. Neurosyfilistä minulla tuskin on, vaikka entisaikojen "halvaava tylsistyminen" ajoittain minua vaivaakin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli kokonaan toiseen kerrokseen sijoitettu Uuno Kailaksen sairauskertomus. Uunohan vietti aikaa myös mielisairaaloissa. Syynä oli muun muassa kaappihomous, joka ajoi Uunon henkisiin vaikeuksiin. Mukana näyttelyssä oli esimerkiksi rakkauskirje runoilijakollega Kaarlo Sarkialle. Historian siipien havinaa. 

Näytteillä oli myös runoilijalegenda L. Onervan omakuvia hänen mielisairaalavuosiltaan. Tekstit ranskaksi totta kai. Ei ollut ennen helppoa runoilijoilla, ei. 

Instagram-sivultani näätte kuvia.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Elokuva-arvostelu: Karalahti-dokumenttielokuva: Jerestä olisi voinut tulla tähti muutenkin kuin sekoilemalla

 

Katsoin eilen kohutun Karalahti-dokumenttielokuvan kenestäpä muustakaan kuin jääkiekkokenttien pahasta pojasta Jere Karalahdesta. Dokkari oli hämmentävä monella tapaa. Se on ainutlaatuisen viiltävän rehellinen kohteensa kuvauksessa. 

Sen ehdottomasti parhainta antia ovat kotivideopätkät, joissa Jerestä piirtyy suorastaan pelottava kuva lähiö-öykkärinä hänen ollessaan humalassa tai aineissa. Selvinpäin hän taas on järkevä ihminen.

Dokkari kertoo sen, mistä Jere ei itse suostunut puhumaan dokumentissa eli miksi hän heitti hienon NHL-uran menemään sen takia, että pääsisi juhlimaan nuoruutensa kavereiden kanssa Tapulikaupunkiin. Mies ei vaan yksinkertaisesti halua alistua sääntöihin enimäkseen siksi, että juhlimista rajoitetaan. Itsekin muuten asuin Tapulikaupungissa  hetken ja se on vielä ankeampi paikka kuin lapsuuteni kotilähiö Korso.

Kaikkein rehellisin dokkarissa oli Jeren isä, joka suostui kritisoimaan poikansa tekemisiä. Isän ja pojan suhteet tuntuvat olevan edelleen kilpailuhenkiset ja nihkeät. Jere ihailee rosvoja ja isä onkin sitten ollut poliisi. Äiti nyt tietenkin oli poikaansa liiemmälti haukkumatta, samoin ensimmäinen vaimo, jota Jere kohteli törkeästi tekaisemalla lapsen toisen naisen kanssa Valko-Venäjällä. 

Ex-vaimo tosin ei itse halunnut sanoa mitään itse dokkarissa. Valko-Venäjän morsio sen sijaan on mielellään muistanut Jereä Seiskassa ja vaatinut miestä huolehtimaan lapsestaan. Ilmeisesti vieläkin turhaan.

Dokkari piirtää kuvaa Jerestä tyyppinä, jonka henkinen kasvu on jäänyt teinivuosiin Tapulissa. Sinänsä en päihteiden kanssa sekoilevia moralisoi tai hauku, sillä on sitä tullut itsekin varsinkin nuorempana sekoiltua alkoholin kanssa. 

Toisin kuin minä, Jere ei tunnu millään tavoin katuvan edes sekoilujaan. Päinvastoin hän tuntuu olevan ylpeä maineestaan ja enimmäkseen vain kertookin juomisestaan ja muiden aineiden vetämisestä dokkarissa. Toisin kuin esimerkiksi päihdehelvetistä selvinnyt toinen jääkiekkoilija Marko Jantunen. Pahimmista hetkistään hän vain tokaisee, että silloin teki mieli päästä pelaaamaan jääkiekkoa.

Vaikka Karalahti on omalla tavallaan ollut median ryöstökalastuksen uhri, niin toisaalta media on luonut hänestä rocktähtimäisen sankarin ja ikonin, jolle sekoilu on ollut sallittua. Pieni ihme on, että mies kuitenkin pelasi niin hyvin kuin pelasi. Itse kun edes kovassa krapulassa pääsisi edes sängystä ylös saati sitten koviin treeneihin.

Kuten tiedämme, edes kuolemanportit eivät ole saaneet miestä lopettamaan juomista, huumeet sentään ovat jääneet. Levillä on sekoiltu tänäkin talvena. Toivoa sopii, että Jere löytäisi rauhan elämäänsä. Alkoholistilla ei ole mahdollisuutta mennä kuin päivä kerrallaan ja retkahduksia voi tulla, vaikka maksa ja haima olisi jo paskana. Valitettavasti.