Taidenäyttelyssä: Kiasman ARS 22-näyttely ei tällä kertaa provosoi vaan auttaa ymmärtämään
 | ||
| Essi Kuokkasen teos Kepinkeräilijät. Kuva on omani. |
Myönnettäköön, etten ole nykytaiteen asiantuntija. En tiedä kovinkaan paljon nykytaiteesta. Mutta en halua silti kuulostaa idiootilta, joten yritän parhaani. Siksi kaltaiseni ihmiseni kirjoitus Kiasman ARS22-näyttelystä voi olla yllättävän arvokas ja siksi kai halusin nähdä näyttelyn.
Ja muuten mitä nykytaide enää edes on, kun ensimmäiset nykytaiteeksi luokitellut teokset lienee tehty jo noin 100 vuotta sitten. Puhukaamme vain siis taiteesta.
ARS-näyttely ei tällä kertaa pyri provosoimaan, joten jos veri-spermalinkoja odotatte, niin tulette pettymään. Minusta näyttely on jollain tapaa jopa seesteinen, vaikka tarkoituksena on herätellä meitä ihmisiä kohtaamaan erilaisuutta ja tekojemme jälkiä. Tylsä se ei ole onneksi.
Teoksia näyttelyssä todella tietenkin riittää Kiasman monessa kerroksessa. Siinä tulee jo vähän sellainen paljouden ähky, että mistä otan kiinni, kun muutenkin olen levoton keskittyjä mihinkään. Itse Kiasman arkkitehtuurilla loivine ramppeineen on kyllä perusrauhoittava vaikutus.
En nyt juutu luettelemaan keiden kaikkien taiteilijoiden teoksia näyttelystä löytyy. Sitä tietoa voit kätevästi tutkailla Kiasman sivuilta. Itse en oikein ole installaatioiden ystäviä, mutta pidin kyllä veistoksista ja maalaustaiteesta kovasti tässä näyttelyssä.
ARSin teemana on tällä kertaa ihmisen suhde maailmaan, jos en väärin muista. Tällä kertaa minuun vaikuttivat eniten kotimaisten taiteilijoiden työt, vaikka tekijöitä löytyy runsaasti muistakin maista.
Huomioni sai jo näyttelyn alkupäässä Jenna Sutelan Magma-teoksen eriväriset lasiset pääpatsaat, joiden sisällä saattoi astia olevan sikiön tai jonkun alkulähteen. Tai minä sen näin koin.
Joel Slotten maalauksista pidin myös. Ne yhdistävät kansallisromantiikkaa elämäämme aikaan yhdistäen siihen arkea ja eriskummallista fantasiaa. Kaverukset Alepan kassi kädessä ja jeesusteipillä lenkkareita paikkaamassa jonkilaisessa kaatopaikassa yhdistettynä jylhään luontoon taustalla ei voinut olla saamatta hymyä kasvoilleni. Ei taiteen tarvitse olla kuolemanvakavaa. Elämä on.
Essi Kuokkasen maalaukset vaikuttivat myös minuun, varsinkin niiden erityisen kirkkaat värit. Teosten yksinkertainen symbolismi oli minulle vaikuttavaa. Hänen eläinhahmonsa ovat jotenkin inhimillisiä, vaikka teokset ovatkin hyvin mielikuvituksellisia.
Löytyipä näyttelystä jo edesmenneiden viime vuosisadan taiteilijoiden teoksia, kuten Francis Baconilta. Mielestäni se tuo mukavaa lisävivahdetta, että on vanhaakin huomioitu. Ystäväni kanssa pohdimme, että tämä näyttely olisi tosin nähtävä useampaan kertaan, ennen kuin siitä saisi kaikki irti.
Kommentit
Lähetä kommentti